perjantai 31. lokakuuta 2014

Noidan sormet ja halloween-toivotukset

Tietäähän kaikki, että halloween on tänään ja pyhäinpäivä huomenna? Ja että Suomessa nämä kaksi juhlaa ovat aivan eri juttuja. Ja että kumpikin juhla kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Koen pakonomaista tarvetta muistuttaa näistä asioista joka ikinen vuosi :) 

Tänä vuonna minulla ei ole halloween-teemailuja eikä bileitä, mutta minulla on ilo ja onni olla työpaikassa, missä huomioidaan erilaiset teemajuhlat ja on aika hauskaa olla töissä paikassa, missä voi ihan huoletta kulkea noitakostyymissa ilman, että kukaan kiinnittää siihen erityistä huomiota. Toki mielelläni osallistuisin joihinkin bileisiinkin, mutta tämä viikko on ollut niin rankka, että ajatus rentoutumisesta houkuttaa nyt eniten. Ja voinhan minä toteuttaa luontaista ja syvintä olemusta kotonakin eli pukea noita-akan kuteet ja peruukin ihan isseksenikin.

Monena vuonna olen tehnyt halloween-teemaan liittyviä ruokia ja leivonnaisia, mutta tänä vuonna nekin jäävät väliin, koska ei ole oikein herkkuhimoa ja kuten sanottu, aion todella rentoutua. Olen tehnyt vuosien varrella niin paljon halloween-juttuja, että ideat alkavat olla vähissä, mutta toisaalta, miksi klassikoista pitäisikään luopua. Viime vuonna tein murotaikinasta noidan sormia ja jos jotain pitäisi halloweeniksi tehdä, niin tekisin ehdottomasti näitä. Taikinan voi valmistaa millä hyvänsä murotaikinaohjeella, esimerkiksi tällä Maku-lehden ohjeella. Viime vuonna tein jollain autenttisella amerikkalaisohjeella ja ensimmäinen satsi onnistui, mutta toinen ei oikein vaan taikina mureni ja sormien muotoilu oli hankalaa. Maultaan sormet olivat kuin leipomossa tehtyjä ja erittäin rapeita eivätkä pelkän sokerin, jauhon ja rasvan makuisia kuin tavallisesta murotaikinasta tehdyt. Mutta koska taikinan käsittely oli hankalaa eikä takeita onnistumisesta ole eikä ohjekaan ole tallessa, niin en sitä julkaise vaan tyytyisin itsekin perusmurotaikinaohjeeseen. Maku ei ehkä olekaan näissä pääasia vaan ulkonäkö. Sormista saa kivasti ryhmyisen näköiset ja kun veitsellä taiteilee viiltoja, niin ihan noidan sormiltahan ne näyttävät. Kynnet ja veritahrat on maalattu punaisella pastavärillä ja kynnet ovat kuorittuja manteleita.

Tämä lapsellisen nopeasti tehdyn lapsellisen Picmonkey-kuvankäsittelyohjelmalla väsätyn kuvan kera toivotan kaikille hauskaa halloweenia ja rauhallista pyhäinpäivää! Onko teillä joitain erikoisia suunnitelmia ja juhlitaanko teillä halloweenia ja/tai vietetäänkö pyhäinpäivää?

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Oversize-neule ja Ted Baker -rannekoru sekä Michael Kors -heräteostos

Edellisistä asukuvista onkin vierähtänyt aikaa... Eräs suuri syy asukuvattomuuteen on se, että olen käyttänyt lähinnä ulkoiluvaatteita (jopa niin ahkerasti, että yksistä pöksyistä on haarus kulunut pyöräillessä puhki), työvaatteita ja kotilökäreitä ja kun olen pukeutunut asiallisemmin, niin en ole muistanut edes koko asukuva-asiaa tai ei ole ollut kuvaajaa paikalla. Nyt kun asukuvia ei ole vähän aikaan otettu, niin minulle tuli kramppikuume ennen kuvien ottamista ja ahistus siitä, että onpas typerän pinnallista touhua! Halusin kuitenkin näyttää yhden kätevän arkiasun, jossa minut nähtiin viime talvena aika usein ja tullaan muuten näkemään tänäkin talvena. Kun kuvia otettiin, niin mietin koko ajan sitä, että höh ja pöh, tämähän on vain ihan tavallinen asu. Ja sitten muistin, miksi alunperin aloin ottaa asukuvia. Juuri siksi, että ne tavallisen ihmisen tavallisetkin asut pääsisivät josku framille eikä aina vaan huippumuotibloggaajien superkameroilla otetut kuvat kummallisista ja ylimuodikkaista virityksistä. Nyt kun kuvia ei ole aikoihin otettu, niin jäykistelyni ja jäätynyt hymyni on taas huipussaan ja ajattelinkin, että rajaan kylmän viileästi pääni kuvasta pois. Mutta sitten taas se tärkein pointti: kaiken ei tarvitse olla täydellistä! Niih! (Toki kuvaajan sormi olisi saanut jäädä tulematta kuvan yläreunaan :) .)
Neule: Klingel
Musta trikoopaita: H & M, ystävältä ostettu
Farkut: H & M, ystävältä ostettu
Saappaat: Caprice
Rannekoru: Ted Baker
Kaulakoru: Askartelupuoti Pia
Ylisuuret neuleet ovat edelleen muodissa ja aina kun sellaisia kokeilen, niin minusta tuntuu, että en ole yhtään muodikas vaan näytän siltä kuin olisin pistänyt päälleni täysin epäsopivan vaatekappaleen. En ole yleensä sitä mieltä, että vaatteet näyttävät paremmilta hoikkien ihmisten päällä, mutta jättineuleet näyttävät paremmilta hoikilla. Ja sitäpaitsi hoikilla ei ole sitä ongelmaa, että tilaa oversize-neuleen ja kun laittaa sen päälle, niin se onkin normaalikokoinen! Mutta joskus sentään onnistaa... Klingeliltä tilattu beige neule on ihan mieletön ostos ja nyt harmittaa, kun en tilannut toista eriväristä. Neule on 80 % villaa ja 20 % polyamidia ja materiaalien suhde on onnistunut, sillä neule on huippulämmin ja mikä parasta, se ei ole nyppyyntynyt yhtään vaan on ahkeran käytön jälkeen edelleen kuin uusi! Tästä neuleesta voi todella käyttää sanaa laadukas. Neule on ollut käytössä farkkujen, suorien housujen, pitkien ja lyhyiden hameiden sekä nahkahameenkin kanssa. Tyylittömyyspisteitä saan varmaan siitä, että olen pukenut alle mustan trikoopaidan, mutta sellainen on pakko olla aluspaitana, koska en halua pitää villaista neuletta ihoani vasten.

