torstai 29. toukokuuta 2014

Aitoa Chanelia huivissa ja wannabe-Chanelia mekossa

Kuinka vaikeaa on löytää kaikki kriteerit täyttäviä kivoja arkimekkoja? Erittäin vaikeaa! Siksi minulla ei niitä oikein olekaan. Ja siksi en empinyt hetkeäkään, kun löysin Chanel-tyylisen mekon. Arvatkaa mistä ostin ja paljon maksoi? UFFilta, 13 euroa. Mekko on alunperin Seppälästä ja olin vähän ihmeissäni, että jokin Seppälän vaate minulle sopii. Olen enemmän mekkoihminen kuin housuihminen, mutta koska en ole kivoja mekkoja löytänyt, niin olen tyytynyt käyttämään farkkuja tai joitain ihme viritelmiä. Mekot ovat älyttömän mukavia päällä ja tunnen oloni rennommaksi kuin farkuissa ja siksi haluaisin käyttää mekkoja useamminkin.

En tunnusta olevani kovin mustavalkoinen tyyppi pukeutumisessani, mutta ehkä vähän turhan usein turvaudun perinteiseen väriyhdistelmään. Klassinen, joo, tyylikäs, joo, mutta kieltämättä vähän tylsähkö. Värikäs laukku ja/tai kengät tekisi tästäkin asusta pirtsakamman. Värikkäästä takistakin olen haaveillut iät ja ajat, mutta silti päädyn aina mustaan. Mutta jos se onkin todellinen luontoni, niin en voi pakottautua väreihin väkisin.

Mekko on vain wannabe-Chanel, mutta huivi onkin sitten aito merkkituote. Ja kaikki ne, jotka sanovat, että materia ei tee onnelliseksi, eivät ole käyneet Chanelin liikkeessä! 

Paljon on puhuttu siitä, että voiko kalliimpia ja halvempia vaatteita ja asusteita yhdistellä ja minusta koko kysymys on ihan tyhmä ja turha. Sanokaapa yksikin hyvä syy, miksi ei voisi? Mielestäni pääasia on, että lopputulos on onnistunut ja yhtenäinen. Tämä pohdinta heräsi tuosta kalliista huivista, UFFilta ostetusta mekosta ja halvasta laukusta. Ostan nykyisin laukkuja todella harvoin ja yritän panostaa laatuun, mutta tämä parinkympin "workhorse", kuten amerikankielellä sanotaan arkilaukusta, odotti minua Plicon hyllyssä. Ainoa asia, jonka kanssa ämpyilin, oli himmeän kullan väriset metalliosat. Pähkäilin, että riitelevätkö ne paljon käyttämäni hopean kanssa, mutta totesin, että tuskin kukaan kiinnittää moiseen yksityiskohtaan huomiota.

Arkikäyttöön minulle kelpaa halpa laukku, sillä laukun pitää kestää pyörän tarakalla tai olallani fillaroidessa, sen pitää sietää kurat ja arkinen riepottelu. Toki kallis laukku voisi olla pitkäikäisempi, mutta säälittäisi virittää tarakalle monensadan euron laukkua. Tällaisen halpislaukun kanssa voi olla huoletta. Sitäpaitsi tämä laukku on ihan mahtava tilaihme ja minä tykästyin tähän! Tämä on myös reissussa hyvä, sillä vetoketjujen ansiosta laukusta saa irrotettua clutch-osion. Pidän myös siitä, että laukku ei ole (tietääkseni) kopio mistään, sillä suurin osa laukuista näyttää nykyisin kalliiden laukkujen kopioilta ja tunnistan heti, mistä laukusta on otettu mallia. Vaikka kyseessä ei olekaan piraattikopio, niin en haluaisi käyttää laukkua, joka näyttää joltain tietyltä merkkilaukulta, mutta ei sitä ole. Esim. Celinen laukkujen ja Chanelin tikkilaukkujen tyylisiä on nyt paljon tarjolla. 

Ainoa asia, mikä mekossa mietityttää, on sen pituus. Mekon helma lyheni jonkin verran ensimmäisessä pesussa ja vaikka se ei ihan miniksi mennyt, niin helmasta tuli silti vähän liin lyhyt. Olen sen verran huoleton venkoilija, että pitempi helma olisi tarpeen tai sitten legginsit mekon alle, ettei tapahdu marilyneja. Harrastan yleensä melko peittävää pukeutumista ja etenkin sääriäni ja koipiani täytyy peitellä. Kuvaajakin huomautti jälleen kerran, että pohkeeni näyttävät paksuilta ja sanoin vaan lunkisti, että ne ovat paksut, eivät vain näytä siltä. Paksusääristen ei kuulemma pitäisi edes mekkoja pitää, koska pötikkäjalat näyttävät rumilta, mutta kysynpähän vaan, että tikkujaloilleko kaikki mekot on sitten tarkoitettu? 
Mekko UFF, alunperin Seppälä
Sukkikset Vila
Kengät Regard
Helmet Oriflame ja Klingel
Olen ollut iloinen siitä, että mekkojen käyttäminen on yleistynyt eikä mekkoja pidetä enää hienosteluna paitsi jossain perähikiän kylällä, missä saa hienostelijan maineen, kun kulkee arkena mekko tai pitkä hame päällä (nimim. kokemusta on). Minulle mekot ovat arkivaate siinä missä farkut tai jegginsitkin, mutta mitenkäs teillä? Millaisia mekkoja käytätte arkipäivänä vai kuuluvatko mekot vai juhlapukeutumiseenne?

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Kampaajakäynti+italialainen jäätelö = maksimaalinen onnentunne

Aina kun sanon, että en pidä suomalaisesta jäätelöstä, niin minut leimataan maanpetturiksi. Kaikkien rakastamaa Aino-jäätelöäkään ei sovi parjata, sillä muuten joutuu tukkanuottasille ylimakean, mutta muuten mauttoman jäätelön ystävien kanssa. Pingviinituuttien lötö ja pahvinmakuinen vohveli taitaa olla parasta, mitä suomalainen jäätelöistä tietää. Mutta mikäs minä olen sanomaan, sillä syön toki kaikenlaisia jäätelöitä, ahne herkkuholisti kun olen, mutta en minä erityisemmin perusjäätelöistä nauti. Italialaista jäätelöä sen sijaan rakastan. Rakastan! Gelato, gelato ... Jo pelkkä sana sulaa kielen päällä ja leviää suuhun kuin italialainen jäätelö itse.

Olen joskus sanonut, että vielä jonain päivänä matkustan Italiaan syömään jäätelöä (ja pitsaa). Onhan saapasmaassa paljon muutakin kiinnostavaa kuin jäätelö, mutta tuo lausahdukseni kertoo siitä, kuinka paljon italialaisesta jäätelöstä pidän. Voitte siis kuvitella riemastukseni, kun eräänä perjantaina käväisin Mikkelissä kauppakeskus Stellassa ja äkkäsin myyntitiskin, jossa luki "Gelato". Säntäsin tiskille, jonka takana kaksi ruskeahipiäistä ja mustatukkaista italianoa hymyili vitivalkoista hymyä ja tervehti selvällä suomen kielellä. Ennen kuin ehdin kysyä mitään, niin minulle sanottiin: "Tama on itsepalvelujaatelobaari. Mina voi autta." Sain kädestä pitäen kattavan opastuksen siihen miten itsepalvelujäätelöbaari toimii.

