keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Lukukokemus runokirjasta Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää

Sain äitienpäiväkortin, jossa oli teksti: "Jokainen päivä voi olla suuri seikkailu". Eräs elämääni ohjaava ajattelutapa on se, että aloitan jokaisen päivän toiveikkaana, odottavaisena ja avoimin mielin tietäen, että jokainen päivä tuo mukanaan jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Ei ole siis ihme, että innostuin saadessani arvostelukappaleen Piia Raidan esikoisteoksesta nimeltä Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää. Itse näen tuon lauseen hyvin positiivisena, mutta toisaalta ihmeellinenhän ei tarkoita vain positiivista, vaan voi tapahtua myös ihmeellisen ikäviä asioita, vallan merkillisiä elämänoikkuja, joita Piia Raitakin on kokenut ja joista hän monia runojaan ammentaa. Piia Raita on vuonna 1973 syntynyt harrastelijakirjoittaja, jonka esikoisteos ilmestyi huhtikuussa Mediapinta Oy: n Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjassa. 

Kirjan takakannen esittely tiivistää kaiken oleellisen: esikoiskokoelmassani liikutaan vuodenaikojen mukana ja koetaan pitkäaikaissairauden muokkaama elämänkaari työstäen erilaisia kipukohtia ja menetyksiä pitäen yllä toivoa, luoden uusia alkua, etsien ja saaden rakkautta sekä lopulta saavuttaen rauhan. Piia Raidan runot ovat elämänmakuisia ja niissä kuuluu elämän koko kirjo. Vaikka L. Onerva kalseine ja synkkine runoineen on minulle rakkain ja tärkein runoilija, niin tällä hetkellä en jaksaisi uppoutua pelkkiin paatoksellisiin kuolemateemaisiin runoihin. Olin siis erittäin iloinen siitä, että Raidan runoissa näkyy koko elämänkaari ja kivuliaisuuden taustalta kumpuaa lohduttava ajatus toivosta, uusista aluista ja tietysti rakkaudesta sekä rauhasta. Vaikka Raita monen muun runoilijan lailla on elämänkolhuja kokenut, niin runokirja ei ole onneksi henkilökohtaista märehdintää ja pahan olon tekstiyrjöämistä vaan Raita onnistuu pukemaan kokemuksensa kauniisti ja yleismaailmallisesti sanoiksi niin, että lukijan on helppo samastua ja tasapaino elämän valojen ja varjojen välillä säilyy.


Raidan esikoisteos on kokoelma ajatuksia ja runoja ja itse käyttäisin sanaa monipuolinen, mutta joku runoutta kriittisemmin tutkaileva voisi ehkä ajatella, että kirja on hieman epätasainen. Toisaalla on melko tavallisen oloisia runoja ja toisaalla taas aivan valtavan syvällisiä aforismeja ja loistavia, jopa universaaleja oivalluksia. Minun mielestäni juuri tämä tekee kirjasta mielenkiintoisen ja pidän siitä, että yhdessä runokirjassa on erityyppisiä tekstejä, joita kaikkia kuitenkin kaikkia yhdistää runoilijan oma tyyli ja persoona. Raidan vahvuus runoilijana on se, että hän osaa muuttaa elämän itsestäänselviä tuokiokuvia sanoiksi ja oivaltaa jotain sellaista, mitä emme aina arjen pyörityksessä kykene näkemään ja kokemaan. Runoilija on silloin onnistunut, kun lukijasta tuntuu siltä, että runoihin on napattu lukijan mielenmaisemaa ja jonkin ohikiitävän hetken tunnetila. Välillä on jopa vähän pelottavaa, miten joku osaakin napata palasen siitä, mitä syvällä sisimmässäni tunnen ja vielä pukea sen sanoiksi tavalla, jota en itse mitenkään osaisi. Joidenkin runojen kohdalla suuni venyy leveään hymyyn, jotkut saavat minut äkillisen tunnekuohun valtaan, koska ne vetäisevät piilotettua tuskaa esille niin rajusti, joidenkin kohdalla vain nyökkäilen vienosti myhäillen ja totean, että näinhän se on, olipa loistavasti ilmaistu, enpä olisi itse osannut paremmin sanoa. Raita käyttää sanoja hyvin taitavasti, mutta ei sorru tekotaiteelliseen korkealentoisuuteen. Kirjan ansio onkin sen elämänmakuisuus ja tarttumapinta, josta varmasti aika moni löytää jotain itseään puhuttelevaa. Jokainen lukija toki luo itse runoilijan sanoille omat merkityksensä ja mutustelee niitä itselleen sopivalla tavalla.

