perjantai 29. marraskuuta 2013

Karpalo-valkosuklaafudge (Ylimakeusvaroitus!)

Käsi ylös, kuka tykkää itsetehdyistä riisimuro"karkeista"! Oooh, tätä arvelinkin, kaikilla on tassu ylhäällä! Riisimurokarkeista ei voi olla pitämättä, koska ne ovat vaan niin rouskuvan hyviä ja lapsellisen helppoja tehdä. Itsetehtyjen namusien viehätys piilee siinä, että niitä on yleensä helppo valmistaa ja omin kätösin tekeminen ja varsinkin lopputulos palkitsevat. Halutessaan voi toki hifistellä lämpömittarin kanssa, temperoida suklaata ja opiskella samalla molekyyligastronomiaa tai käydä ostamassa apteekista tai erikoiskaupasta harvinaisempia raaka-aineita, mutta minä tykkään tehdä jotain sellaista, mitä on helppo valmistaa, mutta mistä tulee sen näköistä kuin siihen olisi käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Vähän sama juttu kuin vaatteissa, ostan halpaa, joka näyttää kalliilta :)

Karpalo-valkosuklaafudge sopii joulunaikaan ja on erinomainen tuliainen tai lahja ja siksi haluan jakaa kanssanne tämän ohjeen. Löysin vähän aikaa sitten ohjeen jostain lehdestä, mutta kappas, kun päätin ryhtyä fudgea valmistamaan, niin en löytänyt ohjetta ja turvauduin Kotilieden ohjeeseen, jota ihan pikkuisen sovelsin jättämällä inkiväärihillon pois. Varsinaista fudgea eli toffeemaista tämä ei mielestäni ole, mutta suussasulavan pehmeää ja ihanan kermanmakuista. Jos ei muuten tiedä, että hampaassa on reikä, niin näitä mutustellessa sen huomaa inhasta juilimisesta... Minä en paikallistanut yhtään reikää, mutta aikoja sitten juurihoidettu hammas reagoi näihin ikävästi.

Vaihekuvia en ottanut, koska ensinnäkin niitä löytyy googlettelemalla ja esim. Kinuskikissan sivuilla on erinomaiset ohjeet, tosin resepti on hieman erilainen. Toiseksi yhdistelmä tahmatassusähelö+tahmea/kuuma fudgeseos+kamera olisi voinut olla kohtalokas kameralleni. Vaihekuvien sijaan saatte tässä pari käytännön vinkkiä:

  • Käytä kuohukermaa ja voita! Tulee aidot maut enkä tiedä, onnistuisiko tämä edes millään muulla kermalla.
  • Seos ei mene pilalle, vaikka sitä keittäisi pidempäänkin vaan lähes päinvastoin, seos toffeutuu, mitä pidempään keittää. 
  • Jos keittää liian vähän aikaa, niin vuoassa on vain jäähtymisenkin jälkeen vaalea tarttuva mössö, jota ei saa leikattua. 
  • Ylensä fudgeohjeissa mainitaan pinnoitettu kattila, mutta en ole koskaan saanut tällaisia kermaseoksia poltettua pohjaan teräskattilassakaan. Tärkeintä on, että kattila on tarpeeksi korkea/suuri, sillä kerma-sokeriseos kuohahtaa aika huimasti ja tulee helposti yli.
  • Jos sinulla ei ole riittävän pientä vuokaa, niin esim. jokin muovinen rasia käy, itse käytin iänikuista Tupperwaren eväsrasiaa.
  • Kun malttaa pitää vuokaan kumotun massan jääkaapissa yön yli, niin fudgelevyä on helppo leikata. Jos leikkaaminen ei onnistu, niin kannattaa öljytä veitsi.
  • Massaa näyttää olevan hyvinhyvin vähän, mutta uskokaa pois, kun palaset leikkaa pieniksi, niin nämä äppymakkeet karkit ovat erittäin riittoisia.
KARPALO-VALKOSUKLAAFUDGE

100 g valkosuklaata
100 g kuivattuja karpaloita
2 dl kuohukermaa
2 dl sokeria
4 rkl voita
2 rkl hunajaa
2 tl vanilliinisokeria

Rouhi valkosuklaa karkeaksi raasteeksi. Pilko myös karpaloita vähän pienemmiksi.
Mittaa kerma ja sokeri kattilaan ja sekoita, kunnes seos kiehahtaa. 
Lisää voi ja hunaja.
Keitä miedolla lämmöllä noin 15 minuuttia tai kunnes seoksen lämpötila on 116 astetta. Voit kokeilla tiputtamalla pari pisaraa kylmään veteen. Jos ne jähmettyvät heti palloksi, niin seos on valmis.
Ota kattila pois levyltä ja lisää joukkoon valkosuklaarouhe, karpalot ja vanilliinisokeri ja vatkaa hyvin. 
Kaada seos leivinpaperilla vuorattuun vuokaan, jonka koko on noin 15 x 20 cm. 
Anna jähmettyä kylmässä mielellään seuraavaan päivään.
Leikkaa terävällä (öljytyllä) veitsellä n. 2 x 2 cm kokoisia paloja.
Säilytä paloja jääkaapissa.

Makoisaa viikonloppua!

maanantai 25. marraskuuta 2013

Suklaakuorrutetut vaahtopusut

Maailmassa on miljoonia ruokaohjeita, joista olen kokeillut aika monta ja kehitellyt itsekin useita. Kaikkien ohjeiden joukosta olen löytänyt muutaman kestosuosikkini ja makeista herkuista tällaisia ovat itsetehdyt vaahtokarkit ja pusut. Liian usein en kumpiakaan tee, vaikka itsestä välillä tuntuu, että taasko minä innostuin näitä väsäämään. Jotkut ovat ihmetelleet, että miten minä mahavaivainen voin syödä herkkuja ja muuta epämääräistä, mutta tiedoksi heille, että en (valitettavasti) itse juurikaan herkkujani syö vaan syötän ne muille. Mutta tekeminen on vaan niin kivaa ja jollakin tavalla myös terapeuttista, että mielelläni teen herkkuja muille ja saanhan siinä sivussa itsekin suunI makeaksi. 

Alunperin olen pusuohjeen löytänyt Marien Sekasoppa-blogista ja siellä on edelleen erinomaiset kuvalliset ohjeet, joten en ala niitä tähän uusiksi laatimaan. Ohje löytyy täältä! Pusujen valmistaminen on hyvin yksinkertaista, mutta vaatii hieman tarkkaavaisuutta ja huolellisuutta. Tarvitset keksejä pohjaksi, sokeria, vanilliinisokeria ja munanvalkuaisia, jotka vaahdotetaan huippukuohkeaksi vaahdoksi sekä mahdollisesti jotain makua antavaa ainetta ja tietenkin kuorrutteeksi suklaata. Suosittelen mausteeksi Marianne-rouhetta ja myös Turkinpippuri toimii erinomaisesti, jos ärhäkämmästä mausta tykkää. 

Käytän yleensä pohjana Marie-keksejä, koska teen pusut monesti ex tempore ja käyn ainekset lähikaupasta, jonka valikoima ei ole kummoinen. Jokin vohvelikeksi voisi olla parempi pohja, mutta Marietkin sopivat hyvin, vaikka vähän kuivakkaita ovatkin. Valkuaisvaahto pursotetaan keksin päälle ja kekoja paistetaan 150 asteessa noin kymmenisen minuuttia, jolloin pinta ehtii kovettua, mutta sisus jää vaahtomaiseksi. Minulla ei edelleenkään ole minkäänlaista pursotinta ja saan aina lievän hermoromahduksen, kun alan väsätä pursotinta voipaperista. Näitä pusuja tehdessä leikkasin pakastuspussista kulman pois ja ihan kauniitahan pusuista tuli. Minulla on joskus ollut iso tähtitylla ja sillä saa ehdottomasti upeimmat pusut. Olen ihan taitava pursottaja, mutta kesto-ongelmana on kuumat käteni, joiden ansiosta pursottimen sisällä oleva aines löystyy ja vetistyy. Näiden pusujen massa oli normaalia löysempää muutenkin, mutta en ole koskaan saanut vaahtoa lörähtämään ihan täysin. Yleensä pusuni ovat olleet kuohkeampia, mutta näistä tuli enemmän raakaa valkuaisvaahtoa muistuttavia ja koska minulla ei ollut mitään muuta makuainetta kuin vanilliinisokeri, niin munallehan ne maistuivat. En tiedä, miten tarkka makuaisti muilla on, mutta minua munan maku häiritsee, jos se on liian voimakas ;) (Sitä kun työskentelee teinien kanssa keittiössä, niin itsekin on oppinut aina kihertämään, kun joku sanoo sanan muna.)