Kojun seinässä oli kahvat, joista hitaasti vetämällä sai turistaa joko pieneen tai isoon pahvikuppiin eri jäätelömakuja: tummaa suklaata, maitosuklaata, jogurttijäätelöä ja vaniljaa ja olikohan jokin marjamakukin. Sitten annoksen päälle sai valita tykötarpeita  kuten pähkinärouhetta, marenkimurua, karkkeja ja keksejä ja tietysti kastikkeet. Minä otin pienen kupin ja onneksi otin, sillä se tuli hämäävän täyteen. Hintaa oli vain neljä euroa ja hinta-laatusuhde on kohdallaan ainakin verrattuna jäätelökioskien pikkuruisiin överikalliisiin tötteröihin.

"Kiitos, mukavaa paivanjatkoa", toivottivat italian ihmeet ja minä lähdin kävelemään jäätelökuppi kädessä. Silloin se hulmahti lävitseni. Ylitsevuotava onnellisuudentunne! Sellainen epätodellinen tunne, joka valtaa joskus aivan yllättäen. Kuin elämäni olisi hetkessä muuttunut laadukkaaksi eurooppalaiseksi taide-elokuvaksi... Kuvitelkaa, juuri kampaajalta tullut tyylikäs nainen kävelee korot kopisten mustavalkoisessa mekossa, kädessä jäätelökuppi, olalla nahkalaukku. Taustalla soisi mahtipontinen sävelmä sinfoniana, elämäni sävel duurissa... Nainen tuntee itsensä kauniiksi, voimakkaaksi, voittamattomaksi ja pysäyttämättömäksi. Hän kykenee ihan mihin vaan, vain taivas on rajana, ei, ei sekään, mahdollisuudet ovat äärettömät. Myös tuo onnentunne on ääretön.
Tajuaako kukaan, millaisesta tunteesta kirjoitan? Toivottavasti, sillä haluaisin, että kaikki kokisivat joskus sen ihmeellisen, jopa mystisen onnentunteen, joka laskeutuu ylle kuin sateenkaarenvärinen viitta ja katoaa pian, jättäen jälkeensä tunteen siitä, että jotain hassua ja ehkä outoakin tapahtui. Sitä toivoisi, että tuollainen puhdas onnenhetki kestäisi ikuisesti. Hauskinta tässä merkillisessä onnessa on se, että se tulee aivan yllättäen eikä välttämättä silloin, kun sen olettaisi tulevan. Uskovaiset sanovat, että nuo tunteet ovat merkki siitä, että Pyhä Henki koskettaa. Koskettaako pyhä henki siis italialaisen jäätelön kautta? Voi olla, sillä jos ajatellaan uskonnon kannalta, niin sekä paavi että gelato ovat italiasta. Pettämätöntä logiikkaa, etten sanoisi!

Nämä suuret, yllättävät, voimalliset onnenhetket eivät ole arkeen kosketuksissa eikä arki saa niiden voimaa latistumaan. Ei edes se, että kopsuttelin syömään jo vähän sulanutta jäätelöäni eksäni vanhaan Vectraan, joka oli minulla käytössä monimutkaisista logistisista syistä. Mutta miten onnellinen olinkaan siitä, että istuin autossa ja söin jäätelöä! Niin pienestä asiasta voi tulla niin onnelliseksi, että en oikein usko, että kovin moni ymmärtää. Jokainen lusikallinen oli puhdasta nautintoa ja on ihme, että katolinen kirkko ei ole julistanut gelatoa synniksi! Kun laitoin silmät kiinnin, niin en enää istunut ooppelin etupenkillä vaan ilma alkoi tuntua eteläiseltä, en voinut enää erottaa oman ihoni ja sitä ympäröivän ilman rajoja, koska oli niin lämmintä... Olin matkannut Italiaan... Tuoksut, äänet, fiilis, kuinka ne voivatkaan palautua niin monen vuoden jälkeen elävänä mieleen! Koin olevani rikas ja etuoikeutettu, mikä lisäsi onnellisuuttani ja kiitollisuuttani entisestään. Rikas siksi, että voin vain hetken mielijohteesta ostaa jäätelön, saan nauttia sen kaikessa rauhassa ja etuoikeutettu siksi, että minulla on mahdollisuus tehdä kaikkea tuota ja siksi, että minulla on ollut mahdollisuus käydä Italiassa ja saada muistoja, joita voin milloin tahansa katsella uudelleen muistini tallenteista.

Olen kokenut noita erikoisvoimakkaita, ohikiitäviä onnenhetkiä viime aikoina paljon ja pohdin/psykologisoin, että mistä ne mahtavat johtua. Toki kampaajalla käyminen ja jäätelö tekivät minut onnelliseksi, mutta olivatko ne niin isoja juttuja, että aiheuttivat megaonnellisuuden? Ehkä pohdiskelut olisi parasta jättää sikseen ja keskittyä vain tuntemaan kiitollisuutta siitä, että olen moista onnea kokenut.Niin, ja myös siitä, että nyt minun ei tarvitse matkata Italiaan asti jätskinsyöntiin!

lauantai 24. toukokuuta 2014

Kesäjuhlissa klassinen, mutta persoonallinen pikkumusta & Furlan nude laukku

Kesän ekat bileet takana! Kyseessä oli niinkin tylsän kuuloiset kekkerit kuin ammattiyhdistyksen 40-vuotisjuhlat, mutta tylsyys oli kaukana, kun Juurikkasaaressa juhli montasataa kansankynttilää. Meille oli järjestetty menomatkalle laivakuljetus ja fiilistelin ihan kympillä maisemaristeilyä ja kesää. KESÄÄ! Ja lämpöä. LÄMPÖÄ! Jeee! Nyt on vasta toukokuu eikä Suvivirttä ole veisattu, mutta minä kuvittelin jo, että olisi heinäkuu ja olisin lomalla. Heinäkuiseltahan ilma on viime päivinä tuntunut ja olen nauttinut joka solullani siitä, että krooninen paleleminen on lakannut.

Laivaristeilyllä tulee aina vähän turistiolo ja hinku kaivaa kamera esiin, joten tässä pari kuvaa. Jyväskylä on mielestäni kivan näköinen kaupunki ja pidän erityisesti kaupunkimme maamerkeistä, kuten alemmassa kuvassa näkyvästä Harjun tai siis Vesilinnan tornista ja Laajavuoren hyppyrimäestä. Se täytyy kyllä sanoa, että vaikka pidän kaikenlaisista järvimaisemista, niin Saimaa on ihan omaa luokkaansa ja Saimaan maisemiin verrattuna Keski-Suomen lehtimetsäiset rannat näyttävät vähän mälsiltä. 
Mutta nyt asuun... Arvatkaa kuinka paljon minua ahdisti, että minulla ei ole mitään kaunista, kukallista kesämekkoa? Nyt on niin kauniita kukkakuvioita tarjolla, että saatan jopa hurahtaa jonkin kukallisen kesämekon ostamaan ja jokin sellainen olisi tarpeen, sillä kesävaatevarastoni on suoraan sanoen surkea. Hetken jo harkitsin, että kiepaisen uuden kukkahuivin topiksi, mutta en jaksanut alkaa väkertää erikoisuuksia. Tämä viikko on ollut niin kaamean kiireinen, että en ehtinyt miettiä mitään ihmeempiä asukokonaisuuksia vaan sullouduin Espritin laskoksilla koristeltuun pikkumustaan ja yhdistin siihen vaaleat asusteet ja vähän kultaa. Eilinen päivä meni minuuttiaikataulun sijaan sekuntiaikataululla ja minun piti lähteä juhliin suoraan töistä. Siinä kiireessä ei kampauksia viritellä ja satiininen hiuspanta olikin kullanarvoinen. Jälleen kerran kiitän kampaajaani siitä, että hän osaa leikata kurittomat otsahiukseni niin, että minun ei tarvitse niiden kanssa taistella.

