torstai 28. elokuuta 2014

Ehdotus Vuoden kasvatustaidottomin skitsomutsi -palkinnon saajaksi

Kesän aikana minua tuli muutaman kerran vastaan nuori äiti, oikein nätti tyttö (ei sillä, että sillä olisi mitään väliä), joka kommunikoi lapsensa kanssa vihaisesti huutamalla. Lapsi pyöräili ihan nätisi reunassa ja äiti kiljui: "Älä nyt mene sinne tielle, pysy reunassa, älä aja keskellä!". Älä sitä, älä tätä ja minusta tuntui, että pääni halkeaa siitä turhanpäiväisestä kiljumisesta. Ajattelin, että jos komentaisin koiraani noin sekavasti, niin otusparka tulisi hulluksi, koska se ei tietäisi, mitä siltä vaaditaan. Lapsi ajeli niin nätisti kuin pieni lapsi vaan voi. Äiti tallusti kiirettömästi kännykkä kädessä jonkin matkan päässä. Tien ylitys aiheutti kovimman kailotuksen ja komentamisen ja lopputuloksena oli aina se, että huudolla ei ollut mitään vaikutusta lapseen. Joskus havahduin omassa keittiössäni siihen, että tämä äitikkä oli  lapsensa kanssa läheisessä liikenneympyrässä. Korvissani alkoi soida, vaikka olin sisällä ja mietin, että miten lapsiparka kokee tuon jatkuvan huutamisen. Voi nimittäin olettaa, että  tuolla äidillä on tapana huutaa muulloinkin kun liikenteessä ollessa. Sen ymmärrän, että äiti huutaa lapselleen silloin, jos lapsi tormuuttaa suojatielle pysähtymättä. Ymmärrän ja tiedän toki myös sen, että vanhemmilla menee joskus hermo ja kun kauppaan raahaudutaan perjantain ruuhkassa uhmaileva lapsi kainalossa, niin kaupassa raikuu sekä lapsen että vanhemman huuto. Lapsia ei pidä kietoa pumpuliin ja lasten on opittava elämän pelisäännöt, mutta vanhemman tulisi aina toimia niin, että lapsen ei tarvitsisi pelätä omaa äitiänsä tai isäänsä. En tietenkään voi tietää lyhyen kohtaamisen perusteella, millainen kasvattaja tämä äiti on, mutta sen verran minulla on kokemusta lapsista ja nuorista, että pystyn vähän päättelemään, millaiset kasvatustaidot vanhemmilla on. Tai siis ei ole. Ajattelin, että tuo henkilö ansaitsisi "Vuoden kasvatustaidottomin skitsomutsi" -palkinnon, kunnes tänään lenkillä seurasin sivusta erään äidin toimintaa ja palkinto menisikin itsestäänselvästi hänelle.

Kaksi nuorta äitiä löntysti keskellä tietä ja heidän lapsensa kirmailivat nurmikolla. Toisella lapsella oli kädessään jotain, ehkä kiviä tai käpyjä ja hän viskeli niillä toista lasta. Äiti komensi lasta, että et heitä, no NYT loppuu se heittely ja lapsi jatkoi heittelyä ja sanoi, että hän vielä heittää. Hätkähdin ja suuni loksahti auki, kun äiti huusi: "VITTU jos heität sen niin saat selekääs!" Lapsi juoksi karkuun tien toiselle puolelle. Äiti löntysti edelleen kaverinsa vieressä. Sitten lapsi otti maasta pitkän karahkan ja alkoi huitoa sillä. Äidin seuraava uhkaus oli: "Soitanko iskälle, soitanko, nii, soitan iskälle!" Lapsi seisahtui paikalleen jotenkin hämmentyneen oloisena. Olin kävelemässä eri suuntaan enkä jäänyt toljottamaan, miten homma jatkui. Annamme siis "Vuoden Kasvatustaidottomin skitsomutsi" -palkinnon vaaleatukkaiselle äidille Jyväskylän Kangaslammelta. Aplodeja hänelle!

Lasten kasvattaminen on sellainen juttu, että siihen ei parane kenenkään ulkopuolisen puuttua. Mutta arvatkaa vaan, olisiko minun tehnyt mieli sanoa jotain noille äideille? En tiedä, mitä olisin sanonut. Ehkä olisin kysynyt, että oletko ajatellut, että lapsesi ei opi mitään, jos jatkuvasti huudat. Ja että löntystämisen sijaan voisit vaikka mennä lapsesi luo, katsoa silmiin ja kertoa, että olet tosissasi. Olisin voinut sanoa, että myöskään isällä ei tarvitse uhkailla, ellei halua menettää omaa äidillistä auktoriteettiaan lapsensa edessä. Nainenkin voi olla ja naisen pitääkin olla jämäkkä ja hyvä auktoriteetti ja monet naisopettajat ja -rehtorit ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten voi yhdistää naisellisen ja lämpimän olemuksen osaamiseen ja pätevyyteen. 