Kun pusut ovat jäähtyneet, ne kuorrutetaan suklaalla. Olen yleensä aina käyttänyt taloussuklaata, koska satun siitä tykkäämään, mutta maitosuklaakin toimii hyvin. Suklaan joukkoon kannattaa laittaa pikkutilkka öljyä, jotta kuorrutteesta tulee juoksevampaa ja helpommin levittyvämpää. Mielestäni paras keino kuorruttamiseen on sivellä suklaata silikonisella pullasudilla pusujen päälle. Jos pusuja kierittelee suklaassa, niin kuorrutteesta saattaa tulla liian paksu ja joskus minulla on humpsahtanut koko pusu suklaaseen ja käteen jäänyt pelkkä keksi. Aikamoista tahmaamista ja sottaamistahan pusujen kuorruttaminen on, mutta lopputulos palkitsee, vai mitä sanotte? 

Koristeluun voi käyttää erilaisia koristekuvioita, strösseleitä tai mitä vaan keksii... Näiden pusujen koristeet olivat eilisen sään innoittamana talviset ja yllätin itseni käyttämällä vain yhdenvärisiä koristeita, sillä yleensä innostun ripsottelemaan kaikkea värikästä. Ystävänpäiväpusuihin olen käyttänyt vaaleanpunaisia ja liloja koristesydämiä ja pinkkejä nonparelleja. Olen salmiakkisuklaafriikki ja joskus täytyisi kokeilla mauksi ja koristeeksi salmiakkihippusia, jotka on muuten ihan koukuttavan hyviä! Tarkoitan niitä ohuita hampaissa rapsahtavia pikkulastuja, joita löytyy kaupan leivontaosastolta (ja Tukusta jättipurkissa, jonka vielä jonain päivänä varmaan ihan vahingossa ostan).

Pusut sopisivat myös joulupöytään! Kai se eilinen lumisade sai minut sen verran joulumielelle, että valitsin punaisen tarjoilulautasen ja siihen aseteltuna pusut näyttävät vähän jouluisilta - vai kuvittelenko vain? Pusut sopivat myös lahjaksi tai tulaiseksi, mutta koska pusuissa on kananmunaa eikä suklaata ei ole temperoitu, niin se sulaa nopeasti ja pusut täytyy säilyttää kylmässä. 

MUKAVAA UUTTA VIIKKOA KAIKILLE! PUSPUS!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Corn dogsit ja kotitekoista majoneesia

Minulla on pyörinyt ruokaohjekansiossa yli kymmenen vuotta corn dogsien eli maissimakkaroiden ohje, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi niitä valmistaa. Eilen ohjetta olisi tarvittu, mutta höh ja pöh, en löytänyt sitä mistään ja etsinkin netistä ohjeen ja sovelsin sitä. Ohje oli tarkoitettu neljälle makkaralle ja vaikka pienensin ohjetta reilusti, niin taikinaa jäi silti yli... Minkäköhän kokoisille amerikkalaisille mahtimakkaroille ohje oli oikein laadittu? Taikinaan tulee maissijauhoja, vehnäjauhoja (gluteeniton jauhoseoskin käy), kananmunaa, (kerma)maitoa, mausteita ja leivinjauhetta ja /tai ruokasoodaa ja joissain ohjeissa on mainittu myös vichyvesi. Taikinaa turvotetaan hetken aikaa, nakit tökätään tikkuun ja kastetaan taikinaan ja uppopaistetaan rasvassa. Sama periaate kuin friteeraamisessa siis! Tikkujen kanssa nakkeja oli vaikeaa paistaa, koska ne eivät kypsyneet tasaisesti ja luovuimme tikuista ja paistaminen onnistuikin paremmin.
Dippaa nyt sitä nakkia, poika!
Innostus corndogsien valmistamiseen lähti elämäni ilostuttajan hankkimasta valurautapadasta, jota piti päästä kokeilemaan. Tietääkö muuten kukaan minua viisaampi, että miksi nykyiset valurautapadat on emaloituja? Perinteinen valurautahan kestää lähes mitä vaan ja äidillänikin on käytössä 1800-luvulta peräisin oleva pata, jossa edelleen valmistetaan ruokaa. Näinköhän nuo emaliversiot kestävät yhtä pitkään?

Kun uppopaistamista kerrankin harrastaa, niin silloin on syytä hyödyntää rasvaa ja tehdä vaikka lisäkkeeksi ranskalaiset. Sen verran vinkiksi, että jos kaikki ruokalajit on rasvassa käristettyjä, niin tulee aika ähky olo ja rasvanhajuinen kämppä useaksi viikoksi. Tehtiin nimittäin eräänä vappuna rasvakeittimessä suurin osa vappubuffetin ruokalajeista ja kokemus se oli sekin, sellainen kerran elämässä -kokemus!
Siellä ne maissimakkarat rasvassa porisee. Ranskikset odottaa kiltisti vuoroaan.
Koska eilisen ruoan teema oli "runsaasti rasvaa", niin lisäkesoosiksi sopi majoneesi. Suosittelen jokaista majoneesin ystävää näkemään sen vaivan, että vatkaa munankeltuaista ja öljyä sauvasekoittimella tai muulla vastaavalla härvelillä ja maustaa haluamallaan tavalla. Kaupan majoneeseissa on aina jokin ihan ihmeellisen pistävä maku enkä ole mistään löytänyt tarpeeksi pehmeää ja paksua majoneesia. Paitsi Amsterdamista, mutta koska sinne ei voi lennellä milloin lystää pelkkää majoneesia mutustamaan, niin sitä täytyy tehdä itse. 

En oikein tiennyt, mitä odottaa, koska en ole ikinä missään corn dogseja maistanut, mutta sen verran mitä satun ruoanvalmistuksesta ja ruoista ymmärtämään, niin corn dogsimme olivat ihan oikeaoppisia. Ihan yhtä pyöryläisiä, paksuja ja tasaisia niistä ei tullut kuin kuvissa, mutta hyviä kuitenkin. Ruoka ei ollut mikän kurmee-elämys eikä makujen hienostunutta sinfoniaa, mutta se oli ihanan rasvaista ja hyvää ja vei muuten nälän koko illaksi! Ruokahifistelijät ja terveysintoilijat saavat ihan rauhassa saada sydärin annoksen lisäaineista, hienostelemattomuudesta ja jumalattomasta kalorimäärästä. Itsekin kyllä sydäriä pelkäsin ja kuvittelin mielessäni verisuonet, jotka tukkeutuvat rasvasta, mutta kasvirasvaahan tuossa oli suurimmaksi osaksi. Ja sitäpaitsi, olen tässä kärvistellyt järkevällä, lähes herkuttomalla ruokavaliolla ja makeannälkään syönyt hedelmiä ja juonut teetä - joulutee rulettaa edelleen. Eilinen rasvamässäily tuntui lähes syntisen nautinnolliselta, mutta en kykenisi usein noin rasvaista sapuskaa syömään. Enkä olisi saanut syödä ylisuurta annosta, mutta ahneus iski ja mikäs oli köllötellessä massu pömpöllään... Jälkiruokaosastona toimi Fazerin joulusuklaa, jota minun on saatava aina joulun alla ja suklaa toimiikin jälkiruokana mainiosti. Oli ihan hyvä, etten tehnyt jälkkäriksi kermaista pannacottaa! 
Amerikkalaistyylinen annos, joka sisältää pääasiassa rasvaa, mutta joka teki ihmisen hirmu onnelliseksi.

torstai 21. marraskuuta 2013

Minä ja kaamos tappeli. Kaamos voitti.

