keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Kesän suosikkiasu nro 1


Tyyliasiantuntijat sanovat, että ihminen ei voi koskaan olla liian ylipukeutunut ja jos on, niin mieluummin sitä on ylipukeutunut kuin alipukeutunut. Tässä eräänä iltana oli tarkoitus mennä tapaamaan ihmisiä, joille haluan antaa hyvän kuvan itsestäni ja siksi laitoin päälleni jotain sellaista, missä viihdyn. Paras keino tuntea olonsa kotoisaksi tilanteessa kuin tilanteessa onkin pukeutua johonkin sellaiseen, minkä tuntee täysin omakseen ja missä ei tarvitsella kiemurrella ja venkoilla. Ajatuksenani oli myös, että voisi vaikka piipahtaa terassilla illan mittaan, mutta koska elämässä mikään ei mene niin kuin suunnitellaan, niin kävi sillä tavalla, että päädyinkin rannalle iltaa istumaan ja jäätelöä syömään paljettitopissa, valkoisissa sortseissa ja metallinhohtoisissa kengissä ja tunsin itseni hieman ylipukeutuneeksi. Pääasia oli kuitenkin, että minulla oli päällä vaatteet, joissa viihdyn ja tästä asusta onkin tullut tämän kesän lempparini.



Kesän alussa ajattelin, että ostan ainakin kukkamekon ja uudistan muutenkin kesävaatevarastoani oikein kunnolla. Yhden kukallisen puseron ostinkin ja totesin, että en ole kukallisten vaatteiden ystävä, mutta vaihtelun vuoksi on joskus virkistävää pitää jotain ihan erilaista vaatetta. Ja niinhän minulle kävi, että kesävaatevarastoni ei uudistunut vaan vanhat ja hyväksihavaitut vaatekappaleet pyörivät edelleen käytössä ja hyvin pärjäsin! Olenkin sitä mieltä, että kesä on niin lyhyt aika, että kesävaatteisiin on melkoisen turhaa investoida. Tänä kesänä olen myös ollut aika tuhdissa kunnossa, joten tästä luonnollisesta syystä johtuen tietyt vaatteet saavat odottaa vaatehuoneessa ensi kesää, jolloin olen ihan varmasti hoikempi. 

Minulla on akuutti pula kesäisistä housualaosista ja siksi Savonlinnan Sokokselta pari vuotta sitten löytämäni sortsit ovat olleet tänä kesänä ahkerassa käytössä. Valkoinen väri ei ole paras tällaiselle tahmatassu-sottapytylle, mutta vitivalkoinen on hyvä kesäväri, niin kauan kuin se vitivalkoisena pysyy... Tsekkasin juuri erään nettikaupan tarjonnan ja siellä näkyi olevan Michael Korsin vastaavia sortseja ja olivatpa muuten lähes saman näköiset ja monin verroin kalliimmat, mitä nuo ovat. Tuollaiset sortsit näyttävät tyylikkäiltä kaupan hyllyllä ja henkarissa, mutta kun niitä muutaman minuutin pitää, niin ne ovat ryppyiset ja silloin on ihan sama, onko kyseessä kalliimpi vai halvempi merkki. Asu sopisi myös terassille ja iltarientoihin ja mallailinkin sitä topin sävyisen, etäisesti Chanel-henkisen kultakirjaillun jakun ja vitivalkoisen kirjekuorilaukun kanssa. Mutta koska oli arki-ilta ja tarvitsin perustarvikkeet kuten vesipullon mukaan, niin nappasin olalle tilavan ja käytännöllisen korilaukkuni, joka tekee asusta hieman arkisemman. 
Toppi Vila
Sortsit Esprit
Kengät äidiltä saatu
Laukku Anttila
Rannekoru Oriflame
Korvikset saatu lahjaksi joskus 90-luvulla

Taas kerran vaatteita päälle vetäessäni mietin, mitä koruja ja asusteita minulla pitäisi olla, että asu olisi juuri sellainen kuin haluan. Nikkeliallergian ja jonkin ihme yliherkkyyden vuoksi koruvarastoni on aika rajallinen. Koruja minulla on pajon, mutta aina tuntuu, että jokin tietynlainen koru puuttuu. Asuuni olisi sopinut aivan täydellisesti röykkiö kultaisia ja hopeisia kapeita rannerenkaita, mutta Oriflamen hyväntekeväisyysnirunarukoru sai taas olla rannekorun virassa. Koristeellinen toppi ei kaipaa kaverikseen kaulakorua, mutta en osaa olla ilman kaulakorua, joten laitoin kaulaani kultaisen cordell-ketjun, jossa oli kirkas kiviriipus. Pidän enemmän hopeakoruista, mutta kultaisten korujen käyttäminen on kivaa vaihtelua. Paljettitoppiin on vaikeaa yhdistää mitään koruja ja moni varmasti jättäisi korut pois, mutta minusta korut viimeistelevät tyylin.



Ennen vanhaan suositeltiin, että kultaa ja hopeaa ei yhdistettäisi, mutta nykyisin eri metallisävyjen yhdistely on muodikasta (tai se tietysti riippuu siitä, että miten sen tekee). Yleensä käytän pelkkää hopeaa, mutta toppi innosti minua sekoittelemaan sekä kultaa että hopeaa ja jostain merkillisestä varmaan alitajuisfreudilaisesta syystä minun tekee mieli aina loppukesällä käyttää jotain kultaista. "Kullitetut" sandaalit olisivat minulle liikaa ja äidiltä saadut kesäsandaletit ovat makuuni juuri passelit, vaikka niillä ei ole kovinkaan hyvä kävellä, koska kanta on kapea ja liukas. Tänä kesänä muodissa olevat "olki"pohjaiset kiilakorkokengät eli wedgeiksikin kutsutut popot olisivat olleet niin must asuuni, mutta yhdet sellaiset minulla oli vuosia sitten enkä niistä oikein tykännyt.










LOPPUKEVENNYS:
En ole käynyt tänä kesänä uimassa kertaakaan eikä sitä tarvitse ihmetellä/ taivastella. Jo pelkkä varpaiden uittaminen järvessä aiheuttaa järkytysreaktion (nopearefleksiselle kuvaajalle kiitos taas kerran). Jos Punahilkka olisi sattunut olemaan lähistöllä, hän olisi varmasti kysynyt, että miksi sinulla on noin suuuuuuri suu...

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Ruokapoliisista päivää

Terveydellisistä syistä johtuen saattaa käydä niin, että joudun vaihtamaan ammattiani. Työterveyshoitaja pyysikin minua jo vuosia sitten miettimään kiinnostavia ammatteja, joihin voisin uudelleenkouluttautua (argh, eihän sitä olekaan istuttu koulujen penkeillä kuin kymmenen vuotta peruskoulun jälkeen). Ehdotin hänelle merikapteenia ja kirjailijaa, mutta hän kuittasi ideani puistelemalla päätään ja sanomalla: "Onpas erikoisia ammatteja" ja tiesin, että kaupunki ei uudelleenkouluttaisi minua mihinkään järkevään ammattiin.

