tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuosi 2013 biiseinä

Vuoden 2013 viimeinen päivä. Kun sattuu olemaan tällainen pohdiskelijaluonne, niin vuoden vaihtuminen tuntuu keskimääräistä merkityksellisemmältä ja aiheuttaa aivoissa kummallisen myllerryksen. Sunnuntaina katsottuani musikaalin Tarkk'ampujatyttö, päätin, että elän nyt lomalla kuin elämäni olisi yhtä musikaalia. En siis huoli turhista ja jos käypi ahistammaan, niin alan laulaa ja sitten ympärilleni ilmiintyykin perhosia ja kukat puhkeavat kukkimaan ja taivas on sininen! No ei ehkä ihan, mutta kuvaannollisesti. En aio murehtia vuoden vaihtumista vaan aion ottaa uuden vuoden vastaan kepeänä ja iloisena.

Monet bloggaajat ovat koonneet kuluneesta vuodesta asukollaasin tai kuvakollaasin, mutta minä päätin koota biisikokoelman kuukausi kuukaudelta. Vuosi 2013 koetteli minua monin erilaisin tavoin ja olen oppinut vuoden aikana paljon niin itsestäni kuin toisista ihmisistä sekä koko elämästä. Jokaiselta kuukaudelta olisi paljonkin kerrottavaa, mutta koska blogi ei ole päiväkirja, niin en lähde mitään kovin syvällisen henkilökohtaista tässä puimaan ja vatvomaan. Olisihan tästä vuosikatsauksestani voinut tulla iloisempikin, tai no ei olisi, koska se ei silloin olisi ollut totuudenmukainen. En ole mitenkään viehtynyt suomalaiseen musiikkiin, mutta tuoreet naislaulajat ovat onnistuneet tekemään biisejä, jotka sopivat turhankin hyvin elämääni ja siksi he ovat tässä jopa yliedustettuina. Jos olisin valinnut lempimusiikkiani, olisi tässä 12 kappaletta AC/DC:ltä eikä se olisi kovin kekseliästä. No niin, ehkä minun olisi pitänyt tehdä sittenkin postaus otsikolla "Vuosi 2013 AC/DC:n mukaan". Ehkä säästän idean vuoden päähän! Tosin vuoden päästä kaikki biisit ovat iloisia ja positiivisia, koska olen päättänyt, että vuodesta 2014 tulee onnen ja rakkauden täyteinen. 

TAMMIKUU
Pakkaspäivät, kylmää, jossain valo pilkahtaa, mutta kaikki jäätyy.

HELMIKUU
Pitkältä tuntuva, pimeä ja elämäni rankin talvi takana.
Kolme kuukautta kesälomaan -ajatus ja 
lisääntyvä valon määrä kannattelee arjessa, 
mutta yksinäisinä hetkinä pimeys valtaa mielen.

MAALISKUU
Kevään energia iskee puuskittain ja ajaa eteenpäin. 
Olen selvinnyt kaikesta, palasia keräillen ja kooten. 
Pyörää ei voi enää pysäyttää.

HUHTIKUU
Huhtikuu on kuukausista julmin. 
Eräänä päivänä sitä huomaa, 
että kaikki onkin lopullista eikä paluuta enää ole.

TOUKOKUU
Erään pitkän aikakauden päätös.
Mutta kun jokin ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. 

KESÄKUU
Opettajan lempikuukausi!
 Eräs unelmani toteutui kun pääsin Geroge Thorogoodin keikalle 
yli kahdenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen. 

HEINÄKUU
Rakkauden kesä. Joutilaat päivät. Lämpö, ilo, valo, onni.

ELOKUU
Täydellisiä päiviä auringossa, jonka tiesin kuitenkin laskevan. 
Täydellisiä iltoja, joiden tiesin kuitenkin vaihtuvan yöksi. 
Liian hyvää ja täydellistä ollakseen totta.

SYYSKUU
Kesän keveyden jälkeen raskaaseen syksyyn, 
samojen kysymysten äärelle kuin niin monesti aiemminkin
eikä vastauksia vain tunnu löytyvän.

LOKAKUU
Tämän vuoden huikein kokemus ja elämys ja unelmani täyttymys.
Lontooseen olin hinkunut pikkutyttösestä lähtien
ja yhtäkkiä seisoinkin Big Benin edessä,
näin Buckinghamin palatsin, Tower of Londonin
ja Tower Bridgen, Harrodsin ja kaiken, mitä olin vain kuvissa nähnyt. 

MARRASKUU
Onko se vapaus vai elämän jakojäännös, kun jää käteen? 

JOULUKUU
Joulu! Paras vuodenaika. Älkääkä sanoko, että joulu ei ole vuodenaika. On se! 
Sisäinen hippini nauttii ajasta, jolloin maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto,
kaupoissa suuret valikoimat suklaita ja kodit koristeltu jouluisiksi.
 Ensimmäinen stressitön joulunodotusaika moneen vuoteen. 
Ehkä lupaus tulevasta elämästä, missä stressitekijöitä on toivottavasti vähemmän.


Yritin kovasti miettiä jotain kappaletta, jonka myötä toivottaisin hyvät uudet vuodet, mutta ABBAn Happy New Year vaikutti kovin mielikuvituksettomalta ja jonkin kappaleen sijaan laitan tähän runon, joka on rakkaalta ystävältäni saadussa kortissa. Olkoon tämä ohjenuoraksi meille kaikille:

Tee kaikki hyvä minkä voit
kaikin keinoin minkä voit
kaikilla tavoilla joilla voit
kaikissa paikoissa joissa voit
kaikkina aikoina joina voit
kaikille niille joille voit
niin kauan kuin ikinä voit 
-John Wesley-

KAIKKEA HYVÄÄ TULEVAAN VUOTEESI!

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Meitsi rentoutuu

Tästä minä pidän. Tästä, että ei ole kiire mihinkään eikä tarvitse tehdä yhtään mitään. Suurimmat päätökset koskevat sitä, syönkö toffeekonvehdin vai kenties minttukonvehdin. Vai otanko kenties piparin vai manteli-vaniljapikkuleivän. Vaativin työ on jaksaa laittaa pyykinpesukone päälle ja ripustaa pyykit. Tai kastella kukat. Mutta mitään rästihommia enkä aivotöitä tee. Käväisin kaupassa ja vihannesosastolla jumituin, koska jouduin ihan ajattelemaan, mitä ostaisin. Aivoni ovat lepotilassa ja jos minua pyydettäisiin ajattelemaan jotain syvällistä tal vaikka laskemaan jotain yksinkertaista laskua, niin aivoni ilmoittaisivat: "Syntax Error".

Minä pidän tästä, että voin haahuilla iltapäivään asti pyjama päällä ja katsoa elokuvia jo aamulla. Tänä aamuna, tai siis päiväähän se vissiin jo oli, tuli musikaali Tarkk'ampujatyttö ja uppouduin Technicolorin väriseen maailmaan, jossa ongelmat ratkeavat laulaen. Minä pidän musikaaleista! Enkä muuten tiedä ketään muuta, joka pitäisi, joten tykkäisin kovasti siitä, jos joku hengenheimolaiseni ilmoittautuisi tuolla kommenttikentässä.

Minä pidän tästä, että päivärytmini on ihan vinksinvonksin ja voin pötkötellä ja myhkyillä aamulla sängyssä piiitkäään. Lorvisin peittojen alla varmaan puoleenpäivään, ellei pohjaton, joulusyömisistä venynyt vatsani monkuisi aamupalaa. Erityisen mukavaa on se, että kun havahdun sisäisen kellon herättämänä kuuden maissa, voin vaan kääntää kylkeä ja vetää peittoa korviin ja ajatella, että saan vielä nukkua eikä tarvitse mennä töihin. Mukavaa on myös se, että ei ole minuuttiaikataulua eikä pakollisia menoja. Eilen ehdin kaupungille vasta kahden maissa iltapäivällä, mutta ihan hyvin kerkesin koluta toppatakkikaupat läpi (enkä löytänyt kelvollista, nättiä, sopivan pituista, lämmintä ulkoilutakkia, joka sopisi pulkkamäkeen, koiran ulkoilutukseen ja muihin talviaktiviteetteihin).