Lyhyt blogihiljaisuus. Miksi? Siksi, koska kaamos sai vallan. Yritin taistella sitä vastaan, mutta se kietoi mustan seittinsä ympärilleni ja pikkuhiljaa kuristi minut otteeseensa. Jos et kestä valitustani eli sitä, että kerron, miltä minusta tuntuu etkä halua edes ymmärtää, niin heipat sulle! Mutta jos sinäkin olet väsynyt ja voimaton, jos kaipaat auringon valoa ja lämpöä ja sitä, että ei viluta (voit lisätä l-kirjaimeen t-viivan halutessasi), jos kaipaat iloa ja onnea ja jotain muuta olotilaa kuin turtuneisuutta, niin kaamostellaan yhdessä! Kaikki maailman kaamostelijat liittykää yhteen! Olo ei valittamalla parane, mutta ketään ei auta se, että esittää pirteämpää kuin oikeasti on. Kaikenmaailman downshiftaajat ovat sitä mieltä, että marraskuuhun ja kaamokseen ei tarvitse suhtautua ikävällä asenteella. Että voi vaan silleen hiljaa ja lempeästi kuunnella itseään eikä tarvitse pakottautua mihinkään. Nuo ihmiset eivät varmaankaan kärsi tällaisesta olotilasta tai sitten heillä on sitä aikaa vaan olla möllötellä ja elää oman kehonsa rytmin mukaan eikä heidän tarvitse ponkaista ylös klo 5.45., raahata koiraeläintä ulos ja lähteä pyöräilemään kaatosateeseen. Olisihan se ihanaa, kun voisi elää oman luontaisen rytmin mukaan, mutta se tarkoittaisi nyt sitä, että nukkuisin suurimman osan vuorokaudesta ja söisin pelkkää suklaata ja makaroooonia ja salmiakkia!

Nämä marraskuun päivät kuluvat kuin sumussa ja kun ilta koittaa, niin vilkuilen kelloa siinä toivossa, että viisarit näyttäisivät nukkumaanmenoaikaa. Päikkärit houkuttavat, mutta ne ovat kohtalokkaita, sillä sitten en saa illalla unta. Vaikka yön olisi nukkunutkin ihan hyvin (eli max. 5 tuntia ja heräänyt ainakin 8 kertaa), niin aamulla tuntuu siltä, että on sulautunut osaksi patjaa eikä kykene nousemaan. Eikä tiedä, onko silmät auki vai kiinni, koska on niin pimeää. Torkkunapin painamisen jälkeen olen sitä mieltä, että karhuuntua käperryn peiton alle kevääseen asti. Tai ainakin pariksi tunniksi. Jotenkin onnistun vääntäytymään ylös ja olen kateellinen beaglelle, joka jää romottamaan lämpimään sänkyyn ja nousee vasta sitten, kun leivänpaahdin piippaa. Aamutee virkistää minua vähän, mutta aamutoimet suoritan ihan zombina. Yhtenä iltana olin niin tolkuttoman väsynyt, että menin nukkumaan meikit naamassa ja kun aamulla heräsin mustat rannut silmien alla, tajusin näyttäväni vähän samalta kuin äitini. Tai tarkalleen ottaen silloin, kun hän oli humalassa. Päätin, että en aio olla enää väsynyt enkä koskaan myöskään kännissä. Minulla on kaikenlaisia seerumeita ja meikkejä, jotka pyyhkivät väsymyksen merkit kasvoilta pois, mutta eivät ne tähän pärstään ja yli neljän vuoden valvomisen aiheuttamiin jälkiin tehoa. Ainoa asia, mikä tehoaa ja saa näyttämään pirteämmältä, on ilmainen ja ihana kasvojenkohotus nimeltä hymy. Hymyllä on myös se vaikutus, että se fuulaa aivot uskottelemaan, että nyt on muuten tosi kivaa. Jos minä olen jossain etevä, niin Bree Van de Kamp -hymyilyssä. Harmi vaan, että ihan täysin ei itseään voi huijata. Eikä myöskään hyviä ystäviä.

Olen harrastanut kaikenlaisia iloa tuottavia asioita ja keksinyt sellaisia puuhia, jotka karkottavat kaamosmasiksen ja kohta olenkin aivan uupunut kehittelemään kaikkea mielialaa kohottavaa. Sekin voi tuntua lähes työltä, kun joutuu koko ajan miettimään asioita, jotka piristäisivät. Olen tehnyt kaikkeni, mitä kotikonstein voi kaamosahistuksen ehkäisemiseksi ja silti vaivuin tähän harmaaseen olotilaan, pöh. Tämän päivän lumisade virkisti mieltä mukavasti ja eilinen auringonpaiste varsinkin, mutta tiistai olikin sitten kaamoskeljutuksen ääripiste. Se oli ihan huippunegatiivinen päivä ja havahduin siinä vaiheessa, kun ajattelin tuntemattomista ihmisistä ikäviä asioita. Olen parin viime viikon aikana ollut kärttyinen ja huomannut ajattelevani kaikkea mälsää tavallista enemmän eikä tilannetta ainakaan paranna se, että huonoja uutisia kantautuu suunnasta jos toisestakin. En jauha päässäni mitään kurjuuksia tai itsetuhoisuuksia, mutta päähäni pulpahtavat ajatukset ovat rajusti negatiivisen puolella. Päiväni oli aika hektinen ja jo aamulenkillä olin umpijäässä ja märkä ja töihin päästyäni umpijäässä, märkä ja kurainen. Kun pyöräilin Laukaantien vartta ja kylmä sade piiskasi naamalleni, niin ajattelin, että tajuavatko ihmiset oikeasti, miten mukavaa on kulkea autolla töihin? Eivät varmaan. Monelle se on itsestäänselvyys, mutta minulle luksusta. Iltapäivällä minun piti piipahtaa Tukussa ja viirailin työhuoneessa odottaen, että taivas kirkastuisi ja sade heikkenisi. Palasin sitten Tukusta umpijäässä, märkänä, kuraisena ja keljuuntuneena. Tavaraa oli repussa ja kassissa pyörän sarvessa pitkälti toistakymmentä kiloa. Olin käynyt matkalla pudottamassa pari kirjettä Minimanin edessä olevaan postilaatikkoon ja kun kaivelin kirjeitä painavan reppuni uumenista, niin ohitse kävelin hyvinsyöneen näköinen pariskunta. Sensuroimaton ajatukseni oli (anteeksi jo etukäteen vulgääriyteni): "Voi jumalauta noitakin läskiperseitä! Liikkuukohan nuo ikinä, eihän nuo jaksa edes kävellä! Nuo varmaan kuolis, jos joutuis edes kantamaan tätä reppua tai pyöräilemään yhtä paljon kuin minä... Eikä ne varmaan edes osaa arvostaa mukavaa elämäänsä..." Kun huomasin ajattelevani noin ja tuntevani jonkinlaista ylemmyydentunnetta, tajusin, että jotain on vialla. En saa arvostella tuntemattomia ihmisiä, mutta kun minua kismitti niin vimmatusti se, että ihmiset eivät osaa arvostaa elämänsä mukavuutta! Minua on viime aikoina rassannut kohtuuttoman paljon se, että ihmiset eivät osaa arvostaa sitä kaikkea hyvää, mitä heillä on, mutta tämä onkin sitten jo ihan toinen juttu! Kyllä, osaan reflektoida itseäni ja tiedän, että heittäydyin marttyyriksi. Pyysin mielessäni anteeksi ja ajattelin, että minun on käännettävä ajatukseni mukavammiksi. Olin varmasti noussut väärällä jalalla sängystä tai sitten vaan saanut tarpeekseni kylmyydestä, kurasta ja kaikesta kurjasta.

(Sorry, tässä vaihtuu fontti, en tiedä miksi enkä siksi ossaa tehhä mittään asialle...)
Eilen paistoi aurinko ja olin hetivälittömästi paljon pirteämpi. Ja tänään? Luntaluntaluntaulosriehumaantelmimäänjeejippii!!! Lumi toi tullessaan edes vähän valoisuutta ja myös joulumieltä. Tiedän, että nyt on vasta marraskuu, mutta yksi keinoni selvitä kaamostuksesta on joulun ajatteleminen ja odottaminen. Tänään olenkin ajatellut kaikkia hirmuisen mukavia asioita, vaikka olen ollut yliväsymyksellisessä tilassa. En ole mikään elämäntaidon guru enkä voi enkä halua neuvoa ketään missään asiassa, mutta vinkiksi voin sanoa, että kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat kivalta. Ei ihme, että en ole life couch, kun latelen tällaisia latteuksia! Mutta ihan oikeesti, jos vain mörkööntyy sohvan nurkkaan suklaata ja sipseja mussuttamaan, niin  on äkkiä ympäröinyt itsensä omilla noidankehämäisillä ajatuksillaan ja ylimääräisellä läskillä. 