Eräänä päivänä kekkasin yhden ammatin, jota tosin ei ole edes olemassa, mutta joka olisi täydellinen minulle. Olin lenkillä, kun vastaani tuli kolme teinityttöä. Jokaisella oli kädessään Pandan suklaalevy - kahdella maitosuklaata ja yhdellä valkosuklaata. Hei girls, eikö suklaapatukka olisi riittänyt? Että ihan koko levy piti ostaa? Kouluruoka oli saattanut sinä päivänä jäädä väliin, koska se lihottaa, ja varsinkin maito, sehän tekee välittömästi läskiksi, ja näkkäri, koska siinä on hiilareita. Mutta suklaata voi kyllä syödä, etenkin kun jätti sen kouluaterian väliin eikä saanut siitä kaloreita. Onko kukaan muu huomannut, että katujen varsilta löytyy aina vain enemmän suklaalevyjen ja keksipakettien käärepapereita (Filipinos-keksit ovat ainakin täälläpäin suosittuja)? Milloin suklaalevyistä ja kekseistä tuli välipaloja? Mihin katosi käsitys siitä, että suklaata on tarkoitus syödä vain muutama pala eikä keksipakettia pidä syödä kerralla? Tuo lause aiheuttaa oppilaissa suurta hämmästystä, sillä he ovat sitä mieltä, että minä olen väärässä, kuten aikuiset yleensä.

Noiden kolmen suklaata mussuttavan tytön kohtaaminen synnytti ajatuksen siitä, että Suomeen (ja toki muihinkin maihin) pitäisi perustaa ruokapoliisin virkoja. Suomessa ruokakulttuurin arvostus on viime vuosina noussut kohisten virallisella tasolla. On suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelma (SRE) ja Helsingin yliopistoon perustettiin vihdoin viimein ruokakulttuurin professuuri. Jostain EU-rahoista voitaisiin myöntää varoja ruokapoliisien virkojen perustamiseksi. Tai kai Suomen valtiollakin on rahaa, koska sitä riittää Kreikan kriisitilanteeseenkin. Tämä kansamme läskistyminen ja huonot ruokailutottumukset ovat jo lähellä kriisitilannetta ja luulisi päättäjiä tämä oman kansan tilanne kiinnostavan sen verran, että muutaman viran perustamiseen liikenisi tuohta.

Jokainen ruokapoliisi saisi komean virkamerkin, jonka voisi tempaista aina tarpeen vaatiessa esille. Tilanne voisi olla vähän sama kuin kotitalousluokassa, kun pidin tuntia kansainväliselle luokallemme. Minulla oli erittäin tärkeää asiaa ja kun yritin kiljua, että hei kuunnelkaa, niin kukaan ei reagoinut. Karjaisin: "FREEZE! NOBODY MOVE!!!", ja oppilaat jähmettyivät paikoilleen. Sain asiani sanottua ja aloin järjestellä tavaroita opettajan pöydän ääressä. Parin minuutin kuluttua kuului vieno tytön ääni: "Hey teacher... Can we move now?" Lapsukaiset kun eivät olleet saaneet lupaa liikkua vaan olivat edelleen jäätyneinä sijoilleen. Tätä samaa konstia voisi myös ruokapoliisi käyttää. Kun ruokapoliisi huomaisi jonkun vaikka syömässä suklaalevyä, hän huutaisi "FREEZE" tai "RUOKAPOLIISI! KUKAAN EI LIIKU!!!" ja samalla hän tempaisisi kiiltävän virkamerkkinsä esille ja alkaisi valistaa huonojen ravitsemustottumusten vaaroista. 

Ruokapoliisi kulkisi siviiliasussa, mutta kotikäyntejä varten hänellä voisi olla uskottava virka-asu. Lapsiin se tekisi varmasti vaikutuksen. Lapsiin tekee vaikutuksen jo se, kun kertoo, että jos ei syö kasviksia, niin ei voi tulla oikeaksi prinsessaksi, sillä kasviksissa on paljon vitamiineja ja kun syö vitamiineja, niin saa kiiltävät hiukset ja prinsessahipiän. Ja että pitää juoda paljon maitoa, jotta saa valkoiset hampaat niin kuin oikeilla prinsessoilla. Pikkupojille kannattaa kertoa, että kasvaakseen suureksi ja vahvaksi, täytyy syödä myös salaattia ja vihanneksia. Aikuisiin ei enää tunnu tehoavan mikään, joten ruokapoliisin kannattaisi ottaa pääasialliseksi kohderyhmäksi lapset ja nuoret. Tosin ruokatottumukset opitaan kotona, joten työsarkaa aikuistenkin parissa riittäisi... Ruokapoliisi voisikin tehdä tehovalvontaiskuja supermarketteihin. Minulla on tapana kyttäillä ihmisten ostoksia kaupassa ja miettiä siinä samalla, että miten vinksallaan suomalaisissa perheissä ruoka- ja ravitsemusasiat ovat. Tästä kertonee myös mieleen syöpynyt esimerkki niksi-Pirkasta: "Osta kaupassa käydessäsi purjo, niin ostoksesi näyttävät terveellisiltä, kun purjon vihreä varsi törröttää muovikassista." Aikuisten ruoka- ja syömiskäsityksissä on paljon korjaamista ja ruokapoliisin tehtäviin kuuluisi siis väärien uskomusten korjaaminen.

Ruokapoliisilla ei ehkä tarvitsisi olla oikeutta sakottaa, mutta hän voisi kaupassa vaihtaa asiakkaiden ostoskärrin sisällön terveellisempään... "Kuulkaas rouva, ettekö millään jättäisi tuota suklaavanukasta pois ja ottaisi vaikka ihan jogurtin?" "Anteeksi te nuori perheenäiti, jos tuo pullukka lapsenne tahtoo karkkia ja sipsejä, niin teidän ei ole pakko ostaa niitä, kun näytätte kumpikin siltä, että on tullut mussutettua herkkuja aika tavalla...", "Aijaijai herra siellä, jospa tuosta kulutusmaidosta siirtyisitte rasvattomaan... Voipakettiko siellä pilkistää? Laitetaanpas tästä rypsiöljypullo mukaan ja muistakaas sitten, että sitä voita ja muita tyydyttyneitä eläinkunnan rasvoja saa ruokavaliossa olla vain 1/3."

Voisin niin kuvitella itseni tuohon hommaan! Minulle on ehdotettu ravitsemusneuvojan ammattia, mutta en ehkä pystyisi siihen, kuten en ruokapoliisinkaan virkaan. Koska hermoni eivät kestäisi pitemmän päälle sitä, että joutuisin vääntämään asioita rautalangasta. Sitähän teen kyllä opettajan työssänikin, mutta on eri asia selittää asioita teineille kuin aikuisille. Olen usein yrittänyt selvittää ihan perusruokailutottumusfaktoja aikuisille, mutta kohtaan lähes aina jonkinlaista vastaanvänkäämistä. Tottakai jokaikinen ihminen on omanlaisensa yksilö eikä kaikki sovi kaikille, mutta tietyt ruokavalion kulmakivet ovat niin peruskauraa, että niistä ei pitäisi edes vängätä. Jos minä syön Domino-keksejä tai juon Spriteä, niin minua alkaa turvottaa lähes välittömästi, mutta en silti julista tuota jumalallisena totuutena.