Harmi vaan, että mekosta ei tullut otettua yhtään kuvaa niin, että mekon malli ja kauniit laskokset näkyisivät paremmin. Eräs syy siihen oli se, että koin suurta ahdistusta vatsan pömpöttämisestä ja peitin tämän epäkohdan laukulla. Ja nyt sitten kerron, että maha oli pömpöllään, että sama kai se olisi ollut ottaa ne kuvat. Olen käyttänyt mekkoa kaksi kuukautta sitten ja silloin se holahti päälle ja nyt kiristää... Tarttis tehrä siis jotain!Mekossa parasta on laskosten lisäksi se, että se on jännästi toispuolinen. Oikealla puolella on väljää, vähän röyhelömäistä hihaa, mutta vasen puoli on hihaton ja paljastaa sopivasti tatuointini.

Onkohan tämä mustan ja beigen/nuden yhdistelmä jo vähän kulunut? Olen käyttänyt sitä niin usein ja olisi varmaan syytä jo kohta keksiä jotain uutta ja ainakin kesäjuhlissa pukeutua vähän raikkaammin. Asua piristämään olisi sopinut pirteämpi laukku, mutta koska minulla on edelleen on pinkin laukun puutos, niin päädyin ottamaan laukuksi Furlan Alissa satchelin (jonka väri on oudon kuuloinen alba-yellow enkä tiedä, millä nimellä laukun sävyä suomeksi kutsuisin). Tämä laukku ansaitsisi varmaan ihan oman postauksensa ja sellainen minun onkin pitänyt tehdä, mutta se on vain jäänyt. Laukku on juhlalaukuksi liian suuri, mutta koska minun piti raahata kaikenlaista erilaista tavaraa mukana, niin en voinut kuvitellakaan ottavani pikkulaukkua. Miten ihmiset yleensä pärjäävät pienen laukun kanssa? Mihin he laittavat lompakon, vesipullon, meikkipussin, allergialääkkeet, silmätipat nenäliinat, kameran, avaimet, aurinkolasit ja muun tarpeellisen? Eilen Kassi-Almana viilettäessä lohduttauduin sillä, että minä ollut ainoa, joka kantoi suurta kassia mukanaan ja rennommissa juhlissa suurempi laukku menetteleekin. 
Mekko Esprit
Jakku Vila
Laukku Furla
Kengät Klingeliltä
Kaulakoru askartelupuoti Pia
Aurinkolasit Chanel
Hiuspanta Ibero tai jokin vastaava
Klassinen ja tyylikäs mekko on paras juhlavaateostokseni ikinä ja koska olen vähentänyt vaatteiden ostamista huomattavasti, niin voi olla, että tälläydyn kaikkiin kesän juhliin tähän samaan kokonaisuuteen tai ainakin mekkoon. Onhan se nimittäin epistä, että miehillä on sama puku kesät talvet ja meidän naisten pitäisi ostaa uusi juhla-asu jokaisia kissanristiäisiä varten. 

P.S. Kiitos avuliaalle työkaverilleni, joka toimi kuvaajana :). Kuvat näpsittiin nopeasti, sillä halusin keskittyä ainutlaatuiseen juhlailtaan ja tuollaisena iltana blogin miettiminen on silkkaa ajanhaaskausta.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Pupu syö vadelmia

Olen jakanut blogissani hyvin vähän videoita, koska koen, että blogi on tarkoitettu pääasiassa muunlaiselle sisällölle ja videoiden jakaminen tapahtuu yleensä Facebookissa. Netti on täynnä jos jonkinlaista videota ja kaikista maailman videoista minä päätin jakaa teille, hyvät blogini lukijat, juuri tämän, jossa pupu mussuttaa vadelmia. Jaan tämän siksi, koska tulin pientä karvaotusta katsellessa hyvin onnelliseksi. Pidän suunnattomasti pehmoisista ja pörröisistä eläimistä ja olen ihan tyytyväinen, että kukaan ei ollut kuulemassa lässytystäni, kun katsoin videon ensimmäistä kertaa. Älkää kysykö, kuinka monta kertaa olen sen nyt jo katsonut! Mutta kun tuo pikku pupukani on niiiiin suloinen! Ja voi tuota mussutusta ja miten sen nenä ja posket liikkuu hassusti. Näyttää muuten siltä kuin pupulla olisi huulipunaa. 

Videota on katsottu yli 11 miljoonaa kertaa. Taisi jäädä meidän nettisensaatio Smoukahontas kakkoseksi tälle pupulaiselle! Yksinkertaiset asiat ovat monesti parhaimpia.


P.S. Tämä postaus ei johdu mitenkään siitä, että yritän vältellä pakollisia työhommia ja luuhailen ympäri asuntoa tekemässä kaikkea muuta kuin sitä, mitä pitäisi...

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Taidokas liukuvärjäys mustasta pähkinänruskeaan

Monet asiat elämässäni ovat vähän vinksinvonksin tai ainakin heikun keikun ja usein käy niin, että mikään asia ei järjesty vaan monet arkiset, pienetkin jutut muuttuvat jonkin surkeiden sattumusten sarjan seurauksena monimutkaisiksi. Onneksi vastapainona on asioita, jotka saavat minut hihkumaan riemusta. Tällainen on esimerkiksi maailman paras luottokampaaja! Juurikasvuni oli kaamea ja kevään juhlakausi alkoi lähestyä uhkaavasti... Kampaajani, Sanna Piili  Groovestylesta on hyvin suosittu ja hänelle on vaikeaa saada aikoja, mutta sumplimalla löytyi kalentereistamme sopiva rako. Kun olin saanut ajan varattua, niin olin ylionnellinen siitä, että jokin asia sentään järjestyi helposti ja myös siitä, että minun ei tarvitse mennä hattu/huivi päässä kevään juhliin. Kampaajalla käynti tosin vaatii minulta aina normaalia enemmän logistiikkaa ja suunnittelua, sillä asun Jyväskylässä ja käyn kampaajalla Mikkelissä. Samalla reissulla käyn toki aina vanhempieni luona, mutta nyt kysessä oli pikavisiitti, sillä lähdin perjantaina ja ajoin lauantaina takaisin kotiin vain tullakseni tekemään töitä. 

Viime kampaamoreissulla haaveilin pähkinänruskeista hiuksista, mutta se oli jokin tilapäinen mielenhäiriö. Ajatus vaaleammasta väristä jäi kuitenkin kytemään ja nyt sitä hyödynnettiinkin. Minulla on ollut liukuvärjäys jo jonkin aikaa ja syksyllä se oli punainen (mistä postaus täällä), viime aikoina se on ollut ruskea ja nyt kun väri oli vähän haalistunut, niin haalistumista hyödynnettiin...