Olen yrittänyt järjestää kaikkea kivaa, asennoitua positiivisesti ja ilahtua arjen pienistä asioista, vaikka lähes vihaankin sanontaa: "Pienet asiat tekevät onnelliseksi". Olen muuten ihan varma, että tuon sanonnan on keksinyt joku sellainen, jonka elämässä ei koskaan tapahdu mitään superia. Minä haluan, että elämässäni tapahtuu kaikkea kivaa - ei vaan kaikkea ihan mahtavaa! Haluan kokea voimakkaita tunteita, muitakin kuin negatiivisia sellaisia. Haluan jotain megaekstraspesiaalia, joka boostaa minut euforiseen tilaan pitkäksi aikaa. Mitään hyperelämyksiä ei ole nyt näkyvissä, joten täytyy kerätä paljon pieniä asioita, jotka saavat mielialan nousemaan. Jos on todella masentunut, niin silloin ei auta sanoa, että korjaapa asennettasi. Mutta meillä vähemmän masentuneilla asenteen päivittäminen voi toimia. Olen antanut itselleni luvan käydä hitaalla, tai siis normaalia hitaammalla, olen antanut luvan jättää pyykit silittämättä ja ajatellut, että teen kaiken sitten, kun olen pirteämpi. Se päivä voi olla nimittäin jo huomenna! Olen katsonut Toosa-TV: tä ja Ruotsin Miljonääriäitejä enkä ole aina ihan varma kumpaa katson, olen kikattanut pöhköille YouTube-videoille, Late Lampaalle ja Snoopylle. Olen paahtanut pannulla pelkkää sokeria ja manteleita, mutta en ole sortunut suklaaseen, karkkiin enkä mihinkään muuhun tavalliseen sudenkuoppaani. Olen lastannut ruokalautaseni täyteen kaikkea värikästä ja hamstrannut kuorellisia aurinkoja eli appelsiineja ja mutustellut niitä makean nälkään. Fyysinen oloni onkin ollut kohtalainen, mutta pää ei ole taaskaan synkronissa kehoni kanssa. Voiko sillä sitten selittää sitä, että ihan vahingossa sormeni ajautui painamaan enteriä parissa nettikaupassa? No mutta sekin piristi ja teki minut onnelliseksi! Äskettäin riemastuin löytäessäni kaapista jouluteetä ja join sitä innostuksissani kaksi kupillista. En ole saanut vielä aikaiseksi ostaa glögiä enkä muuten ostakaan, sillä joulutee+mustaherukkamehu päihittää ylisokerisen glögin eikä siitä tule öttöpahaa oloa. Riemastuin myös kaupunkireissulla löytäessäni lasisia keittiöpurnukoita, jotka ovat olleet ostoslistallani öpaut 14 vuotta... Ja sitten ne minikokoiset violetit joulupallot, joista sain hauskan koristeluidean, joka tosin on vielä kehittelyasteella.

Jotta pysyn vuorokausirytmissäni, niin painelen nyt pehkuihin ja olen onnellinen siitä, että sain loppuun tämän kirjoituksen, jota olen yrittänyt rustata jo neljänä iltana. Toivon sinulle kaamokseen valoa, joko sisäistä tai ulkoista! 

Tässä vielä kuva marraskuun iltalenkiltä ja kuusta iloksenne. Ei ihme, jos ahistaa!

torstai 14. marraskuuta 2013

Isabel Marant pour H & M


Ei ole kovin monta muotiblogia, missä ei hehkutettaisi Isabel Marantin ja Halvan ja Mauttoman yhteistyötä. Monissa blogeissa ja muotilehdissä asiasta intoiltiin jo kuukausia sitten.

En ole ikinä löytänyt mistään yhteistyösarjasta mitään mielenkiintoista tai miellyttävää enkä oikein edes ymmärrä yhteistyökuviota. Teetetään lapsityövoimalla jonkun nimekkään disainerin suunnittelemat vaatteet jollekin perushalpisketjulle. Ostajina vaatefriikit, jotka haluavat vähän luksusta ja catwalk-tyyliä itselleen, mutta joilla ei ole varaa kalliisiin brändeihin (huom! Ei brandyihin!). Jonotetaan kauppaan tai silmät kiiluen tuijotetaan nettiä, että joko verkkokauppa on auki ja sielläkin tulee ilmoitus, että joudut jonottamaan. Ostetaan parilla sadalla eurolla vaatteita ja asusteita ja ajatellaan, että saatiin huippumuotia melko halvalla ja helposti. Sen pari sataa voisi ehkä käyttää aitoihin ja alkuperäisiin vaatteisiin, eikö? Huippumuotiakin saa todella edullisesti, kun osaa etsiä oikeista paikoista. 

Kävin H & M: n nettisivuilla katsomassa tuon suuresti hehkutetun Isabel Marant -malliston. Vaatteet olivat outoja ja rumia. Tai ylitavallisia ja ylihintaisia. En tykännyt. Odotan sitä, että Chanel tai Dior suunnittelee vaatteet H & M: lle. Tai en odota, koska olen aina ajatellut, että aito on aitoa ja jos siihen ei ole varaa, niin sitten on parasta jättää ostamatta. Ei mulla muuta. 

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Pippuripihviä ja Bailey's panna cottaa miehen kanssa, joka voisi olla lasteni isä

Jos oli edellisessä postauksessa provosoiva otsikko, niin kyllä on tässäkin! Tuohan olisi normaali lause perusnaiselle, mutta vannoutuneesti lapsettomalle se ei ole. Ehkä olen vain niin isänpäiväfiiliksissä, että tuollainen käsittämättömän outo ajatus pälkähti päähäni. Ja hyvät ihmiset, en ole tekemässä lapsia, apuaenvarmastiikinäpoisseminusta, mutta sattuupahan olemaan niin, että jos jonkun kanssa niitä olisi pakko tehdä, niin tietäisin, kuka olisi hyvä isäehdokas. Tosin tämä toinen osapuoli on sitä mieltä, että hän ottaa äkkilähdön Timbuktuun, jos alan puhua moisesta älyttömyydestä. 

Naiset kuulemma valitsevat kumppaninsa miehen isäominaisuuksien ja geenien perusteella ja olenkin pähkäillyt, että mitä jos minä en olekaan silleen oikeesti rakastunut vaan kaiken takana on suvunjatkamiseen tähtäävä evolutionäärinen ihmisen perusominaisuus? Että jos kuitenkin, tässä biologisen kelloni vedellessä viimeisiään ja munasarjojeni kuihtuessa olen vain tärpännyt kiinni mieheen, jonka katson olevan sopivaa isäainesta? Tuohon en usko muuten itsekään! Mutta naiset monesti käyttävät sanontaa "tuleva lasteni isä" ja sillä tarkoitetaan, että miehessä on paljon hyviä ominaisuuksia. 

Jottei jorinani lähde liian henkilökohtaisille urille, niin siirryn varsinaiseen aiheeseen. Valmistin tänään pitkästä aikaa vähän paremman aterian. Minulla ei ole niin paljon intoa, että sipistelisin kaiken ihan viimeisen päälle, mutta joskus on kiva taitella servetit ja sytyttää kynttilät. Valkoinen liinä on keittiön pöydällä arkenakin, joten liinaa ei tarvinnut erikseen tätä ateriaa varten silittää. Kattaus oli valmis muutamassa minuutissa ja heti, kun olin kattanut, tuli ihanan spesiaali olo.


MENU 
Pippuripihvi
Kermakastike
Perunapyörykät
Grillatut minitomaatit
Vihreä salaatti
Bailey's pannacotta

Päivän menu oli hyvin miehinen ja se sopiikin erinomaisesti isänpäivämenuksi tai miksei miehelle syntymäpäivänäkin. En ole mikään pihvinsyöjä enkä lihansyöjä muutenkaan ja paistan tällaisia pihvejä ehkä noin kerran vuodessa. Mutta hyvää herkkua ei kannata liian usein syödäkään! Annoksesta puuttuu se pakollinen vihreä eli jokin yrtinoksa, mutta kaupan rehusastolla iski akuutti nuukuus. Yleensä tällaisessa annoksessa on jotain juureksiakin, mutta koska olen huono syömään eli massuni täyttyy helposti, niin halusin jotain kevyttä pihvin kylkeen. Tomaatit vaan uuniin, muutama voinokare päälle ja mausteita mielen mukaan. Pippuripihvin paistamiseen minulla ei ole mitään erityistä ohjetta, muuta kuin valitse ensiluokkainen liha ja valurautapannu. Olen joskus paistellut pihvejä ja leikkeitä työkseni ja niiltä ajoilta taidot ovat jääneet selkäytimeen kuten myös tuon kermaisen pehmeän kastikkeen ohje, jota en valitettavasti voi teille antaa. Kuulostaa itsekehulta, kun sanon, että paistan yhtä hyvät pihvit kuin ravintolassa. No ehkä joku superhuippumasterchef osaa paistaa paremmin, mutta perusravintoloiden pihvit ovat monesti jäystettäviämäystettäviä kengänpohjia ja on turhauttavaa maksaa montakymppiä annoksesta, jonka voi tehdä kotona paljon halvemmalla ja paremmin. Ja kotona voi ottaa kaikki makumieltymykset ja ruokarajoitteet huomioon. BTW, jos epäilet taitojani, niin tuo minulle lihaa, niin minä paistan sulle pihvit!