Aika lailla samoihin aikoihin (eli viime talvena) neuleen ostamisen kanssa ihastuin Ted Baker -rannekoruun. Ruusukultainen sävy on kaunis ja jossain vaiheessa haaveilin suosituista ruusukultaisista kelloista, mutta hylkäsin ajatuksen, koska en halua käyttää tarkoituksella mitään, mihin liittyy sana suosittu. Näyttävä koru tekee tavallisesta arkiasusta paljon huolitellumman eikä asuun periaatteessa muuta koristusta tarvitsisikaan. Millähän nimellä tällaista korua tulisi kutsua? Kun ei se mielestäni ole varsinaisesti koru... Cuff on englanninkielinen nimitys, mutta kun haluaisin aina mainita kaiken kauniilla äidinkielelläni (kröhöm... poikkeuksena otsikon oversize) Miten olisi rannepanta? Ääh, sehän tarkoittaa sellaista hikinauhan tyylistä.



"Asuun periaatteessa muuta koristusta tarvitsisikaan"... No ei tarvitsisi, mutta kun en osaa olla ilman kaulakorua vaan tulee ihan alaston olo... Kaulakoru on muutaman euron löytö Askartelupuoti Piasta, jossa oli laatikollinen erivärisiä lasisydämiä. Turkoosi houkutti ja kaikki muutkin värit, mutta musta-kulta oli minulle ihan uusi juttu eikä ollut ollenkaan huono valinta, sillä tätä korua on käytetty paljon! Ajattelin ostaa näitä lasisydämiä ja satiininauhaa ja pujottaa sydämen nauhaan ja lähettää kavereille lahjaksi ja korttiin saatesanat: "Ihan ite tein".

Beigehuuma alkaa vähän väistyä, mutta kyllä se niin jäädäkseen tuli, että edelleen valitsen aika usein beigeä. Toki käytän monesti myös räikeämpiäkin värejä, ettei mene elämä ihan pliisuksi. Toinen uusi värituttavuus on konjakinväri, mutta ainoastaan kengissä ja laukuissa ja pieninä annoksina, mutta olen huomannut siedättyneeni värille ja nyt harkitsen jopa konjakinväristä laukkua. Viime talvena minulla oli akuutti pula talvisaapikkaista ja Mikkelissä olevasta Antilop-liikkeestä löysinkin saapikkaat, jotka vastasivat täydellisesti sitä, mitä olin hakenut. Sitä ennen olinkin ehtinyt tilata ja palauttaa toistakymmentä epäsopivaa kenkäparia! Enää en sellaiseen rumbaan lähde vaan matkustan Mikkeliin ja teen kenkäostokseni ihan oikeasta kaupasta. Olen yrittänyt venkoilla kuvassa jalkani sellaiseen asentoon, että kenkien yksityiskohdat näkyvät, mutta kuvakulma ei ole paras mahdollinen, sillä jalkaterä näyttää kohtuuttoman pitkältä verrattuna varsiosaan. Paksupohkeiselle ja joskus jalkojen turpoamisesta kärsivälle varren yläosan venyke on loistojuttu ja tietenkin ylipäätään se, että löytää saappaat, joihin muhkeet pohkeet mahtuvat ilman kuolioriskiä. (Voi Tsiisus, miten lökäreiltä nuo farkut näyttävätkään tässä kuvassa! Ylemmässä kuvassa ne ovat ihan ok, mutta tämä kuva paljastaa taatun henkkamaukka-laadun tai siis laaduttomuuden).

Nyt olen vähän ylpeä itsestäni, kun olen kerrankin saanut blogiin ihan tuoreet asukuvat! Tosin kaikki päälläni on vanhaa ja olenkin huono, hyi miten huono bloggaaja olenkaan, kun en heti leuhota täällä, jos olen ostanut jotain uutta. Ja onpa päällä vielä kierrätysvaatettakin.  Ostin nimittäni ystävältäni viidelläkympillä kassillisen muutaman kerran käytettyjä vaatteita, joille minulla oli tarve. Olen noista vaatteista paljon onnellisempi kuin pinkistä Michael Korsin Jet Set -laukusta, jonka tilasin heräteostoksena ja lähetin takaisin. Että jos tulit lukemaan tätä juttua vain uteliaana siitä, että mikä se heräteostos oli, niin se oli laukku, josta tulin heti katumapäälle ja ajattelin, että onpa hölmöä pulittaa heräteostoksesta melko suuri summa, vaikka toki yli satasen olisin alennuksen vuoksi säästänytkin. Nyt säästin paljon enemmän ja tämä entinen himoshoppaaja tuntee selvinneensä voittajana.

Tällä viikolla olisi tarkoitus julkaista myös eräs toinen asujuttu, joka onkin odottanut jo vuoden... Siihenkin liittyy beige väri ja sitten mennään todella luksusosastolle, sillä kyseessä on ihka aitoa Dioria...

tiistai 28. lokakuuta 2014

Positiivinen ja valoisa vai negatiivinen ja katkera persoona?

Sain viime viikolla kuulla eräältä aikamoisen tärkeältä taholta, että minulla on valoisa, positiivinen ja oikeanlainen asenne ja suhtaudun kypsästi ja avarakatseisesti asioihin. Olen saanut viime aikoina niin paljon kannustavaa ja ihanaa palautetta, että en olisi ikinä voinut uskoakaan. Nuo sanat vahvistavat itsetuntoani ja kun mieli uhkaa vetäytyä yhtä harmaaksi kuin lokakuinen taivas, niin saan noista sanoista voimaa ja hyvää mieltä. Yritän käyttää kannustavia sanoja kuin pyyhekumina sitä kaikkea negatiivista kohtaan, mitä olen itsestäni kuullut, mutta jostain syystä on paljon vaikeampaa ottaa vastaan kannustusta kuin ikäviä kommentteja. Ilkeät sanat jäävät vellomaan mieleen ja vaikka ne saisikin painettua taka-alalle, niin ne nousevat aina silloin tällöin paholaismaisesti pilaamaan positiivista käsitystä minuudestani. 

Usein sanotaan, että ei pidä välittää siitä, mitä muut ajattelevat ja niinhän se onkin, jos kyseessä on jonkin aivopierulausahdus. En kuitenkaan taida tietää ketään, kuka voisi olla täysin välittämättä siitä, mitä muut sanovat. Me ihmiset toimimme toisillemme peileinä ja heijastamme sitä, mitä muut meissä näkevät. Se minua mietityttää, että miksi jotkut ihmiset näkevät minut valoisana ja positiivisena ja toiset katkerana ja negatiivisena? Vastaukseksi riittää yksinkertainen psykologia: siksi, koska jokainen hahmottaa maailmaa oman käsityskykynsä ja omien kokemustensa perusteella. Olen silloin tällöin huomannut, että kun puhun jonkun kanssa jostain toisesta ihmisestä, niin meillä on aivan erilainen näkemys hänestä. Saatan tulla hyvin toimeen ihmisen kanssa, jota joku toinen ei voi sietää tai minua voi ärsyttää joku tyyppi, joka toisen mielestä on ihan jees. 