Minä pidän tästä, että voin syödä silloin, kun minulla on nälkä eikä tarvitse orjallisesti noudattaa työpäivien ruokavaliota ja -rytmiä. Syön ihan joka päivä vähintään viisi kourallista kasviksia/hedelmiä/marjoja ja nyt jouluherkuttelun aikaan määrät pysyvät samana, mutta kyseessä on kasvikunnan tuotteiden sijaan (tai siis lisäksi) konvehdit. Uusi loman ajan ravitsemussuositus: kuusi kourallista konvehteja päivässä :) Mutta eikös kaakaokin muuten tavallaan ole kasvikunnan tuote? Olen mässäillyt täysin surutta ja voi jumpe, kun se on ollutkin kivaa. Ainakin siihen asti, kunnes mahani ilmoittaa, että nyt riittää. Kävin muuten eilen ostamassa pitsankin ihan pitseriasta! Aika hurjaa menoa! Ja yhtenä aamuna söin aamupalalla pipareita. Ja tänäänkin, mutta koska söin aamupalan vasta yhdentoista maissa, niin periaatteessa se ei ollut aamupala, joten niitä pipareita ei silleen lasketa aamupalalla syödyiksi, sillä lounasaikaahan se jo oli. 

Minä pidän tästä, että minulla on rento ja mukava olo ja pääni on tyhjä eikä siellä rallaa oikeastaan minkäänlaisia ajatuksia. Erittäin terveellistä minulle, etten sanoisi! Tai kelle hyvänsä ja suosittelen ihan kaikkia viettämään rentouttavia pyjamapäiviä ja lorvailemaan ilman huonoa omatuntoa. Itsensä ehtii pistää ruotuun sitten tammikuussakin! 

Tässä muuten näyte Elokuvasta Tarkk'ampujatyttö. Miksei nykyisin tehdä enää tällaisia hyväntuulen elokuvia? Ja miksi nykyisin ei ole noin loistavia tähtösiä kuin Doris Day? 

maanantai 23. joulukuuta 2013

Rakkautta jouluusi!

Minulla ei ole teille nyt mitään kaunista joulurunoa, missä kerrotaan hohtavista hangista (ööö siis anteeksi mistä?), punalakkisista tontuista, puuromassuista, kultasiipisistä enkeleistä tai muista jouluun liittyvistä jutuista. Sen sijaan minulla on kaikille blogini lukijoille, ystäville, satunnaisille tuttavuuksille ja ihan kaikille maailman ihmisille ja olioille sydämestäni tuleva hyvän joulun toivotus! Se sisältää lämpöä, onnea ja rakkautta ja toivon, että lähettämäni joulutervehdys voisi tuoda mukanaan valoa ja iloa ja että tervehdykseni vastaanottaja tuntisi lämmön ja rakkauden, jota lähetän. 

Tänä jouluna olen sulkenut mielestäni kaikki ikävät asiat ja keskittynyt jakamaan ympärilleni positiivista energiaa. Heti, kun jokin ikävä asia yrittää tunkeutua mieleeni, päihitän sen jollain kivalla ajatuksella ja arvatkaas mitä, se toimii! Mieleni on hyvä, lämmin ja hellä ja todella toivon, että ihmisellä ois joulu ainainen! 

IHANAA JOULUA!
ANNA RAKKAUDEN TÄYTTÄÄ SYDÄMESI
JA MIELESI!



sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Marsipaanipossut, possukakku ja sokerimassa-Snoopy

"Mistä sulle tollanen possuinnostus tuli?", kysyi minulta ihminen, jolle oli kertonut tekeväni marsipaanipossuja. Vastasin, että en tiedä. En yleensäkään tiedä, mistä ihmeestä ideani päähäni pompsahtavat, mutta jostain ne ilmiintyvät jopa itseni yllättäen. Possuinnostus oli oikein kiva, sillä vaaleanpunaisen marsipaanin käsittely oli oikein terapeuttista ja mukavaa väkertämistä. Tein muutaman pikkuisen possun lahjaksi, possukakun sekä käsillätekemisinnostuksessani sokerimassasta Snoopyn erityismukavalle naapurilleni, joka on tunnustautunut mustavalkoisen koiran faniksi. Snoopy on helppo hahmo piirtää ja jo melko pienenä tyttönä leikkasin piparitaikinasta Snoopyn, mutta kolmiulotteisen hahmon muovailu olikin vähän haastavampaa ja lopputuloksena oli muilunaama-Snoopy. Kuvat vähän hämäävät ja saavat pikkuhahmot näyttämään suurilta. Snoopy oli alle 10 cm korkea ja pikkupossut myös, mutta kakku oli ihan oikean kuivakakun kokoinen. Pitäisi kai aina laittaa tulitikkuaski viereen, että mittasuhteita olisi helpompi hahmottaa.

Keski-Euroopassa on tapana ostaa lahjaksi marsipaanikoristeita ja siellä on kauppoja, jotka ovat erikoistuneet näihin pieniin ja monesti hyvin taidokkaisiin hahmoihin. Minua vähän arvelutti antaa omatekemiä väkerryksiä lahjaksi, mutta onneksi tiesin lahjojen saajien olevan sellaisia, jotka osaavat omin käsin tehtyä pikkulahjaa arvostaa. Marsipaani- ja sokerimassakoristeiden tekeminen on helppoa ja suosittelenkin tällaista askartelua jokaiselle, joka haluaa tehdä itse jotain pientä ja milloin mihinkin teemaan sopivaa.
Muilunaama, mutta korvat ei oikein meinanneet pysyä, ellei niitä painanut kunnolla kiinni.
Jouluinen kello kaulassa.
Häntä sojossa.

Kaikki näyttää niin paljon paremmalle sellofaaniin käärittynä.
Kuivakakku höystettynä jouluisilla mausteilla ja päällystettynä vaaleanpunaisella marsipaanilla.


Kaunis paketti on jo puoli lahjaa,
Vaikka itse sanonkin, niin kakusta kääreineen tuli ihan sikahieno. Kirjaimellisesti.
Pikkupossujen kinkkuosasto.
Kaksi pikkupossua ehti kuvaan, muut oli jo annettu ilahtuneille ja ihanille ihmisille.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Pieni ja ei niin kovin iloinen jouluruno



Blogi täyttyy julkaisemattomista luonnoksista, joita en ehdi näköjään ikinä viimeistellä. Juuri nytkin on hirveä kiire, puolen tunnin päästä pitäisi olla jo menossa. Mutta muutama jouluinen postaus on vielä tulossa ennen kuin siirryn viettämään rauhallista joulua.

Joulu on rakkauden ja yhdessäolon aikaa sekä myös ilon ja onnellisuuden ja niissä fiiliksissä olen ollutkin, mutta ihan yhtäkkiä mieleeni pälähti hirvittävän surullinen runo ja kun lausuin sen ääneen, olin käydä itkemään. Mutta jouluna on hyvä suoda ajatus myös kaikille niille, joilla ei ole asiat ihan yhtä hyvin kuin meikäläisillä. 

Jouluaattona
ajattelin
 sitä kuollutta päästäistä
kylmään kangistunutta
lumeen peittynyttä.
Ja minä toivoin 
että 
kenenkään 
ei tarvitsisi 
jouluna olla 
yksin
ja 
kylmissään.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Mehevän maukkaat taatelimuffinit

Taatelikakku on joulukakkujen klassikko, jota muutama vuosi sitten tekivät vain mummot ja kaikki muut vanhanaikaiset tyypit, mutta nyt kun kotonatekemisinto on lisääntynyt ja myös kaiken vanhan ja hyvän arvostus, niin taatelikakkuohjeita on näkynyt lähes jokaisessa lehdessä ja taatelista on tullut jälleen salonkikelpoinen. Taateli ei ole mikään aikansaelänyt raaka-aine, koska se soveltuu myös raakaruokakakkuihin ja -leivonnaisiin.

Minusta taatelikakku ei ole mitään ihmeellistä, koska en kuivakakuista pidä muutenkaan, mutta siinä on jotain retroa ja niin yksinkertaisen hyvää, että innostuin leipomaan kaapissa lojuneet taatelit pois. Minulla oli myös muita vanhenevia aineksia poiskäytettävänä ja halusin testata heräteostamani nätit muffinivuoat ja kehittelin taatelimuffinien ohjeen.  Se täytyy vaan sanoa, että tuollaiset reilunkokoiset muffinivuoat ovat aivan liian isoja! Jos tuohon päälle lätkäisee vielä jonkin kuppikakkutyylisen kuorrutteen, niin on leivonnaiskiintiö hetkeksi täynnä!

Muffineista tuli todella meheviä ja olin enemmän kuin yllättynyt muffinien rakenteesta, koska monesti muffinit ovat kuivakannäiväköitä tai maistuvat kaikki perussamalle riippumatta siitä, mitä vuokiin on laittanut. En muista, milloin olisin syönyt jotain noin mehevää enkä tiedä sitäkään, oliko onnistumisen salaisuus Amaretossa vai irtotavarana myytävissä luomutaateleissa. Yleensähän taatelikakut tehdään niistä taateleista, jotka ovat suorakaiteen muotoisessa paketissa, missä lukee Pitted dates ja joiden mausta tulee lapsuuden joulunodotus mieleen.