Tein lisäkkeeksi perunapallosia, koska en halunnut iänikuisia ranskalaisia vaan jotain ihan itse tehtyä. Suosittelen kokeilemaan ja tässä onkin teille ohje:
PERUNAPALLOSET
5 perunaa
1 dl vehnäjauhoja
1/2 - 1 tl suolaa
ripaus valkopippuria
1 kananmuna

Valmista perunoista sose. 
Sekoita jauhot, suola ja muna hieman jäähtyneen soseen joukkoon. 
Pyörittele massasta palloja jauhotetuin käsin.
Paista voissa paistinpannulla, kunnes pinta on ruskistunut rapeaksi. 

Jälkiruoaksi valmistin helpon ja herkullisen Bailey's panna cotan (ohje alempana), jonka bongasin Valion Kotiruokaa-lehdestä. Ohjeen mukaan pannacotan pinnalle tulisi paahdettuja cashew-pähkinöitä ja kuivattuja karpaloita, mutta minä kiehautin Bailey'sistä ja sokerista siirappimaisen kastikkeen ja koristelin annokset sillä ja tietysti kermavaahdolla. Jos tykkää Bailey'sistä, niin silloin tykkää aivan varmasti myös tästä jälkkäristä. Kannattaa muuten huomata, että koska alkoholia ei kiehauteta, niin se jää jälkiruokaan. Satuin tämän huomaamaan sen jälkeen, kun olin annokseni syönyt :)

 

 BAILEY'S PANNACOTTA
1 1/2 liivatelehteä
3/4 dl Bailey'sia
1 dl täysmaitoa
2 dl kuohukermaa
1/2 dl sokeria
1/2 tl vanilliinisokeria

Laita liivatelehdet likoamaan kylmään veteen.
Kuumenna Baileys, maito, kerma ja sokeri kattilassa kiehumispisteeseen.
Purista liivatelehdistä vesi pois ja lisää kattilaan samalla sekoittaen.
Lisää vanilliinisokeri.
Kaada tarjoiluastiaan hyytymään.
Anna hyytyä n. 4 tuntia. 

HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ 
KAIKILLE ISILLE!

perjantai 8. marraskuuta 2013

Huora, neekeri, ryssä ja manne - asiallista kielenkäyttöä vai halveksuvaa nimittelyä?

Tapanani on kirjoittaa asioista suoraan ja niin teen nytkin. Otsikko on provosoiva enkä halua sillä loukata ketään. Toivoisin sinun nyt miettivän, mitä tunsit ja ajattelit lukiessasi otsikon.

Oletko huomannut uutisen bloggaaja, anteeksi eurovaaliehdokas Junes Lokasta (minä ainakin nevöhööd)? Lokka esiintyi YLE: n islam-illassa, jossa häntä tituleerattiin bloggaajaksi. Lokkaa olisi pitänyt kutsua eurovaaliehdokkaaksi ja hän vaatikin YLE:ltä oikaisua virheelliseen titteliin. YLE: ltä soitettiin Lokalle, joka nauhoitti puhelinkeskustelun ja latasi sen Youtubeen otsikolla "Ylen joku huora soitti". Soittaja oli YLE: n uutispäällikkö. Junes Lokka on sitä mieltä, että huora-sana on sukupuolineutraali sana, joka ei halvenna naista vaan tarkoittaa moraalitonta henkilöä. Hänen mielestään huora ei ole ns. ruma sana eikä hän ymmärrä, mitä väärää on sanan käyttämisessä. Hänen mukaansa kielen rikkaus on voimavara ja niin toki onkin, mutta se ei riitä perusteluksi alatyylisen ilmaisun käyttämiselle. Mitähän sanaa Lokka olisi käyttänyt, jos soittaja olisi ollutkin mies?

On olemassa ihmisiä, joiden mielestä esimerkiksi sanojen huora, neekeri, ryssä ja manne käyttäminen on sallittua eikä niissä ole mitään pahaa. En käytä noita sanoja, mutta leikitäänpä hetki ajatuksella, että mitä jos uskoisin ihmisiä, joiden mielestä näiden sanojen käyttäminen on sallittua. Tällaisten ihmisten mielestä voisin aivan hyvin puhua maahanmuuttajille suunnatussa vanhempainillassa neekereistä ja ryssistä. Tai ihan tavallisessakin vanhempainillassa sanoa, että minusta on tosi avartavaa, kun meidän koulussa on neekereitä, ryssiä ja manneja. Jos välitän opettajanhuoneessa soittopyynnön, niin voisinko sanoa, että se yks huora pyysi soittamaan, kun tarkoitan oppilaan äitiä? Tai jos opettajakollegani olisi homoseksuaali ja minulla olisi asiaa hänelle, niin voisinko huudella opettajanhuoneessa, että oottekste nähneet sitä yhtä hinttiä, mulla olis sille asiaa. Jokainen, joka vähänkin jostain jotain tajuaa, ymmärtää, että olisin virka-asemani puolesta lirissä, jos puhuisin noin.

Joidenkin mielestä sanat eivät ole halventavia, koska ne ovat vain sanoja. Tällaisilta ihmisiltä puuttuu totaalisesti käsitys siitä peruasiasta, että sanat ja koko kieli pohjautuvat nimenomaan merkityksille. Monesti sanan halventavuus tulee ilmi asiayhteydestä. Jos kaksi tummaihoista brotheria kutsuu toisiaan sanalla "Nigger", niin kyseessä on vain läppä, mutta jos kaljupäinen, pilottitakkinen, Suomen leijonilla tatuoitu henkilö käyttää samaa sanaa, on kyseessä ihan eri tarkoite. Kielenkäyttö paljastaa helposti asenteita ja myös rasismia. Rasismi piiloutuu joskus hyvinkin viattomaan ja hauskaan muotoon, kuten vitseihin. Eri kansallisuuksista on kerrottu vitsejä aina ja suomalaiset rakastavat vitsejä, jotka alkavat sanoilla: "Suomalainen, ruotsalainen ja venäläinen". Vitseissä on aina tehty pilkkaa ihmisten stereotyyppisistä ominaisuuksista ja monien vitsien oivallukset perustuvatkin juuri siihen, että yhdistämme tietyn ominaisuuden tiettyyn kansallisuuteen ja on vaikeaa vetää rajaa rasismin ja vitsien kertomisen välillä. Ehkä kyse onkin siitä, kuka vitsin kertoo. Jos vitsin kertojana on henkilö, joka tunnetaan rasistina, ei hänen vitseihinsä voi suhtautua pelkkänä vitsinä. Mutta toisaalta, jos joku ei-rasisti kertoo törkeän neekerivitsin, niin eikö sekin ole kuitenkin rasismia? Jos vitsi on vain vitsi, niin voiko vitsin kertoja käyttää huoletta sanoja neekeri, ryssä ja hurri? Ja kerrommehan me basistivitsejäkin, eikö sekin ole rasismia?

Sanaa neekeri on Suomessa käytetty aikanaan tarkoittamaan tummaihoisia, mutta sittemmin sanan merkitys on muuttunut halventavaksi ja näin on tapahtunut jo vuosikymmeniä sitten. Vuonna 1960 Esa Pakarinen ja Masa Niemi sutivat kenkälankkia naamoihinsa ja esiintyivät elokuvassa "Pekka ja Pätkä neekereinä" eikä elokuvan nimeä tuolloinkaan katsottu kovin hyvällä, vaikka neekeri-sanan käyttäminen olikin yleisempää kuin nykyisin. On paljon ihmisiä, joiden mielestä n-sanassa ei ole mitään rasistista ja että ihmiset itse ovat tehneet siitä rasistisen. Niin ovatkin, koska sana liitettiin rotusortoon ja kun tämän ymmärtää, ymmärtää myös, miksi sanaan liittyy halventava aspekti. Toinen hyvin yleisesti käytettävä sana on ryssä. Itä-Suomessa ei juuri kukaan puhu venäläisistä, vaan lähes aina itänaapureistamme puhutaan ryssinä. "Ryssät ostaa kaikki Saimaan rantamökit", "Lappeenrannan kauppojen valikoima on suunnattu vain ryssille", "Kyllä nuo ryssät ajaa noilla isoilla maastureillaan miten sattuu". Tällaista puhetta kuulen hyvin usein enkä voi lähteä korjaamaan joka kerran, että anteeksi ei ryssä vaan venäläinen, koska saisin vastaukseksi, että ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi.