Nämä skitsomutsitapaukset ovat saaneet minut taas pohtimaan sitä, että tuleeko kenellekään mieleen ENNEN lasten hankkimista, että lapset saaattavat olla haastavia ja jokainen lapsi on omalla tavallaan vaativa? Ei varmaan. Sitä ollaan niin vauvakuumeessa (toki vahinkojakin sattuu...) eikä osata ajatella, että pehmeä ja suloinen mötkylä kasvaa ihmiseksi, jolla on oma tahto ja tarve kokeilla rajojaan. Joskus voi myös käydä niin, että lapsesta kasvaa hyvinkin erilainen kuin muut perheenjäsenet ja äiti voi ihmetellä, että onko lapsi kenties vaihtunut laitoksella. Tällä tavalla minulle eräs äiti nimittäin sanoi.

Nykyisin on vallalla hyvin individualistinen käsitys, jonka mukaan jokainen saa tehdä joka asiassa tismalleen niin kuin itse haluaa. Lasten kasvattaminen on arka aihe eikä siihen saisi kukaan ulkopuolinen puuttua. Kertokaapa minulle muuten yksikin hyvä syy, että miksi ei saa? Ehkä siksi, että ajatellaan, että jokainen kasvattaa lapsensa itse ja lapsen toiminta on vain perheen oma asia. Jos lapsi käyttäytyy huonosti, niin se on perheen sisäinen asia ja pikkutermiitin terrorisoinnista kärsivät vain vanhemmat, isovanhemmat ja kaikki sukulaiset. Kun lapsi on päivähoidossa tai koulussa, niin silloin kyse ei ole enää perheen sisäisestä asiasta ja valitettavan usein kasvatusvastuu lankeaa tarhan tädeille ja sedille ja opettajille ja lopulta yhteiskunnalle. Olenkin ajatellut, että käyn seuraavan skitsomutsin tavatessani argumentoimassa vaikka näin: "Kuules, minä päivät pitkät näitä kieroon kasvatettuja lapsia yritän kasvattaa ja opettaa, että onko sinulle koskaan tullut mieleen, että voisit tehdä jotain toisin noissa kasvatushommissa?" Tai sitten alan jaella Mannerheimin lastensuojeluliiton brosyyrejä ja valistan siitä, että apua on saatavilla. Vaikka meillä on käsitys, että kaikesta supistetaan eikä mihinkään tukipalveluihin ole varaa, niin lapsiperheistä pidetään hyvä huoli jo silloin, kun vauva on pelkkä solurykelmä äidin kohdussa. Neuvolasta ja perhetyöntekijöiltä saa apua ja vaikka kirkosta eroaminen on ollut muoti-ilmiö, niin on hyvä muistaa, että myös seurakunnat tekevät erinomaista työtä lasten ja nuorten ja heidän perheidensä hyväksi. 

Kyse ei olekaan siitä, etteikö apua ja tietoa olisi saatavilla vaan siitä, että sitä ei viitsitä hankkia ja lisäksi ajatellaan helposti, että jokainen vanhempi osaa kyllä lapsensa kasvattaa. Ei osaa. Tietoa ja taitoa tarvitaan siinä missä rakkautta ja johdonmukaisuuttakin. Lasten kasvattamista ei kuulemma opita kirjoista lukemalla. Toki käytäntö on paras opettaja, mutta kirjoista saa ihan kivasti tietoa lapsen eri kehitysvaiheista ja jopa vinkkejä lapsen uhmaiän tai muiden haastavien vaiheiden kohtaamiseen ja myös omaan jaksamiseen. Eikä aina tarvitse puhua haastavista lapsista vaan arjen tohinoiden keskelle voi olla tarpeellista saada vinkkejä kaikkeen ihan tavalliseen puuhaamiseen lapsensa kanssa. 