Tiedän, että jotkut ajattelevat, että eikö ole jokaisen oma asia, mitä suuhunsa pistää. Tokitoki, mutta sitten ei kannata valittaa, jos väsyttää, on aina kipeä, on turvotusta ja ylipainoa, ei jaksa jnejne. Ja sitäpaitsi, väärien ravitsemustottumusten ja lihomisen kansanterveydelliset kustannukset ovat korkeat ja ne maksetaan kaikkien veronmaksajien pussista. Ihannetilanne olisi, jos ei tarvitsisi edes ajatella mitään ruokapoliisin virkaa, vaan että ihmiset älyäisivät ihan itse, mikä on järkevää, normaalia ja terveellistä syömistä.



torstai 25. heinäkuuta 2013

Ällöläskipäivän pelastavat vaatteet ja asusteet

Jokaisella naisella on joskus ällöläskipäiviä. Ällöläskipäivänä olo tuntuu turvonneelta, inhottavalta ja rumalta ja joskus sitä turvotusta onkin ihan oikeasti, joskus on vaan kyse siitä, että kaikki on muutenkin niin hiiskatin nihkeää ja vaikeaa. Tämä on juttu, jota miehet eivät vaan ymmärrä, mutta toivoisin, että miehille voisi lahjoittaa tuon olon, jotta he tajuaisivat, mistä on kyse. Ällöläskipäivänä ei huvita lähteä mihinkään, koska kaikki vaatteet ovat liian tiukkoja, kiristävätpuristavat ja arggghhh... Nyt loppui syöminen, ihan varmasti loppui. Ei enää yhtään suklaata. Eikä sipsejä, ei varsinkaan sipsejä. Eikä irttareita. Paitsi salmiakkia vähän, että pysyy järjissään. Ja viisikymmentä vatsalihasliikettä joka päivä ja saman verran etunojapunnerruksia. Äh, ihan sama, koska olen läski kuitenkin! Tunnistatteko tuon ajattelutavan? Se on varmasti tuttua monelle naiselle, riippumatta siitä, onko lihava vai laiha. Joskus on huvittavaa, kun joku hoikka nainen valittaa turvotusta ja pullukkaoloa, mutta sitä ei pidä väheksyä, koska kyseessä on sisäinen olotila. Se menee kyllä ohi eikä ole vaarallista, mutta juuri sillä hetkellä, kun pitäisi johonkin lähteä ja sulloa jotain päällensä, voi ällöläskiolo olla maailman ikävin juttu.

Minulla oli juuri eilen oikein superällöläskiolo ja aikaa ulos lähtöön vain hetkinen, joten en juurikaan ehtinyt valkata vaatteitani sen kummemmin. Olin kaikesta huolimatta hyvällä fiiliksellä, koska oli kaunis ilta ja koska olin saanut päivällä yllärilähetyksen. Lahjan lähettäjä oli osallistunut Facebookissa suomalaisen käsityön edistämiskampanjaan ja hän lähetti minulle korvikset. Kun avasin paketin, hihkuin onnesta, sillä korvikset mätsäsivät täydellisesti Italiasta ostamani rannekoruni kanssa. Tuo rannekoru on yksi lempikoruistani, koska ihan aina, kun laitan sen ranteeseeni, muistan sen hurmaavan surffipojan, joka korun minulle myi. Korun värit muistuttavat minua myös Gardajärvestä ja reissusta yleensä, mutta eipä siitä sen enempää ;) 


Olin enemmän kuin onnellinen ylläripaketin saatuani, sillä minun on pitänyt hankkia tuollaiset korvikset, mutta en ole raaskinut ja yritän välttää kaiken ylimääräisen ostamista ajattelemalla, että entisilläkin pärjää. Ilahdutankin itseäni uusilla koruilla nykyisin enää harvoin ja minun oli siksi ihan pakko ottaa nuo korvikset heti käyttöön. Kiitos vielä lahjan lähettäjälle!!! Tein erään mullistavan havainnon: jos sattuu olemaan ällöläskipäivä, niin jonkin oikein superkivan korun tai asusteen käyttäminen auttaa negatiivisiin fiiliksiin. Bonusta on se, jos asuste tuo mieleen joitain kivoja muistoja ja kääntää ajatukset positiivisiksi. Eilen käyttämälläni laukulla on tällainen vaikutus, sillä se on ostettu täältä 
eli Nizzan Lollipopsin liikkeestä. Laukussa lukeekin 
eli kesä Nizzassa ja tuo on yksi parhaimmista matkamuistoista ikinä! Ja on muuten ihan hirmu kätevä laukku, koska sinne mahtuu paljon tavaraa. 

Laukut, korut ja huivit ovat siitä mahtavia keksintöjä, että ne mahtuvat aina päälle. Myös kengät kuuluvat samaan kategoriaan ja päivän kuin päivän pelastaakin ihanat kengät, joita myös luottokengiksi kutsutaan. Nämä siniset kengät ovat pari vuotta vanhat, mutta aina yhtä ihanat.
Kysymykseen "Onko tuollaisilla kengillä hyvä kävellä",
voin näyttää vastaukseksi kenkien sisäpohjaa.

Eilisissä vaatteissa turvauduin monet tilanteet pelastaneeseen "säkkiin". En ole parempaakaan nimitystä tuolle vaatekappaleelle keksinyt. Se on kivasti laskeutuva, vesiputouskauluksinen ja peittää kaikki ei-toivotut muodot. Sitä voi käyttää kesällä, kun alle laittaa topin ja talvella se on erinomaisen tyylikäs vaikka poolopaidan ja kapealahkeisten housujen kanssa. Minun piti eilen laittaa lempparihousuni eli kapelahkeiset mustat farkut, mutta sana kapea ei eilen kuulunut sanavarastooni, joten päädyin lökärifarkkuihin. Olen ollut sitä mieltä, että boyfriend-tyyliset farkut eivät sovi minulle, mutta kyllä ne vaan sopivat, kun sattuvat olemaan hyvät. Ja erittäin mukavathan nuo väljät farkut ovat jalassa. Käärityt lahkeet vaativat kaverikseen korkeakorkoiset kengät, sillä ne tuovat asuun naisellisuutta ja luovat siksi kontrastia.Yritän kesällä välttää mustan värin käyttämistä, mutta se on hankalaa, koska suurin osa vaatteistani taitaa olla mustia. Jos puen kesällä mustaa, niin yritän piristää asukokonaisuutta raikkailla väreillä ja mielestäni nuo siniset asusteet toimivat aika hyvin. Kuvaajalle taas kiitos pöllöstä ideasta: "Hei mee tohon roikkumaan silleen jotenkin tyhmästi". Tein työtä käskettyä ja tyhmältä tuo roikkuminen tuntuikin, mutta hauskaa se taas oli. Apinana riippuminen selittää irvistykseksi vaihtuneen hymyni... Täytynee ryhtyä reenaamaan käsilihaksia...
"Säkki" Esprit
Toppi Esprit
Farkut Tommy Hilfiger
Laukku Lollipops
Kengät Gabor