Kirjan runoissa liikutaan erilaisissa teemoissa, mutta yksi yhdistävä teema on luonto ja kirjassa liikutaankin vuodenaikojen sykleissä. Raidan rakkaus luontoon näkyy siinä, että hän osaa kuvailla luonnon ihmeitä elävästi ja kirjoittaa niitä tuntemuksia, joita luonnossa kulkijalla on. Luontoaiheisia runoja lukiessani näen ja tunnen, jopa haistan sen hetken, minkä runoilija on vanginnut ja minusta on ihanaa, että joku on kyennyt ilmaisemaan sen, mitä minunlaiseni luonnosta voimaa imevä ihminen kokee. Esimerkiksi runo nimeltä Ajatus vie minut välittömästi keskikesän vehreään metsään, missä kuulen puron solinan ja muistan sen hetken, jolloin metsässä olo vaikuttaa minuun niin, että lumoudun ja  mieleni puhdistuu:

Kirja sopii sekä naisille että miehille niin ulkoasun kuin sisällönkin puolesta. Kun sain kirjan käteeni, niin ensimmäinen ajatus oli, että onpa toiveikas, lohduttava ja inspiroiva kansi. Kirjan ulkoasu on hilllitty ja rauhoittava ja tällaisen kirjan jätän mielelläni yöpöydälle tai kirjahyllyyn näkyville ja vien myös lahjaksi. Kirja onkin erinomainen lahja kaikille runoista pitäville; tuoreelle ylioppilaalle, syntymäpäivälahjaksi, tuliaiseksi ja miksi hyvänsä muuksi muistamiseksi. Kirjasta löytyy runoja eri elämäntilanteisiin ja juhlahetkiin. Ihania rakkausrunoja lukiessani toivon, että joku menisi kihloihin tai naimisiin, jotta voisin kirjoittaa runon  kortiin. Tämä kirja on myös hyvä lahja, jos mietit jotain, mitä voisi postittaa. Postimaksut kun on nykyisin aika hurjia ja itse valikoin kaukana asuville ystävilleni lahjat nykyisin sen perusteella, että ne mahtuvat kirjekuoreen.

Olen lukenut kirjaa nyt iltalukemisena ja muistanut taas, että runokirja on sopivaa iltaluettavaa ihmiselle, joka ei saa venyttää nukkumaanmenoaikaa ja joka kuitenkin haluaa lukea iltaisin jotain. Romaaneja en lue iltaisin, koska välillä tai oikeastaan aika usein aivot on niin offline-tilassa, että en kykene lukemaan pitkiä tekstejä ja jos joskus ryhdyn lukemaan romaania, niin siinä menee sitten koko yö, koska alan ahmia kirjaa enkä malta lopettaa. Runokirjaa on helppoa ja kivaa "napostella" ennen nukkumaan käymistä. Raidan kirja, vaikka ihmismielen syövereitä kaiveleekin, ei ole raskasta luettavaa vaan iltalukemisena jättää hyvälle mielelle ja tulee myös tunne, että on lukenut jotain viisasta. Uskon, että moni muukin runoja harrastava ymmärtää mitä tarkoitan sillä, että runoja lukiessa tuntee ikään kuin yhdistyvänsä johonkin suurempaan ja että runot todella ravitsevat mieltä ja ruokkivat sielua.

Kirjan Facebook-virtuaalijulkkarit on huomenna torstaina 18.5. klo 16.30 - 19.00. 
Osallistuaksesi tilaisuuteen KLIKKAA TÄSTÄ
Ohjelmassa mm. runonlausuntaa, keskustelua ja arvontaa. Minä ainakin olen mukana, enpä ole ennen virtuaalisiin julkkareihin osallistunutkaan!

Facebookista löydät Piia Raidan runoja ja kauniita kuvia Runosuoni-sivulta ja Instagramista nimellä @runosuoni. Runokirjaa voi tilata Mediapinta Oy -verkkokaupasta ja Prisman verkkokaupasta. Kirjan tekijänoikeuspalkkioista menee 10 % Terve Sisäilma ry:n HOMEapua toimintaan, jolla tuetaan homekatastrofin uhriksi joutuneita.

Haluan vielä kertaalleen onnitella Piia Raitaa hänen esikoisteoksestaan. Voin vain kuvitella, miten upealta tuntuu saada käsiinsä oma runokirja, jonka julkaisemisesta on haaveillut vuosia! Ehkäpä minäkin jonain päivänä saan tietää, miltä sellainen tuntuu...

*Kirja saatu bloginäkyvyyttä vastaan Mediapinta Oy :ltä, kuvat lainattu Piia Raidan luvalla*