Ikävä kyllä olen huomannut, että äidit ovat kovin herkkänahkaista väkeä ja jos jollekulle äidille menee ehdottelemaan kasvatusaiheista kirjaa tai nettisivua, niin jo on mutsilla herneet sieraimissa! Olen edelleen sitä mieltä, että lapsen saaminen ei tee kenestäkään hyvää äitiä. Äidiksi täytyy kasvaa ja oppia eikä voi olettaa, että lapset oppivat virheistään, jos vanhemmat eivät sitä tee.

tiistai 26. elokuuta 2014

Kun kaikkein rakkaimmasta tuleekin vain eksä

Matkustan mielessäni tasan kahdenkymmenen vuoden taakse. Olen lukion ensimmäistä luokkaa käyvä tyttö. Elän parasta nuoruuttani. Elokuisena iltana lähdemme Pistohiekan lavalle, missä esiintyy Kaija Koo. Esiintyjällä ei koskaan ollut Pistiksellä niin väliä, koska sinne mentiin ihan muista syistä. Ilta hämärtyi ja hämäriä ovat monet muistikuvanikin, mutta toiset muistot ovat täysin kristallinkirkkaita. Muistan valokuvantarkasti sen, mitä ystävilläni oli päällä, muistan eri tuoksuja ja ääniä, kuin videofilmiä katselisin. Muistan, kuinka kävelin käsi kädessä erään minua vuotta vanhemman pojan kanssa laiturille pussailemaan. Muistan hänen kuluneet Leviksensä ja valkoisen t-paidan, jossa oli mustavalkoinen valokuvapainatus moottoripyörän selässä olevasta naisesta ja miehestä. Alkusyksyn kellertävä kuunsilta heijastui väreilevään veteen. Tiesin, että tuon hetken tulisin muistamaan ikuisesti. Se oli kaunis hetki ja pitkän rakkaustarinan alku. Minä teinityttö olin rakastunut ja jo tuolloin tiesin, että kyseessä ei ole mikään hetken ihastus vaan syvä, ihan oikea rakastuminen. 

Vuodet vierivät ja elämä kuljetti virrassaan kahta ihmistä, jotka olivat toisilleen koko maailma. Muutettiin yhteen, alettiin rakentamaan elämää ja sitouduttiin aina vaan tiukemmin ja vakavammin kuitenkin aina molempien vapaus säilyttäen. Kymmenen vuotta sitten juhlimme rakkaan ystäväjoukon kanssa kymmentä yhteistä vuottamme. Ne olivat ihanat ja upeat juhlat ja toivon, että jokainen mukana ollut tulee aina muistamaan Saimaan rannalla vietetyt juhlat. Kihlajaisia ja muitakaan vastaavia juhlia emme koskaan yleisesti viettäneet ja siksi "kymppikekkerit" ovat jääneet mieleeni erittäin tärkeänä ja ikimuistoisena. Meille toivotettiin onnea ja rakkautta tuleviksi vuosikymmeniksi ja tuolloin minäkin uskoin rakkauteen, joka kestäisi aina kuolemaan asti ja vielä siitä eteenkin päin. Me olimme se pari, jonka piti olla aina yhdessä. Monien kuulin sanovan silloin tällöin, että "jos te eroatte, niin en enää usko kenenkään suhteen kestävän". Saimme kuulla, että olimme kuin luodut toisillemme ja olin itsekin sitä mieltä. Koin voimakkaasti, että meitä ei voinut mikään erottaa. Olin onnellinen. 

Kasvoimme aikuisiksi yhdessä, kaiken koimme ja jaoimme yhdessä. Kaikki elämään liittyvät tapahtumat; valkolakkini saaminen, miehen armeija, monet hautajaiset, häät, ristiäiset, bileet, sairaudet, kriisit, syntymäpäivät, valmistumiseni, matkat ulkomaille, muutot... Kaikki onnen ja ilon sekä surun ja menettämisten hetket, kaikki aina yhdessä. Ja sitten niin monen vuoden jälkeen tuli se päivä, jolloin kaikkein rakkain ihminen koko maailmassa olikin vain eksä. Tylysti vain eksä. Eksä on sana, joka ei tee oikeutta pitkälle ja hyvälle suhteelle ja ihmiselle, jonka kanssa jaoin elämäni kahdeksantoista vuoden ajan. Se on pitkä aika se! Se on yli puolet elämästäni. Se on niin pitkä aika, että siinä ehtii kiintyä toiseen koko loppuiäkseen. Sanaa eksä ei kumpikaan meistä ole oppinut kunnolla käyttämään. Ennemmin minä voisin sanoa hän-jonka-nimeä-ei-lausuta tai ihan mitä muuta vain kuin eksä. En tiedä, onko se merkki siitä, että en ole täysin päästänyt irti vai johtuuko se siitä, että kunnioitan eksääni liikaa. Ja sitäpaitsi rakastan häntä edelleen. Kyllä, se ei ole mikään salaisuus. En rakasta intohimoisesti kuin vuosia sitten vaan sellaisella rakkaudella, jolla läheisiä ja tärkeitä ihmisiä rakastetaan. Nyt kun tässä tunteitani kerron ihan julkisesti, niin voin toki tunnustaa senkin, että jos jotakuta kohtaan tuntee vetovoimaa, niin eihän sekään koskaan täysin sammu. Joissain ihmisissä on vain se jokin. Vanha suola ei janota, mutta tietenkin minulle tulee välillä ikävä. Ikävöin kaikkea sitä, mitä meillä oli ja aika on lähtenyt jo liiankin kauniisti kultaamaan muistojani. Välillä olen kamalan surullinen, vaikka tiedän, että kaiken piti mennä juuri näin ja että tismalleen näin asioiden pitää nyt olla. Tänään, kun olisimme viettäneet sitä päivää, jolloin seurustelumme aloittamisesta tuli kuluneeksi tasan kaksikymmentä vuotta, olen hyvin haikella mielellä ja olen itsekin yllättynyt tästä surumielisyydestäni. En haikaile menneitä vaan muistelen kaikkea kokemaamme suurella rakkaudella. 