Joskus on myös niin, että syvään juurtunut käsitys jostain ihmisestä jää päälle. Jos ihminen on törttöillyt, niin hänet muistetaan ikuisesti törttöilijänä. Jos minä olen ollut joskus masentunut, niin ihmiset helposti ajattelevat, että olen aina vaan masentunut eivätkä halua nähdä muutostani vaan suhtautuvat minuun ja kaikkiin tekemisiini kuin olisin edelleen masiksessa. Joskus ihmiset tekevät myös virhearvioita minusta ja esimerkkinä tästä on se, että eräs tokaisi kerran minulle, että sinä olet tuollainen jännittäjätyyppi. Omasta mielestäni en ole, mutta tuo yksi ainoa tokaisu aiheutti sen, että aloin aina tuon ihmisen seurassa jännittää ja änkyttää. Jos meille jatkuvasti toistellaan jotain asiaa itsestämme, niin alamme jossain vaiheessa uskoa siihen. Narsistien uhrit tietävät tämän liiankin hyvin, sillä he saavat jatkuvasti kuulla, miten arvottomia ja huonoja ihmisiä ovat. Eikä narsistin tai kiusatun uhrille voi mennä sanomaan, että älä välitä, mitä se ääliö sanoo. Sanoilla on valtava merkitys ja jokin asia jatkuvasti toistettuna alkaa toteuttaa itseään.

Tärkeä merkitys on myös sillä, miten itse puhun itselleni. Jos joku toinen näkee minussa vain huonot piirteeni, niin minun ei tarvitse suhtautua itseeni samalla tavalla. Voin ajatella, että toinen ihminen ei tunne eikä edes halua tuntea minua kunnolla eikä nähdä minussa muita piirteitä. Voin ajatella, että se toinen on vähän epäkypsä ja voin ajatella, että hän ei vaan ymmärrä minua. Ja voin mennä itseeni ja miettiä, että olenko ehkä antanut hänelle aihetta moiseen käsitykseen? Minun on kuitenkin turhaa käyttää energiaani siihen, että mietin, miksi joku toinen ajattelee minusta tavalla, jonka itse koen vähän vinksahtaneeksi. Joskus ainoa asia, mitä voin tehdä, on se, että muokkaan omaa käsitystäni itsestäni rakastavaksi ja kannustavaksi ♥

perjantai 24. lokakuuta 2014

Miksi aina pitää tavoitella jotain ja suorittaa ja miksi ei saisi olla vähään tyytyväinen?

Mitä sinä haluat elämältä? Mistä haaveilet? Mitkä ovat tavoitteesi? Mihin pyrit? Missä näet itsesi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua? Mitä vastaisit noihin kysymyksiin, joita silloin tällöin kehotetaan miettimään? Minun vastaukseni on yksinkertaisesti, että en tiedä, koska olen täydellisen onnellinen juuri tässä hetkessä. Mitä? Mitämitämitä? Eihän niin voi olla! Ihmisellä pitää olla jokin tavoite, jota kohti pitää pyrkiä vimmatusti, uhraten elämästään kaiken vain ollakseen parempi ja arvostetumpi ihminen. Onnellinen tässä hetkessä, eihän se ole mahdollista, nuo on taas niitä huuhaajuttuja. Huuhaata tai ei, niin tässä tilassa elämä on äärettömän helppoa. Minun ei tarvitse luoda paineita tulevaisuuden suhteen ja parasta on, että olen läsnä tässä hetkessä enkä tulevaisuuden visioissa enkä sitku-elämässä.

Olen elämäni aikana saanut lähes kaikki unelmani toteutumaan ja olen kiitollinen siitä. Toki on asioita, joita haluan tehdä, mutta jos niiden on tarkoitus toteutua, niin ne kyllä toteutuvat. Niin on käynyt aina ennenkin. Ja tietysti minulla on kaikenlaisia pikkutavoitteita, kuten vaikka se, että jospa saisin vihdoin ikkunat pestyä ja vietyä tavaroita kirpparille myyntiin ja blogia päivitettyä useammin kuin kerran viikossa. Isommista tavoitteista en sen sijaan enää tiedä muuta kuin sen, että haluan kehittyä henkisesti. Mitä muita tavoitteita minulla pitäisi olla? Jos sanon, että en tavoittele mitään, niin saan välittömästi masentuneen luuserin maineen. Että en jaksa yrittää, että en kykene tulemaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Kyllä tämä elämä kuulkaa viskaa minut oman mukavuusalueen ulkopuolelle tasaisin väliajoin ilman, että itse teen mitään ja saatan joskus jopa omilla toimillani aiheuttaa epämukavuusalueelle joutumista.

Minusta on älytön ajatus, että ihmisen pitäisi koko ajan tavoitella jotain ollakseen mukamas parempi ja arvostetumpi. Minulle se merkitsisi sitä, että en olisi tyytyväinen tähän hetkeen. Että mikään ei riittäisi, vaan koko ajan tahtoisi enemmän eikä ymmärtäisi, että on jo saanut paljon. Ihmisillä näyttää olevan taipumus haluta aina vaan enemmän ja enemmän eikä siinäkään kai mitään väärää ole, kunhan muistaisi olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä on jo saanut. Olen usein sanonut, että olen varmasti onnellisempi tässä kämäisessä vuokrakämpässäni kuin monet ihmiset suurissa taloissaan. Yksinkertainen perustelu onnellisuudelleni on se, että osaan olla kiitollinen kaikesta siitä vähästäkin, mitä olen saanut. Tietenkään en ole sitä mieltä, että huonoihin olosuhteisiin pitää alistua, mutta jos asiat ovat mallillaan ja ihminen on tyytyväinen ja onnellinen, niin eikö se nyt jukranpujut riitä? Toki toiset ovat kunnianhimoisempia ja jokin sisäinen palo ajaa kunnianhimoiset ihmiset tekemään erilaisia asioita. Minulla oli pitkään haaveena, että tekisin jonain päivänä väitöskirjan. Puhuin siitä vuosia, kunnes tajusin, että en minä haluakaan sitä tehdä, en sydämen palolla vaan siksi, että saisin statusta, arvostusta ja kunnioitusta. Siksihän ihmiset suurimman osan asioista tekevätkin, että he saisivat arvostusta. Minusta koko lähtökohtani tavoitteeseeni oli väärä. Ehkä aiemmin olen kokenut, että tarvitsen tohtorin tutkinnon ollakseni jotain. Nyt tiedän olevani jotain ilman erityisiä titteleitä ja yksi tavoite onkin pudonnut pois. 