Taikinasta voi tehdä myös perinteisen kakun ja ohje onkin sovellus Myllyn Parhaan idioottivarmasta taatelikakkuohjeesta. Kannattaa käyttää 1 1/2 - 2 litran vetoista vuokaa ja muistaa voitelu ja korppujauhotus. Kakun paistoaika on noin tunti. Ja jos haluaa, niin ohjetta voi soveltaa esim. laittamalla joukkoon vaikka suklaamuruja tai rusinoita ja/tai jättämällä mantelit ja hedelmänpalat pois. Minulla sattui olemaan puoli rasiaa sukaatteja ja puoli rasiaa sokeroituja appelsiinikuoripaloja ja sekoitin ne taikinaan ja ne sopivat erinomaisesti muffineihin. Mielestäni muffinit muistuttavat hieman englantilaista hedelmäkakkua tai jotain keskieurooppalaistyylistä leivonnaista ja taitaa olla, että näistä tuli uusi joulusuosikkini ainakin siihen asti, kunnes löydän taas jonkin maistuvamman ohjeen.

TAATELIMUFFINIT

16 kpl isoja muffineja

1 pkt (n. 250 g) taateleita
1 1/2 dl vettä
1/ 2 dl Amarettoa
200 g voita
3 munaa
 1/2 dl vaniljajogurttia
2 dl fariinisokeria
4 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
2 tl vanilliinisokeria
1 rasia sukaatteja tai sokeroituja appelsiininkuoripaloja
1 pss manteli- tai pähkinärouhetta

1. Keitä taatelit, vesi ja Amaretto soseeksi.
2. Lisää voi kuumaan soseeseen.
3. Jäähdytä sose ja lisää kananmunat joukkoon yksitellen sähkövatkaimella vatkaten.
4. Sekoita keskenään vehnäjauho, leivinjauhe, ruokasooda ja vanilliinisokeri sekä sukaatit, appelsiinikuoripalat ja mantelirouhe.
5. Lisää vuorotellen jauhoseosta, sokeria ja jogurttia taikinaan ja sekoita hyvin.
6. Kaada taikina vuokiin.
7. Paista 200 asteessa n. 15 minuuttia
(Voit kokeilla hammastikulla kypsyyttä, jos taikinaa ei tartu tikkuun, niin kypsiä ovat.)
8. Siivilöi jäähtyneiden muffinien pinnalle tomusokeria koristeeksi.






maanantai 9. joulukuuta 2013

Joulu(risu)puu on rakennettu, violetiksi koristeltu

"Siitä se ajatus sitten lähti" on lause, jota voin käyttää hyvin usein, kun kyse on jostain sisustusviritelmästä. Yleensä ideani tulevat omasta päästäni tai siitä, että löydän jonkin kivan jutun ja samantien aivoissa alkaa raksuttaa jokin ajatus. Näin kävi, kun löysin Anttilasta pienet joulupallot ja oho, mitenkäs sattuikaan, että ne olivat violetit? Kun näin pallot, niin samalla hetkellä päähäni pälkähti idea niiden käyttämisestä. Muistin, että minulla on vanhempieni luona ikivanha hopeaspraymaali ja nappasin sen mukaani viime vierailulla. Sitten menin metsään ja keräsin oksia, jotka maalasin hopeisiksi parvekkeella (varustatuneena suojalasein ja hengityssuojaimin, mutta on se spray aika ärtsyä ainetta silti). Etsin kaapista sopivan ruukun ja tungin ruukkuun oasista ja tökin oksia oasikseen. Piilotin vihreän ja ruman oasiksen pumpulin alle ja onpa muuten hienoa, että ala-asteella opittu pumpulin käyttö niin lumena kuin tonttujen partanakin toimii vielä! Sitten ripustelin palloja oksille ja äkkäsin nauhavarastostani violetin nauhan, jolla koristin ruukun. Asetelma töröttää olohuoneen pöydällä ja on minun joulupuuni, koska kuusta en ole ikinä omistnaut. Eikun olen kerran, vuonna 2006, jolloin kaverini toi sen pikkujouluja varten. Mutta nyt voin laulaa, että joulupuu on rakennettu, joulu on jo ovella... Koska se kohta on! Ensi viikon lauantaina on joulukirkko ja sitten alkaa loma, jee!

IHANAA JOULUNODOTUSTA!

lauantai 7. joulukuuta 2013

Kiakkovieraat, koheneeko yhteiskunnan tila hevosia pahoinpitelemällä?

Luin useita uutisia, kolumneja ja haastatteluja Tampereella olleista itsenäisyyspäivän mellakoista, huokailin ja ajattelin, että eipä tämä asia minua kosketa enkä jaksa päätäni moisella vaivata. Kunnes... Luin uutisen siitä, että poliisin hevosia oli hakattu katkaistuilla jääkiekkomailoilla ja yritetty rampauttaa. Aina kun eläimiin, lapsiin tai muihin viattomiin ja puolustuskyvyttömiin yksilöihin kohdistuu väkivaltaa tai epäoikeudenmukaisuuksia, niin minulla kiehahtaa sappi ja raivostuttaa niin, että pää meinaa poksahtaa.

Kiakkovieraat kapinoivat yhteiskunnan elitismiä ja presidentin järjestämiä juhlia vastaan. Totta on, että itsenäisyyspäivän juhliin käytetään rahaa, jonka voisi käyttää toki muuhunkin tarkoitukseen ja on myös totta, että yhteiskuntamme on eriarvoistunut eikä meillä ole asiat niin hyvin kuin ne voisivat olla, mutta hyvin ne ovat silti. Tyhmille on vaikeaa puhua järkeä, koska tyhmä ei tajua olevansa tyhmä, mutta olisiko joku voinut kertoa mellakoitsijoille, että yhteiskunnalliset ongelmat eivät poistu eikä kansakunnan tila kohene ilkivallalla, Stockmannin ikkunoita rikkomalla tai hevosia hakkaamalla. Ja mitä pahaa ne hevoset olivat Kiakkovieraille tehneet? Edustavatko nekin kansakunnan eliittiä? Juhliin oli toki kutsuttu sitä hyväosaista eliittiä, jota Kiakkovieraat vastustavat, mutta myös sotiemme veteraaneja, yrittäjiä, ihan tavallisia kansalaisia ja ihmisiä, jotka ovat tehneet Suomea tunnetuksi maailmalla. Kiakkovieraiden mukaan juhlissa tulee ilmi kaikki sorron muodot, mutta kuinkahan laulaja Suvi Teräsniska, kenkäsuunnittelija Minna Parikka tai Duudsonit ovat sortaneet yhteiskuntaa? Tässä välissä on muuten annettava pisteet hienosti käyttäytyneille Duudsoneille. Ottakaahan anarkistit mallia Pohojanmaan pojista, jotka osaavat arvostaa itsenäisyyttämme ja sen juhlimista. Kiakkovieraat vastustivat sitä, että eliitti mällää juhlissa kansan eli juuri näiden Kiakkovieraiden rahoilla. Minua nyt todella kiinnostaa, että ovatko Kiakkovieraat kovinkin suuria veronmaksajia vai juhlivatko presidentti ja muut herrat+rouvat Kelan rahoilla? Vaikka en haluakaan ulkoisten tekijöiden perusteella ihmisiä arvostella, niin sen näköistä hampuusia ja punkkarityttöä oli porukassa, että käsite ansiotulo ei heille liene kovin tuttu.

Tämän päivän uutisissa Kiakkovieraat valittavat, että poliisit olivat todella väkivaltaisia. Sitä saa mitä tilaa, eikö niin? En kannata väkivaltaa missään muodossa, mutta sanonpahan vaan, että väkivalta lopettaa vittuilun. Kun nuori hakkaa poliisia mailalla, niin eiköhän poliisilla ole oikeus antaa samalla mitalla takaisin. Poliisi ei tee sitä hölmöyttään vaan yleisen järjestyksen ylläpidon vuoksi. Suomessa mellakat ovat onneksi vielä pienimuotoisia, mutta menisivätpähän nämäkin Kiakkovieraat sinne, missä mellakoidaan kunnolla ja missä poliisi käyttää vielä kovempaa väkivaltaa.