En ole ainoa, joka kärsii ällöläskipäivistä ja olisikin kiva kuulla, miten te pukeudutte, kun mikään, ei sitten mikään tunnu sopivan. Toivon, että kukaan ei tuon ikävän olotilan vallitessa jää kotiin ahistumaan vaan lähtee liikkeelle nauttimaan kaikesta kivasta, se nimittäin helpottaa. Minun olotilaani auttoi eilen hengailu ja kesäillan ihastelu satamassa, älyttömän leffan katsominen ja... irttareiden syöminen :D

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Välikausitakkipulmia taas

Juuri nyt kaikissa nettikaupoissa on hurjat alennukset ja olenkin viime viikkoina surffailut ahkerasti netissä etsien hyviä löytöjä. Paljon kaikkea ihanaa olisikin tarjolla, mutta olen siinä mielessä huono shoppailija, että mietin ostopäätökset järjellä enkä nykyisin osta mitään (kovin) turhaa. Tietyt hankinnat teen vuosiksi eteenpäin, koska se on järkevää, ekologista ja taloudellista ja joittenkin vaatteiden ostaminen on niin hankalaa näin nirsolle ihmiselle, että ei sitä jatkuvasti viitsi harrastaa. Nyt minulla on ostoslistalla välikausitakki eli takki, jota voi pitää syys-lokakuussa ja keväällä silloin, kun kesäjakut ja farkkutakit ovat liian ohuita ja talvitakit liian paksuja. 

Minulla on ollut vähän huono tuuri takkien kanssa. Jokunen vuosi sitten ostin Benettonin harmaan, puolipitkän villakankaisen takin, joka meni nopeasti huonoon kuntoon eli oli siis huonolaatuinen. Mustavalkoiselle suosikkitakilleni kävi myös huonosti, koska siitä alkoi rispaantua langanpätkiä ja viime keväänä se kutistui pesukoneessa. Minua hirvittää ostaa kovin kallista takkia, koska on vaikeaa luottaa siihen, että kalliimpi takki olisi laadukas. Minulla on edelleen käytössä vuonna 1999 Savonlinnan Lindexiltä ostamani palttoo, joka on täydellinen lokakuisiin työmatkapyöräilyihin ja vaatteen materiaali kestäisi varmaan ydinpomminkin. Myös Halensilta tilaamani maiharimallinen, röyhelöhelmainen toppatakki on ollut oikea aarre ja takki onkin päälläni jopa liian usein. Juuri nämä halvat takit ovat olleet hyviä ja kestäviä ja kalliimmat ovat tuottaneet pettymyksen. Ehkä takki on haettava henkkamaukalta, käytettävä sitä yhden syksyn ajan ja sitten pistettävä kierrätykseen. Tuollainen toiminta ei vaan sovi minun ajattelutapaani.

Viime syksynä ostin Vilalta takin ja ajattelin, että tässäpä ajaton ja tyylikäs takki, joka palvelee minua vuosia. Yleensä ostan vaatteet sillä perusteella, että käyttäisin niitä pitkään. Takin laatu osoittautui erittäin huonoksi. Materiaalista tuli sähköinen ja kankaan pinta nyppyyntyi rumasti ja takki näyttää kauhtuneelta. Takilla ei ollut hintaa kuin alle satanen ja minä sain sen vielä parikymppiä halvemmalla, koska satuin kauppaan alennuspäivänä, mutta harmittaa silti, koska nyt on taas sama takkirumba edessä kuin viime vuonna ja pahoin pelkään, että en löydä noin kivaa takkia. Takki on päällä mukava, koska se istuu hyvin ja näyttää tyylikkäältä, repsottipa se sitten miten tahansa. Se on ihan paras malliltaan ja leikkauksiltaan ja myös takaapäin takki näyttää kivalta, mikä selviää ystäväni ottamasta "jekkukuvasta". Yläosa jää hieman pussilleen ja siinä on kaunis laskossysteemi enkä ole tuollaista leikkausta muissa takeissa nähnyt. Takin pituus on sopiva, sillä lyhyempää takkia on vaikea yhdistää hameen kanssa ja pitempi on taas liian pitkä. Tuollainen keskipituinen takki on myös mukavan lämmin, sillä se lämmittää pehvaosastoa. Tässä siis lempparitakkini virallisessa kuvassa ja päällä:

..ja takaa.


Takki edestä...


















Jotta takin hankkiminen ei olisi liian helppoa, niin pitäisi päästä itsensä kanssa yksimielisyyteen väristä. Musta on suosikkivärini (niin mustakin, hehe), mutta jos takki on liian kaapumainen tai siinä on korkea kaulus, tunnen itseni papiksi ja koska minulla on valkoinen iho, niin saatan näyttää haudasta nousseelta vampyyrilta. Esim. tässä By Malene Birgerin takissa pappisfiilis olisi taattu. Harmaa on nyt suosikkini, koska siihen on helppo yhdistää muita värjeä eikä se ole niin synkkä kuin musta. Mustaa on kaapissani ihan riittävästi ja harmaa olisi kivaa vaihtelua. 
By Malene Birger

Perinteinen trenssi olisi klassinen vaihtoehto, mutta mielestäni trenssit ovat tylsiä ja mielikuvituksettomia. Yksi trenssi minulla on, väriltään pastellisen vaaleanpunainen ja se saa riittää. Trenssin tulisi olla jotain laadukasta materiaalia, jotta se ei näytä sadetakilta kuten tämä Calvin Klein Collectionin takki. Voi olla, että kuitenkin hankin trenssin, koska se jos jokin on ajaton hankinta ja muutama tummansininen trenssi onkin ollut aika kiinnostava. Trenssejä puolustaa se, että tykkään vyöllisistä takeista. Minun kannattaisi sellaisia käyttääkin, koska ne korostavat tiimalasivartaloani (hah!). Näin sanoi eräs vaatekaupan myyjä ja perusteli kommenttiaan sillä, että suurin osa suomalaisista naisista on tasapaksuja pötkylöitä.

Calvin Klein Collection
Tykkäisin, että takissa on jotain persoonallista jujua, kuten tässä I'm Isola Marrasin takissa, mutta katsokaapa noita hihoja. Nehän loppuvat kesken! Minunlaiseni vilukissa ei edes muodin vuoksi uhraudu pitämään tuollaisia hihoja. Ja ehkä tuo kaulus on vähän liian suuri. Mutta jotain tällaista hyvin persoonallista voisin ajatella.