Muut ihmiset kyllä kehittävät minulle tavoitteita. Monet ovat ehdottaneet, että olisin hyvä kahvilanpitäjä ja jossain vaiheessa suunnittelinkin kahvilaa, mutta en aio lähteä vakituisesta työpaikastani ja säännöllisten tulojen autuudesta yrittäjyyshelvettiin. Kun sanon, että en halua perustaa kahvilaa, niin minulle sanotaan, että en ole tarpeeksi rohkea yrittämään tai että sieltä omalta mukavuusalueelta pitäisi tulla pois. Minusta on kyllä kieltämättä mukavaa saada varmat tulot ja enemmän kuin mukavaa on nauttia pitkistä lomista, mutta tärkein asia, joka kahvilan ehdottajilta unohtuu, on se, että minulla on sydämen palo tämän hetkiseen työhöni. Jos en työstäni pitäisi, en sitä tekisi. 

Tässä elämän varrella olen huomannut sen, että tavoitteet voivat muuttua rajustikin. Kohtaamme tilanteita, jotka kasvattavat meitä ajattelemaan eri tavalla, kohtaamme asioita, jotka mahdollistavat jotain sellaista, mikä ei olisi ollut aiemmin mahdollista. Jotkut tavoitteet pysyvät pitkään ja sinnikkäästi ja jopa lapsuudesta asti, mutta toiset vain putoavat pois ja tilalle voi tulla jokin uusi tavoite tai ainakin uusi ajatusmalli. Oma ajatusmaailmani ja jopa elämäntapani on muuttunut radikaalisti: olen käynyt metamorfoosin perfektionistisesta supersuorittajasta elämän pienistä hetkistä nauttivaksi downshiftaajaksi. Olen luonteeltani erittäin aktiivinen ja touhukas persoona, siitä ei pääse mihinkään, mutta olen oppinut, että minun ei tarvitse suorittaa. Olen pohtinut suorittamista paljon ja heitän nyt ilmaan kysymyksiä, joita olen pähkäillyt. Onko suorittaminen sitä, että todistelee omaa olemassaoloaan itselleen ja muille? Onko suorittaminen sitä, että ei kenties kestä yksinäisyyttä ja tyhjiä hetkiä? Onko suorittaminen sitä, että kokee, että ei riitä vaan pitää todistaa pätevyytensä tekemällä paljon kaikkea. Mikä on suorittamista? Toisten mielestä kaikki tekeminen, kuten pyykinpesu, tiskaaminen ja työsähköpostien kirjoittaminen on suorittamista, mutta nämä ihmiset eivät ehkä tajua, että jotkut asiat sattuvat olemaan täysin pakollisia eikä silloin ole kyse suorittamisesta. Jotkut pitävät jopa harrastuksia suorittamisena, mutta mielestäni harrastus on vain harrastus niin kauan kuin se tuottaa mielihyvää eikä ole mitään deadlineja. Jotkut tykkäävät puuhailla erilaisia juttuja, jotkut tykkäävät lojua sohvalla. Minä tykkään kyllä tehdä kumpaakin sopivassa suhteessa.

Suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme palvotaan suorittajia ja ihaillaan niitä, jotka jaksavat olla tehokkaita ja vielä tuoda sen esille. Kylmä tosiasia taitaa kuitenkin olla, että monet sellaiset ihmiset, joita ihaillaan heidän tehokkuutensa vuoksi, käyvät ylikierroksilla ja ovat uupuneita ja kokevat, että aika eikä oma itse riitä. Kun pitäisi aina vaan tehdä enemmän! Olen päättänyt sisäilma- ja homesairastamiseni myötä, että en uhraa mielenterveyttäni enkä fyysistä hyvinvointia enää minkään asian vuoksi. Olen karsinut elämästäni pois velvollisuuksia ja ne muutamat jutut, joita teen, teen hyvin sen sijaan, että säntäilen pää kuudentenatoista koipena ympäriinsä sydäninfarktia ja burnoutia peläten. Kunnianhimoa minulla on ja minulla on halu vaikuttaa asioihin ja intoa olla monessa mukana, mutta minun on osattava vetää selvät rajat ja osattava myös sanoa EI. Minun on pitänyt myös tehdä tilit selviksi itseni kanssa, kyseenalaistaa kaikki ja kysyä, että mikä minulle on todella tärkeää. Siinäpä kysymys!

Tapasin kesällä erään mielenkiintoisen ihmisen ja tuo kohtaaminen oli minulle hyvin merkittävä, sillä se laittoi minut pohtimaan elämänarvojani ja sitä, mikä on minulle kaikkein tärkeintä. Tämä henkilö oli kasvanut niin karuissa oloissa, että me emme osaa kuvitellakaan, mutta hänessä oli silti tai juuri siksi toivoa, valoa ja rakkautta. Puhuimme paljon, mutta mieleeni jäi erityisesti hänen sanomansa lause:" All I want is a simple family life". Että mitäkö? Pelkkä yksinkertainen perhe-elämäkö riittää? Niin juuri. Mutta kysypäs joltain kaveriltasi, mitä hän elämässä haluaa, niin johan alkaa paukkua toivelistaa 52 tuuman plasmatelkkarista alkaen! Mitä jos minä, koulutettu nainen, jolla voisi olla mahdollisuuksia edetä uralla, perustaa kahvila, tehdä väitöskirja, matkustaa maailman ympäri, ilmoittaisinkin, että haluan vain yksinkertaista (perhe-)elämää? Koska se kuulostaa minulta älyttömän hyvältä! Lämpöä, onnea, iloa, rakkautta, turvaa, tasapainoa, mitä muuta elämässä muka tarvitsee?

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kirottu keinonahka!

Oooh, miten ihanat saapikkaat! On siis niin tyylikkäät, juuri tuollaisia olen etsinyt. Hintaa sataviisikymppiä... Onhan se aika paljon, mutta kyllä nuo on niin ihanat... Hyvännäköistä materiaalia... Onkohan se nahkaa... Äääh...keinonahkaa, plääh!!! Ei taas!!! No mutta tuossahan on ihan mieletön Ralph Lauren -laukku ja vielä 50 % alennuksella... Hintaa jää enää parisataa... Ei se merkkilaukusta ole paljon, eihän... Ja nahasta voi aina maksaa... Häh, onko tää keinonahkaa? Muovilaukusta siis kaksisataa, no thanks!