Ero on aina rankka paikka ja vaikka jotkut sanovat, että ei ole väliä, eroaako pitkästä suhteesta vai lyhyestä, niin kyllä sillä on väliä. Kun on teini-ikäisestä asti ollut toisen kanssa, niin on aikamoinen opetteleminen olla ilman toista. Erilleen kasvaminen on vaikeampaa kuin yhteen kasvaminen. Parisuhde ei meiltä enää onnistunut, mutta ystävyys toimii ja haluan edelleen pitää kiinni yhdestä elämäni tärkeimmästä ja myös harvinaislaatuisesta ihmissuhteesta. Life is ours, we live it our way. All these words I don't just say. And nothing else matters.

lauantai 23. elokuuta 2014

DKNY Cozy arkikäytössä

Miksi ostaa monta neuletakkia, kun yhdelläkin pärjää? Niinpä. DKNY Cozy -neuletakki on monikäyttöisin vaate, jonka tiedän ja jonka omistan. Ostin sen Lontoosta Harrodsilta (kyllä, pakko kertoa tuollainen ostospaikka:) ) viime lokakuussa ja sen jälkeen vaatekappale onkin ollut käytössäni paaaaljon.

Cozyn vetäisen päälleni aina, kun en tiedä, mitä pukisin. Huonon vaatepäivän pelastus siis! Materiaali on silkin ja kashmirin sekoitetta ja vaikka kumpikin materiaali on arkaa, niin vaate on kuitenkin kestävä. Se on ollut monella reissulla mukana, on ollut mytyssä laukun pohjalla, on toiminut kaulahuivina, sitä on venytetty ja vanutettu ja ihmettelen, miten noin hurjassa käytössä ollut vaate näyttää edelleen hyvältä. Ohuudestaan huolimatta materiaali on älyttömän lämmintä, mikä on minunlaiselleni vilukissalle neulevaatteen tärkein ominaisuus. Cozya voi solmia eri tavoin ja vaikka olen tehnyt hyvin napakat solmut, niin kangas ei jää ruttuun vaan siliää aina uudelleen itsekseen eikä kangas myöskään veny.

Ostolakossa-blogissa on kerrottu kuvien kera 30 tapaa pukea Cozy ja täytyy kyllä sanoa, että ihan kaikilla noilla tavoilla en ole omaa Cozyani käyttänyt enkä vielä kertaakaan renkaan kanssa eli jonkin rinkulan, jonka avulla helmoja saa kiedottua useilla eri tavoilla. Cozyn malli on erikoinen, sillä se on takaa lyhyt ja edestä pitkä ja kangasta on kohtalaisen paljon. Ainoa huono puoli on se, että neuletakki ei peitä pehvaa, mikä olisi tärkeä ominaisuus helposti palelevan rasva-alueeni peittämiseksi. Muillakin merkeillä on vastaavia neuletakkeja ja niitä voi käyttää ihan samalla tavalla, tosin niiden laadusta en sitten tiedä. Tällainen pitkä huitlake on vaate minun makuuni ja olen aina tykännyt tämäntyyppisistä vaatteista. Cozy tekee arkisestakin asusta ja matkamuistoteeppiksestä tyylikkään! 