Lopptulos on sitten tällainen! Näin vaaleita värejä minulla ei ole ollut hiuksissa kuin viimeksi vuonna 2009. Tämä oli täydellinen ratkaisu ja jaksan aina vaan hämmästellä sitä, miten Sanna tietää mitä haluan, vaikka en itsekään sitä aina tiedä. 17 vuotta kestänyt asiakassuhde varmasti tähän vaikuttaa, mutta myös se, että taitava kampaaja osaa lukea asiakkaansa ajatuksia, kykenee myös pysymään ajan hermoilla ja luomaan aina uutta samaan päähän. Alan rautaisena ammattilaisena Sanna taivasteli hiusten pörröisyyttä, joka olisi saatu kyllä suoristusraudalla kuriin, mutta tällä kertaa vähän oikaistiin kiireen vuoksi ja käytettiin vain harjaa ja fööniä. Hiusten "karvaisuus" korostuu valokuvassa, mutta luonnossa sitä ei juurikaan edes huomannut. 

Ajattelin kasvattaa otsahiuksia pois taas vaihteeksi, mutta kun niitä tasoitettiin vähän, niin mallista tulikin niin kiva, että halusin sen pitää. Jonkin säännön mukaan pyöreäkasvoiselle ei sovi otsis... Makuasia varmaankin, mutta ilman otsatukkaa olen vielä pöllömmän näköinen! Ja sovitaanko, että nyt ei takerruta tuohon naamani pyöreyteen, sillä kyllä se tuosta taas kapenee, kunhan olen taas terve ja pääsen urheilemaan. En siis hauku kasvojani, mutta ihan selvästi ne ovat turvoksissa ja ihan kuin naamassa olisi ylimääräinen läskikerros. Ja koko kropassa, mutta se on taas ihan toinen juttu!

Tässä sitten pari kotona otettua kuvaa. Tämän blondimpaa minusta ei kai koskaan tule. Olen tottunut hyvin tummiin hiuksiin ja tällainen vaalea väri on minulle jo tosi radikaalia ja siksi hyvin piristävää. Olen nyt ihastellut noita kauniita ruskean eri sävyjä ja pohtinut, että miltähän näyttäisin, jos koko pää olisi tuon värinen? Hiusteni pohjaväri on ollut lähes musta jo 10 vuotta ja olen alkanut miettiä, että voisihan sitä välillä vaihtaa väriä vaaleampaankin... Näyttäisinkö sittenkin vielä noita-akalta vai olisi look pehmeämpi? 

Tässä kuvassa näkyy tyven ja latvan huima sävyero. Jännä, eikö? Pidän hiuksiani usein töissä jotenkin epämääräisesti kiinni kiepaistuna ja sellaiseen pikakampaukseen tämä värjäys on perfecto! Tykkään! Liukuvärjäysbuumi menee varmasti jossain vaiheessa ohi, mutta sitten taas kehitellään jotain uutta. Haluan pitää hiukseni pitkinä ja siksi on välillä vähän vaikeaa pähkäillä, että mitähän uutta sitä keksisi. Mutta sitä varten onkin kampaaja! 

Minä pidän tästä likuvärjäyksestä enemmän kuin aiemmasta punaisesta, sillä tässä on sävyjä, joita päässäni on harvemmin nähty. Voisin sanoa, että liukuvärjäys on minun juttuni ja olen tykästynyt siihen todella. Onko joku muukin liukuvärjäyksen ystävä?

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Blogin nimi vaihtunut. Miksi?

Minua on monesti sanottu jahkailijaksi, mutta kun jotain saan päähäni, niin silloin en jahkailua harrasta vaan toimin niin nopeasti, että se vaikuttaa hätiköinniltä. Muutin täysikuun valaisemana yönä blogini nimen. Se ei ollut kuitenkaan hetken päähänpisto vaan olin pohtinut nimen vaihtamista jo pitkään. In the footsteps of Coco and Carrie oli liian pitkä ja hankala nimi ja se lyheni keskusteluissa muotoon Coco ja Carrie tai tyyliin "se sun Cococarrie-blogi. Käytännössä eräs pieni, mutta rasittava tekijä oli se, että pitkän nimen kirjoittaminen kävi minua tympimään.

Ihan ensimmäinen blogini Vuodatuksen puolella oli nimeltään ahistaa ja se on edelleen löydettävissä. Joskus ajattelin, että pitäisin kahta blogia ja ahistaa-blogissa olisi kaikki pohdinnat ja täällä Bloggerin blogissa sitten kaikki muut, mutta päädyin panostamaan yhteen blogiin. Viime kesänä nimi In the footsteps of Coco and Carrie syntyi kuin itsetään ja olin tyytyväinen siihen. Nimi kertoo kahdesta naisesta, jotka ovat vaikuttaneet elämääni. Coco Chanel ryysyistä rikkauksiin tarinallaan ja sinnikkyydellään ja Carrie Bradshaw ja koko Sinkkuelämää on insipiroinut pukeutumistani ja myös ajattelutapaani. Mutta Sinkkuelämää oli pinnalla viime vuosikymmenellä ja Carrie-jutut ovat kieltämättä jo vähän out. Toki meille vannoutuneille faneille ne eivät ole out koskaan vaan jaksamme katsoa sarjan jaksoja uudelleen ja uudelleen, vaikka muistamme vuorosanat ja asuviritelmät ulkoa. Blogini nimi kuvasti sitä, että olin kahden itsenäisen ja persoonallisen naisen jäljissä niin tyylillisesti kuin asenteellisestikin, kuten blogini kuvaukseen kirjoitin ja olen edelleenkin, mutta hoksasin, että kuljen ihan omaa polkuani. Idoleita ja inspiroijia minulla kyllä on, mutta en kulje täällä kenenkään perässä vaan tallon omat jalanjälkeni ennaltakulkemattomalle polulle. Voin kiitollisena sanoa, että nyt seison enemmän omilla jaloillani kuin viime kesänä blogin perustamisen aikoihin eikä minun tarvitse enää kulkea enää kenenkään jalanjäljissä.

Olin laittanut mietintämyssyn päähän ja alkanut hautoa uutta blogin nimeä. Yhtenä yönä sitten chattailin Facebookissa ystäväni kanssa. Hänkin on bloginsa nimeä vaihtamassa ja heittelimme ilmaan vaihtoehtoja ja yhtäkkiä äkkäsin nimen Nainen tummissa. Se on se biisi, ettekö te tiedä? "Hän saapui keskiyöllä, näin viikatteenkin vyöllä..." Ja samassa taivastelin, että miksi en jo viime kesänä laittanut blogini nimeksi tuota? Sehän on ilmiselväpäivänselvä juttu! Lempikappaleeni on Uriah Heepin Lady in Black ja Nainen tummissa on kappaleen suomenkielinen versio, jonka Lemon on levyttänyt. Suomenkielisestä versiosta ollaan monta mieltä, mutta emme nyt lähde keskustelemaan musiikillisista seikoista. Lady in Black olisi ollut toki hyvä vaihtoehto blogin nimeksi, mutta se on jo minun käytössäni muissa yhteyksissä aika kulunut ja ehkä turhan kliseinen. Halusin myös suomenkielisen nimen, ja sen halusin jo alunperinkin ja nyt tuntuu hyvältä, kun saan käyttää minulle niin rakasta suomen kieltä. Blogini nykyinen nimi on enemmän minua itseäni kuin edellinen nimi ja nimi tuntuu täysin omalta. Koen tuon kappaleen omakseni ja olen nainen tummissa. Usein mustissa vaatteissa, mutta nimellä on myös symbolinen merkitys ja se kertoo siitä, että elämän tummat sävyt ja varjopuolet ovat minulle hvyin tuttuja. "On yksinäisyys kohtalosi, auttaa voi mä en... Sä vaikka kaiken oikein teet, sua seuraa aina kyyneleet, ei murheistansa pääse koskaan ihminen". 