Tässä olisi aika lähelle malliltaan sellainen takki, jota haen. Tosin tämäkin on vähän tylsä, mutta onhan tuo ihan tyylikäs eikä ihan hetkessä mene muodista pois. Tällä Flavio Castellanin takilla on hintaa 325 euroa ja täytyy todeta, että palkkani ei ihan riitä tällaisen takin hankkimiseen. Tosin sitten kun miettii, että ketjuliikkeidenkin takit maksavat parisataa, niin eihän tuo ole edes kallis. Ja se yksi ihana Valentinon takki maksoi pari tonnia...
Flavio Castellani
Todennäköisesti jään ilman takkia (taas) ja ajelen Vilan takista nypyt nyppykoneella pois ja sitten tingin ekologisesta periaatteestani ja käsittelen takin sähköisyyttä estävällä aineella. Toki sekin on ekologisempaa kuin uuden vaatteen ostaminen. En ole ainoa ihminen (nainen), jolle takin ostaminen on vaikeaa. Takki on usein tyyriinpuoleinen hankinta ja siksi sitä toivoisi, että osaisi ostaa sellaisen takin, joka kestää pitkään ja joka natsaisi täydellisesti. Mutta kuten tiedämme, Sen Oikean löytäminen on hyvin hankalaa!

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Sydämen surujen kesäkurpitsakakku



Kesäkurpitsa on vihannes, jota ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen käyttää kakkuihin. Miedon makunsa ansiosta "suvipumppu" sopii erinomaisesti leivonnaisiin, joille se antaa mehevyyttä ja parantaa ravintoarvoa sisältämiensä vitamiinien ja kivennäisaineiden vuoksi. 

Tämä helppotekoinen kakkuohje on peräisin kotitalouden oppikirjasta ja ohje on idioottivarma ja hyväksi havaittu. Kakku on niin mehevä, ettei se tarvitse kuorrutetta, mutta minä kuorrutin kakun kaappientyhjentämisvimmassa suklaavanukastyyppisellä kuorrutteella, johon ei ole kunnollista ohjetta, pahoittelen. Muutenkin sovelsin taas tapani mukaan ohjetta. Rahkan sijaan käytin turkkilaista jogurttia ja osa sokerista oli fariinisokeria, koska normisokeri oli loppu. Kakun voi valmistaa maidottomana, jos vaihtaa maitotuotteet vastaaviin soija- tai kauravalmisteisiin. 

SYDÄMEN SURUJEN KESÄKURPITSAKAKKU


KUIVAT AINEET 
5 dl vehnäjauhoja
4 dl sokeria
1/2 dl kaakaojauhetta
1 tl soodaa
2 tl vanilliinisokeria
1/2 tl suolaa

KOSTEAT AINEET
1 prk (250 g) maitorahkaa
1/2 dl maitoa
2 kananmunaa
150 g sulatettua margariinia
1 pieni kesäkurpitsa hienoksi raastettuna (ei tarvitse kuoria)

Sekoita keskenään kuivat aineet.
Sekoita keskenään kosteat aineet ja lisää kuivien aineiden joukkoon.
Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun kakkuvuokaan (esim. halk. 23  cm torvivuoka) 
ja paista 175 asteessa noin tunti.






tiistai 16. heinäkuuta 2013

Sinun ei tarvitse olla täydellinen ollaksesi täydellinen

Jos et jaksa lukea koko tekstiä, niin lue vain tummennetut kohdat!
Teidän pitäisi ensin käydä lukemassa pohjustukseksi Eeva Kolun Kaikki mitä rakastin -blogista kirjoitus blogien "vaarallisuudesta" ja niiden tarjoamasta maailmankuvasta ja siihen suhtautumisesta täältä. Vaikka et kirjoitusta lukisikaan, niin löydät kyllä punaisen langan minun kirjoituksestani. Olen viime viikolla pohtinut samoja asioita kuin Eeva Kolu  ja siksi hämmästyinkin, kun tuo kirjoitus ilmestyi, sillä suurimman osan siinä olleista ajatuksista tunnistan hyvin tutuiksi. Lyhyesti sanottuna kyse on siis siitä, että blogit tarjoilevat liian kiillotettua kuvaa elämästä. Tässä välissä sanon jo, että niinhän Facebookissakin tehdään ja elämässä muutenkin. Emme välttämättä vastaa kysymykseen "Mitä kuuluu?" täysin realistisesti. Se ei tarkoita, että pitäisimme yllä kulissia vaan että emme halua kuormittaa kanssaihmisiä murheillamme. Facebook-päivitykseen tai blogiin emme kirjoittele kaikkia mieltäpainavia huolia.

Realityblogejakin on, on blogeja, joissa käydään läpi omia menetyksiä ja surun aiheita ja minäkin olen varma, että tulen kirjoittamaan jostain sellaisesta, mikä ahistaa. Mutta pääasiassa haluaisin keskittyä kaikkeen kauniiseen ja positiiviseen ja pyrkiä siihen, että voisin ilahduttaa ihmisiä eri tavoin. Minun ei ole tarkoitus luoda sellaista kuvaa, että elämäni on täydellistä ja ettei minussa ole mitään vikaa. Se käsitys, että bloggaajien elämä on kiiltokuvamaisen upeaa, voi olla lukijan oma johtopäätös. Monet asiat vaan näyttävät paremmalta, kun niistä on otettu kuva hyvästä kulmasta tai etenkin jos kuvia on käsitelty. Tottakai meillä on televisiotakin katsellessamme tiedossa se tosiseikka, että ei kukaan herää aamulla saippuasarjojen tyyliin täydessä meikissä tai sen näköisessä kampauksessa, että se on juuri jäähtynyt kihartimen jäljiltä.

Sellaisen vastakkaisen näkökulman heitän tuohon Kaikki mitä rakastin -blogin kirjoitukseen, että ihminen ei voi aina vaan päättää, ettei ahistu jostain. Minä tiedän ihmisiä, jotka ovat olleet syvästi masentuneita, joille ei voi mennä sanomaan, että valitse asenteesi ja että kaikki on itsestäsi kiinni. Niin ei aina ole. Tiedän ihmisiä, jotka ovat vältelleet sosiaalista kanssakäymistä ja jopa peiliinkatsomista. Ihmisiä, joiden elämässä ei tapahdu juuri mitään hyvää ja kaikkien muiden onnistumiset ja ilonaiheet tuntuvat kirpaisevan syvältä sielusta. Aika monella tuntemallani ihmisellä, minullakin, on ollut kausia, jolloin kaikki tuntuu menevän päin honkia eikä silloin halua mitään, mikä aiheuttaisi enemmän ahdistusta. Kun tällaisesta kärsivä ihminen lukee blogia, jossa kaikki on niin mahtavaa, on se omiaan lisäämään pahaa oloa ja huonommuudentunnetta. Toki sama vaikutus on sitten kaikella muullakin positiivisella, ei vain blogeilla. Minä en missään nimessä haluaisi, että kukaan kokisi minkäänlaista alemmuudentunnetta blogiani lukiessaan. En kuitenkaan halua otattaa itsestäni mitään takkutukka-näppynaamakuvia, mutta en myöskään tavoitella täydellisyyttä.