torstai 11. toukokuuta 2017

Secapella-kuoron Matkalla-esitys herätti unohdettua kaipuuta

Talven aikana tuli harrastettua kulttuuria harmittavan vähän ja nyt täytyy alkaa ottaa vahinkoa takaisin. Tarjontaahan täällä riittää ja odotankin jo innolla Yläkaupungin Yötä ja Jyväskylän Kesää. Eilen herättelin sikeää talviunta nukkunutta kulttuurikarhuani käymällä Secapella-kuoron Matkalla-esityksessä. Esitys oli Muuramessa ja muutamat jo minulta kyselivät, että miksi ihmeessä lähdin Muurameen, koska esitys olisi täällä Jyväskylässä nyt tulevana perjantaina. Noh, taas jotenkin kummallisesti tapahtui asia, josta voi käyttää nimitystä 1+1 -ilmiö ja joita minulle käy nykyisin hyvin usein eli että ohjaudun merkillisesti johonkin. Minulle kävi niin, että ostin Tori.fi:stä erään tavaran lapselleni. Se piti noutaa Muuramesta ja ensin kyselin Facebookissa, että asuuko Muuramessa joku, joka voi noutaa tavaran. Vastauksia ei tullut, joten sovin myyjän kanssa noudon keskiviikoksi - tai niin minä luulin. Maanantaina myyjä lähetti viestin, jossa kysyi, että olenko tulossa ja saman tien minulle valkeni, että olin sekoillut päivissä ja pyytelin anteeksi. Sekoilen päivämäärissä erittäin harvoin ja ihmettelin omaa pölhöyttäni. Kun olimme myyjän kanssa sopineet, että siirrämme kaupat keskiviikkoon, niin muistin, että eräs tuttuni oli jakanut Facebookissa mainoksen Secapella-kuoron -esityksestä, joka olisi samana päivänä Muuramessa. Koska olin joka tapauksessa menossa Muurameen, niin ajattelin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kävin tekemässä kaupat ja suunnistin Muuramesalille - muutaman mutkan kautta. Tulipa samalla pienoinen sightseeing-kierroskin tehtyä - kiitos puutteellisten tienviittojen ja virheellisen Google Mapsin. Perillä kahvihammasta kolotti vimmatusti ja ostin heti kupillisen kahvia ja olin hyvin kiitollinen, että tilaisuudessa oli kahvitarjoilu. Siinä kahvia hörppiessäni pohdiskelin, että mitähän esitys mahtaa pitää sisällään, etenkin kun esittelyteksi on tällainen:
Matkalla on tarina lähtemisen kaipuusta, ilosta ja uhosta.
Jyväskyläläisen Secapellan esityksessä kuljetaan siirtolaisten mukana Amerikkaan ja Ruotsiin, muistellaan sodan vuoksi rajan taakse jäänyttä kotia ja kaivataan lapsuusmaisemaa, kun muuttokuorma vie maalta kaupunkiin.
Matkalla kertoo myös Suomesta, joka rikastuu ja menestyy, ja jonka kamaralta on hyvä lähteä suureen maailmaan. Kaikki eivät kuitenkaan löydä paikkaansa muuttuvassa maassa. Siksi Matkalla on myös tarina ikävästä, henkisestä kodittomuudesta ja irrallisuudesta.
Secapella tuo meidät visuaalisella ja draamallisella tyylillään kansanlaulun, tangon, popin, rokin ja räpin kyydissä kaukaa menneisyydestä tämän päivän monikulttuuriseen Suomeen, joka on osa maailmaa ja sen ihmisvirtoja.
Secapella-kuoro oli minulle ennestään tuntematon, mutta nettisivuilta selvisi, että kuoro on perustettu vuonna 1953 ja se tunnettiin ennen vuotta 2010 Tapiola-kuoron nimellä - tuon nimen minäkin muistan. Jyväskylän kansalaisopiston alaisena toimivaa 40-henkistä kuoroa on johtanut jo yli kaksikymmentä vuotta FM Salme Lindroos. Kuoron toimintaideana on rakentaa konserteistaan tarinallisia ja visuaalisia kokemuksia ja tavoitteena on esittää kunnianhimoista ja tulkitsevaa kuorolaulua. 

En halua spämmätä konserttielämystä ja jätän siksi kertomatta, mitä kappaleita esitettiin, mutta esittelyteksti piti erittäin hyvin paikkansa. Sen verran paljastan, että kappalevalinnoissa ei oltu sorruttu itsestäänselviin klassikoihin ja kuluneisiin kliseebiiseihin, mutta muutama tällainen kappale joukossa itseoikeutetusti oli. Ehkäpä ilman näitä tuttuja, suomalaisuuden syvimmästä olemuksesta kertovia ja karaokessa puhkikuluneita kappaleita tällainen esitys ei olisi niin kotoisen kuuloinen. Esityksen laulut olivat poimintoja, jotka kuljettivat pitkin Suomen historian rosoisia teitä ja erilaisia ihmiskohtaloita. Tämäntyyppisessä esityksessä on vaarana sortua ns. itkuvirsiin ja turhan synkkiin sovituksiin ja etukäteen pelkäsinkin sitä. Toki melankoliaa täytyy mielestäni olla, koska se, jos mikä on suomalaista, mutta monet kappaleet oli sovitettu uudenlaisella, jopa yllättävällä tavalla. Tutut kappaleet olivat saaneet virkistävän sovituksen ja myös perinteisemmät laulut esitettiin persoonallisesti, kuitenkin alkuperäisyyttä kunnioittaen. Esitys ei kuitenkaan ollut mikään nostalgiapläjäys vaan mukana oli uusiakin kappaleita. Esityksessä hyvin erityyppiset musiikkityylit ja kappaleet eri aikakausilta oli yhdistetty ehjäksi, yhtenäiseksi ja mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi.