Tuo on ajatuskulku, johon joudun törmäämään ostosreissuilla liian usein. Ihastus vaihtuu vihastukseksi, kun taas kerran huomaa, että meitä kuluttajia sumutetaan urakalla.

Laitoin tässä äskettäin kesäkengät säilöön ja otin talvikengät esille ja huomasin, että kenkävarastoni on huvennut aika rajusti. Syykin on selvä: olen joutunut viskaamaan aika monet kengät roskiin siksi, koska ne ovat kulahtaneet. Kengät eivät ole kuluneet siksi, että ne olisivat olleet kovassa käytössä vaan siksi, että ne ovat ollet niin surkeaa materiaalia eivätkä ole käytössä kestäneet. Käytän kaiken aina ihan loppuun ja heitän vasta sitten pois (jos sittenkään), mutta valitettavasti kenkien kohdalla on se tilanne, että ne eivät kestä kovin kauan ja kiertokulku on nopeaa. Taidan hakea vanhempieni talon vintiltä nahkasaapikkaat, jotka äitini osti kaksikymmentä vuotta sitten Mikkelin Carlsonilta! Ovat vielä nimittäin ihan priimakunnossa ja kohta sen verran vintagea, että niitä kehtaisi käyttääkin.

Olen tehnyt päätöksen, että en enää koskaan osta keinonahkaisia kenkiä. Suurin osa ihanista kengistä on keinonahkaa ja siksi kenkävarastoni hupeneekin, kun en löydä jalkaani ja silmääni miellyttäviä nahkakenkiä. Käytän sitten vaikka kumisaappaita, mutta keinonahkaan en sorru. Materiaalina se toki voi olla kaunista, mutta jalassa keinonahka on yleensä inhottavaa. Se hiostaa, on sisällä kuuma ja ulkona kalsean kylmä. Valitettavan monet keinoainekengät eivät sovi suomalaisiin olosuhteisiin, sillä ne eivät kestä pakkasta, hiekoitushiekkaa, maantiesuolaa tai vettä tai lunta. Jos tepastelee vain keskikaupungilla plussakelissä, niin sitten keinonahka ehkä juuri ja juuri kestää. Huollan kenkiäni huolellisesti ja käytän kyllästyssuihkeita, puhdistusaineita, lankkeja, mehiläisvahaa ja muita aineita, joiden avulla saan kenkäni kestämään pitempään. Keinoainekenkien kanssa täytyy olla tarkkana, sillä pahimmassa tapauksessa kyllästys- tai puhdistusaine saattaa sulattaa tai murentaa materiaalin ja usein kenkäkauppojen myyjät onneksi asiasta muistuttavatkin.

Toki on olemassa laadukkaita keinonahkakenkiä ja jos sattuu löytämään priimat keinonahkaiset, niin ne saattavat päihittää huonolaatuiset nahkakengät. Että ihan ongelmaton tämäkään asia ei ole ja oma kokemuskin osoittaa, että nahkakengätkin voivat olla todella laaduttomat ja keinonahkakengät tai -laukku voivat kestää vuosikausia kulumatta. Vaikka nahka ei ole ekologista eikä eettistä, niin se päihittää kestävyydessä keinonahan ja siitä tulee ekologisuuspisteet aidon nahan hyväksi. Ja sitäpaitsi, tiesittekö, että keinonahka on muovia? En usko, että kovinkaan moni shoppailija innostuisi, jos kenkien tai laukkujen materiaaliksi merkittäisin keinonahkan sijaan muovi. Kerskakuluttajalle on kai ihan sama, mitä materiaalia kengät ja laukut ovat, jos jatkuvasti ostaa uutta tavaraa uuden perään eikä ole edes entisiä ehtinyt käyttää, mutta minulla ei anna luonto periksi ostaa peeaaäskooaa eikä varsinkaan maksaa muovilaukusta tai muovikengistä suurta summaa.

Roskiin heitettävien kenkien listallani on nyt taas kahdet kengät. Nämä valkoiset nilkkurit, jotka ovat aika räjähtäneet. Sääli sinänsä, sillä kenkien lesti on loistava, mutta eipä näitä oikein voi enää pitää. Tupsukat leikkaan irti ja kehitän niille uusiokäyttöä, mutta muuten arrivederci! Olitte nätit kengät ja onhan tästä vuosia, kun olet teidät hankkinut, mutta kovin vähäisellä käytöllä menitte huonoon kuntoon.


Toinen kenkäpari, joka saa lähtöpassit, on nämä tiilenpunaiset saapikkaani. Näitä on jonkin verran käytetty, mutta varresta ja kärjestä ne ovat aika moitteettomassa kunnossa. Kanta on kulunut, mutta jos pelkkä kanta olisi sökönä, niin veisin kengät suutarille. 

Ongelmana on tämä saumassa oleva pikkuräjähdys ja pinnan kuoriutuminen. Kuten jo aiemmin kerroin, niin käytän kaiken ihan lopullisesti loppuun, pitempään varmaan kuin moni muu käyttäisi, ja sittenkin mietin, että raaskinko heittää tavaran roskiin. En ole mikään hamstraaja enkä säästä tavaroita kuten vanhempi sukupolvi siinä uskossa, että jos sota syttyy, niin näitä voi tarvita, mutta ekotyyppinä tavaroiden loppuunkäyttäminen, kierrättäminen ja uusiokäyttö kuuluu maailmankuvaani. Olen vielä tänä syksynä näitä kenkiä pitänyt housujen lahkeen alla, mutta kun pitää kuluneita ja reikäisiä kenkiä, niin tulee vähän nyhrääntynyt ja epätyylikäs olo.

Onko teillä hyviä/huonoja kokemuksia aidosta nahasta/keinonahasta? Katsotteko yleensä ostoksilla kenkien materiaalia? Ja mitä mieltä olette, joko nämä kenkäni joutavat kaatopaikalle?

torstai 16. lokakuuta 2014

Lista asioista, joista en pidä

Tällainen oudohko aihe on pyörinyt mielessäni ja ihmettelen aina välillä, että miten aivoni toimivat. Juuri kun olen keskittynyt välttelemään kaikkea negatiivista, niin päässäni alkaa pyöriä lista asioista, joista en tykkää. Eikä näistä asioista kirjoittaminen helpota minua yhtään, koska inhoan noita juttuja joka tapauksessa. Ihmettelen myös sitä, miten pitkä listani onkaan! Kun pienenä koululaisena kirjoitin kaverini ystäväkirjaan, niin minun piti kysyä äidiltäni, että mitä inhoan. Ei keksitty millään vastausta, mutta sitten äiti sanoi "ötököitä". Tuolloin inhokkeja ei ollut yhtä paljon kuin nyt. Jokaisella meillä on inhokkiasioita ja monille inhokeille ei löydy edes järjellistä selitystä, mutta omille inhokeilleni olen yrittänyt keksiä perustelut. Tässä listassa ei ole mitään henkisiä asioita vaan lähinnä pinnallisia, koska nyt en jaksa olla kovin syvällinen. Eikä tässä ole myöskään inhottavia itsestäänselvyyksiä. Tässäpä siis inhokkilistani:

KAHVI.
En tykkää. Juon joskus kahvia, mutta siinä on silloin 1/4 kahvia, 1/4 sokeria ja 2/4 maitoa. Kahvinmakuisista leivonnaisista, kuten mokkapaloista pidän ja myös kahvinmakuisista karkeista. Överimakeita erikoiskahvejakin juon, mutta kahvi ei saa maistua liian kahviselle.