Ystäväni kanssa mietittiin, että olisiko Nainen tummissa vai tummissaan parempi ja hänen mielestään tummissaan-sanasta tulee mieleen kummissaan. Nainen kummissaan - sekin olisi minun blogiini sopinut! Minä jäin makustelemaan sanaa tummissa... Mikä on tummi, tummi? Oisiko nainen mustissa parempi? Eipäs kuin Mirrissä, haha. Tällaisia pohdintoja sitä vilisee ihmisen pääkopassa, kun blogin nimeä miettii yösydännä. Mietin myös tietysti mielikuvia, joita sana tummissa aiheuttaa, mutta en jäänyt niitä vatvomaan, koska olin päätökseni tehnyt.

Sellainen käytännön ropleema nimen muuttamisesta tuli, että googlettamalla ei löydy vanhoja juttujani... Linkit löytyvät, mutta klikkaamisen jälkeen avautuu sivu, jossa kerrotaan, että blogia ei ole olemassa. Bloggerissa pitäisi ehdottomasti olla uudelleenohjaustoiminto! Lisäksi sompailin gmailin ja google+ -tilien kanssa ja suattaapi olla, että on käynynnä niin, että minulla on nyt useampi tili. Mutta kaikki on hallinnassa ja pääasia on, että blogi toimii, mitään ei ole kadonnut ja että pidän blogini uudesta nimestä hirmuisen paljon. Toivottavasti tekin!

Haluaisin vielä hioa blogin ulkoasua, mutta se on vähän vaiheessa. Blogibanneri on hyvä esimerkki siitä, millaista jälkeä tulee, kun käyttää PicMonkeylla kuvan käsittelyyn kymmenen minuuttia ja kun intoa on enemmän kuin älyä. Tein kuvan hätäpäissäni, koska halusin uuden nimen heti käyttöön ja pelkäsin, että minulle käy taas niin, että joku nappaa saaliin nokkani edestä. Kunhan ehdin, niin kikkailen enemmän kuvien kanssa ja teen vähän nykyaikaisemman ja tyylikkäämmän bannerin. Voi himskatti, kun olisi joku, joka osaisi opastaa, että millainen on hyvä banneri ja miten se tehdään... 

Jos et pidä blogini uudesta nimestä, niin tässä on sinulle vähän Shakespearea: What's in a name? That which we call a rose? A rose by any other name would smell as sweet. Aah, suosikkikohtaus Romeosta ja Juliasta ja minun moneen kertaan käyttämäni lainaus!

Tässä myös se Lemonin kappale... Sain kuulla useammaltakin ihmiseltä, että kappale on tuntematon ja vain kaksi ihmistä on sen tunnistanut. Toinen tunnisti sen siksi, kun se sattuu olemaan yksi hänen lemppareistaan ja toinen on vanhan, kunnon musiikin ystävä. Mitä musiikkia ihmiset oikein kuuntelevat, kun sekä Uriah Heep  että tämä ovat outoja tai siis tuntemattomia?


Nainen tummissa kiittää ja kuittaa ja ottaa mielellään kommentteja vastaan blogin uudesta nimestä ja vinkkejä sivun uutta ulkoasua varten.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Kevään coolein muotihitti: nahkahame

Tehdäänpäs toinen asupostaus lyhyen ajan sisään... Edellinen asu oli hempeää, romanttista ja ihkua, mutta tämä on vähän dramaattisempaa ja myös paljon enemmän omintakeisempaa tyyliäni kuin herkät pitsit ja värikkäät kukat. Siitä kielii ehkä sekin, että eräs nainen sanoi minua ihan ystävällisesti baarijonossa rupatellessamme paholaisen näköiseksi ja eräs mies käytti virallisessa yhteydessä ilmaisuna "että et mene sinne ihan noitana..." Joskus olen ajatellut, että pitäisiköhän värjätä hiukset blondiksi, jospa näyttäisin sitten kiltimmältä ja minusta voitaisiin käyttää muuntyyppisiä nimityksiä.

Nahkahame on nyt todella in. Olen ajatellut, että koska en ravaa halpaketjumyymälöissä uusimpien muotivillitysten perässä, niin en ole kovinkaan trendikäs. Olenpas! Koska uusimmassa Trendi-lehdessä hehkutettiin sekä  pitsiä (jota oli edellisessä postauksessani) ja nahkahameita ja kummatkin minulla on, niin olen varsinainen trendisetteri!

Olin pitkään etsinyt klassista nahkahametta ja mikä säkä minulla kerrankin oli! Löysin huuto.netistä pari vuotta sitten Ritva Fallan Marimekolle suunnitteleman aidon - paino aina sanalla aidon - nahkahameen neljälläkympillä! Jännitin kovasti, että mitenkähän hame päälleni istuu, mutta se istui täydellisesti. Tämä on muuten ainoa Marimekon vaate, jonka omistan.

En ole harmikseni hametta montaakaan kertaa käyttänyt, koska vaikka kuinka hameesta pidän, niin olen silti vähän epävarma... Että arvaako sitä laittaa ihan arkipäivänä... Ei ainakaan työpaikalle! Tai, no, miksei siistin puseron kanssa, koska hameen mitta ja malli on säädyllinen. Nahka on hameessa mielestäni hyvin vaativa materiaali. Se tarvitsee kaverikseen jonkin erilaisen kuosin ja materiaalin, sillä muuten lopputulos voi olla... No, tilanteesta riippuen suttuinen, överi, hevihenkinen tai ilotyttömäinen. Minulla oli opiskeluaikaan keinonahkahousut ja pidin niistä kovasti. Ne olivat siistit ja suoralahkeiset ja käytin niitä arkipäivinä. Ihmettelenkin, että miten minulla oli silloin pokkaa pitää pöksyjä, jotka herättivät huomiota ja nyt sitten olen muka itsevarmempi ja aikuisempi ja arastelen nahkahameen käyttämistä. Mutta onhan siinä toki tietty viba tuossa nahkassa... On esimerkiksi pikkuisen eri asia, jos menen työhaastatteluun nahkahameessa kuin suorissa housuissa. 

Vappuaaton iltamenoihin eli Lost Societyn keikalle pukeuduin tyyliin, jonka koen hyvin omaksi. Halusin olla edes vähän tyylikäs ja siksi mikään nirunarutoppi ei tullut kysymykseen (eikä tällä löysällä yläosastolla muutenkaan). Vilasta ostamani punainen paita on ollut vähällä käytöllä ja olisi varmaan pitänyt käyttää sitä useammin, niin olisin huomannut, että se alkaa kiristää hartioista (suomeksi: olen lihonut). Paidan alareunassa on resori, joka veti hametta vähän kurttuun, mutta en antanut sen häiritä.