Huora-sanan käyttäminen naisesta on alentavaa. Toki jos joku on ammatiltaan prostituoitu, niin sitten sanan käyttö on ymmärrettävää. On eri asia kutsua Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella näyteikkunassaan poseeraavaa naista huoraksi kuin kaupan kassaa, joka myy tavaroita, ei itseään. Opettajaakaan ei kannata huoritella, sillä siitä voi rapsahtaa oppilaalle sakot. Tästä on ennakkotapauskin ja hyvä niin. Tiedän, aivan satavarmasti tiedän, että jotkut, jotka tämän kirjoituksen lukevat, pitävät minua kukkahattutätinä ja sievistelijänä ja että herkät naisenkorvani eivät siedä rumia sanoja. Tiedättekö mitä? Kun kasvaa perheessä, jossa on merimiehiä, eivät kirosanat paljon hetkauta. Ja kun työskentelee teinien parissa, tulee lähes immuuniksi rumalle kielenkäytölle, koska sitä kuulee enemmän kuin osaatte kuvitellakaan. Kyse ei ole siitä, että me naiset olisimme pikkusieviä hienostelijoita, jotka eivät siedä mitään. Kyse on siitä, että emme saa tehdä alentavasta kielenkäytöstä hyväksyttyä. Huorittelua ja nimittelyä ei pidä sietää. Me emme saa antaa nuorille esimerkkiä siitä, että halveksuva kielenkäyttö olisi suotavaa. Jos aikuiset hyväksyvät nimittelyn, niin millaisen esimerkin lapset siitä saavat? Moni aikuinen on niin paksunahkainen, että kestää nimittelyä eikä ole siitä moksiskaan, mutta lapset ja varsinkin murrosikäiset eivät kestä. Kun homotellaan tai huoritellaan luokkakaveria, niin kyse on koulukiusaamisesta. Ai että ei pienestä pidä suuttua? Menepä sanomaan se sille kiltille seitsemäsluokkalaiselle tytölle, joka itkee yksin, koska hän ei ymmärrä, miksi häntä huoritellaan. Tai menepä sanomaan se sille ysiluokan pojalle, jota kaverit homottelevat ja joka miettii, miksi juuri hän on homottelun kohteena, vaikka on ihan samanlainen kuin muutkin pojat.

Jos tietyt sanat ovat halventavia, niin mitä sanoja sitten tulisi käyttää? En ymmärrä, miksi tuo kysymys on niin vaikea. Väestöryhmistä puhuttaessa neutraalia kansallista nimeä: suomalaiset, venäläiset, ruotsalaiset, somalit. Ketään ei saisi periaatteessa erotella ihonvärin perusteella, mutta joskus on käytettävä ilmaisuja, joilla kerrotaan ihmisten alkuperä. Tyyliin: "Asukkaista suurin osa on tummaihoisia, osa latinalaisamerikkalaisia ja loput valkoihoisia". Yleisesti käytetään myös sanaa musta, mutta sekin on joidenkin mielestä rasistinen. Joku keksi, että tumma olisi miedompi ilmaus mutta yhtä erotteleva sekin on kuin musta. Entäs Jenkeissä käytetty afro-/african-american? Tuo on tuntunut minusta aina hyvin keinotekoiselta ja pikemminkin alkuperää korostavalta kuin neutraalilta. Pitäisikö meidän ottaa käyttöön vaikka termi somalialais-suomalainen?

Homoista puhuttaessa voidaan tietysti käyttää sanaa homot, esimerkiksi kun aiheena on homoseksuaalien avioliitto-oikeus. Monien on hyvin vaikea ymmärtää sitä, että on eri asia sanoa homoksi kaveria, joka ei sitä ole kuin käyttää sanaa homo homosta. Teinien ja jopa alakouluikäisten keskuudessa homo on yleinen haukkumasana, mutta olen huomannut, että onneksi suurin osa murrosikäisistäkin ymmärtää, millainen kielenkäyttö on asiallista ja millainen asiatonta. Kasvava sukupolvi on järkevää ja suvaitsevaista! Valitettavasti monet aikuiset eivät ole.

Monien mielestä sanat huora, neekeri, ryssä ja manne ovat normaalia, viatonta puhekieltä. Ehkä jonkun puheessa, mutta nimenomaan puheessa. Julkisesti esiintyvän tai kirjoittavan henkilön tulisi miettiä, mitä sanoja käyttää. Sanat eivät kuulu sivistyneeseen kielenkäyttöön, mutta toisaalta, eiväthän kaikki ihmiset olekaan järin sivistyneitä. Maalaiskielessä käytetään mitä alentavampia sanoja ja jokainen voikin siellä pellonreunalla lantasaappaat jalassa hölötellä mitä lystää, mutta julkinen kielenkäyttö on eri asia. Jokaisella aikuisella tulisi olla tilannetajua. Jos joukossa on tummaihoisia homoseksuaaleja, on parempi olla puhumatta neekerihinteistä. Ei myöskään kannata mennä Bronxiin huutelemaan "nigga", sillä siinä voipi käydä huonosti. Eikä tarvitse mennä niinkään kauas, sillä sanan halventavuutta voi kokeilla vaikka Helsingin rautatieasemalla.

Nykyisin on tapana muuttaa kaikki järkevät ja käyttökelpoisetkin sanat jotenkin neutraaleiksi, kaunisteleviksi ja sellaisiksi, että sanat eivät vain loukkaisi ketään. Joku kun aina loukkaantuu jostain. Koulumaailmassa pitää opetella ihan oma sanastonsa, sillä enää ei saa puhua häiriköistä tai ongelmaoppilaista vaan haasteellisista oppilaista ja tarkkailuluokkaakin kutsutaan pienryhmäksi. Vanhukset ovat seniorikansalaisia, siivoojat puhtaanapitotoimihenkilöitä ja lihavia naisia kutsutaan muodokkaiksi tai kurvikkaiksi. Liiallisen paapova kielenkäyttö ei ole hyvästä vaan joskus on tarpeen käyttää asioista niiden oikeita nimiä. Mutta halventavat nimitykset eivät ole oikeaa ja asiallista kielenkäyttöä. Suomen kieli on upean rikas ja elävää kieltämme tulee käyttää monipuolisesti. Oman äidinkielen hallintaan kuuluu kuitenkin, että tunnistaa sanojen merkityksen ja osaa käyttää sanoja sopivassa yhteydessä.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Terkkuja Oriflamen inspiroivasta My Red -illasta

Olen viime aikoina siirtynyt käyttämään yhä enemmän luonnonkosmetiikkaa, mutta valitettavasti en löydä kaikkia tarvitsemiani ja haluamiani tuotteita luonnonkosmetiikasta. Eräs ongelma on myös se, että Jyväskylän kauppojen valikoimat ovat tältä osin hyvin suppeat. Nettikaupoista voi tietenkin tilata, mutta kosmetiikkaostoksilla olisi tärkeää, että tuotetta pääsee testaamaan. Olen joitakin virheostoksia tehnyt etenkin värikosmetiikassa eikä ole ekologista, että ostaa tuotteen, jota ei voi käyttää. Kosmetiikan ostamisen yksi viehätys on testaamisessa ja joskus on vaan ihana päästä hölväämään kaikkea tuoksuvaa, kimaltavaa, kiinteyttävää ja muuta naisellista. Minulla oli tällaiseen loistava tilaisuus Oriflamen My Red -asiakasillassa Jyväskylässä. 