RYAN GOSLING
Ihme puunaama, ei edes komea. Sanokaa yksikin hyvä elokuva, jossa tämä tyyppi on näytellyt? Ihmettelen naisten hullaantumista häneen.

BIG BROTHER
En kestä katsoa sekuntiakaan. Mutta jos joskus haluan tuntea itseni fiksuksi, sivistyneeksi ja elämässä pärjääväksi, niin voin ehkä vilkaista.

LOUIS VUITTON
Rumat ruskeat laukut. Toki arvostettu merkki, mutta monogrammilaukut ovat kärsineet erittäin pahan inflaation.

BURBERRYN RUUTUKUVIO
Skottiruutu on mielestäni nätimpää. Kun näin Nizzassa miehen, joka oli pukeutunut päästä varpaisiin Burberry-ruutuun (ja jolla oli ruskea Vuittoni), olin yökätä. Mielikuva tuosta miehestä ei katoa verkkokalvoiltani koskaan.

IITTALA JA ARABIA
Tylsää, so boring, liian skandinaavista. Minä pidän eurooppalaistyylisistä, koristeellisista astioista. 

MARIMEKKO
Unikot. Niin nähty. En ole eläissäni törmännyt yhteenkään Marimekon tuotteeseen, johon olisin ihastunut. Ei kun olenpas! Löysin kerran Savonlinnan Marimekolta Ressu-pehmolelun, jolla oli päällään valko-vihreäraidallinen Marimekkopuku. Se taitaakin olla ainoa omistamani Marimekko-tuote.

YHDYSSANAVIRHEET
Pää meinaa räjähtää aina, kun joku ei osaa kirjoittaa yksinkertaisia yhdyssanoja. Kaikki se, mitä ei kirjoiteta erikseen, kirjoitetaan yhteen! Maailmassa on vakavampiakin asioita kuin yhdyssanavirheet, mutta olen pilkunviilaaja enkä voi sille mitään.

SANOJEN LAUSUMINEN VÄÄRIN
Omenoiden monikko on omenoita, ei omeneja... Eikä George Thorogood ole zöözz thöugööd. Olin jo soittaa erääseen radio-ohjelmaan, jonka juontaja  puhui miten sattuu eikä osannut sen kummemmin suomea kuin englantiakaan (esimerkit ovat tuolta juontajalta). On myös ärsyttävää, kun pöydän kattamisesta sanotaan "minä kattasin".

DOWNSHIFTAAMINEN  JA MUUT VASTAAVAT EI-KOTIMAISET TEENNÄISET TERMIT
Suomen kieli on kaunis kieli ja kielitoimisto voisi toimia rivakammin kuin kansalaiset ja keksiä uusiosanoille hyvät suomenkieliset vastineet.

SUOMI-ISKELMÄ
Jää rasittavasti päähän soimaan. Mä tykkään susta niin että halkeen. Minun pääni halkee kun kuulen tuollaista tyhjänpäiväistä renkutusta. Ja kuitenkin kun olen vain muutaman kerran kuullut jonkin Kake Randelinin tai Frederikin biisin, niin niiden sanat jäävät loppuiäkseni sisäiseen jukeboksiini ja sitten yhtäkkiä saatan laulaa luikauttaa suomi-iskelmä -potpurin..."Kirkonkylän kioskille, myymään tuli kaunis nainen, näöltänsä ulkomainen, uhkea niin muodoltaan... Volga, volga, rakkaus tai kuolema, pelkoa ja vainoa... Niin pienen hetken rakkaus on lumivaaalkoinen... ". Vanhemmasta iskelmästä pidän ja klassikot, kuten Paratiisi, ovat sitten ihan eri juttuja.

TANSSIMINEN
Not my cup of tea. Niin monesti olen todennut, että piuhayhteys jalkojeni ja aivojeni välillä pätkii ja minulla todella on kaksi vasenta jalkaa. Olen myös sitä mieltä, että ei ole pakko tanssia, jos ei halua. Baarissa sitä joskus rytkyttää menemään, mutta huonolla rytmitajulla varustetun persoonan olisi syytä jättää myös se väliin.

CHEEK
En ymmärrä valtavaa suosiota. Ynggh! Mutta en ole koskaan räppiä ymmärtänytkään. Eikö kukaan ole huomannut, että Cheekillä on s-vika? Cheekin s käy korviini yhtä pahasti kuin sen yhden mummon, joka rippikoulukirkossa sihautti terävän ja soivan, pitkän ässän joka virressä.

MASSAMUOTI
Voit ostaa muotia, mutta et tyyliä. En ole varma, sanoiko Coco Chanel noin, mutta joku viisas tuon lauseen on möläyttänyt ja olen täysin samaa mieltä.

TUMMA SUKLAA
Se on trendikästä, mutta minun mielestäni kitkerää ja karvasta. Ärsyttää, että kaikissa kaupoissa on pitkät rivit tummia suklaita, mutta maitosuklaiden valikoima on suppeampi etenkin sellaiselle ihmiselle, joka ei tykkää Marabousta eikä Fazerin sinisestä. Olisiko niin vaikeaa ottaa myyntiin Lindtin maustettuja maitosuklaita? Onneksi Milkaa sentään saa jopa Minimanista.

ALKOHOLI
En ole vielä löytänyt sellaista alkoholijuomaa, jonka mausta pitäisin ja vaikka löytäisinkin, niin en silti joisi. Minulla ei ole yhden yhtä syytä käyttää alkoholia.

LÄSSYT TYTTÖBIISIT
Esim. Sealin Kiss from a rose ja kaikki uudet, joiden nimeä en edes tiedä, mutta joita laulaa metroseksuaalin kuuloinen hipsteri.

OLIIVIT, SIENET JA MERENELÄVÄT JA IHAN KAIKKI, MIKÄ TUNTUU SUUSSA NILJAKKAALTA
Ovat myös pahanmakuisia.