Jokin aika sitten en olisi voinut kuvitellakaan pitäväni tällaista blogia, mutta sitten ajattelin, että eipä niissä muissakaan bloggaajissa ole mitään sen kummallisempaa kuin minussa, samanlaisia maanmatosia ollaan kaikki! Olin taipuvainen ajattelemaan, että minulla ei ole mitään sanottavaa, ketään ei kiinnosta, minulla ei ole varaa ostaa jatkuvasti vaatteita tai ei ainakaan ole riittävän muodikkaita vaatteita, joita voisin hehkuttaa blogissa, minulla ei ole huippukameraa... Ajattelin, että minun pitäisi olla nuorempi, hoikempi, rikkaampi, fiksumpi, nettinörtimpi... Kaikkea muuta kuin olen, että olisin edes jotain ja että voisin blogia ylläpitää. Sitten hoksasin, että jotain on pahasti vinksallaan, jos ajattelen itsestäni noin. Se, että jollakulla on enemmän jotain, mitä hyvänsä, ei tee hänestä parempaa ihmistä. Eikä meidän pitäisi vertailla itseämme toisiin vaan rohkeasti olla juuri sitä, mitä olemme ja olla ylpeitä siitä. Minulla on kylppärini kaapin ovessa juliste, jossa lukee "Uskalla olla oma itsesi". Juliste on sijoitettu taktisesti niin, että sen näkee aina, kun istuu wc-pöntöllä ja vaikka kyseessä on muutama sana, niin niillä on suuri merkitys. Jo muinaisella 80-luvulla, kun englannin kielestä jotain ymmärsin, Doron I am what I am kolahti minuun aika kovaa ja otin tuon lauseen ohjenuorakseni. (Harmi vaan, että elämä heitteli minua niin, että katosin itseltäni välillä.)

Tärkein pointtini on se, että sinun ei tarvitse olla täydellinen ollaksesi täydellinen. Ajattelemme usein, että meidän pitäisi olla enemmän sitä, vähemmän tätä tai ainakin jotain ihan muuta. Mitä jos ajattelisimme, että olemme hyviä, täydellisiä yksilöitä juuri tällaisena kuin olemme ja lakkaisimme vertaamasta itseämme toisiin ihmisiin sekä lopettaisimme omien vikojemme kaivelun. On asioita, joita emme voi itsessämme tai ympäristössämme muuttaa, mutta jos henkiset voimavarat riittävät, niin voimme muuttaa suhtautumistamme asioihin. 

Tässäpä konkreettinen esimerkki. Laitoin tähän yhden kuvan lauantailta. Itse hämmästyin sitä, että ensin ajattelin kuvasta vain kaikkea positiivista, sillä yleensä olen aivan liian ylikriittinen. Sitten aloinkin syynäämällä syynätä vikoja tyyliin "Etsi kuvasta kymmenen virhettä". Päätin kuitenkin,  että en aio keskittyä noihin "virheisiin" vaan aina, kun minulle tulee jokin negatiivinen ajatus, kumoan sen positiivisella ajatuksella. Sinä, hyvä lukijani, voit nyt itse valita asenteen eli vaihtoehdon 1 (negatiivinen asenne) tai vaihtoehdon 2 (positiivinen asenne). Jos sinulla on yleensäkin taipumus kallistua oman itsesi suhteen vaihtoehtoon 1, niin suosittelen henkisen työkalupakkisi käyttöönottoa ja ajatusmallien korjaamista.  Elämä on monesti näkökulmasta ja asenteesta kiinni!


VAIHTOEHTO 1 - NEGATIIVINEN ASENNE
  • Kasvin lehti on keskellä aurinkolasin linssiä häiritsevästi
  • purentavikani eli vähän ulkoneva alahammas näkyy selvästi
  • kaulariipus roikkuu vinossa
  • huulikiiltoni on vähän tahriintunut
  • ihollani on punaisia näppyjä
  • hiukset näyttävät jotenkin harmaahkoilta
  • paita näyttää hölmöltä, koska siinä näkyy pelkkä tiikeri
  • näytän vaan jotenkin typerältä.

VAIHTOEHTO 2- POSITIIVINEN ASENNE
  • Kasvin lehti peittää tarkalleen päälaen juurikasvun
  • minulla on kunnollinen ja aito hymy
  • huulikiilto on tahriintunut, kun annoin pusun ihkulle kuvaajalleni
  • huulikiillon sävy on nätti
  • kuvan ottamishetkellä oli älyttömän hauskaa.
  • hiukset ovat kivan huolettomasti
  • paidan tiikerin blingbling-kuviot tulevat kivasti esiin ja tiikeri on tooosi hieno
  • näytän omalta itseltäni
  • kuvasta tulee kiva fiilis, koska muistan, miten hauskaa sen ottamishetkellä oli.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Ongelmien deletointia Alban rannassa ja eilisen illan asu

Ajattelin, että minusta ei saa kunnollista bloggaajaa tekemälläkään. Että haluan elää elämäni muutenkin kuin zoomailemalla sitä kameran linssin lävitse ja pohtimalla, että mitä kuvia laitan blogiin. Arvelin, että fiiliksistä ei pääse nauttimaan täysillä, jos koko ajan ränklää kameraa. Mutta minullahan on kamera aina mukana ja kuvaan ahkerasti muutenkin, joten tämä mukaongelma oli hetkessä deletoitu. Eilen illalla otin paljon kuvia enkä kokenut, että kuvaaminen olisi mitenkään latistanut mahtavaa oloani. Minut vietiin eilen Alban rantaan , missä en olekaan aiemmin käynyt ja riemastuin tuon kaupunkipuistoparatiisin löytämisestä. Olen etsinyt paikkaa, joka olisi täydellinen piknikille tai hippileiriytymiselle ja missä voisi hengailla kuin Amsterdamin Vondelparkissa.


Deletoin myös toisen ongelman kertaheitolla. Ihmiset, jotka tuntevat minut, saattavat ajatella, että nytkö olen seonnut totaalisesti. Että nytkö se antaa ottaa itsestään kuvia ja pistää ne koko maailman näkyville, vaikka aiemmin on kiemurrellut ja ahistunut aina, kun on kuvia otettu. En osaa itsekään sanoa, mitä on tapahtunut. Ehkä se on tämä uusi elämäni ja asennemuutos. Sitä en tiedä, opinko koskaan olemaan kuvissa luonnollinen, mutta kuvaajani saa minusta parhaimmat puolet esiin ja hänen mielestään on tärkeää, että kuvissa näkyy nätti hymyni (=omasta mielestäni kuin hevosen irvistys, joka myös paljastaa kaksoisleukani). Otimme eilen useita kuvia ja mielestäni niissä oli aina jokin vika. Jos ilmeeni oli hyvä, niin asento oli jotenkin kummallinen ja toisinpäin. Kuvaajan mielestä vika ei ole kuvaajassa eikä kamerassa vaan minussa itsessäni, lähinnä korvien välissä, siis se liika itsekriittisyys. Kaikkein onnistunein kuva tuli sillä hetkellä, kun istuin leiriytymisfleecellä, olen aika relax ja sitten näytän kuvaajalle keskisormea. Tuo keskarin näyttäminen on sisäpiirin juttu ja sellaisena se saa pysyäkin. Voin tunnustaa, että silloin tällöin näytän tuota kansainvälistä käsimerkkiä, mutta kuva siitä onkin jo ihan eri juttu. Työni vuoksi en halua sitä kuvaa levittää, sillä jonkinlainen korrektius on säilytettävä. 