Laitoin ensin tavalliset mustat sukkahousut, mutta päätin tempaista ja kaivoin 5 vuotta vanhat pitsilegginsit käyttöön. Tiedän, että joku varmasti ajattelee, että ne tavissukkikset olisivat olleet tyylikkäämmät ja kuvia katsellessa kallistun samalle linjalle. Toki monet (miehet) varmasti ajattelevat, että pitsi+nahka on seksikästä, mutta sorry vaan, en pukeudu teitä ajatellen, koska minulle on ihan sama, mitä miehet asuistani ja minusta ajattelevat enkä koskaan tavoittele pukeutumisellani seksikkyyttä. Kengiksi kokeilin saappaita, mutta nahkahame ja nyörisaappaat yhdistettynä tummaan hiusväriini luovat mielikuvan, jota en haluaisi itsestäni antaa... Ja toinen syy on se, että muhkeet pohkeet eivät halua tehdä yhteistyötä saappaiden varsien kanssa. Kengiksi valikoitui siis Tapaksen nyörinilkkurit, mallia ajaton. 

Tällaisen asun tai oikeastaan kaikkien asujen kohdalla mietin aina, että onko koruhärpäkkeitä liikaa vai liian vähän ja olenko osannut yhdistellä kuoseja ja materiaaleja. Se lienee makuasia. Minulta puuttuu musta bilelaukku ja olen O.I.S.in kahdeksalla eurolla ostamaani laukkua käyttänyt ahkerasti ja vaikka yleensä inhoan tuollaista kuosia, niin tähän olen tottunut. Kunpa saisin jostain vastaavan mustan laukun ja vielä samalla hinnalla, niin olisin ikionnellinen!

Tätä statement-kaulakorua olen pitänyt paljon, mutta miksi en pitäisi korua, josta pidän ja joka on 100% nikkelitön samettinauhansa ansiosta? Sen kanssa on tosin vaikeaa laittaa muita koruja, mutta ikivanha Anna Gavrilenkon sormus pääsi pitkästä aikaa sormeani koristamaan.

Rannekoruna on aiemminkin nähty koruhässäkkä, joka on yksi parhaimmista Klingelin kylkiäisistä! Tämä on muuten aika kiva kuva, koska tässä paidan väri on lähimpänä oikeaa ja eri materiaalit ja tekstuurit tulevat esille kivasti.
Ai niin, huomaatteko, minä olen ihan kihartanut hiukseni! Enkä tee sitä enää toista kertaa. Kiharsin hiukset paksulla pyöreällä kiharruspuikolla ja luonnontaipuisista hiuksistani tuli suoremmat kuin normaalisti. Jos joku tarvitsee pari kertaa käytettyä Remingtonin kiharruspuikkoa, niin myyn sen kahdellakympillä! Minulla on nimittäin jo yksi hiusten suoristaja enkä toista tarvitse, mutta kunnolliselle kihartimelle olisi käyttöä.

Onko siellä muita nahkahameitten käyttäjiä? En ole livenä keneenkään hengenheimolaiseeni törmännyt, mutta olisi kiva kuulla, mitä mieltä olette nahkahameista ja/tai tästä asusta. P.S. Perverssit älköön vaivautuko!
Paita: Vila
Kaulakoru: Bijou Brigitte
Rannekoru: Klingel
Sormus: Anna Gavrilenko
Laukku: O.I.S.
Hame: Ritva Falla / Marimekko
Legginsit: Vila
Kengät: Tapas

perjantai 2. toukokuuta 2014

Lost Society keksi thrash metallin pyörän uudelleen

Useampi vuosi sitten erään jyväskyläläisen yläkoulun esiintymislavalle käveli tummatukkainen poika kitara kainalossa ja pilke silmäkulmassa. Hän alkoi soittaa ja laulaa ja olimme myytyjä. Samantien. Usein koulujen lavalla esiintyy wannabe-tähtiä, mutta meille esiintyi oikea stara. Hän vain oli oma itsensä,  lauloi kivalla äänellä ja soitti kitaraa kuin olisi syntynyt plektra sormissaan ja taivastelin, että miten ihmeessä nuorella kaverilla voi olla sellaista karismaa ja kyky ottaa lava haltuun. Monet sanoivat, että pojan pitäisi mennä Idolsiin, mutta olin sitä mieltä, että Idols-pelleilyt eivät sovi sellaiselle, joka on jo valmiiksi tähti. Tämä poika, Samy Elbanna, perusti vuonna 2010 thrash metalli -bändin Arttu Lesosen, Mirko Lehtisen ja Ossi Paanasen kanssa. Bändi sai nimekseen Lost Society.

Olen usein ihmetellyt sitä, että miksi kukaan ei ole aikaisemmin keksinyt laittaa bändin nimeksi Lost Society? Tämän niminen bändi olisi voinut saada alkunsa jo kolme vuosikymmentä sitten eli silloin kun thrash metallin uranuurtajista muun muassa Anthrax, Slayer ja Megadeth julkaisivat ensialbumeitaan. Musiikkityylejä tuntemattomille kaikki on vain heviä ja monille nykyajan Metallican kuuntelijoille voi olla yllätys, että Metallican varhaiset teokset edustavat thrash metallia. 80-luku oli thrashin kulta-aikaa ja puhdas "rässi", jos puhdasta sellaista onkaan, on jäänyt viime vuosina kaikkien muiden genrejen varjoon. Harrastelijabändit ovat toki soitelleet hardcore-fanien iloksi, mutta kovinkaan monta menestynyttä bändiä ei ole Suomesta tullut. Stone ja Children of Bodom ovat tunnetuimmat tienraivaajat. Pitkään ajattelinkin, että rässin tuhkasta ei enää nouse yhtään raikasta nimeä kunnes Lost Society runttasi itsensä metallimaailman kartalle Global Battle of the Bands -kilpailun kautta ja sai sopimuksen tunnetun levy-yhtiö Nuclear Blastin kanssa. Bändi on niittänyt mainetta jo Euroopassa, ollut Emma-ehdokkaana ja molemmat albumit Fast Loud Death (2013) ja Terror Hungry (2014) ovat saaneet kehuja, rumpali Paanaselle on myönnetty Pearl Artist -status, Suomen Rock-klubien Liitto palkitsi bändin Tankki täyteen -tunnustuspalkinnolla... Veikkaanpa, että lisää mainetta ja kunniaa on luvassa.

35-vuotiaana naisopettajana en ehkä kuulu bändin suurimpaan kohderyhmään, mutta olen kasvanut tällaisen musiikin parissa (kiitos isoveljeni) ja kuunnellut pienenä tyttönä thrashin suurten nimien ensilevyjä ja kun minulta vastikään kysyttiin, että pidänkö ihan oikeasti tällaisesta musiikista, niin vastasin, että tämä on sitä musiikkia, mistä ihan oikeasti pidän. Kollegani ovat sitä mieltä, että kaikki biisithän kuulostavat ihan samalta. Eivät kuulosta. Ensikuuntelulla Lost Societyn biisit eivät välttämättä avaudu, mutta parin kuuntelukerran jälkeen julmetun tykityksen syövereistä alkaa nousta mielenkiintoisia juttuja. Ja sitäpaitsi minä olen sitä mieltä, että suurin osa Suomi-iskelmästä kuulostaa ihan samalta. En edes erota Tuure Kilpeläisen ja Juha Tapion biisejä toisistaan. Eikä minun kyllä tarvitsekaan. Hämmentävin kysymys koskien thrashia on ollut: "Miten tätä tanssitaan?" Öööö... no kuulepas, kun tätä ei tanssita, että menepä tanssimaan vaikka Abbaa. Ja tietenkin se klassinen: "En saa sanoista selvää". Minä kyllä saan! Die, kill, terror, bitch, fuck, siinäpä ne yleisimmin toistuvimmat sanat. Ehdoton biisinimisuosikkini on Braindead Metalhead. Ja taas kysyn, että miksi kukaan ei ole tätäkään keksinyt aiemmin?!