Koska en ole mikään musiikin asiantuntija, niin en osaa arvioida laulajien taitoa muuten kuin maallikon näkökulmasta. Minun korvaani laulu kuulosti upealta enkä voi muuta kuin ihailla sitä, miten joillekin on annettu laulun lahja ja olla kiitollinen siitä, että jotkut käyttävät sitä myös muiden iloksi. A cappella -laulu on mielestäni aina upeaa kuultavaa ja monen kymmenen hengen kuoro saa salin kuin salin seinät raikumaan. On hieman väärin käyttää sanaa laulu, sillä Secapella tulkitsee ja onhan esityksessä myös draamallisia ja visuaalisia elementtejäkin. Vaikutti siltä, että jokainen kuorolainen eli esityksessä mukana ei vain äänellään vaan koko olemuksellaan ja into laulamista kohtaan näkyi ja kuului. Mielestäni laulamisessa on aina tärkeää se, että mukana on sielua eikä vain teknisesti oikeaa tulkintaa. Olen aika varma, että joku tarkkakorvainen musiikki-ihminen kuuntelisi esitystä ihan eri tavalla kuin minä ja osaisi arvioida kuoron teknistä toimivuutta. Minä keskityin vain ihastelemaan esitystä ja myös ihmettelemään, että miten montakymmentä ihmistä pystyy laulamaan moniäänisesti yhteen niin sulavasti.

Kuten live-esitykset aina, niin tämäkin konsertti sai minut tuntemaan syvästi ja heittelehtimään tunneskaalan ääripäästä toiseen. Välillä laulettiin kevyesti ja kohottavasti ja kohta taas oli kovaa ja komiaa ja joskus kaikkea yhtäaikaa. Huomasin eläväni esityksen mukana; hymyilin, naurahdin silloin tällöin ja saatoinpa heiluttaa välillä jalkaani musiikin tahdissa. Erään kappaleen aikana nieleskelin pikkuisen tavallista enemmän ja sen loputtua pyyhkäisin kyyneleen silmäkulmastani. Laulujen sanat tulivat lähelle, iholle ja menivät välillä ihon alle. Sanat heräävät kuorolaulua kuunnellessa aivan eri tavalla eloon kuin esim. silloin, jos kappale soi radiossa. Muutamassa kappaleessa ihan hätkähdin ja kysyin itseltäni, että näinkö tässä on aina laulettu ja tätäkö tässä tarkoitetaan.

Esitys on osa Suomi100-ohjelmistoa ja se sopiikin mainiosti juhlavuoden ohjelmien joukkoon. Monet ovat jo kyllästyneet Suomi100-hössötykseen, mutta mielestäni on hyvin tarpeellista järjestää tapahtumia ja osallistua tapahtumiin, joissa voi kokea yhteenkuuluvuutta, havahtua pohtimaan suomalaisuutta tai ihan vaan ilman sen kummmepia syvällisempiä mietintöjä nauttia kulttuurista. Esitys oli hyvin suomalainen ja tässä yhteydessä haluan käyttää sanaa rakas. Me suomalaisethan emme käytä rakas-sanaa liian usein, ettei se vaan kulu, ettei vaan tule sanottua väärässä paikassa, väärälle ihmiselle tai väärässä paikassa. Mutta minun täytyy sanoa, että konsertti oli jollakin tavalla hyvin rakas- kotoisa, lämmin ja kuten esittelytekstikin lupasi, oli iloa ja uhoa. Oli niin ihania ja rakkaita lauluja, jotka kertoivat suomalaisista ilmiöistä ja tunteista, oli tuttuja lauluja lapsuudesta ja mikä vielä koskettavampaa, kappaleiden sanat maalailivat mieleeni yksityiskohtaisia muistoja lapsuuden kokemuksista ja ne myös herättelivät sellaista unohdettua kaipuuta, jota en osaa edes selittää.

Konsertti tarjosi sen minkä lupasi ja oli mielenkiintoinen musiikillinen katsaus historiaamme ja nykypäiväämme. Olen eräältä ystävältäni oppinut analysoimaan asioita niin, että mietin aina, mikä jäi päällimmäiseksi mieleen. Monipuolisen esityksen jälkeen mielessä oli monenlaista, mutta kun kävelin autolleni ilta-auringonsäteiden loistaessa, mietin esityksen yhtä pääteemaa eli lähtemistä ja sitä, miten eri tavalla uudet sukupolvet mieltävät maailmalle lähtemisen. Meitä edeltävät sukupolvet ovat lähteneet pakon edessä toiseen maahan, maalta kaupunkiin eikä evakoitakaan sovi unohtaa. Lähtemisestä kertovat laulut ovat sisältäneet koti-ikävää, sopeutumisvaikeuksia, anteeksipyytelyä ja lupauksia paremmasta. Nykyisin lähtemisestä kertovat laulut lauletaan duurissa paappadadudadappaa eikä lähdön syynä ole enää pakko vaan mahdollisuus. Maailma on avoin ja kutsuva ja olemmekin erittäin onnekkaita siksi, että meillä on vapaus lähteä - tai olla lähtemättä.