VAUVAN HAJU
Se on haju, ei tuoksu. Etovaa. Hapan maito ja luiru "sinappi" ei ole hajuyhdistelmä, mikä herättäisi minussa mitään äidillisiä tunteita. Ja niitä mini-ihmispötkylöitä ei ole muuten pakko tunkea väkisin meikäläisen syliin.

CROCSIT
Ronksit tai roksit, kuten Savossa sanotaan. Turhaa muovijätettä ja järkyttävän huonot jalalleni.

KUIVAKAKUT
Ovat kuivia kakkuja. Tiikerikakusta minulla on trauma, kun kerran kakkupalassani oli pieni pätkä jotain elektroniikkakaapelia.

TEENNÄINEN ROMANTTISUUS
Kun näillä olis tässä nyt niinku yhteinen vapaailta ja sit näillä olis niinku illallinen ravintolassa kynttilänvalossa ja sit ruusunlehtiä vuoteella. Joopa joo. Elämäni romanttisimmat hetket eivät ole olleet koskaan ennalta suunniteltuja vaan aina spontaaneja, kuten ranujen syöminen syksyisessä puistossa.

HÄÄT
Koska olen nainen, niin minun pitäisi kai olla häähössö. Kaikki naisethan haaveilevat häistä, vai? Siitä, että saa olla päivän prinsessana ja että pääsee rouvaksi/vaimoksi. No thanks. En pidä edes häävieraana olemisesta.

SANA "MAMMA"
Mamma on yli 70-vuotias tukeva naistanttali, jolla on päällä kukallinen leninki ja käsivarrella nahkaveska. Sukujuhlia varten suonikohjuiset jalat on peitetty mattapintaisilla sukkahousuilla. Mamma juo mielellään kahvia ja syö letvehnästä sekä piimäkakkua. Mutta mamma-sana ei ole millään lailla sovelias silloin, kun on kyse äitiyteen liittyvistä asioista. Mammaloma, mammavaatteet... Arggghhh! Se on äitiysloma ja äitiysvaatteet. En tiedä, miksi juuri tässä yhteydessä sana mamma ällöttää noin kovasti.

SANA "FARKKU", KUN TARKOITETAAN FARMARIAUTOA
Farkut ovat farmarihousut ja kun joku puhuu farkusta, niin yksikkömuoto häiritsee kielikorvaani ja minua ärsyttää myös se, että vanha ja tuttu sana on valjastettu hölmöön uusiokäyttöön.



Tässä oli minun inhokkilistani ja koska meitä ihmisiä on niin monenlaisia, niin voipi olla, että tämä onkin jonkun suosikkilista. Kenenkään ei pidä tästä listastani loukkaantuman vaan voi kirjoitella vaikka kommenttikenttään oman listansa. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitkä asiat muita ärsyttävät.

torstai 9. lokakuuta 2014

Kuinka paljon sananvapauttamme rajoitetaan Facebookissa, blogeissa ja yleensä netissä?

Olipas tylsä otsikko, mutta aiheeseen onkin suhtauduttava asiaankuuluvalla vakavuudella. Lähtökohtani aiheeseen on hyvin itsekkäästi se, että en pidä siitä, että mitään vapauteni osa-aluetta rajoitetaan millään tavalla. Olen vapaa ja kahlitsematon sielu ja siksi minua kirpaisee ja ärsyttää aina, kun miltä hyvänsä taholta tulee jokin rajoitus. Nettimaailmassa minun on välillä hankalaa olla, sillä kaikki ei ole siellä omassa päätäntävallassani. Joku Facebook-kaverini voi lupiani kyselemättä poistaa kommenttini, mutta kommenttien poistamiseen osaan jo suhtautua huumorilla ja sillä ajatuksella, että vika ei ollut minussa vaan kommentin poistajassa, joka ehkäpä veti herneet nenään turhanpäiten. Olen myös todennut, että ihmiset tulkitsevat asioita hyvin eri tavoilla ja joku voi ottaa henkilökohtaisesti minun asialliseksi tarkoittamani ja asiantuntemuksella kirjoittamani kommentin. Minulla on ollut se linja, että en poista Facebookista enkä blogista mitään kommentteja ellei kyseessä ole jokin ihan törkyjuttu ja ihmettelen niitä ihmisiä, jotka harrastavat kommenttien poistamista. Jos jotain todella loukkaavaa on kirjoitettu, niin sitten ok, mutta muussa tapauksessa en sensurointia ymmärrä. Kun FB-keskusteluista poistaa kommentteja, niin koko viestiketju näyttää ihan oudolta ja siitä voi saada ihan väärän kuvan ja aika oudon kuvan saa myös kommenttien poistamista harrastavistakin, sillä kyllä sitä miettii, että eikö tyyppi siedä arvostelua vai missä mättää.