Cozy on siis tällainen liuhake, helppo heittää päälle, mutta talvella pitkät helmat tuottavat hankaluuksia takin alla, kun roikkuvat sieltä rumasti. Yleensä vetäisenkin helmat solmuun vyötärölle ja laitan takin vasta sitten päälle.

Yleensä käytän Cozya näin eli sidon etuhelmasta kulmat yhteen ja laitan lenkin niskan taakse.

Toinen suosikkitapani on tehdä samoin, mutta kiepautan niskalenkin ympäri, jolloin mallista tulee etuosaltaan peittävä.

Lyhyen kietaisuversion tekemiseen menee kaksi sekuntia. 

Vaatteen malli mahdollistaa monenlaiset jujut. Tässä etuosa on pidempi kuin takaosa. Helman päät ovat takana solmussa. Toimii myös toisinpäin eli takaperin. Tai siis etuperin, eiku mitenkä meni?

Cozyn voi kääntää myös toisinpäin. Tällaisen kietaisupuseron solmujen tyylikkyydestä en ole kovin varma, mutta tällä konstilla saa itselleen neuletakista paidan.

Toki mustan liehuhelmaisen vaatteen kanssa voi myös leikkiä lepakkoa tai supersankaritarta!

Aito se on ja Kiinassa tehty. Luksusta! Koko minulla on S, vaikka yleensä käytän M/L-kokoisia vaatteita. Jenkkivaatteissa, kuten DKNY:ssä ja esim. Michael Korsissa täytyy yleensä ottaa normaalia kokoa pienempi vaihtoehto. S-kokoisen ihmisen on vielä helpompi käyttää Cozya monipuolisemmin, koska kangas menee useamman kerran pienemmän ihmisen ympärille kuin isomman. 

En ole kenelläkään muulla nähny Cozya käytössä, mutta jos joku tällaisen multivaatekappaleen omistaa, niin saa ilmoittautua ja kertoa oman suosikkikietaisutapansa.

torstai 21. elokuuta 2014

Dolce & Gabbanaa Risman parkkipaikalla

Anteeksanteeksanteeks puolentoista viikon blogihiljaisuudesta, jolle ei ole mitään muuta syytä kuin se, että en ole vaan kirjoittanut. Yksinkertaista, eikö? Elämä on. 

Täällä blogissa en ole kovinkaan paljon hehkutellut viimeaikaista olotilaani, mutta Facebook-kaverini saattavat olla jo kyllästyneitä siihen, että ilmoitan olevani onnellinen/iloinen/tasapainoinen tai jotain muuta yltiöpositiivista. Mutta hyvät ihmiset, please, antakaa minun nyt hehkuttaa tätä ihmeellistä oloa, joka on ollut minulle viime vuosina harvinainen. Blogi ei ole minulle päiväkirja enkä täällä avaudu kaikista elämäni yksityiskohdista, joten en koe tarpeelliseksi selvittää syitä hyvään olooni. Eräs syy on kuitenkin suuri asennemuutos. Aiheesta saisi kirjoitettua vaikka kirjan, mutta nyt yritän referoida:

Nauti pienistä asioista.

Oliko hyvä referaatti? Minusta oli hirmu hyvä! Itsestäänselvyyshän tuo monelle on ja minullekin on aina ollut selvää, että pienistä asioista pitää nauttia (ja myös suurista). Suuret hyperelämykset ovat asia erikseen, mutta kun niitä ei arkipäivässä voi saada, niin pienet minielämyksetkin voivat olla mahtavia. Ja vaikka kuinka olen hokenut itselleni jo vuosia, että pienet asiat ovat tärkeitä ja ihania, niin nyt vasta osaan oikeasti arvostaa arjen kivoja hetkiä ja nauttia niistä ihan hulluna. On eri asia toistella jotain juttua kuin ymmärtää se. Voit sanoa, että hauki on kala, haukionkala, mutta se on eri asia kuin nähdä hauki tai vaikka saada sellainen virvelillä.

Vaikka kuinka säälittävältä kuulostaakin, niin tiedän monia ihmisiä, joille viikon kohokohta on päästä Rismaan. Minullekin se on aina elämys, sillä lähirismassa en voi käydä sisäilmaoireiden vuoksi. Viime viikonloppuna elämysmatkailin sekä Palokan Rismaan ja kun oikein hurjaksi heittäydyin, niin käväisin myös Keljon Rismassa. Se on muuten Risma, sanokaa mitä sanotte. 95,8 rosenttia tuntemistani ihmisistä sanoo Risma ja jos he sanovat Prisma, niin se tapahtuu imaisemalla huulet suun sisälle ja paukattamalla p-kirjaimen. Savolaisista siis kyse, jos joku tarvitsee erityistä tarkennusta tähän lausumisasiaan.