Konsertti hujahti nopeasti loppuun ja olisin kuunnellut esitystä vielä pidempäänkin. Muutama kuului yleisössä samaa sanovan ääneen. Konsertti oli mukava piristys toukokuiseen, hyiseen keskiviikkoiltaan ja esityksestä jäi hyvä fiilis. Kaunis kiitos Secapella-kuorolle musiikillisesta kulttuuri- ja elämysmatkasta!


Kuoron toinen esitys on perjantaina 12.5. klo 19 Aalto-salissa.

torstai 4. toukokuuta 2017

Elämä on yhtä juhlaa

Vappupäivän iltana istuin keittiön pöydän ääressä ihastelemassa auringonpaistetta. Siinä riittääkin ihastelemista, sillä tänä keväänä on tullut aivan uusi käsite keväästä: kevään harmaus. Syksyn harmaus on tunnettu käsite, mutta nyt harmaa-sana on ollut pakko ottaa käyttöön vuodenaikana, jolloin yleensä on puhuttu auringosta, lämmöstä ja valosta. On vaikeaa opettaa lapselle vuodenaikoja, koska hän aamulla ikkunasta katsoessaan juttelee itsekseen: "Tavvi... eee... eiii... kevä!!! Eiiii... tavvi". 

Kun istua möllötin auringonsäteiden loisteessa, niin yhtäkkiä mieleeni pälähti lause: elämä on yhtä juhlaa. Naurahdin omalle ajatukselleni, koska aika usein olen ajatellut Martti Servon biisin sanoin: "Harvoin elo on yhtä juhlaa, ei jutskat mallaa kohdalleen. Joskus tuntuu kuin päivät valuisi hukkaan, silloin sätkäpaperi venyy uudelleen". Vaikka sätkiä ei polttaisikaan, niin metafora lienee jokaisen ymmärrettävissä. Monilla on takana raskas talvi ja jokaisella omat taakkansa kannettavana. Kuitenkin siinä ilmapallojen alla ja auringonvalossa minusta tuntui siltä, että elämä on todella yhtä juhlaa! Aivan konkreettisestikin se on sitä ollut huhtikuussa, sillä kun pääsiäinen ja vappu sattuivat lähekkäin, niin elämä on tuntunut yhdeltä juhlalta. Pitäisi olla kirjattu johonkin, että noilla kahdella sesonkijuhlalla olisi enemmän väliä kuin pari viikkoa, niin ehtisi edes mässäilyturvotus laskea! Ruokaihmisenä kun kaikki juhlat ovat minulle ruokajuhlia ja vaikka nykyisin en mässäilekään älyttömästi, niin silti juhlat on hyvä tekosyy vetää överit ja syödä enemmän kuin normaalisti, vaikka ei olisi edes nälkä. Vappu aloitettiin Fransmannin brunssilla ja söin niin paljon, että napa paukkui. En edes tuntenut huonoa omaatuntoa siinä vaiheessa, kun ruokailukamuni kysyi, että kuka aikuinen syö jälkiruoalla karkkia? Olin juuri pistänyt suuhuni salmiakkipanttereita, kermavaahtoa, pannaria, vaahtokarkkia ja ananaspalan. Kyllä, täydelliset ruoka- ja sokeriöverit tuli vedettyä enkä kadu yhtään suupalaa!

Rakastan sesonkijuhlia ja oman lapsen myötä olen saanut vielä enemmän innostusta, koska lapsen innostus tarttuu. Vaikka olen aina ollut hyvin lapsenmielinen, niin parivuotiaan kanssa touhutessa sisäinen lapsi herää aivan uudella tavalla riemuitsemaan. Ei tarvitse kuin sanoa lapselle, että nyt on pääsiäinen, niin lapsi säntäilee ympäriinsä, kiljuu ja riehakoi, vaikka hän ei oikeastaan edes tiedä, mitä pääsiäinen tarkoittaa. Olen päättänyt ottaa mallia lapsestani, en siis siinä säntäilyssä ja kiljumisessa vaan siinä, että suhtaudun innolla ja ennakkoluulottomasti asioihin. Jos lapselta kysyy, että mennäänkö tivoliin / hotelliin / igluun / mihin tahansa tuntemattomaan kohteeseen niin vastaus on aina "joo". 