Minulla kiehahti, kun luin uutisen pahoinpidellyistä hevosista ja toisen kerran kiehahti, kun näin kuvan poltetusta Suomen lipusta. Voisiko oikeus tehdä sellaisen päätöksen, että Kiakkovieraat lähetetään Syyriaan, Siperiaan tai vaikka Pohjois-Koreaan vuodeksi (tai no miksei loppuelämäksi) ja sitten käytäisiin kysymässä, että vieläkö vaikuttaa siltä, että Suomessa on huono olla ja elää mitähäh? Tai sitten voitaisiin langettaa Kellopeliappelsiini-elokuvan tyylinen rangaistus eli mellakoitsijat joutuisivat katsomaan Tuntematonta sotilasta tai sotadokumentteja. Myös jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin ritari Adolf Ehrnrothin haastattelut voisivat olla soveliasta ja ajatuksia herättävää katsottavaa. Nuoret kansakuntamme (epä)toivot voitaisiin viedä myös vierailulle vanhainkotiin, missä joku urhea ja rohkea mies kertoisi muistojaan siitä, mitä oli taistella Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta ja olla jopa valmis kuolemaan sen vuoksi. Katsoin haastattelun, jossa eräs anarkisti kertoi mielipiteitään ja kun haastattelija toivotti hyvää itsenäisyyspäivää, niin anarkisti ei toivottanut sitä takaisin. Sekö oli hänen tapansa lausua kiitos sotiemme veteraaneille? Minun on vaikea käsittää, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät arvosta itsenäisyyttämme. Tuntevatko he yhtään historiaamme? Saattaisi olla nimittäin niin, että meitä hallitsisi duuma ja silloin ei paranisi mennä sanomaan, että on anarkisti tai vastustaa nykyistä hallitusmuotoa eikä lausua minkäänlaisia erilaisia mielipiteitä...

On kliseistä kysyä, että olisiko rähinöivistä nykynuorista ollut rähinöimään seitsemisenkymmentävuotta sitten venäläisiä vastaan? Tampereen kaduilla on melko turvallista ja helppoa riehua, mutta veikkaanpa, että anarkisteille tulisi äitiä ikävä, jos pitäisi hiihtää umpihangessa miinat ja ruokavarustus ahkiossa, viettää öitä taivasalla, purra vanikkaa, sulattaa lunta vedeksi ja odottaa, milloin vihollinen tai kuolema iskee. Kiakkovieras kun kuuluu siihen sukupolveen, jolle on katastrofi, jos älypuhelimesta loppuu akku eikä pääse Facebookiin tai kaupasta on Saarioisen roiskeläpät loppu.

Tähän loppuun haluan laittaa kappaleen, jonka sanomaa toivon jokaisen pohtivan. Toivon myös, että jokainen poliittisesta katsantokannastaan riippumatta lausuu kiitoksen siitä, että saamme elää itsenäisessä Suomessa.



perjantai 6. joulukuuta 2013

Itsenäisyyspäivän valoinstallaatio ja koristeluidea

"Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden..." Ne ovat myös DIY-valoinstallaationi värit. Eihän minun omatekoinen viritelmäni mikään huikea installaatio ole, mutta sana valoinstallaatio saa sen kuulostamaan hienolta!

Sain siniset jouluvalot äidiltäni, joka ei kalseista ja kelmeistä valoista tykännytkään. Minusta sininen valo on talvinen ja  luo jännittävää tunnelmaa makuuhuoneen yhdessä nurkassa. Vähän sellaista tunnelmaa kuin joissain fantasiaelokuvissa, missä on jääkuningatar ja eläimiä, joilla on valkoiset kiiltävät turkit, kohtauksia öisessä metsässä, mihin kuu paistaa ja missä on tietysti onnellinen loppu. Sellainen Narnia-meininki! Vai onko minulla vaan vähän liian vilkas mielikuvitus? 

Valot lojuivat pikkulipaston pöydällä hujanhajan, mutta kun äkkäsin vanhempieni siivouskomerosta tyhjän kurkkupurkin, niin sain siinä silmänräpäyksessä käyttöidean. Jos tihrustatte purkin ulkopintaa tarkkaan, niin huomaatte, että se on kuivoitu hopeisilla tähti-/lumihiutalekuvioilla tai jollain vähän sinnepäin, kutsutaan niitä vaikka kuurankukkasiksi. Koristelu kävi niin, että levitin purkin pinnalle Erikeeperiä kuvioiden muotoon ja ripsottelin päälle hopeanvalkoista glitteriä. Minulla olisi askarteluhileitäkin, mutta halusin päästä eroon Goshin meikkiglitteristä ja käytin sen koristeluun. Goshin glitter on ollut meikissä ihana ja megakimaltava, pikkujouluihin sopiva, mutta se varisee poskille ja sen kiinnittämiseen tarvitsisi jonkin kosmetiikkafiksatiivin ja nyt olisi suunnitelmissa hankkia jokin kestävämpi versio. Viimeistelin purkin sitomalla purkin yläreunan kierteiden päälle sinistä ja valkoista nauhaa itsenäisyyspävän kunniaksi ja saahan nuo nauhat jäädä koko joulun ajaksi koristamaan purkkia 

Nyt meillä on täällä todella säihkyvä itsenäisyyspäivän illan tunnelma, koska pikkuiset koristehileet tuppasivat leviämään ympäriinsä! Minulla on niitä myös hiuksissa kuten rouvilla pressanjuhlissa, mutta heillä ei sentään ole Erikeeper-raitoja... Glitteraskartelu ei ole sottapyttyisyyteni ja tahmatassuisuuteni vuoksi vahvin lajini, mutta harrastan sitä silti ja purkin koristelu oli hyvä konsti päästä yhdestä meikistä eroon ja vaikka itse sanonkin, niin valoinstallaationi on oikein kaunis ja jollakin tavalla myös rauhoittava. Vai mitä te tykkäätte valoista, joiden väri jakaa joka joulun alla mielipiteitä lehtien tekstiviestipalstoillakin?




HYVÄÄ JA SINIVALKOISTA ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

torstai 5. joulukuuta 2013

Talvityyliä kuin ranskattarella konsanaan (ja yksi malttamaton beagle)

Pukeuduin eilen pitkästä aikaa oikein kunnolla, koska koulullamme oli perinteiset itsenäisyystanssiaiset. Voi miten mukavaa oli laittaa itsensä sieväksi ja pukeutua juhlaan. Joka päivä ei voi pitää hopeista mekkoa eikä joka päivä ole aikaa väsätä hiuksiin muhkeaa nutturaa, mutta arkipäivänäkin on kiva laittautua. Koska edelleen: rumien vaatteiden pukeminen kestää yhtä kauan kuin kauniiden vaatteiden pukeminen.

Juhlatunnelmasta laskeuduin hyvin nopeasti tämän päivän lumituiskuiseen arkeen ja Risman reissuun, mutta eilinen laittautuminen ja runsas valokuvaaminen innosti minua ja ajattelin, että voisin pitkästä aikaa ottaa asukuviakin. Niitä ei ole otettu, koska olen ollut pääasiassa työvaatteissa ja kotivaatteissa eivätkä ne ole kuvaamisen arvoisia. Ja silloin kun olen laittautunut, niin ei ole ollut ketään kuvaamassa tai on ollut niin surkeat kuvausolosuhteet eli pimeys tai huono kuvauspaikka, että kuvia ei ole kannattanut ottaa.

Koska olen vilukissa, niin minulla on talvella lähes aina jokin päänlämmittäjä. Löysin hattulaatikon pohjalta baskerini; mustan, valkoisen ja vaaleanpunaisen ja ajattelin kokeilla, että sopiiko baskeri päähäni ja pärstääni tänä vuonna. Katsokaas kun välillä se sopii ja välillä saa kasvoni näyttämään pallolta ja silmälasien mallistakin riippuu, millaiselta baskeri näyttää. Olen tykännyt baskereista aina ja yläasteella minulla oli sininen baskeri, joka oli tuohon aikaan muuten aika rohkea (=outo) asuste. Baskeri on mielestäni kätevä hattu, mutta monien mieleen se tuo heti ranskalaisuuden ja kuulinkin välittömästi kommentit siitä, että minun pitäisi mennä taidenäyttelyyn tai hakea patonki kainaloon ja ottaa viinilasi käteen. Ei yhtään stereotyyppistä!

Baskerista sain idean yrittää jäljitellä pukeutumisellani tyylikkäiden ranskattarien lookia, mutta ranskalaisuus on kaukana silloin, kun puhisee Prisman veronpalautus-/itsenäisyyspäivänaattoruuhkassa ja kun jalassa on housut, joihin näyttää tulevan polvipussit. Mikä ihmeen polvipussimagneetti minä olen? Ja minulta puuttuu luonnollisesti elegantti naama ja hoikka olemus, jotka mielestäni ovat eräs ranskatarten tyylikkyyden salaisuus. Mutta kun on Diorin huivi kaulassa ja Chanelin laukku kainalossa, niin voi kuvitella olevansa edes vähän chic, vaikka lumiräntää vihmoo. 