Keljon Risman jäätelölaarilla alkoi taas se sama lauluni suomalaisten jäätelöiden surkeudesta ja manasin jo, että tämä on ihan kökkö S-kauppa, ei täällä ole mitään erikoista, ei sitten ikinä! Mutta kuinkas kävikään: altaassa pötkötti viimeinen Magnumin erikoisjäätelö! Olen tänä kesänä maistanut samppanjaversiota enkä edes tiedä miksi, koska en edes pidä samppanjasta. Ajattelin vissiin, että on aika tyylikästä ostaa jätski kauniissa hopeakääreessä ja samppanja arkipäivänä on aina luksuksellista, olipa se sitten pullossa tai jäätelössä. Aika luksuksellista on myös Dolce & Gabbana -jäätelöpakkaus, jota ihasttelin Risman parkkiksella. Ja siinä keskellä perheautoja, legginseissä tallustavia perheenäitejä ja kärrejä työntäviä miehiä, minä suljin hetkeksi kaiken muun mielestäni ja mietin, miten onnekas olen. Kun on vapaa-aikaa, kun on rahaa ostaa jäätelöä, kun on mahdollisuus mennä autolla kauppaan, kun aurinko lämmittää, kun vieressä on rakas ihminen, kun on vaan niiiiiin hyvä olla. Mutustelin ihan sairaan hyvää jätskiä ja huokailin onnesta ja havahduin vasta, kun joku jannu alkoi oksentaa parkkiruutujen välissä olevaan pusikkokaistaleeseen. Että dolcea jäätelönautintoa vaan! 

Minulla on muuten yksi tuollainen jäätelö pakastimessa ja se odottaa joko sitä hetkeä, jonka haluan jäätelöllä kruunata täydelliseksi (kuten True Bloodin 7. kauden päätösjakso ensi viikolla) tai sitä hetkeä, kun haluan uppoutua mielikuvitusmaailmaani ja tällä kertaa ilman sitä, että joku yökkäilee parin metrin päässä.

maanantai 11. elokuuta 2014

Pakastetun banaanin kirous

Hyvät ihmiset, kun kirjoitatte nettiin ruokaohjeita, niin voisitteko kirjoittaa ne TÄSMÄLLISIN KÄSITTEIN, TARKASTI, SELKEÄSTI JA YKSITYISKOHTAISESTI?! Kiitos. Piste.

Olin lukenut taivaallisen ihanan/törkeen hyvän/kuin pehmistä -banaanijäätelön ohjeen ja pakastanut banaanin etukäteen. Se katsokaas silleen helposti surautetaan tehosekoittimessa maitotilkan (ja kaakaojauheen) kanssa ja lopputuloksena on kuohkea ja terveellinen herkku. Kuvitelkaa tekin mielessänne kaunis jalallinen lasikulho (vaikka Villeroy & Bochia) ja siinä ilmavaa, viileää banaaniherkkua ja pitkä lusikka. Tuollaisen annoksen kanssa olisin istunut parvekkeelle nauttimaan lämpöisestä illasta... POKS, kuului vaan, kun unelma iltapalastani haihtui!

Se f***ing banaani oli liian haastava kaveri meikäläiselle. Kuori lössääntyi kiinni pehmentyneeseen hedelmälihaan ja irtosi suikaleina ja lötöinä riekaleina.  Sitten heiluin pienen veitsen kanssa, koska yritin kuoria banaanin sen avulla, mutta banaani katkesi ja toinen osa luiskahti tiskialtaaseen. Liukasta ja limaista kun oli ja vielä ihan hirveän vetistä. Nuukana ja köyhänä yritin huuhdella banaaninpalaa, mutta samalla luiskahti isompi palanen altaaseen ja banaani oli entistä vetisempi.

Olisiko se nyt ollut  ohjeen kirjoittajalta liikaa vaadittu, että kirjoittaa, että pannaani pannaan pakastimeen paloina? PPPP!!! Jos ei ole aiemmin pakastanut banaania, niin ei yksinkertaisesti eikä monimutkaisesti voi tietää, että se pitää ensin kuoria, sitten pilkkoa ja sitten pakastaa. Eiväthän kaikki seiskaluokkalaisetkaan tiedä, että banaani pitää kuoria ennen kuin sen laittaa pirtelöön, mutta se onkin ihan toinen juttu.