Lost Society on keksinyt thrash metallin pyörän uudelleen. Vanhan, hyväksihavaitun pyörän pultteja on kiristetty tuoreudella ja raivoavalla energisyydellä. Nuorten miesten positiivinen asenne ja tekemisen tahto on varmasti eräs menestyksen taustalla oleva syy, lahjakkuudesta puhumattakaan. Ja paljonkos pojilla olikaan ikää? Kuin 2000-luvun Väinämöiset, nämä parikymppiset kaverit soittavat monet vanhemmat kollegansa syvään suohon. Teknisesti taitava soitto ja riffikikkailut eivät yksin riitä, sillä biisien on oltava hyviä kokonaisuuksia ja kaikkien komponenttien muutenkin kohdallaan. Lost Society kulkee esikuviensa jalanjäljissä ja pojat ovat kyllä thrash metalli -raamattunsa lukeneet. 

Vappuaattona Lost Society heitti kotikaupunkinsa Jyväskylän Lutakossa (kuvat keikalta) sadannen keikkansa ja pääsin tsekkaamaan livenä tämän poppoon reuhaamisen ja se oli juuri sitä, mitä odotinkin. Räjähtävä thrash-energiapläjäys, turmelevaa tykitystä ja tietysti hauskanpitoa (mistä osoituksena esim. poikien vappuhenkiset asusteet ja keskinäinen kettuilu), mutta samalla soittamiseen vakavasti suhtautumista. Pojat tekevät sitä, mistä tykkäävät ja mitä osaavat ja se kuuluu ja näkyy. Lost Societylla on potentiaalia maailman suurille lavoille ja uskonkin, että tämä komeetta jää kiertämään thrash metallin taivasta omalla nopeatempoisella kiertoradallaan.

P.S. Jos olet eri mieltä, niin  tässä sinulle pätkä Kill those who oppose me -biisistä:
You think you're better than me
I respect your honesty
Now listen, go home and cry
How 'bout you fucking die!

torstai 1. toukokuuta 2014

Baarissa käymisestä eli asiaa iästä, elähtäneestä pirihuorasta vs. parikymppisestä kaunottaresta sekä epätoivoisista iskuyrityksistä

Tunnen olevani liian vanha käymään baareissa

Kävin eilen baarissa. En ole koskaan ollut mikään baari- tai bilehirmu, mutta kahdeksantoista vuotta täytettyäni ravasin kapakoissa siinä missä muutkin ja opiskeluunhan baareilu itsestäänselvänä osana kuuluu. Tunnustan, että minusta on alkanut tuntua siltä, että olen liian vanha baareihin. En yleensä ottaen tunne itseäni vanhaksi enkä ole koe olevani liian vanha mihinkään, mutta baareissa tulee aina se tunne, että en kuulu sinne. Tosin minulle on tullut tuo tunne aina. En tiedä, missä minun sitten pitäisi olla, koska en halua olla kotona yksin nukkumassakaan. Vaikka ehkä pitäisi olla tai sitten pitäisi olla ruokkimassa lapsia tai tekemässä jotain perhejuttuja, mitä perheet nyt tekevätkään. Siis jos olisi se perhe.

Meitä yli kolmekymppisiä baareissa kyllä käy, mutta olemme vähemmistö. Minulle ikä ei sinänsä merkkaa mitään, mutta kyllähän se mielessä käy, että mitä hittoa minä teen porukassa, jonka keski-ikä on itseäni kymmenen vuotta alhaisempi ja suurin osa näyttää siltä kuin he olisivat oppilaitani. Osa onkin entisiä oppilaitani ja on aina outoa kohdata tuttuja lapsia (no olkoonkin että ovat jo 18 vee) yöelämässä.

Minulla ei ole mitään erityistä hinkua päästä baariin, mutta sinne on vain mentävä. Se kuuluu asiaan bileiden tai jonkun keikan jälkeen eikä sitä oikein osaa olla menemättäkään. Monet nuoret/nuorehkot perheenäidit hinkuvat bilettämään, mutta uskon vakaasti, että jos heillä ei olisi perhettä, niin tuota hinkua ei edes olisi. Mutta kun on kotona jumissa, niin silloin tekee mieli päästä irrottelemaan ja muistikuvat baarissa käymisestä ovat voineet äitiyshuuruissa saada kiillottuneen kehyksen. Baarissa on tylsää, ainakin minun mielestäni. Nykyisin tympäännyn baareissa vielä helpommin kuin ennen ja olenkin pohtinut, että miksi näin on. "Tää on niin nähty" -tunne valtaa minut joka kerta eli suurin syy on siinä, että baareissa on tullut ravattua sen verran, että ne eivät tarjoa minulle mitään uutta. En käytä alkoholia ja olen siksi aina baarissakin selvinpäin ja humalaisten ihmisten edesottamuksien seuraaminen on toki kiinnostavaa, mutta se on aina sitä samaa. En ole muuten ikinä ollut baarissa humalassa, miettikääpä sitä!

Parikymppinen kaunotar vs. elähtänyt pirihuora

Olen ikäkysymystä miettinyt ja vaikka vanhusolo iskeekin kapakassa, niin minulla on toisaalta hyvin helppoa - katsokaas kun iällä on sellainen vaikutus, että se tuo itsevarmuutta. Minun ei tarvitse nihkeillä itseni kanssa eikä pähkäillä, että miltä näytän tai olenko seksikäs vai en, koska sellaisilla asioilla ei ole minulle mitään merkitystä. Minä vain olen. Parikymppisten ympärillä on epävarmuuden aura, vaikka siinä iässä tunteekin itsensä hyvin aikuiseksi ja jollakin tavalla kaikkivoipaiseksi. Minä muistan hyvin, mitä oli olla parikymppinen ja tunsin silloin olevani aikuisempi kuin nyt! Tiedän, että monet ikäiseni naiset kadehtivat nuorempia naisia, heidän hoikkuuttaan, rypyttömyyttään, nuoruuttaan ja sitä, että elämä ei ole vielä päässyt kolhimaan. Minä en ole ikinä ymmärtänyt tuollaista kadehtimista. Eikä tästäkään aiheesta muuten ääneen puhuta, ei kukaan tunnusta olevansa kateellinen nuoremmalle ja nätimmälle vaikka se käytöksellä joskus hyvin törkeästikin osoitetaan.