Meillä aikuisilla on usein ihan syytäkin sanoa ei - joidenkin pitää jopa opetella sellaista. Mutta voisimmeko ottaa oppia lasten ennakkoluulottomuudesta, elämänilosta, vilpittömyydestä ja hetkessä elämisestä? Voisimme ja meidän pitäisi! Sano yksikin syy, miksi emme voisi. Lapsethan ovat ihan parhaita life coucheja! Tietysti on helppoa olla iloinen, jos on kaksivuotias ja kaikki palvelut hoidetaan puolestasi, mutta me aikuiset alistumme aivan liian usein kyynisyyteen, ennakkoluuloihin tai annamme entisten kokemusten tai jonkin ulkopuolisen määritellä meitä. Kun on kaksivuotias, niin voi pitää vappuna jouluisia porosukkia, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Aikuisten näkökulmasta se on outoa ja olen joutunut vastaamaan kysymykseen "Miksi lapsella on joulusukat?". Vastaan, että se on vain uskomusjärjestelmää! Nehän ovat vain punavalkoraidalliset sukat, joissa on poro, jonka uskomusjärjestelmämme määrittelee Petteri Punakuonoksi. Olisin kyllä voinut vastata, että ne on lpasen lempisukat, mutta haluan haastaa pohtimaan uskomusjärjestelmiä.

Olen opetellut ja harjoittanut mindfulnessia, positiivisuutta ja muuttanut ajattelu- ja toimintatapojani aivan radikaalisti, mutta minulla on vielä paljon opittavaa. Usein huomaan, että jokin tietty asia nousee oppiläksyksi ja viime aikoina se on ollut se, että olen huomannut, että turhan usein kaivan ensin esiin negatiiviset asiat ja sitten vasta positiiviset ja että puhun aivan turhaan ikävistä asioista. Ne ikävät voisi hyvin usein jättää sanomattakin. Esimerkkinä olkoon se, että olin ostamassa housuja Cubuksella. Mukava myyjä ehdotti minulle jegginssejä. Olin väsynyt ja tokkurainen ja aloin kälättää, että kuule, oon tosi pettyny noihin, löpsähtävät, ei pysy jalassa, en tykkää. Myyjä kuitenkin tarjosi toista mallia ja pyysi kokeilemaan samanlaisia housuja kuin minulla on, mutta mustina. Onneksi myyjä oli ammattitaitoinen ja ihana, koska ne mustat jegginssit oli älyttömän hyvät. Sovituskopissa minua alkoi kismittää oma käytökseni ja minua harmitti myyjän puolesta, että olin ollut niin ärsyttävä. Päätin, että jatkossa jätän turhat marmatukset pois. Toki joskus pitää marmattaa, jos aihetta on, mutta jos on sellainen tilanne, että marmatus ei ole välttämätöntä, niin pidän suuni kiinni ja muutenkin mietin, miten ja mitä haluan ilmaista. Haluan, että sanoillani olisi positiivinen vaikutus tai että ne olisivat pikemminkin edes neutraaleja kuin negatiivisia. Ole se valo, joka olet, sanoo Kirsi "Deepthi" Ranto ja se olisi tarkoitukseni!

Toinen harjoittelun kohteeni on mutta-sanan pois jättäminen tietyissä tilanteissa.  Mietipäs itse, miten usein muttailet. Aina ei voi olla muttailematta ja on pakollisia muttia, kuten esim. se, että kaveri kysyy baariin ja vastaan: "Olisi kiva lähteä, mutta just nyt on 38 astetta kuumetta ja migreeni / lapsi on kipeä enkä saa lapsenvahtia tms." Pakollisista mutista en pääse, mutta ei-pakolliset mutat joutaa jäädä puheestani pois: "On kiva ilma, ihanaa kun aurinko paistaa, mutta on kylmä". Tuohan on vain yksinkertainen toteamus ja fakta, mutta voisiko mutta-osion jättää sanomatta? Katsokaas kun mutta-lauseen yhdistää johonkin kivaan, niin se ikään kuin latistaa koko hommaa ja tosi usein oma fiilis on vähän kärsinyt siitä, että joku löytää jonkun mutta-seikan ja ryhtyy jauhamaan siitä. Sitä alkaa itsekin ajatella, että ei tää sit niin kivaa olekaan. Tarkoitus ei ole tunkea elämään väkinäistä positiivisuutta vaan pienellä hienosäädöllä auttaa keskittymään siihen, mikä on hyvin. Nimenomaan keskittymään eli se ei tarkoita sitä, että ikäviä asioita ei olisi, niille ei vaan anneta painoarvoa vaan kiinnitetään huomio siihen, mikä juuri nyt on hyvin. Suosittelen kokeilemaan, sillä itse ainakin olen huomannut mutattomuuden positiiviset vaikutukset.

Kevätauringon paistaessa, vappuilossa, masu täynnä hyvää ruokaa, herkkuja ja simaa, on helppo ajatella, että elämä on yhtä juhlaa. Olen nyt onnistunut jo monta päivää olemaan tuossa samassa moodissa ja ajatellut, että elämä on juuri niin juhlaa kuin siitä itse teen. Nautin aivan valtavasti pääsiäisestä ja vapusta ja nyt aion nauttia arjesta aivan samalla tavalla. Toukokuu, aurinko, leskenlehdet, muuttolinnut, ulkoleikit, koulujen päättyminen =kesäloman alkaminen - siinäpä muutama ilonaihe tälle kuulle! Harmaus ja mutat saa riittää nyt - nyt väriä ja iloa mieleen ja elämään! 