Käytännön syistä koiraeläin tuli kuviin mukaan ja se loi oman jännitysmomenttinsa kuvien ottamiselle. Kaikki kunnia niille, jotka kuvaavat työkseen eläimiä, ei ole helppo homma se! Ihan kuin ei olisi tarpeeksi vaikeaa yrittää olla itse kunnolla kuvissa ja koittaa välttää kaikkia omituisia asentoja, kaksoisleukaa, vääriä ja epäedullisia kuvakulmia, niin yritä siinä sitten saada nelijalkainen, vilusta tärisevä ystävä pysymään aisoissa. Mutta tässä siis (ainakin omasta mielestä) ranskalaishenkistä talvityyliä:
"Tällasia ne ranskalaiset kato on, tosi viileitä ja tyylikkäitä, just niiku tälleen." 
Istu, kiltisti, nyt istutaan nätisti.
Sanoin "Istu"! Elä hyökkäile tuolleen, mihin sie nyt meet?
No nyt ollaan molemmat hyvin tässä. Ai siellä lähimetsikössä vipeltää orava, siksi beaglen tiivis tuijotus.
Akuutti rakkaudentunnustamisen puuska iski.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Suklaa-appelsiinitäytekakku


Rakastaako joku muukin kuin minä appelsiinin ja suklaan yhdistelmää? Fazerina on aina ollut suosikkini, mutta paljon parempaa on Divinen reilun kaupan suklaa, joka on niin pehmoista maitosuklaata, että se sulaa suuhun eikä siinä ole "Fazerin makua" eli tympeää, läpitunkevaa perusmakua, joka on mielestäni kaikissa Fazerin suklaissa. Eihän tuollaista saisi sanoa ääneen, koska itsenäisyyspäiväkin lähestyy ja Fazerin sininen on kansallisherkkumme, mutta minä en ole koskaan siitä pitänyt. Toki sitä suklaanarkkina syön!

Suklaa-appelsiinifania hemmotellaan muuten tänä vuonna Yves Rocherilla, jonka Kaakao & appelsiini -sesonkisarjaa kävin hamstraamassa sen verran, että tuotteiden tuoksu alkaa jossain vaiheessa varmasti ellottaa... Yves Rocherilla oli parisen vuotta sitten vastaava sarja ja minua harmitti hirveästi, ettei se jäänyt pysyvästi valikoimaan, mutta nyt tuota makeaa ja herkullista tuoksua on saatavilla niin käsivoiteena kuin muinakin tuotteina. Jos tuoksun Fazerinalle, niin se johtuu juuri noista tököteistä!

Mutta nyt siihen kakkuun... Eräs ystäväni neuvoi minulle kerran idioottivarman kakunkuorrutteen ja -täytteen ja olenkin hyvin kiitollinen ohjeesta, jolla olen loihtinut aina onnistuneet suklaakakut ohjetta eri tavalla varioiden. Lyhyesti sanottuna ideana on, että vaahdotettuun kermaan tai vaniljavaahtoon sekoitetaan sulatettua suklaata ja tuorejuustoa. Kuohukermasta tehdystä vaahdosta tulee jämäkämpi ja ehdottomasti parempi kuin jostain vaahtoutuvasta keinoainevaniljakermasta, mutta aika monesti olen creme vanillastakin täytteen tehnyt ja se on ollut oikein maistuva ja toimiva.

Minulta kysellään usein ohjeita tekeleisiini ja vaikka kirjoittelen ruokaohjeita työksenikin, niin suurin osa valmistamistani ruoista ja leivonnaisista on "omasta päästä" eikä niille ole ohjetta tai jos on, niin se on vaikeaselkoinen (kuten laatijansakin). Tälle kakulle on sentään ohje olemassa ja olen niin monelle tätä kakkua hehkuttanut ja luvannut jakaa ohjeen, että tässä se nyt tulee. Kakku on helppotekoinen, vaikka ohje saattaa vaikuttaa monimutkaiselta. Kakkupohjan ohjetta en tähän kirjoittele, sillä jokainen löytää perusohjeen keittokirjasta tai googlettamalla.


SUKLAA-APPELSIINITÄYTEKAKKU

4 munan täytekakkupohja

Appelsiinisuklaatäyte
2 dl  kuohukermaa
1 rasia appelsiinituorejuustoa
1 levy taloussuklaata
sokeria ja vanilliinisokeria maun mukaan

Vaahdota kerma.
Notkista tuorejuusto eli sekoita pehmeäksi esim. haarukalla.
Sulata suklaa vesihauteessa ja sekoita vähän jäähtyneenä appelsiinituorejuuston joukkoon.
 Lisää joukkoon kermavaahto ja sekoita tasaiseksi. Mausta sokerilla ja vanilliinisokerilla.
 Anna jähmettyä jääkaapissa ennen levittämistä.

Suklaakuorrute
2 dl kuohukermaa
1 rasia Philadelphia Marabou -suklaatuorejuustoa
sokeria ja vanilliinisokeria maun mukaan

Vaahdota kerma.
Notkista tuorejuusto ja vatkaa kermavaahdon joukkoon.
Mausta sokerilla ja vanilliinisokerilla.
Anna jähmettyä jääkaapissa ennen levittämistä.

Lisäksi kakun väliin:
appelsiinimarmeladia

Kakun kokoaminen:
Kostuta kakku esim. sitruunalimonadilla.
 Levitä kerrosten väliin appelsiinimarmeladia ja appelsiinisuklaatäytettä.
Kuorruta kakku suklaakuorrutteella.

Huom! Jos haluaa vähän helpottaa työskentelyä,
 niin kerman voi vatkata kerralla ja jakaa sitten kahtia 
eli puolet kermasta käytetään appelsiinitäytteeseen ja puolet suklaakuorrutteeseen. 


Kakku ei ole kondiittoritaitojeni mestarinäyte, koska minulla ei ole edelleenkään kunnollista eli minkäänlaista pursotinta ja tein kakun vanhempieni luona, missä ei ollut koristevalikoimaa ja kaivoin kaapista Pandan suklaapallot koristeeksi. Eihän nuo nättejä ole, ryppyisiä palluroita, mutta kuten töissäkin sanon, niin maku on pääasia! Ja yksinkertainen on kaunista! Yksinkertaisuudesta pidän myös siinä mielessä, että olen kaiken sokerimassahuuman keskellä ryhtynyt harrastamaan peruskakkuja ja tämä kakku jos mikä on yksinkertainen, helppo ja varmasti onnistuva makuelämys.

Olin ahneahmatti ja maistoin kakkua heti kun se oli valmistunut ja hyväähän se oli, mutta parhaimmillaan seuraavana päivänä. Kakku myös leikkautuu kauniisti kerroksittain kunhan se on saanut olla kylmässä. Mutta tämä ahneahmatti ei tajunnut kakkuhimoissaan ottaa yhtään kuvaa leikatusta kakusta, joten tässä kuvia vain koko komeudesta:




perjantai 29. marraskuuta 2013

Karpalo-valkosuklaafudge (Ylimakeusvaroitus!)

Käsi ylös, kuka tykkää itsetehdyistä riisimuro"karkeista"! Oooh, tätä arvelinkin, kaikilla on tassu ylhäällä! Riisimurokarkeista ei voi olla pitämättä, koska ne ovat vaan niin rouskuvan hyviä ja lapsellisen helppoja tehdä. Itsetehtyjen namusien viehätys piilee siinä, että niitä on yleensä helppo valmistaa ja omin kätösin tekeminen ja varsinkin lopputulos palkitsevat. Halutessaan voi toki hifistellä lämpömittarin kanssa, temperoida suklaata ja opiskella samalla molekyyligastronomiaa tai käydä ostamassa apteekista tai erikoiskaupasta harvinaisempia raaka-aineita, mutta minä tykkään tehdä jotain sellaista, mitä on helppo valmistaa, mutta mistä tulee sen näköistä kuin siihen olisi käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Vähän sama juttu kuin vaatteissa, ostan halpaa, joka näyttää kalliilta :)

Karpalo-valkosuklaafudge sopii joulunaikaan ja on erinomainen tuliainen tai lahja ja siksi haluan jakaa kanssanne tämän ohjeen. Löysin vähän aikaa sitten ohjeen jostain lehdestä, mutta kappas, kun päätin ryhtyä fudgea valmistamaan, niin en löytänyt ohjetta ja turvauduin Kotilieden ohjeeseen, jota ihan pikkuisen sovelsin jättämällä inkiväärihillon pois. Varsinaista fudgea eli toffeemaista tämä ei mielestäni ole, mutta suussasulavan pehmeää ja ihanan kermanmakuista. Jos ei muuten tiedä, että hampaassa on reikä, niin näitä mutustellessa sen huomaa inhasta juilimisesta... Minä en paikallistanut yhtään reikää, mutta aikoja sitten juurihoidettu hammas reagoi näihin ikävästi.