Kuvattavana oleminen ei ole helppoa, jos kameran takana pelleilee tyyppi, jonka jutuille on pakko vaan nauraa rätkättää. Kuvissa ei ole siis hymy vaan lähinnä nauruilme. En pitäisi nauramista suurena probleemana, sillä se on hyvää ja tervettä vastapainoa kaikelle ahistukselle ja onhan sitä parempi olla kuvissa suupielet ylöspäin kuin alaspäin! Mutta minun oli tarkoitus olla eilisissä kuvissa hillityn tyylikkäästi cool! Nuo kolme sanaa eivät sitten kai kuvaile syvintä olemustani eivätkä nuo sanat liity mitenkään seuraavaan kuvaan... Tuon kuvan syvällinen tarkoitus on tuoda esiin se, että bloggaajatkin ovat inhimillisiä ja ennen kuin niistä kymmenistä kuvista on valkattu juuri se täydellisin, on se vaatinut useita epäonnistuneita otoksia ja myös erilaista sipistelyä. Blogeihinhan päätyvät vain ne täydelliset otokset eikä kukaan tietenkään halua julkistaa kuvaa itsestään korjailemassa vaatteiden repsottamista tai nostamassa pöksyjä eikä sellaisia kuvia, joissa käsi heilahtaa tai pää leviää jonkin valotushäiriön seurauksena. Ehkä sellaisia kuvia ei julkisteta myöskään siksi, koska kukaan ei niitä halua katsella. Mutta myöntäkää pois, tuo on hauska kuva ja tunnustakaa myös, että olette varmasti livenä nähneet jonkun nostamassa ainakin stretch-legginsejä tuolla tavalla (tärkeä huom. minulla oli farkut, ei "pitkät kalsarit"). Ainakin teinit ja reippaasti keski-ikäiset humalaiset naiset harrastavat tuollaista taukojumppaa.



Koska blogini tarkoitus on olla tyyliaiheinen, niin laitetaan tähän loppuun virallinen tyylikuva kaikkine selvityksineen huolimatta siitä, että en pääse yli siitä tunteesta, että jokin tällaisissa muotiblogien kuvissa on hirvittävän häiritsevää. Ihan kuin itsensä kuvaaminen ja tuotemerkkien luettelointi olisi jotenkin narsistista. Mutta suuri joukko ihmisiä on kiinnostunut tällaisista kuvista, hakee inspiraatiota eikä pohdi kuvien universaalia tarkoitusta sen kummemmin. Se, mikä minua muotiblogeissa kiinnostaisi, olisi saada tietää, miten asu ja asusteet on valittu. Blogeista saa sen käsityksen, että asukokonaisuuksien koostaminen on yliluonnollisen helppoa ja ehkä se joillekin on. Voin kertoa, että sekään asia ei ole minulle helppoa eikä kovin monelle muullekaan, jolla on joitain komplekseja tai jokin oikea ongelmakohta kropassaan. Minulla on aina selvä visio siitä, miten haluan pukeutua ja kun olen pukeutunut, olen sitä mieltä, että jonkin asusteen pitäisi olla erilainen tai että minulta puuttuu akuutisti jotain. Eilen minun piti laittaa päälleni ihan toinen paita, mutta en löytänyt siihen sopivaa alaosaa ja kehitin kriisin siitä, että minulta puuttuu pinkit korkkarit. Olimme menossa syömään ja päälle piti valita jotkut mukavat housut ja väljähkö paita, sillä mahani pömpähtää aina syömisen jälkeen enkä voi pitää mitään kireää. Olen ollut viikon kuumeessa, en ole päässyt lenkille ja olen niin turvoksissa, että kaikki myötäilevämmät vaatteet oli poissuljettava. Halusin myös laittaa päälleni jotain mukavaa, koska olo oli muutenkin tukala. Asuun olisi sopinut paremmin toisenlaiset kengät, mutta koska halusin ulkoiluttaa varpaitani, niin valitsin nuo kengät, jotka ovat ikivanhat, mutta vähän käytetyt. Koruja minulla on yllinkyllin, mutta eilen olisin taas kaivannut mustaa suurehkoa rannekorua. Sellaisen hankkiminen on kaatunut aina nikkeliallergiaani tai nirsouteeni. Kaulaan olisi sopinut jokin koru, jossa olisi toistunut paidan yksityiskohtien värit. Mutta eihän minulla sellaistakaan korua ole, joten tuollainen perusriipus sai kelvata. Olen taipuvainen ajattelemaan niin, että vähemmälläkin pärjää ja että vaikka kuinka jotain haluaisi ja muka tarvitsisi, niin kaikkea ei ole pakko ostaa, ihan ekologisestikin ajatellen. Paitsi ne pinkit korkkarit!

Tässä siis eilisen illan look:
Aurinkolasit Ralph Lauren
Paita Guess by Marciano
Housut Esprit
Kengät Bullboxer
Laukku Chanel







perjantai 12. heinäkuuta 2013

Kookosmaito-kidneypapukeitto

Nyt kun olen saanut uuden blogini toimimaan, niin on hirmuinen into blogata. Intoa verottaa tämä kuumeileva oloni, kiitos homeisessa rakennuksessa vierailun. Ajattelin nyt kuitenkin kokeilla kuvien liittämistä tänne ja ennen kuin ehdin taas kerrata gimpillä kikkailut, niin luvassa on ihan peruskuvia.

Tämän postauksen aiheena ei ole muoti vaan toinen minulle rakas ja läheinen aihe eli ruoka. Tänään teki mieli jotain sellaista sapuskaa, mikä maistuisi sairaallekin ja mikä olisi helppotekoista. Olen viime aikoina valmistanut ruokaa teemalla ”sitä, mitä kaapeista löytyy” ja löysin ainekset yhteen maailman helpoimmista keitoista. Keitto ei ole terveellisin mahdollinen kookoksen sisältämän tyydyttyneen rasvan vuoksi, mutta eipä tuota jatkuvasti tarvitsekaan lipiskoida. Eikä tämä ole mikään kevyt kesäruoka vaan täyteläinen ja lämmittävä keitto sopii pikemminkin kylmään pakkaspäivään (tai muuten viluiseen olotilaan). Keitto saa makunsa chilistä ja kookoksesta enkä lisännyt keittoon yhtään suolaa, mutta tarvittaessa voit ripsauttaa sitä vähäsen tai maustaa soijakastikkeella. Minulla sattui olemaan chili-tomaattimurskaa, mutta tavallinenkin tomaattimurska käy ja chiliä voi laittaa sitten maun mukaan. Ja kidneypapujen sijaan muutkin pavut ja linssitkin käyvät, mutta minä olen tykästynyt noihin munuaispapuihin. Jos jotain yrttiä haluaa käyttää, niin korianteri sopii erinomaisesti. Minä buustasin sopan kuivatuilla nokkosilla, että tuli vähän väriä ja ravintoaineita. Lisäksi söin sämpylää ja jos tykkää dippailla leipää keitossa, niin tämä keitto sopii hyvin siihen tarkoitukseen. Jos tiedät, että kookos ei ole sinun juttusi ja vieroksut kidneypapuja, niin sitten voit rauhassa ohittaa tämän ohjeen. Muille suosittelen lämpimästi! 