Ihanaa ja valoisaa toukokuuta kaikille ♥

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäisaskartelua taaperon kanssa

Nykyisin ei taida olla pelkoa siitä, että juhlapyhinä pääsee tylsistymään, sillä kaupat ja lähes kaikki muutkin paikat on auki melkein yötäpäivää. Mutta jos joku kaipailee tekemistä, niin tässäpä kiva ja helppo askarteluvinkki sekä pienille että isoille. Askartelimme ikkunaan laitettavat pääsiäismunakoristeet kaksivuotiaan kanssa, joka on kovin innostunut askartelusta ja tänäänkin haki kreppipaperikassin ja hoki "akkaa, akkaa" eli askarrellaan, askarrellaan. Kaksivuotias osaa jo jotain, mutta kärsivällisyys ja keskittyminen ei oikein tahdo riittää pitkäjänteiseen työskentelyyn ja siksi suosittelen aina tekemään esivalmisteluja.

Tarvitset kartonkia, kontaktimuovia ja kreppipaperin tai silkkipaperin palasia tai mitä hyvänsä rypisteltävää paperia - tähän askarteluun voi hyödyntää jämäpapereitakin. Papereista leikataan palasia ja minä leikkasin aika ronskisti, koska palaset rypistellään ekä niiden tarvitse olla standardikokoisia. Tällainen askartelu onnistuu aivan varmasti sellaiseltakin tyypiltä, joka ei ole käsistään kovin taitava a.k.a. rähmäkäpälä.

Munien ääriviivat piirretään kartongille ja leikataan aihiot irti ja sitten liimataan ne kontaktimuovin päälle. Netistä löytyy tulostettavia muna-aihioita, mutta minä käytin munanmuotoista pääsiäislautasta mallina, koska en jaksanut tulostella ja lautanen oli käden ulottuvilla.

Ylimääräinen kontaktimuovi leikataan pois.

Sitten rypistellään papereita mytyksi. Tämä on se vaihe, jossa taapero on parhaimmillaan! (Muista kerätä mytyt lattialta, sieltä löytyy noin 40 % papereista)

Sitten liimataan eli vain painetaan paperimytyt kontaktimuovin päälle. Taapero halusi liimata munan pöytään kiinni, koska "miimaaminen" on ilmeisesti vaan aika kivaa! Työn loppuun tekeminen vaati hieman patistelua, sillä lapsesta olisi ollut kivaa liimata munat ikkunaan heti kun ekat paperit oli kiinnitetty... "Ikku, ikku, miimaa, miimaa, ite!" 

 Valmiina munat näyttävät tältä: 

Jos haluaa hifistellä, niin reunat voisi koristella jotenkin. Minä en katsonut sitä tarpeelliseksi, koska munat on muutenkin niin värikkäitä.

























Ikkunassa ne näyttävät tältä:

Laitoin blogikuvaa varten pari munaa olkkarin ikkunaan, mutta muuten ne ovat olleet keittiön ikkunassa, mistä ne näkyvät kivasti kadulle ja toivon, että ne ilahduttavat ohikulkijoita. Taapero on munista innostunut ja kun ensimmäisen kerran niitä ulkoa tiirailtiin, niin taapero antoi niille nimeksi "kotimunat". Hyvin keksitty, koska ne ovat kotimme ikkunassa olevia munia. Nyt joka kerran ennen sisälle tuloa tiirailemme kotimunia ja ne pitää myös laskea: Ykki, kakki. viihhi, nejjä". Ikkunassa on siis neljä munaa. 

Innostuin pääsiäisaskartelusta niin, että suunnittelin huomiselle pupunaamareiden tekoa! Sikälimikäli pääsiäisherkuttelulta ja -hengailulta ehtii :D

Mukavaa ja rentoa pääsiäistä kaikille ♥

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Naiset, jotka itkevät yksin

Tänä aamuna lapseni heräsi kuten muinakin aamuina, tukka pörrössä, vähän pöllämystyneenä ja alkoi ensimmäiseksi hymyillä. Halasin häntä, sanoin huomenta ja sen jälkeen kun lapsi oli luetellut pehmolelujensa nimet, hän sanoi: "Onni". Kysyin, että oletko onnellinen ja hän vastasi: "JJJJOOOO!". Tuon parempaa aloitusta päivälle ei voi olla! Kerroin, että minäkin olen onnellinen. En juhli naistenpäivää mitenkään erityisesti, mutta voin olla tänään, kuten kaikkina muinakin päivinä onnellinen ja kiitollinen hyvin monista asioista. 