Vaihekuvia en ottanut, koska ensinnäkin niitä löytyy googlettelemalla ja esim. Kinuskikissan sivuilla on erinomaiset ohjeet, tosin resepti on hieman erilainen. Toiseksi yhdistelmä tahmatassusähelö+tahmea/kuuma fudgeseos+kamera olisi voinut olla kohtalokas kameralleni. Vaihekuvien sijaan saatte tässä pari käytännön vinkkiä:

  • Käytä kuohukermaa ja voita! Tulee aidot maut enkä tiedä, onnistuisiko tämä edes millään muulla kermalla.
  • Seos ei mene pilalle, vaikka sitä keittäisi pidempäänkin vaan lähes päinvastoin, seos toffeutuu, mitä pidempään keittää. 
  • Jos keittää liian vähän aikaa, niin vuoassa on vain jäähtymisenkin jälkeen vaalea tarttuva mössö, jota ei saa leikattua. 
  • Ylensä fudgeohjeissa mainitaan pinnoitettu kattila, mutta en ole koskaan saanut tällaisia kermaseoksia poltettua pohjaan teräskattilassakaan. Tärkeintä on, että kattila on tarpeeksi korkea/suuri, sillä kerma-sokeriseos kuohahtaa aika huimasti ja tulee helposti yli.
  • Jos sinulla ei ole riittävän pientä vuokaa, niin esim. jokin muovinen rasia käy, itse käytin iänikuista Tupperwaren eväsrasiaa.
  • Kun malttaa pitää vuokaan kumotun massan jääkaapissa yön yli, niin fudgelevyä on helppo leikata. Jos leikkaaminen ei onnistu, niin kannattaa öljytä veitsi.
  • Massaa näyttää olevan hyvinhyvin vähän, mutta uskokaa pois, kun palaset leikkaa pieniksi, niin nämä äppymakkeet karkit ovat erittäin riittoisia.
KARPALO-VALKOSUKLAAFUDGE

100 g valkosuklaata
100 g kuivattuja karpaloita
2 dl kuohukermaa
2 dl sokeria
4 rkl voita
2 rkl hunajaa
2 tl vanilliinisokeria

Rouhi valkosuklaa karkeaksi raasteeksi. Pilko myös karpaloita vähän pienemmiksi.
Mittaa kerma ja sokeri kattilaan ja sekoita, kunnes seos kiehahtaa. 
Lisää voi ja hunaja.
Keitä miedolla lämmöllä noin 15 minuuttia tai kunnes seoksen lämpötila on 116 astetta. Voit kokeilla tiputtamalla pari pisaraa kylmään veteen. Jos ne jähmettyvät heti palloksi, niin seos on valmis.
Ota kattila pois levyltä ja lisää joukkoon valkosuklaarouhe, karpalot ja vanilliinisokeri ja vatkaa hyvin. 
Kaada seos leivinpaperilla vuorattuun vuokaan, jonka koko on noin 15 x 20 cm. 
Anna jähmettyä kylmässä mielellään seuraavaan päivään.
Leikkaa terävällä (öljytyllä) veitsellä n. 2 x 2 cm kokoisia paloja.
Säilytä paloja jääkaapissa.

Makoisaa viikonloppua!

maanantai 25. marraskuuta 2013

Suklaakuorrutetut vaahtopusut

Maailmassa on miljoonia ruokaohjeita, joista olen kokeillut aika monta ja kehitellyt itsekin useita. Kaikkien ohjeiden joukosta olen löytänyt muutaman kestosuosikkini ja makeista herkuista tällaisia ovat itsetehdyt vaahtokarkit ja pusut. Liian usein en kumpiakaan tee, vaikka itsestä välillä tuntuu, että taasko minä innostuin näitä väsäämään. Jotkut ovat ihmetelleet, että miten minä mahavaivainen voin syödä herkkuja ja muuta epämääräistä, mutta tiedoksi heille, että en (valitettavasti) itse juurikaan herkkujani syö vaan syötän ne muille. Mutta tekeminen on vaan niin kivaa ja jollakin tavalla myös terapeuttista, että mielelläni teen herkkuja muille ja saanhan siinä sivussa itsekin suunI makeaksi. 

Alunperin olen pusuohjeen löytänyt Marien Sekasoppa-blogista ja siellä on edelleen erinomaiset kuvalliset ohjeet, joten en ala niitä tähän uusiksi laatimaan. Ohje löytyy täältä! Pusujen valmistaminen on hyvin yksinkertaista, mutta vaatii hieman tarkkaavaisuutta ja huolellisuutta. Tarvitset keksejä pohjaksi, sokeria, vanilliinisokeria ja munanvalkuaisia, jotka vaahdotetaan huippukuohkeaksi vaahdoksi sekä mahdollisesti jotain makua antavaa ainetta ja tietenkin kuorrutteeksi suklaata. Suosittelen mausteeksi Marianne-rouhetta ja myös Turkinpippuri toimii erinomaisesti, jos ärhäkämmästä mausta tykkää. 

Käytän yleensä pohjana Marie-keksejä, koska teen pusut monesti ex tempore ja käyn ainekset lähikaupasta, jonka valikoima ei ole kummoinen. Jokin vohvelikeksi voisi olla parempi pohja, mutta Marietkin sopivat hyvin, vaikka vähän kuivakkaita ovatkin. Valkuaisvaahto pursotetaan keksin päälle ja kekoja paistetaan 150 asteessa noin kymmenisen minuuttia, jolloin pinta ehtii kovettua, mutta sisus jää vaahtomaiseksi. Minulla ei edelleenkään ole minkäänlaista pursotinta ja saan aina lievän hermoromahduksen, kun alan väsätä pursotinta voipaperista. Näitä pusuja tehdessä leikkasin pakastuspussista kulman pois ja ihan kauniitahan pusuista tuli. Minulla on joskus ollut iso tähtitylla ja sillä saa ehdottomasti upeimmat pusut. Olen ihan taitava pursottaja, mutta kesto-ongelmana on kuumat käteni, joiden ansiosta pursottimen sisällä oleva aines löystyy ja vetistyy. Näiden pusujen massa oli normaalia löysempää muutenkin, mutta en ole koskaan saanut vaahtoa lörähtämään ihan täysin. Yleensä pusuni ovat olleet kuohkeampia, mutta näistä tuli enemmän raakaa valkuaisvaahtoa muistuttavia ja koska minulla ei ollut mitään muuta makuainetta kuin vanilliinisokeri, niin munallehan ne maistuivat. En tiedä, miten tarkka makuaisti muilla on, mutta minua munan maku häiritsee, jos se on liian voimakas ;) (Sitä kun työskentelee teinien kanssa keittiössä, niin itsekin on oppinut aina kihertämään, kun joku sanoo sanan muna.)

Kun pusut ovat jäähtyneet, ne kuorrutetaan suklaalla. Olen yleensä aina käyttänyt taloussuklaata, koska satun siitä tykkäämään, mutta maitosuklaakin toimii hyvin. Suklaan joukkoon kannattaa laittaa pikkutilkka öljyä, jotta kuorrutteesta tulee juoksevampaa ja helpommin levittyvämpää. Mielestäni paras keino kuorruttamiseen on sivellä suklaata silikonisella pullasudilla pusujen päälle. Jos pusuja kierittelee suklaassa, niin kuorrutteesta saattaa tulla liian paksu ja joskus minulla on humpsahtanut koko pusu suklaaseen ja käteen jäänyt pelkkä keksi. Aikamoista tahmaamista ja sottaamistahan pusujen kuorruttaminen on, mutta lopputulos palkitsee, vai mitä sanotte? 

Koristeluun voi käyttää erilaisia koristekuvioita, strösseleitä tai mitä vaan keksii... Näiden pusujen koristeet olivat eilisen sään innoittamana talviset ja yllätin itseni käyttämällä vain yhdenvärisiä koristeita, sillä yleensä innostun ripsottelemaan kaikkea värikästä. Ystävänpäiväpusuihin olen käyttänyt vaaleanpunaisia ja liloja koristesydämiä ja pinkkejä nonparelleja. Olen salmiakkisuklaafriikki ja joskus täytyisi kokeilla mauksi ja koristeeksi salmiakkihippusia, jotka on muuten ihan koukuttavan hyviä! Tarkoitan niitä ohuita hampaissa rapsahtavia pikkulastuja, joita löytyy kaupan leivontaosastolta (ja Tukusta jättipurkissa, jonka vielä jonain päivänä varmaan ihan vahingossa ostan).

Pusut sopisivat myös joulupöytään! Kai se eilinen lumisade sai minut sen verran joulumielelle, että valitsin punaisen tarjoilulautasen ja siihen aseteltuna pusut näyttävät vähän jouluisilta - vai kuvittelenko vain? Pusut sopivat myös lahjaksi tai tulaiseksi, mutta koska pusuissa on kananmunaa eikä suklaata ei ole temperoitu, niin se sulaa nopeasti ja pusut täytyy säilyttää kylmässä. 