Kookosmaito-kidneypapukeitto

1 rkl öljyä
1 sipuli
1-2 valkosipulin kynttä
Tölkki chili-tomaattimurskaa
Tölkki säilöttyjä kidneypapauja
Tölkki kookosmaitoa
Yrttejä, esim. korianteria koristeluun

Hienonna sipuli ja valkosipuli ja kuullota öljyssä. 
(Kaikki eivät halua kuumentaa valkosipulia, joten sen voi lisätä loppuvaiheessakin).
Lisää tomaattimurska, kidneypavut ja kookosmaito ja kiehauta. 
Koristele yrteillä.
Tarjoile tuoreen leivän kera.


Ylläripylläri: uusi blogi! Tervetuloa lukemaan!

Olisi mahtavaa, jos fanfaarien soidessa ja kiiltävien konfettien taivaalta pudotessa olisin ylpeänä voinut esitellä blogini. Kovin ylpeä en ole, sillä helppokäyttöisen Bloggerin salat eivät minulle vielä auenneet. Perfektionistina minulla oli selvä visio siitä, millaisen blogista haluan. Tahdoin kuitenkin päästä alkuun ja julkistaa blogin, jotta se olisi todellinen muuallakin kuin aivoissani. Eräs elämäni oppiläksy on ollut se, että kaikessa ei tarvitse aina pingottaa ja hikuilla ja nytkin tämä blogin muokkaaminen on ollut hyvää oppia siitä, että kaikkea ei voi ymmärtää ja että asioiden ei tarvitse olla just presiis perfecto. Sen kuitenkin tiedän, että tulen blogin ulkoasua muokkaamaan, jotta saan siitä mielikuvaani vastaavan.

Blogini kuuluu kategoriaan lifestyle-blogi, vaikka suurin osa aiheista tuleekin varmaan käsittelemään muotia ja kauneutta, mutta en halua rajata aiheita kovin tarkasti. Toki blogin nimi kertoo olennaisen. Olemme siis tyyli-idoleideni Coco Chanelin ja Carrie Bradshaw’n jalanjäljillä. Blogin nimellä ei tarkoiteta vain ulkoisia seikkoja, sillä tämä ei ole pelkästään tyyliblogi, vaan nimellä tarkoitetaan myös syvempää sisältöä. Gabrielle Bonheur Chanel eli Coco Chanel oli rohkea muotimaailman uudistaja ja omaperäinen persoona. Chanel yhdistetään nykyisin sanaan luksus, mutta ennen kuin muotitalo pääsi merkittävään asemaan, käytti Mademoiselle Chanel mielikuvitustaan somistaessaan hattuja ja asuja. Hän pukeutui nuoruudessaan päättäväisen omaperäisesti, koska hänellä ei ollut varaa kalliisiin vaatteisiin. Tässä onkin blogini ja pukeutumiseni pääajatukset: mielikuvitus, yhdistely ja omaperäisyys. Olen aina rakastanut vaatteita, kenkiä ja asusteita, mutta en ole uskaltanut pukeutua haluamallani tavalla. Kunnes Carrie Bradshaw rohkaisi minua siihen. Tiedän, tiedän, että kyseessä on fiktiivinen hahmo, mutta en ole ainoa nainen, joka on saanut pukeutumisinspiraationsa Carrielta. Kun laskemme yhteen Coco+Carrie, on lopputulemana tyylikäs pukeutuminen, jossa on jotain rohkeaa ja omintakeista. 

Tiedän kyllä, että joku jo ajattelee, että miksi ihmeessä olen päätynyt näin pinnalliseen teemaan. Että enkö olisi voinut perustaa ruokablogin tai syvällisiä pohdiskeluja sisältävän blogin. Aiempi blogini perustettiin jo viisi vuotta sitten ja jo silloin mietin muotiblogia. Jos joku haluaa vanhoja kirjoituksiani lueskella, niin ahistaa-blogini löytyy täältä. Eihän mikään estä minua tännekään blogiin laittamasta ruokaohjeita tai kirjoittamasta syvällisiä! Kaikille pukeutuminen ei ole tärkeää, mutta minulle se on ja jos kukaan ei blogiani seuraisikaan, niin pidän sitä omaksi ilokseni. Viime talvena kävin elämysviikonloppumessuilla Jyväskylän Paviljongissa ja kun seurasin Jukka Rintalan muotinäytöstä, ajattelin, että on vain yksi asia, jota rakastan ruoanlaittoa enemmän: muoti.

Olen viime aikoina seurannut ahkerasti muotiblogeja ja välillä tylsistynyt. Monet pukeutujat ovat kyllä tyylikkäitä ja muodikkaita, mutta persoonallisuutta puuttuu. Muotiblogien ylläpitäjät ovat lähes poikkeuksetta nuoria ja suurin osa kuin samasta muotista. Eilen selasin Indiedaysin blogikuvakkeita ja minusta näytti, että sama ihminen piti useaa blogia, sillä kuvista päätellen henkilöt näyttivät samalta: hoikkia, kauniita, hyväihoisia ja varmaankin hirmu rikkaita, koska heillä on varaa omistaa niin suuri määrä vaatteita ja asusteita. Kovinkaan moni aikuinen, yli kolmekymppinen nainen ei muotiblogia pidä, johtuneeko sitten ruuhkavuosista, kohderyhmän puutteesta vai mistä. Oletan kuitenkin, että blogini on tervetullutta vaihtelua blogimaailmaan, sillä edustan ei enää kovin nuorta, ei kovin hoikkaa eikä kovin rikasta yksilöä, joka silti pyrkii olemaan tyylikäs. Realismi ei ole sana, josta erityisesti pitäisin, mutta se kuvaa blogiani. En takaa, että kaikki kuvat ovat utuisen kauniita tai kirkkaita kuin kiiltäväpaperisesta aikakauslehdestä, että minä näytän huippumallilta tai että asuni ovat ihan aina multimegahienoja. Tarkoitus on tarjota jotain järkevää ja kuitenkin jotain sellaista, mikä tekee maailmasta hieman mukavamman paikan.

Minulla on mennyt liian pitkään siihen, että olen rohkaistunut tekemään juuri sitä, mitä haluan. Olen aina toivonut, että voisin elämäni loppuhetkinä sanoa pää pystyssä: "I did it my way" ja nyt olen tuolla tiellä, tekemässä omia juttujani. Olen kohdannut liikaa lannistavaa arvostelua ja nyt vasta kyennyt ohittamaan muiden ihmisten ala-arvoiset mielipiteet. Niiden sijaan olen keskittynyt kannustaviin kommentteihin ja haluankin nyt kiittää koko suuresta sydämestäni kaikkia niitä ihania ihmisiä, jotka ovat potkineet minua eteenpäin. Olen erittäin iloinen ja ylpeä siitä, että voin esitellä teille blogini ja toivon, että viihdytte sen parissa.


Toivotan kaikki lämpimästi tervetulleeksi seuraamaan blogiani!