Varhainen mielikuvani Oriflamesta on muutaman vuosikymmenen takaa, kun olin äitini kanssa esittelyssä silloisella koulullani. Muistan hajuvesien tuoksun, vaaleanpunaiset pakkaukset ja erityisesti pienen Tender Care -purkin, jonka äitini osti. Hän osti myös huulipunan, jonka kaivoin esille hänen laatikostaan 90-luvun lopulla ja käytin silloin loppuun enkä ole niin erikoista ja kaunista sävyä löytänyt mistään. Tutustuin Oriflameen uudelleen opiskeluaikana, kun ystäväni markkinoi tuotteita ja köyhälle opiskelijalle jo pelkästään kuvaston selailu oli erityistä, saatikka sitten kutsut, joissa pääsi tutkimaan tuotteita ja sai vähän luksusta opiskelijan arkeen. Sitten koko Oriflame unohtui vuosikausiksi, kunnes muutama vuosi sitten löysin erään mielenkiintoisen tuotteen Oriflamelta ja laitoin nettisivuille viestin, jossa pyysin lähintä edustajaa ottamaan yhteyttä. Pian sainkin erään edustajan yhteystiedot ja hän onkin todellinen lähiedustaja, koska hän asuu parin talon päässä. En olisi ikinä uskonut, että voin löytää tuollaisen sattuman kautta ihmisen, jonka kanssa on helppoa tulla toimeen ja jonka kanssa juttu luistaa mutkattomasti. 

Minulla oli pitkään mielikuva siitä, että Oriflame on halpaa ja laadutonta tätitavaraa. Mielikuvani muuttui sen jälkeen, kun kokeilin monia erilaisia tuotteita. Oriflame on pystynyt uudistumaan, pysyy ajan hermoilla ja meikki -ja tuotelanseeraukset noudattavat samaa linjaa kuin muillakin kosmetiikkamerkeillä. Jokaisessa kosmetiikkasarjassa on laadukkaampia ja vähemmän laadukkaampia tuotteita enkä väitä, että kaikki Oriflamen tuotteet ovat maailman parhaita enkä hehkuta tuotteita varauksetta, koska en voi tehdä minkään sarjan kohdalla niin. Se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle, mutta olen itse löytänyt Oriflamelta sellaisia helmiä, joita en saa mistään muualta. Olen kokeillut esimerkiksi kaikki apteekeissa myytävät deodorantit ja aika monet markettimerkitkin ja aina kammottavasti saanut huomata, että kainaloissani lemahtaa liikuntasuorituksen jälkeen tai kesäheltellä pistävä hiki. Oriflamen deodorantti on ainoa toimiva. Sama koskee ripsiväriä. Kanebon huippusuosittu ripsari on mielestäni ihan surkea ja leviää pitkin poskia ja Lancomenkin ripsarit jäävät kakkoseksi Oriflamen Wonderlashille. Ja olen kokeillut tuota ripsaria sumussa, tuulessa, tuiskussa, helteessä ja muissa ääriolosuhteissa eikä se ole koskaan minua pettänyt. Myös muutama muu tuote on löytänyt vakiintuneen paikkansa kosmetiikkahyllystäni.

Lähiedustajani kutsui minut Oriflamen iltaan, jossa oli esillä kaikki tuotteet ja jossa sai tietoa ihonhoidosta, jos sitä sattui tarvitsemaan. Miten kauan siitä onkaan, kun olen päässyt tuollaiseen tapahtumaan ja antanut itselleni luvan vain nauttia kosmetiikasta ilman minkäänlaista huonoa omaatuntoa! Yleensä pohdin tuotteiden ekologisuutta, alkuperää ja aina niiden tarpeellisuutta ja olen oman iloni ilonpilaaja. Tietenkin ihan aina mietin, mikä on tarpeellista ja mikä ei, enkä nytkään sortunut ostamaan mitään turhaa. Kyllä, tällainen elämä on hieman mälsää, mutta ekologiset arvot ovat nousseet arvomaailmassani aika korkealle. Kuitenkaan en täysin pysty vastustamaan houkutuksia ja selitänkin itselleni, että satunnaiset syrjähypyt epäekologiseen maailmaan ovat ymmärrettäviä. 

Oriflamen syksyn väri on energisoiva ja inspiroiva punainen ja punainen on edustettuna ylellisessä More By Demi -sarjassa ja siitä myös asiakasillan nimi: My Red. Sarjan uutuustuoksu My Red by Demi Moore oli minun makuuni liian tuhti ja voimakas, mutta kunhan sitä ei supsauttele pullokaupalla, niin se sopii sydäntalven juhlien tuoksuksi. Taustalla näkyy huivi ja laukku, jotka ovat kuvassa vähän liian oransseja. Huivi on täydellinen pikkujouluhuivi kultakimalteineen. Pidän tavattomasti Oriflamen asusteista ja koruista ja olen ostanut Oriflamelta useita asusteita ja koruja ja aina joku on kysynyt, ihastellut ja ihmetellyt, että mistä ne ovat peräisin ja hämmästys on suuri, kun kerron alkuperän.

Olen viime aikoina ostanut vain tarpeellisia meikkejä, mutta kun näin More by Demi -meikkipaletin, niin sorruin. Se sortuminen ei ollut kuitenkaan turha, sillä meikkipaletti on ollut ahkerassa käytössä ja kerrankin minulla on paletti, jonka kaikki värisävyt sopivat minulle ja tulevat käytettyä. Sitäpaitsi meikit ovat kestäviä ja niissä on riittävästi pigmenttiä eivätkä ne aiheuta allergiaa tai muuta kutkaa.

More by Demi kynsilakat ja huulipunat. Arvatkaa, miten joudun koko ajan hokemaan itselleni, että en tarvitse, en tarvitse, käytän vanhat pois... Ja kuitenkin ajatus lähestyvästä talven juhlakaudesta kummittelee mielessä, että mitä jos sittenkin...?


Oriflamen ihonhoitotuotevalikoima on laaja ja tuotteita löytyy kaikenikäisille, on edullisempaa ja tyyriimpää, on enemmän tuoksuvaa ja vähemmän tuoksuvaa ja ilokseni myös EcoBeauty-sarja. Muuten, sen jälkeen, kun aloin käyttää Oriflamen vartalonhoitotuotteita, en ole kärsinyt talvella hilseilevästä ihosta. Enkä turhista voideostoksista ja niiden takia ylimääräisestä rahanmenosta!

Herkullisia ja houkuttelevia karkkivärejä.

Näytillä uutuussarja ikääntyvälle iholle. 

Myös lapsille jotain.

Meikeistä löytyy jokaiselle jotain ja toinen toistaan herkullisempia ja hehkuvampia sävyjä.


Huulipunavalikoimasta olisi löytynyt minulle montakin ihanaa, mutta olen päättäväinen ja käytän ensin kaikki meikkilaatikossani olevat punat ja kiillot pois ja sitten panostan johonkin laadukkaaseen huuliväriin.

Testissä uudet Palladium-kynsilakat. Vähänkö innostuin ja lakkasin joka kynnen eri sävyllä, sävyjä kun oli sopivasti viisi. Suosikkini on pikkurillin kynnen vaalea lakka, joka sopii talviseen tunnelmaan. Toiseksi eniten tykkään nimettömässä olevasta vaaleanpunaisesta lakasta. Lakat kuivuivat supernopeasti ja jo yhdestä lakkakerroksesta tuli peittävä ja tasainen väri, kuten huomaatte. Täydellisen juhlatyylin saavuttamiseksi voi valita kynsilakan sävyyn sopivan huulikiillon. Testasin kahta kiiltoa, mutta niiden väri hukkui omien huulteni syvänpunaiseen väriin ja näytti siltä, että huulilla on vain kimalletta, mutta tämä sama ongelma minulla on aina. Vaaleampihuulisella kiillot toimivat varmasti paremmin.


Uutuuksia... Keskellä kertakaikkisen ihanan pehmeän suklaisen tuoksuiset Chocolate Dream -tuotteet. Tykkäisin luksuksellisemman näköisestä pullosta, mutta sisältö on tärkein. Taidan ostaa itselleni joululahjaksi, sillä minulta puuttuukin kylpyvaahto... Suihkusaippuasta ei tule kovin kivaa vaahtoa ja omatekoiset luomu sokeri-/suola-/öljy-/piimä-/hunajakylvyt alkavat jo vähän tympiä.

Olen hyvin nirso tuoksujen suhteen ja esim Yves Rocherin tuoksut tyrmään täysin tai pikemminkin ne tyrmäävät minut... Oriflamen tuoksuista olen löytänyt monta mieluisaa. Tuoksuvalikoima on kattava ja mielestäni suurin osa tuoksuista on hyvin täyteläisiä, ei siis tuhteja vaan sellaisia ihan oikeitaoikeita tuoksuja eikä mitään halpahalliversioita.