Nyt olen a) nälkäinen b) makeanhimoissa c) edellisistä syistä johtuen kiukkuinen. Mua huvita enää yhtään mikään!

tiistai 5. elokuuta 2014

Tyttöenergiapiknik Mikkelipuistossa


Tiedättekö, mikä minussa on "vikana"? Se, että en koskaan voi ottaa asioita asioina vaan minulla on aina jokin ihme teema tai muu tsydeemi meneillään... Normaali bloggaaja kirjoittaisi piknikistä Mikkelipuistossa, mutta minä ylianalysoin ja teemoitan kaikkea ja pohdin, että piknikpäivän teemana oli tyttöenergia ja naiseuden vahvistaminen. Joidenkin mielestä voi kuulostaa höpölöpöltä, mutta minulla on ollut koko loppukesän sellainen tunne, että minun pitää vahvistua omana itsenäni ja naisena enkä edes tiedä, mistä olen tuollaista päähäni saanut. Mutta mitäpä muuta sitä voikaan kuin vahvistua naisena, kun lähtee puistoon hyvän ystävän ja hänen tyttövauvansa kanssa höpöttämään tyttöjen juttuja?

Mikkelipuisto sijaitsee kaupungin laidalla, Pursialan kaupunginosassa lähellä Kenkäveron suosittua matkailukohdetta ja jos Kenkäverossa käy, niin silloin kannattaa myös piipahtaa puistossa. Minulla on ollut Mikkelipuistoa kohtaan ennakkoluuloja ja koska kyseessä on entinen kotipaikkakuntani, niin suhtaudun asioihin jotenkin oudosti. Voin suoraan sanoa, että Mikkeli ei ole millään tavalla suosikkikaupunkieni joukossa ja siksi puistossa käyminen oli positiivinen yllätys. Puisto oli ihastuttava, mielenkiintoinen ja rauhallinen. Puistossa on erilaisia mallipuutarhoja, taimimyymälä ja kesäkahvila, jotka ovat auki maanantaista sunnuntaihin. Puistoon on vapaa pääsy.

En ole puutarhaihminen siinä mielessä, että haaveilisin omasta puutarhasta. Pidän kuitenkin siitä, että voin käydä muiden rakentamissa puutarhoissa ja ihastella niitä. Mikkelipuiston mallipuutarhat ovat kivan monipuolisia: on kukkaistutuksia, suihkulähteitä, kiviasetelmia, kulkuväyliä sekä puita ja pensaita. Mielestäni puisto sopii kauniisti ympäröivään luontoon.

Stonehengeen en ole vielä päässyt, mutta Mikkelipuiston kiviaidat käyvät köyhän naisen Stonehengestä. 


Joku muu olisi varmaan kuvaillut kukkasia ja kaikkea vihreää, mutta minä en ole joku muu vaan ihminen, joka pitää kiviasetelmista.

Asukuviakin otettiin (kiitos kärsivälliselle kuvaajalle), sillä mielestäni minulla oli tyylikäs asu, mutta peili kertoikin muuta kuin kuvat... Pitääkö tässä ryhtyä aina kuvaamaan asunsa ennen ihmisten ilmoille lähtemistä, niin saa realistisen kuvan vaatekerrastaan? Sortsihaalari on kyllä kätevä ja vilpoisa hellepäivän vaate, mutta en ole ihan varma sen tyylikkyydestä. Kiristävä ja puristava yötärökuminauha kävi ahistammaan, joten tempaisin sen pois ja lopputuloksena oli muodoton pötikkä. No, parempi sekin kuin kiristävästä kuminauhasta johtuva vatsakipu. Täytynee pujotella kuminauhan tilalle jokin toinen nauha, jolla saan haalariin vähän muotoa.

Tuollaisen kukkaistutelman minä haluta, mutta se ei taida olla paras ratkaisu pienelle parvekkeelle.

Ihan kukkaistyttönä.

Tammen juurella oleva hiekkajuttu on sellainen, minkä voisin toteuttaa omalle pihalleni, siis jos minulla sellainen olisi. Voisin tehdä tuollaisen aaltoreunaisen hiekkajutun pienimuotoisena ja istuttaa jotain pikkuisia pensaita tai puita. 

Lähikuva tammenterhoista. Tikua ja Takua ei näkynyt, mutta pikkuinen hyppelevä oranvanpoikanen vipelsi puusta puuhun. Kaveri oli niin vikkelä, että en ehtinyt ottaa siitä kuvaa.