Ehkä kateutettomuuteni johtuu siitä, että minun ei ole koskaan tarvinnut kilpailla miehistä eikä mistään muustakaan nuorempien (eikä vanhempien) naisten kanssa. Mutta, kuulkaas kun tässä kävi sellainen juttu, että baarijonossa eräs hurjan nätti ja kivanoloinen tyttö jutteli mieheni kanssa hyvin avoimesti ja iloisesti. Baaritiskillä he tilasivat juomia vierekkäin, juttu jatkui, tyttö jo esitteli itsensä ja olen ihan varma, että jos mies olisi pistänyt kaikkensa peliin, hän olisi lähtenyt baarista kaunis ja mukava ruskeaverikkö kainalossaan. Kirpaisiko minua? Oikeastaan ei. Jos toinen on lähteäkseen, niin sitten se lähtee. No kyllähän se kirpaisi, kun aloin asiaa tarkemmin ajatella. Että onko meillä elämää nähneillä eukoilla mitään mahiksia, kun tulee simpsakat tytöt, joiden viattomuus, pehmeys ja luontainen iloisuus päihittää meidät kuus-nolla? Ystäväni on joskus eri yhteydessä käyttänyt sanontaa "elähtänyt pirihuora" ja minun kielenkäyttööni tuo sanonta on jäänyt kuvaamaan olemustani silloin, kun itsetunto hetkellisesti notkahtaa ja kun tunnen oloni... elähtäneeksi pirihuoraksi. Ei tällaisia edes pitäisi ajatella, mutta käsi ylös hyvät varttuneemmat naiset, kuka ei olisi joskus kokenut sitä viiltävää tunnetta, kun tiskillä on tuoretta tavaraa tarjolla ja itse hoksaa ohittaneensa parasta ennen -päiväyksen?

Olen varattu nainen eikä minun periaatteessa tarvitsisi kuormittaa aivolohkojani tällä jutulla ja jäinkin miettimään, että nytkö se keski-iän kriisi sitten alkoi ilmoittaa itsestään tällaisella itsetuntoepävarmuusasialla! Juuri  kun olen tokentunut kolmenkympin kriisistä! Aloin pohtia myös sitä, että mitä jos minä ja minun ihkuni oltaisiinkin sinkkuja... Miehellä olisi käynyt flaksi, mutta entäpä minulla? Olisinko kiertänyt epätoivoisena ontto katse silmissä baaria ympäri, kuten niin monet muut tekevät ja päätyvät kuitenkin loppujen lopuksi yksin? Sen seitsemäntoista vuoden aikana, joina olen baareissa käynyt, olen tavannut vain yhden miehen, jonka matkaan olisin voinut lähteä. 17 vuoden aikana vain yksi mies, joka vei jalat alta! Olenko kranttu? Ehkä. Osasyy on toki silläkin, että olen aina ollut vakituisessa parisuhteessa ja siksi ajatus jonkun mukaan lähtemisestä on pelkästään hypoteettinen.

Epätoivoiset iskuyritykset ja sekavat koodit

Monille miehille olisin kyllä kelvannut, sillä epätoivoisia iskuyrityksiä on tullut kerran jos toisenkin... Ja niiden jälkeen ihmettelen aina entistä enemmän, että miten kukaan itseään arvostava nainen lähtee jonkun sönkkäävän äijän mukaan? En tajua. Miesten tavat lähestyä naisia ovat kertakaikkisen surkeita! Mitä miehet oikein kuvittelevat, kun he tulevat sanomaan: "Näytät ihan Kaija Koolta/Tarja Turuselta". Tai niin kuin se yksi känniurpo, joka sörkki jakkuani ja kysyi: "Onko nuo aitoja niittejä?" WTF? Sanoin, että tämähän tuntuu kuin olisin töissä ja mies kysyi, että miten niin. No siten niin, kun pitää vastailla typeriin kysymyksiin. "Missä sä oot töissä", kysyi mies ja vastasin, että yläasteella. Känniurpo möksähti, mutta kohta tökkäsi jakkuani uudestaan ja kysyi taas sopertaen: "Onko nuo aitoja niittejä?" Voi Luoja. Monet miehet lähestyvät suorinta tietä eli kähmäisevät tai vievät hatun päästä. Sellaisia läimäisen. En ole väkivaltainen vaan ainoastaan hyvin tarkka omasta alueestani ja läimäisy on refleksi ja evoluutioperustainen puolustuskeino. Sitten on ne tyypit, jotka heittävät puujalkavitsin "Äitis oli varmaan simpukka, ku sä oot tollanen helmi". Anna mun kaikki kestää!

Vaikka olen varattu, niin olen miettinyt, että mitä jos joutuisin hakemaan "lihatiskiltä" seuraa... Olisi muuten aika heikkoa... En etsisi mitään Harlekiini-romaanin sankaria tai tummaa+pitkää+komeaa+rikasta+hyvin koulutettua+hyvin pukeutuvaa miestä vaan ihan tavallinen löppähousukin (kiitos taas ystävälleni tästäkin sanasta) käy, kunhan olemme täsmälleen samalla aaltopituudella ja mätsäämme toisillemme täydellisen perfectosti (ai niin, tällainen mieshän minulla jo on). Ja vaikka aina sanotaan, että sisäinen kauneus/komeus ratkaisee, niin eihän se niin mene, sillä kyllä ulkoisella habituksella on merkitystä. Jokaisella meillä on oma maku niin ruokien kuin vastakkaisen sukupuolenkin suhteen. Minä olen hirmuisen kriittinen ja ronkeli monessa asiassa ja "ei käy/en tykkää" kuuluu suustani usein. Eilen kun katselin baarissa miesväkeä, niin en olisi yhteenkään koskenut edes pitkällä tikulla! Minua alkoi ihan kuvottaa ja se oli outo tunne. Epäilin, että evoluutio on taas tämänkin taustalla, että minua yritetään saada tiiviimmin sitoutumaan mieheeni ja jatkamaan sukua, vaikka en tietoisesti sitä haluaisi, ja siksi kaikki muut miehet kuvottavat. Tai sitten se johtuu vaan siitä, että 99 % miehistä ei ole minun makuuni.

Olisi hirveän hankalaa löytää itselle sopiva kumppani, sillä koodisto on nykyisin niin epäselvää. Ennen oli selvempää, kun oli hevarit, rokkarit, bodarit, teknotyypit ja ne ihan tavalliset. Nyt näkee jos jonkinlaista karvanaamaa ja hevari-hipsteri-hybridejä! Ja miksi miehillä on laukut? Mitä ne niissä kuljettaa? Varmaan iPadia ja muita arkielämässä tarvittavia navigointilaitteita. Ennen sentään oli lompakko yhdessä taskussa ja kännykkä toisessa ja miehet, joilla oli koruja, olivat homoja. Onneksi minun ei tarvitsekaan lähteä miehenmetsästysreissulle, olisin auttamattomasti ikisinkku, jos baarista pitäisi kumppani löytää!

Loppupäätelmiä

1) Tykkään näistä väliotsikoista, koska ne mahdollistavat sen, että voin kirjoittaa samaan juttuun vähän eri aiheista. 
2) Kun jutun otsikossa on sana huora, niin siitä tulee suosittu.
3) Pohdiskeluni taitaa olla aika turhaa, mutta jos hengenheimolaisia löytyy, niin olisi kiva kuulla kommentteja.
4) En pidä siitä, että miehellä on Slayer-paita ja hipsteripipo. Pelkkä Slayer-paita on jees.