MUKAVAA UUTTA VIIKKOA KAIKILLE! PUSPUS!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Corn dogsit ja kotitekoista majoneesia

Minulla on pyörinyt ruokaohjekansiossa yli kymmenen vuotta corn dogsien eli maissimakkaroiden ohje, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi niitä valmistaa. Eilen ohjetta olisi tarvittu, mutta höh ja pöh, en löytänyt sitä mistään ja etsinkin netistä ohjeen ja sovelsin sitä. Ohje oli tarkoitettu neljälle makkaralle ja vaikka pienensin ohjetta reilusti, niin taikinaa jäi silti yli... Minkäköhän kokoisille amerikkalaisille mahtimakkaroille ohje oli oikein laadittu? Taikinaan tulee maissijauhoja, vehnäjauhoja (gluteeniton jauhoseoskin käy), kananmunaa, (kerma)maitoa, mausteita ja leivinjauhetta ja /tai ruokasoodaa ja joissain ohjeissa on mainittu myös vichyvesi. Taikinaa turvotetaan hetken aikaa, nakit tökätään tikkuun ja kastetaan taikinaan ja uppopaistetaan rasvassa. Sama periaate kuin friteeraamisessa siis! Tikkujen kanssa nakkeja oli vaikeaa paistaa, koska ne eivät kypsyneet tasaisesti ja luovuimme tikuista ja paistaminen onnistuikin paremmin.
Dippaa nyt sitä nakkia, poika!
Innostus corndogsien valmistamiseen lähti elämäni ilostuttajan hankkimasta valurautapadasta, jota piti päästä kokeilemaan. Tietääkö muuten kukaan minua viisaampi, että miksi nykyiset valurautapadat on emaloituja? Perinteinen valurautahan kestää lähes mitä vaan ja äidillänikin on käytössä 1800-luvulta peräisin oleva pata, jossa edelleen valmistetaan ruokaa. Näinköhän nuo emaliversiot kestävät yhtä pitkään?

Kun uppopaistamista kerrankin harrastaa, niin silloin on syytä hyödyntää rasvaa ja tehdä vaikka lisäkkeeksi ranskalaiset. Sen verran vinkiksi, että jos kaikki ruokalajit on rasvassa käristettyjä, niin tulee aika ähky olo ja rasvanhajuinen kämppä useaksi viikoksi. Tehtiin nimittäin eräänä vappuna rasvakeittimessä suurin osa vappubuffetin ruokalajeista ja kokemus se oli sekin, sellainen kerran elämässä -kokemus!
Siellä ne maissimakkarat rasvassa porisee. Ranskikset odottaa kiltisti vuoroaan.
Koska eilisen ruoan teema oli "runsaasti rasvaa", niin lisäkesoosiksi sopi majoneesi. Suosittelen jokaista majoneesin ystävää näkemään sen vaivan, että vatkaa munankeltuaista ja öljyä sauvasekoittimella tai muulla vastaavalla härvelillä ja maustaa haluamallaan tavalla. Kaupan majoneeseissa on aina jokin ihan ihmeellisen pistävä maku enkä ole mistään löytänyt tarpeeksi pehmeää ja paksua majoneesia. Paitsi Amsterdamista, mutta koska sinne ei voi lennellä milloin lystää pelkkää majoneesia mutustamaan, niin sitä täytyy tehdä itse. 

En oikein tiennyt, mitä odottaa, koska en ole ikinä missään corn dogseja maistanut, mutta sen verran mitä satun ruoanvalmistuksesta ja ruoista ymmärtämään, niin corn dogsimme olivat ihan oikeaoppisia. Ihan yhtä pyöryläisiä, paksuja ja tasaisia niistä ei tullut kuin kuvissa, mutta hyviä kuitenkin. Ruoka ei ollut mikän kurmee-elämys eikä makujen hienostunutta sinfoniaa, mutta se oli ihanan rasvaista ja hyvää ja vei muuten nälän koko illaksi! Ruokahifistelijät ja terveysintoilijat saavat ihan rauhassa saada sydärin annoksen lisäaineista, hienostelemattomuudesta ja jumalattomasta kalorimäärästä. Itsekin kyllä sydäriä pelkäsin ja kuvittelin mielessäni verisuonet, jotka tukkeutuvat rasvasta, mutta kasvirasvaahan tuossa oli suurimmaksi osaksi. Ja sitäpaitsi, olen tässä kärvistellyt järkevällä, lähes herkuttomalla ruokavaliolla ja makeannälkään syönyt hedelmiä ja juonut teetä - joulutee rulettaa edelleen. Eilinen rasvamässäily tuntui lähes syntisen nautinnolliselta, mutta en kykenisi usein noin rasvaista sapuskaa syömään. Enkä olisi saanut syödä ylisuurta annosta, mutta ahneus iski ja mikäs oli köllötellessä massu pömpöllään... Jälkiruokaosastona toimi Fazerin joulusuklaa, jota minun on saatava aina joulun alla ja suklaa toimiikin jälkiruokana mainiosti. Oli ihan hyvä, etten tehnyt jälkkäriksi kermaista pannacottaa! 
Amerikkalaistyylinen annos, joka sisältää pääasiassa rasvaa, mutta joka teki ihmisen hirmu onnelliseksi.

torstai 21. marraskuuta 2013

Minä ja kaamos tappeli. Kaamos voitti.

Lyhyt blogihiljaisuus. Miksi? Siksi, koska kaamos sai vallan. Yritin taistella sitä vastaan, mutta se kietoi mustan seittinsä ympärilleni ja pikkuhiljaa kuristi minut otteeseensa. Jos et kestä valitustani eli sitä, että kerron, miltä minusta tuntuu etkä halua edes ymmärtää, niin heipat sulle! Mutta jos sinäkin olet väsynyt ja voimaton, jos kaipaat auringon valoa ja lämpöä ja sitä, että ei viluta (voit lisätä l-kirjaimeen t-viivan halutessasi), jos kaipaat iloa ja onnea ja jotain muuta olotilaa kuin turtuneisuutta, niin kaamostellaan yhdessä! Kaikki maailman kaamostelijat liittykää yhteen! Olo ei valittamalla parane, mutta ketään ei auta se, että esittää pirteämpää kuin oikeasti on. Kaikenmaailman downshiftaajat ovat sitä mieltä, että marraskuuhun ja kaamokseen ei tarvitse suhtautua ikävällä asenteella. Että voi vaan silleen hiljaa ja lempeästi kuunnella itseään eikä tarvitse pakottautua mihinkään. Nuo ihmiset eivät varmaankaan kärsi tällaisesta olotilasta tai sitten heillä on sitä aikaa vaan olla möllötellä ja elää oman kehonsa rytmin mukaan eikä heidän tarvitse ponkaista ylös klo 5.45., raahata koiraeläintä ulos ja lähteä pyöräilemään kaatosateeseen. Olisihan se ihanaa, kun voisi elää oman luontaisen rytmin mukaan, mutta se tarkoittaisi nyt sitä, että nukkuisin suurimman osan vuorokaudesta ja söisin pelkkää suklaata ja makaroooonia ja salmiakkia!

Nämä marraskuun päivät kuluvat kuin sumussa ja kun ilta koittaa, niin vilkuilen kelloa siinä toivossa, että viisarit näyttäisivät nukkumaanmenoaikaa. Päikkärit houkuttavat, mutta ne ovat kohtalokkaita, sillä sitten en saa illalla unta. Vaikka yön olisi nukkunutkin ihan hyvin (eli max. 5 tuntia ja heräänyt ainakin 8 kertaa), niin aamulla tuntuu siltä, että on sulautunut osaksi patjaa eikä kykene nousemaan. Eikä tiedä, onko silmät auki vai kiinni, koska on niin pimeää. Torkkunapin painamisen jälkeen olen sitä mieltä, että karhuuntua käperryn peiton alle kevääseen asti. Tai ainakin pariksi tunniksi. Jotenkin onnistun vääntäytymään ylös ja olen kateellinen beaglelle, joka jää romottamaan lämpimään sänkyyn ja nousee vasta sitten, kun leivänpaahdin piippaa. Aamutee virkistää minua vähän, mutta aamutoimet suoritan ihan zombina. Yhtenä iltana olin niin tolkuttoman väsynyt, että menin nukkumaan meikit naamassa ja kun aamulla heräsin mustat rannut silmien alla, tajusin näyttäväni vähän samalta kuin äitini. Tai tarkalleen ottaen silloin, kun hän oli humalassa. Päätin, että en aio olla enää väsynyt enkä koskaan myöskään kännissä. Minulla on kaikenlaisia seerumeita ja meikkejä, jotka pyyhkivät väsymyksen merkit kasvoilta pois, mutta eivät ne tähän pärstään ja yli neljän vuoden valvomisen aiheuttamiin jälkiin tehoa. Ainoa asia, mikä tehoaa ja saa näyttämään pirteämmältä, on ilmainen ja ihana kasvojenkohotus nimeltä hymy. Hymyllä on myös se vaikutus, että se fuulaa aivot uskottelemaan, että nyt on muuten tosi kivaa. Jos minä olen jossain etevä, niin Bree Van de Kamp -hymyilyssä. Harmi vaan, että ihan täysin ei itseään voi huijata. Eikä myöskään hyviä ystäviä.