Päätin, että en tänään edes pohdi mitään, kunhan vain olen, mutta eipä onnistunut. Jostain syystä eteeni tulee asioita, jotka ihan pakottavat päähäni tiettyjä ajatuksia. Kävin ostamassa aloe vera -kasvin, koska olen jo pitkään sellaista tarvinnut ja ajattelin, että ostan itse itselleni naistenpäiväkukan. Lila kellokukka törötti kutsuvana, jätin sen kuitenkin hyllyyn, mutta palasin hakemaan, koska se ihan huusi, että ostaminut, ostaminut. Kotona huomasin, että kukka haisee pahasti homeelle ja jouduin viskaamaan sen roskiin. Olin harmissani, koska ostan harvoin itselleni kukkia enkä nyt raaski ostaa uutta ja kieltämättä ajattelin, että mitä ihmeen kohtalon ivaa tämä on. Minä kun olin ajatellut, että kun itse itselleen kukan ostaa, niin ei tarvitse ainakaan pettyä ja petyin kuitenkin. En tiedä, mikä opetus homeisella kukalla lie ollut minulle, mutta ainakin se, että täytyy muistaa haistella kukat ennen ostamista!

Olen tänään ajatellut sitä, miten tärkeää on, että naiset tukevat ja auttavat toisiaan. Se ei ole aina itsestäänselvyys vaan kateus, kyräily, kilpailu, päteminen ja kaikki muut akkamaiset piirteet nousevat silloin tällöin esille naisten välisessä kanssakäymisessä. Päätin, että keskityn tänään ajattelemaan kaikkea hyvää, mitä naisten välillä on, mutta tämäkin ajatus haastettiin. Kaupassa minua vastaan käveli eräs ihminen, jonka olen tavannut pari kertaa. Hän ei ilmeisesti tunnistanut minua, tai sitten tunnisti, mutta joka tapauksessa hän katsoi minua nenänvarttaan pitkin ja oli kuin ei olisi huomannutkaan minua. Hän meni ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kääntyä ja tervehtiä. Tuollaisesta kohtaamisesta jää vähän omituinen olo. En jaksa käyttää aikaa ja energiaa sen pohtimiseen, että miksi hänen katseensa oli sellainen kuin olisin pissinyt hänen muroihinsa, mutta en voi täysin ohittaakaan tuollaista käytöstä. Lähinnä se pisti ajattelemaan, että miten typeriä ja kaksinaamaisia naiset voivat joskus olla - porukassa hymyillään ja jutellaan maireasti ja ollaan hyvää pataa, mutta muuten ei olla tuntevinaan. Tämäkin henkilö kun on tuonut esille sitä, miten sosiaalinen, positiivinen ja mukava ihminen hän on, mutta käytös antaa ymmärtää ihan muuta. Poikien kanssa kasvaneena minun on välillä hyvin vaikeaa ymmärtää naisten käyttäytymisen omituisuuksia ja naisten maailman monimutkaisuuksia (eikä tämä todellakaan tarkoita, että väheksyn naisia). Sille on kai syynsä, että taapero kutsuu minua nimellä "Äijä". Hän osaa kyllä sanoa äiti, mutta kutsuu minua mieluummin äijäksi. Eihän hän kai tiedä, mitä sana tarkoittaa, mutta aika moni on sanonut, että maskuliininen puoleni on niin vahva, että lapsi vaistonvaraisesti kutsuu minua rouheammalla nimellä. Omasta mielestäni minulla on nais- ja miespuoli hyvin balanssissa, meissä jokaisessa kun on on yin ja yang.

Kun myöhemmin lähdin autolla liikkeelle, niin radiosta tuli Kirkan Kyyneleet, kappale, jota ei kovinkaan usein kuule: "Yössä yksin, siellä saapuu kyyneleet. Siellä itket katkerimmat kyyneleet. Luona pöydän, valvoessa, siinä kasvot käsiin peitä. Silloin tulee kyyneleet". Aloin ajatella kaikkia niitä meitä naisia, jotka itkevät yksin. Jotka päivällä hoitavat miljoona eri asiaa tuosta vaan, jotka huolehtivat toisista ja ehkä itsestään, jotka eivät näytä kaikkea sitä, mitä heidän mielessään liikkuu. Meillä jokaisella on omat huolemme ja murheemme eikä päällepäin välttämättä huomaa, että jokin on vialla. Sitten yöllä yksin tulee kyyneleet. Olen aivan varma, että jokainen nainen, joka tätä lukee, on joskus yöllä istunut pöydän ääressä ja itkenyt ne katkerimmat kyyneleet, kun on ollut jokin suru, murhe tai jokin menneisyyden haamu on hyökännyt kummittelemaan, Ja kun yöllä koko maailma on ollut romuna, niin kuitenkin seuraavana aamuna lähtee käyntiin taas arjen rumba ja välillä ihmettelen, että mistä me naiset revimme voimavaramme kaikkeen? Vasta nyt vähän vanhettuani olen alkanut ymmärtää, miten vahvoja, viisaita ja ihmeellisiä naiset ovatkaan. Elämässäni on ihan käsittämättömän upeita naisia ja olen ihan etuoikeutettu saadessani tuntea niin mahtavia olentoja! Näihin sanoihin on hyvä päättää tämä tajunnanvirtapostaus. Ei vaan, päätän sen sittenkin sanoihin: ihanaa naistenpäivää ♥