Kuvastossa olleen tuoksuesimerkin perusteella olisin ostanut tämän, mutta livenä tuoksutellessani huomasin, että minulla on jo lähes samanlainen tuoksu.

Monet Oriflamen tuotteet ovat edullisia ja nyt kun yritän elää supernuukasti ja ekosti, niin on pakko tinkiä jostain tai oikeastaan aika monestakin asiasta ja kieltämättä elämä ilman mitään kivoja ekstrajuttuja on vähän mälsää. Oriflamelta saan juuri sitä pientä kivaa hyvin edullisestikin. Ja sitäpaitsi, jos saan tehokkaan ja toimivan käsivoiteen Oriflamelta hintaan 3,90, niin miksi ostaisin vastaavan voiteen jostain kympin kalliimmalla? Etenkin jos mitään sopivaa ekoversiota ei ole saatavilla. Eräs kiireiseen elämäntyyliini sopiva puoli on se, että saan tuotteet kotiini nopeasti ja helposti. Valitsen vain kuvastosta ja tilaan edustajan kautta. Olen nimittäin kyllästynyt ravaamaan kaupoissa ja selittämään myyjille kaikki iho-ongelmani ja vaatimukseni. Erinomaista on myös se, että saan edustajaltani tietoa tuotteista ja henkilökohtaista palvelua. Parasta Oriflamessa on, että voin tutkia hinnastoa kotona kaikessa rauhassa ja olen sen verran hömppäpömppä, että olen aina sitä selaillessani yhtä fiiliksissä kuin lapset joulun alla lelukuvaston parissa. 

 Jos kiinnostuit, niin ota minuun yhteys, niin välitän tietosi "kosmetiikkadiilerilleni". 

tiistai 5. marraskuuta 2013

Beaglen ergonominen tapa käyttää sohvatyynyjä

En ole aiemmin julkaissut kuvia beaglesta, mutta ajattelin, että miksikäs ei. Etenkin kun löysin aivan huippuja kuvia nelijalkaisesta ystävästäni. Joskus ajattelin, että perustan koira-aiheisen blogin, joka perustuu pääasiassa kuviin beaglen erilaisista ja hauskoista nukkuma-asennoista. Sleeping Beagle olisi ollut blogin nimi, mutta koska minulla ei riitä rahkeita toisen blogin ylläpitoon, löytyy kuvat otsikon Sleeping Beagle -alta  tästä blogista. 

Tämän sisustuksellisempia postauksia minulta ei tule, koska tätä asuntoa ei ole sisustettu mitenkään. Monilla on sisustuselementtinä koristeellisia sohvatyynyjä, mutta minun sohvatyynyilläni on yksi tärkeä funktio, jonka näette tässä: 

Beagle on erikoistunut ergonomisiin asentoihin. Välillä käy kateeksi sen rentoutta ja mukavuudenhalua. Sohvalla koira saa olla ihan rauhassa, koska sohvalle ei ole juurikaan muuta käyttöä. 

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Chanel-henkinen mukava asu

Voisiko joku nollata aivoni? Olen aloittanut aika monta postausta ja pyyhkinyt ne pois samantien. Aloin kirjoittaa viikon tärkeimmästä ja turhimmasta uutisesta eli julkistetuista verotiedoista, kirjoitin rehellisyydestä, terveydestä ja sairastelusta, muistoista, ystävyydestä, postiiivisuudesta, pimeydestä, marraskuusta ja aina päädyin sanaan ääääähhhtästämitääntuu. Ajatus ei pysy kasassa, koska tuntuu kuin päässä olisi kuumaa ilmaa. Olen siis sairaana ja siksi ajatukset katkeilevat ja pinkoilevat mihin sattuu. Nyt kun aivoni eivät suostu mihinkään syvälliseen, niin esitelläänpä tässä erityismukava ja tyylikäs asu.

Tyylikkyys ei tarkoita sitä, että pitäisi pukeutua epämukavasti. Monet eivät varmaan tiedä, että Coco Chanelin johtava ajatus oli tyylikkyyden ohella käytännöllisyys ja mukavuus. Olen kertonut, että olen yhtäkkiä paisunut muutaman kilon ja jokainen nainen varmasti tietää, millainen olo on silloin, kun on turvoksissa. Housujen nappi uppoaa mahanahkaan ja kaikki kiristää eikä mikään tunnu päällä kivalta. Tuollaisia päiviä varten on oltava jotain sellaista päällepantavaa, missä olo on mukava ja samalla itsevarma. Miehet eivät voi ymmärtää, miten turvotus/lihominen voi nakertaa itsetuntoa, mutta eivätpä miehet ymmärrä paljon muutakaan ja minulle riittää, että joku nainen tietää, mitä tarkoitan.

Jos minun pitäisi valita kaikista vaatteistani yksi ainoa (toivottavasti ei koskaan tarvitse!), niin se olisi musta neulemekko. Kätevämpää vaatetta ei yksinkertaisesti ole olemassa! Sen alle voi laittaa kauluspaidan, topin tai ihan mitä vaan, sen päälle voi laittaa kylmällä säällä paksun neuleen, neuletakitkin sopivat erinomaisesti. Sitä voi koristaa vyöllä, huivilla, koruilla ja samasta vaatteesta saa ihan eri tyylisen riippuen siitä, mihin sitä yhdistää. Jonkun mielestä voi olla mielikuvituksetonta käyttää samantyyppistä vaatetta vuodesta toiseen, mutta minusta se on järkevää ja on mahtavaa, että vaatekaapissa on jokin luottovaate. Minulla on kaksi mustaa neulemekkoa ja kauhulla odotan, että ne kuluvat käyttökelvottomiksi, sillä uuden mekon hankkiminen ei ole mikään iisipiisijuttu. Toinen mekkoni on Espritin ja toinen Day Birger et Mikkelsenin ja kuvissa oleva mekko on jälkimmäinen.

Harmittaa, että en saanut ketään ottamaan kuvia, koska peilin kautta otetut kuvat ovat aina vähän säälittäviä. Harmittaa myös, että minulla ei ole yhtään kunnollista peiliä eikä ylipäätään kunnollista kämppää, jotta saisin kivemman tausta. Ohitan dissaavat ajatukset, sillä pidän asustani kuitenkin niin paljon! Muutkin pitivät siitä, sillä asu sai työpaikalla kehuja ja eräs työkaveri kehuikin asuani Chanel-henkiseksi. Kiitos vielä hänelle!

Neuletakin ostin Aleksi13: lta huippuhalvalla. Se ei ollut millään tavalla tarpeellinen ostos, mutta se oli niin ihana ja Chanel-tyylinen, että tarttui ihan väkisin mukaani. Eikä varmaan haittaa, jos sattuu omistamaan yhden tyylikkäämmän neuletakin. Haaveilen Chanelin jakkupuvusta (pelkkä jakkukin riittäisi), mutta en tiedä, tuleeko minulla koskaan olemaan varaa ostaa sellaista. Täytyy siis tyytyä wannabe-versioihin.

Jos haluaa taas olla kriittinen, niin asuhan näyttää tanttamaiselta. Mekon mitta ei ole paras mahdollinen, sillä se saa pohkeeni näyttämään paksummilta. Ja sitäpaitsi, koko asu on vähän tanttamainen. Vai olenko se minä, joka on tanttamainen?

Helma, minulla on vaatteessa helma ja siitä tulee naisellinen olo! (Olipas lapsellinen lause).

Chanel-henkisyyttä yksityiskohdissa. 

Minulla ei ole yhtään näyttävää kultakorua, koska en oikein pidä kultakoruista enkä halua ostaa kullitettua :) rihkamaa, mutta tähän asuun oli pakko löytää jotain kultaista. Keräsin korurasiastani kaikki kultaiset ketjut ja laitoin ne kaulaan yhtäaikaa. Mielestäni kiva idea.


Rannekoruna äidin vanha koru. Joskus ajattelin, että ne ikipäivänä laita ranteeseeni moista mahtipontista korua, mutta mieli voi joskus muuttua.


Loppuun vielä ajatelmani, jota olen yrittänyt saada lyötyä läpi suomalaisten naisten keskuudessa: "Samalla vaivalla pukee päälleen rumat vaatteet kuin kauniitkin, joten miksi pitää rumia vaatteita?"