Olen harrastanut kaikenlaisia iloa tuottavia asioita ja keksinyt sellaisia puuhia, jotka karkottavat kaamosmasiksen ja kohta olenkin aivan uupunut kehittelemään kaikkea mielialaa kohottavaa. Sekin voi tuntua lähes työltä, kun joutuu koko ajan miettimään asioita, jotka piristäisivät. Olen tehnyt kaikkeni, mitä kotikonstein voi kaamosahistuksen ehkäisemiseksi ja silti vaivuin tähän harmaaseen olotilaan, pöh. Tämän päivän lumisade virkisti mieltä mukavasti ja eilinen auringonpaiste varsinkin, mutta tiistai olikin sitten kaamoskeljutuksen ääripiste. Se oli ihan huippunegatiivinen päivä ja havahduin siinä vaiheessa, kun ajattelin tuntemattomista ihmisistä ikäviä asioita. Olen parin viime viikon aikana ollut kärttyinen ja huomannut ajattelevani kaikkea mälsää tavallista enemmän eikä tilannetta ainakaan paranna se, että huonoja uutisia kantautuu suunnasta jos toisestakin. En jauha päässäni mitään kurjuuksia tai itsetuhoisuuksia, mutta päähäni pulpahtavat ajatukset ovat rajusti negatiivisen puolella. Päiväni oli aika hektinen ja jo aamulenkillä olin umpijäässä ja märkä ja töihin päästyäni umpijäässä, märkä ja kurainen. Kun pyöräilin Laukaantien vartta ja kylmä sade piiskasi naamalleni, niin ajattelin, että tajuavatko ihmiset oikeasti, miten mukavaa on kulkea autolla töihin? Eivät varmaan. Monelle se on itsestäänselvyys, mutta minulle luksusta. Iltapäivällä minun piti piipahtaa Tukussa ja viirailin työhuoneessa odottaen, että taivas kirkastuisi ja sade heikkenisi. Palasin sitten Tukusta umpijäässä, märkänä, kuraisena ja keljuuntuneena. Tavaraa oli repussa ja kassissa pyörän sarvessa pitkälti toistakymmentä kiloa. Olin käynyt matkalla pudottamassa pari kirjettä Minimanin edessä olevaan postilaatikkoon ja kun kaivelin kirjeitä painavan reppuni uumenista, niin ohitse kävelin hyvinsyöneen näköinen pariskunta. Sensuroimaton ajatukseni oli (anteeksi jo etukäteen vulgääriyteni): "Voi jumalauta noitakin läskiperseitä! Liikkuukohan nuo ikinä, eihän nuo jaksa edes kävellä! Nuo varmaan kuolis, jos joutuis edes kantamaan tätä reppua tai pyöräilemään yhtä paljon kuin minä... Eikä ne varmaan edes osaa arvostaa mukavaa elämäänsä..." Kun huomasin ajattelevani noin ja tuntevani jonkinlaista ylemmyydentunnetta, tajusin, että jotain on vialla. En saa arvostella tuntemattomia ihmisiä, mutta kun minua kismitti niin vimmatusti se, että ihmiset eivät osaa arvostaa elämänsä mukavuutta! Minua on viime aikoina rassannut kohtuuttoman paljon se, että ihmiset eivät osaa arvostaa sitä kaikkea hyvää, mitä heillä on, mutta tämä onkin sitten jo ihan toinen juttu! Kyllä, osaan reflektoida itseäni ja tiedän, että heittäydyin marttyyriksi. Pyysin mielessäni anteeksi ja ajattelin, että minun on käännettävä ajatukseni mukavammiksi. Olin varmasti noussut väärällä jalalla sängystä tai sitten vaan saanut tarpeekseni kylmyydestä, kurasta ja kaikesta kurjasta.

(Sorry, tässä vaihtuu fontti, en tiedä miksi enkä siksi ossaa tehhä mittään asialle...)
Eilen paistoi aurinko ja olin hetivälittömästi paljon pirteämpi. Ja tänään? Luntaluntaluntaulosriehumaantelmimäänjeejippii!!! Lumi toi tullessaan edes vähän valoisuutta ja myös joulumieltä. Tiedän, että nyt on vasta marraskuu, mutta yksi keinoni selvitä kaamostuksesta on joulun ajatteleminen ja odottaminen. Tänään olenkin ajatellut kaikkia hirmuisen mukavia asioita, vaikka olen ollut yliväsymyksellisessä tilassa. En ole mikään elämäntaidon guru enkä voi enkä halua neuvoa ketään missään asiassa, mutta vinkiksi voin sanoa, että kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat kivalta. Ei ihme, että en ole life couch, kun latelen tällaisia latteuksia! Mutta ihan oikeesti, jos vain mörkööntyy sohvan nurkkaan suklaata ja sipseja mussuttamaan, niin  on äkkiä ympäröinyt itsensä omilla noidankehämäisillä ajatuksillaan ja ylimääräisellä läskillä. 

Olen yrittänyt järjestää kaikkea kivaa, asennoitua positiivisesti ja ilahtua arjen pienistä asioista, vaikka lähes vihaankin sanontaa: "Pienet asiat tekevät onnelliseksi". Olen muuten ihan varma, että tuon sanonnan on keksinyt joku sellainen, jonka elämässä ei koskaan tapahdu mitään superia. Minä haluan, että elämässäni tapahtuu kaikkea kivaa - ei vaan kaikkea ihan mahtavaa! Haluan kokea voimakkaita tunteita, muitakin kuin negatiivisia sellaisia. Haluan jotain megaekstraspesiaalia, joka boostaa minut euforiseen tilaan pitkäksi aikaa. Mitään hyperelämyksiä ei ole nyt näkyvissä, joten täytyy kerätä paljon pieniä asioita, jotka saavat mielialan nousemaan. Jos on todella masentunut, niin silloin ei auta sanoa, että korjaapa asennettasi. Mutta meillä vähemmän masentuneilla asenteen päivittäminen voi toimia. Olen antanut itselleni luvan käydä hitaalla, tai siis normaalia hitaammalla, olen antanut luvan jättää pyykit silittämättä ja ajatellut, että teen kaiken sitten, kun olen pirteämpi. Se päivä voi olla nimittäin jo huomenna! Olen katsonut Toosa-TV: tä ja Ruotsin Miljonääriäitejä enkä ole aina ihan varma kumpaa katson, olen kikattanut pöhköille YouTube-videoille, Late Lampaalle ja Snoopylle. Olen paahtanut pannulla pelkkää sokeria ja manteleita, mutta en ole sortunut suklaaseen, karkkiin enkä mihinkään muuhun tavalliseen sudenkuoppaani. Olen lastannut ruokalautaseni täyteen kaikkea värikästä ja hamstrannut kuorellisia aurinkoja eli appelsiineja ja mutustellut niitä makean nälkään. Fyysinen oloni onkin ollut kohtalainen, mutta pää ei ole taaskaan synkronissa kehoni kanssa. Voiko sillä sitten selittää sitä, että ihan vahingossa sormeni ajautui painamaan enteriä parissa nettikaupassa? No mutta sekin piristi ja teki minut onnelliseksi! Äskettäin riemastuin löytäessäni kaapista jouluteetä ja join sitä innostuksissani kaksi kupillista. En ole saanut vielä aikaiseksi ostaa glögiä enkä muuten ostakaan, sillä joulutee+mustaherukkamehu päihittää ylisokerisen glögin eikä siitä tule öttöpahaa oloa. Riemastuin myös kaupunkireissulla löytäessäni lasisia keittiöpurnukoita, jotka ovat olleet ostoslistallani öpaut 14 vuotta... Ja sitten ne minikokoiset violetit joulupallot, joista sain hauskan koristeluidean, joka tosin on vielä kehittelyasteella.

Jotta pysyn vuorokausirytmissäni, niin painelen nyt pehkuihin ja olen onnellinen siitä, että sain loppuun tämän kirjoituksen, jota olen yrittänyt rustata jo neljänä iltana. Toivon sinulle kaamokseen valoa, joko sisäistä tai ulkoista! 

Tässä vielä kuva marraskuun iltalenkiltä ja kuusta iloksenne. Ei ihme, jos ahistaa!