Piknikeväät, joiden syömistä seurasi herkkuähky. Siellä missä on kaksi naista, jotka haluavat nauttia elämästä, siellä on aina myös suklaata! 

Tänä iltana onkin vuorossa uusi piknik hieman erilaisessa ympäristössä... Tästä kesästä onkin tullut oikein piknik-kesä!

maanantai 4. elokuuta 2014

Iki-ihana Brita-kakku


Minulla ei oikeastaan ole suosikkileivonnaista, sillä kaikki, missä on rasvaa, sokeria ja kermaa sekä etenkin suklaata, ovat suosikkejani. Tykkään kokeilla uusia ohjeita, mutta kokeilevassa keittiössäni tehdään joskus myös klassikoita kuten Brita-kakkua. Tämän kakun kohdalla joskus tarkoittaa joka kesä kaksi kertaa. Valmistan nimittäin Brita-kakkua kesän ensimmäisenä mansikkakakkuna eli yleensä juhannukseksi ja toisen kerran yleensä silloin, kun on mansikoiden pakastamisaika. Britakakkua olen tehnyt ensimmäisen kerran joskus teininä, kun Pirkka-lehdestä löysin kakkuohjeen nimellä "Iki-ihana Brita-kakku" eli parinkymmenen vuoden ajan olen sitä joka kesä leiponut. Enkä kyllästy koskaan vaan odotan mansikkasesonkia innolla siksi, että pääsen herkuttelemaan.


Brita-kakku voi olla monelle tuttu, mutta koskaan ei ole turhaa esitellä klassikoita. Kakun idea on rasvaisessa ja ohuessa pohjassa, jonka päällä on rapsakkaa marenkia, kermavaahtoa ja mansikoita. Alkuperäisessä ohjeessa taitaa olla 2 desilitraa kermaa, mutta minun kakkuni ovat tunnettuja runsaasta kermaisuudestaan ja siksi ohjeessani on 4 desiä. Joissain ohjeissa kermaa laitetaan vain kakun väliin, mutta minulla on tapana mätkiä lusikalla pieniä kermavaahtonokareita myös päällimmäiselle kerrokselle ja asetella mansikat nokareiden päälle. Rahka on mainittu joissain ohjeissa, mutta mielestäni se ei Brita-kakkuun kuulu.

Tässä minun Brita-versiossani on reilusti mansikoita. Välissä olevat on sentään halkaistu, mutta pinnalla on komeasti kokonaisia mansikanmollukoita taiteellisesti aseteltuna (siis kiireessä, jotta pääsee kakkua nopeasti syömään). Joskus olen pursotellut ruusukkeita kermasta ja jos haluaa oikein nätin kakun, niin silloin ruusukkeet ovat suositeltavia. Eräille kakun kauneutta tärkeämpää on se, että sen saa nopeasti valmiiksi.

IKI-IHANA BRITA-KAKKU
125 g voita tai margariinia
1 dl sokeria
3 keltuaista
1½ dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 dl maitoa

Marenki
3 valkuaista
1½ dl sokeria
1 tl vanilliinisokeria

Lisäksi 
4 dl kuohukermaa
2 rkl sokeria
2 tl vanilliinisokeria

1-2 l mansikoita
1. Vaahdota rasva ja sokeri. Vatkaa keltuaiset yksitellen joukkoon.
2. Lisää vaahdon joukkoon keskenään sekoitetut jauhot ja leivinjauhe sekä lopuksi maito. Sekoita hyvin.
3. Levitä taikina uunipellille leivinpaperin päälle ohueksi levyksi. 
4. Vaahdota valkuaiset ja lisää sokereita vähitellen, kunnes vaahto on napakkaa. Levitä vaahto taikinapohjan päälle pellille siten, että se ei yllä aivan taikinareunaan asti.
5. Paista uunin alatasolla 175 asteessa 20-25 minuuttia. Jäähdytä. 
6. Vaahdota kerma sokerin kanssa.
7. Leikkaa kakkupohja kahteen osaan. Levitä toiselle puoliskolle ensin reilusti kermavaahtoa. Pilko mansikoita vaahdon päälle. Nosta toinen kakkulevy päälle ja koristele päällinen kermavaahdolla ja mansikoilla.

Mansikoita näyttää vielä olevan saatavilla, joten jos et ole Brita-kakkua ennen valmistanut, niin suosittelen kokeilemaan! Britan voi tehdä myös vadelmista tai kiiveistä ja miksei myös viinimarjoistakin, sillä happamat maut sopivat hyvin yhteen makean marengin ja myös kermavaahdon kanssa.