Netissä jokainen tarvitsee aimo annoksen kriittisyyttä ja maalaisjärkistä suhtautumista ja myös ymmärryksen siitä, että sensuuri kukoistaa, vaikka emme Kiinassa tai Venäjällä asukaan. Blogeja paljon lukevana olen välillä ihmetellyt sitä, miten kommenttikentissä on vain positiivisia kommentteja ja minulle on selvinnyt, että bloggaajat raakkaavat monesti vähänkin ikävältä kalskahtavat arvostelut pois. Monille muillekin blogeissa kommentoiville on varmasti tuttua, että bloggaajat eivät julkaise kommentteja, jotka eivät heitä miellytä. Toki on ymmärrettävää, että törkeät kommentit jätetään julkaisematta, mutta monesti asiallisiakaan kommentteja ei julkaista siksi, koska bloggaaja ei niistä vaan satu pitämään tai ymmärtämään pointtia. Keksin yhden ihan kuvitteellisen esimerkin, jonka varmasti jokainen vähänkin enemmän blogeja lukeva tunnistaa. Kuvitellaan, että suosittu muotibloggaaja esittelee uusia stilettokorkkareitaan ja kertoo, että niillä on hyvä kävellä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Minulle tulee mieleen, että tajuaakohan tuo vähän yli parikymppinen, tervejalkainen nainen, että korkkareilla kävely ei ole pitemmän päälle kovin terveellistä ja mietin omaa kokemustani... Ehkä voisin häntä asiasta valaista, koska minulla on kokemusta ja haluan olla ystävällinen. Voisin kirjoittaa hänelle vaikka näin: "Oooohhhh! Onpa upeat kengät sulla ja mahtavaa, että sait ne niin halvalla eBaysta. Huokailen täällä ihastuksesta! Mutta samalla ajattelen, että kun kerrot usein, että liikut päivät pitkät korkkareilla, niin oletko ajatellut, että mitä se tekee sun jaloille? Minäkin nuorempana ajattelin, että kyllä jalat kestää, mutta nyt on ollut pakko siirtyä matalampiin kenkiin enkä pysy kävelemään korkkareilla pitkään. Olen aina pitänyt korkkareiden lisäksi jalkaystävällisiä kenkiä, en esim. liian pieniä ja silti jalkani ovat kärsineet ja fysioterapeutin tuomio oli tyly, kun hän kertoi, että minulla on liikavarpaiden alkuja ja että pikkuvarpaani on suipistunut viereistä varvasta kohti. En tule koskaan rakastamaan matalakantaisia kenkiä niin paljon kuin korkokenkiä, mutta rakastan jalkojani niin paljon, että annan niille armoa. Enkä btw halua samanlaisia jalkoja kuin Sarah Jessica Parkerilla tai Victoria Beckhamilla! Kaikella ystävyydellä, jalkojesi hyvinvoinnista huolestunut uskollinen lukijasi ♥" Olen kirjoittanut omasta mielestäni kommentin ystävällisesti ja kivasti, mutta mitä tapahtuu? Todennäköistä on, että kommenttiani ei edes julkaista ja jos kyselen, että miksi sitä ei ole näkynyt, niin bloggaaja selittää, että hän ei ole koko kommenttia nähnytkään ja että se on ehkä mennyt roskapostiin tai jotain. Kummallista, että kommenttiboksissa on sitten 50 kommenttia joissa on pelkkiä kehuja... Jos bloggaaja julkaisee kommenttini, niin vastaus on todennäköisesti seuraavanlainen "Mä rakastan korkkareita ja nää on mun jalat eikä kellekään kuulu, mitä jalassani pidän. Jos sun jalat ei kestä enää korkkareita, niin se ei tarkoita, että mulle kävisi samoin. Osaan kyllä pitää huolen jaloistani :)". Hymiö perään ja kaikki on sillä kuitattu. Bloggaajalta menee näkökulmani pääpointti täydellisesti ohi ja minä ihmettelen, että puhunko jotain ihan eri kieltä. Jos tietylle päälle sattuisin, niin voisin mennä vielä vänkäämään, että tajuatko, että kyse on terveydestäsi, minkä jälkeen sekä bloggaaja että moni muu olisi sitä mieltä, että minulla ei ole mitään oikeutta mennä kenenkään blogiin paasaamaan omasta mielipiteestäni. Eikä kukaan tajua, että kyse ei ole minun mielipiteestäni vaan fysiologisesta faktasta ja jostain, mistä minulla on omakohtaista kokemusta ja että olen myös huolissani.

Tämän tyyppisiä keskustelujahan näkee vähän liian usein sekä Facebookissa että blogeissa ja alan aina pohtia kommunikaation tasoa ja ihmisten välistä viestintää... Olen usein miettinyt, että mitä jos käyttäytyisimme tosielämässä samoin kuin nettikeskusteluissa. Paukauttaisimme asiat ihan suoraan, olisimme lapsellisia, hermostuisimme pienestäkin arvostelusta, saivartelisimme ja takertuisimme epäolennaisuuksiin, sanoisimme lopuksi vaan, että tämä keskustelu loppuu tähän, kun emme keksisi enää kunnollisia vasta-argumentteja. Ehdottomasti meillä pitäisi olla jokin käsimerkki hymiölle. Silloin voisimme ihan suoraan vittuillakin keskustelukumppanille, lätkäistä hymiön perään ja kuitata asian ikään kuin se olisi huumoria ja pehmentää ärhäkkää mielipidettä. Ei, ei aikuisten, kypsien ihmisten kommunikaatio ei todellakaan toimisi niin ja onkin aika outoa, että nettikeskusteluissa on ihan eri säännöt kuin live-elämässä. (Tuolta rivien rivien välistä voi lukea, että monet nettikommentoijat eivät ole mielestäni kovin aikuismaisia eivätkä kovin kypsiä.)

Eräs tapaus, jossa törmäsin sananvapauteni rajoittamiseen oli se, että arvostelin erään korun Sokoksen verkkokaupan sivuilla. Korusta irtosi koriste"kivi" ensimmäisessä käytössä. Palautin korun ja sain uuden tilalle ja siitäkin irtosi kivi, mutta liimasin sen paikalleen. Kun sähköpostiini tuli pyyntö kirjoittaa arvostelu ostamastani tuotteesta, kävin sen kirjoittamassa, ehkäpä liian rehellisesti. Kehuin korua kauniiksi, mutta mainitsin myös, että kivi irtosi ja koru piti vaihtaa. Pian sähköpostiini tuli ilmoitus "Arvostelusi on hyväksytty" ja kummastuksekseni heti sen jälkeen tuli toinen viesti otsikolla "Arvosteluasi ei ole hyväksytty". Mitä ihmettä? Rajoitettiinko minun ilmaisuvapauttani?

Ensin tuli siis tällainen viesti, joka sisältää kirjoittamani rehellisen arvostelun:

Arvostelusi on hyväksytty!

Kiitos, etta kirjoitit arvostelun tuotteestamme. Antamasi arvio auttaa muita asiakkaita ostopäätöksen tekemisessä ja meitä parantamaan valikoimaamme ja palveluamme. Kirjoittamasi arvostelu on nyt julkaistu verkkokaupassa ja voit katsoa sen klikkaamalla alla olevaa Katso arvostelusi - nappia.

Ystävällisin terveisin

Sokos verkkokaupan asiakaspalvelu
Kaunis, mutta huonolaatuinen
Kaunis koru, mutta "kivi" erittäin heikosti kiinni. Palautin/vaihdoin korun, koska siitä katosi "kivi" ja uudesta korusta se putosi onneksi vain laukkuuni. Fiksasin pikaliimalla. Mutta paljon kehuja saanut kaunis koru!

Sitten kohta sähköpostiini tuli toinen viesti:

Kiitos, että kirjoitit arvostelun tuotteestamme. Valitettavasti kirjoittamasi arvio ei kuitenkaan ollut suositustemme mukainen eikä arvosteluasi voitu siksi julkaista.
Ohjeita hyvän arvion kirjoittamiseen:
  • Käytä tuotetta ennen sen arvostelemista.
  • Keskity tuotteen ominaisuuksin, kerro niista yksityiskohtaisesti ja havainnollisesti.
  • Noudata tekstissä hyviä tapoja ja vältä sopimatonta kieltä.
  • Vältä arviossa henkilokohtaisia tietoja - haluamme turvata yksityisyytesi!
  • Mahdolliset lisäämäsi kuvat ja videot eivät loukkaa tekijänoikeuksia ja ovat hyvien tapojen mukaisia
Toivottavasti voit käyttää hetken arviosi uudelleen kirjoittamiseen, sillä mielipiteesi on meille erittäin tärkeä. Pääset kirjoittamaan uutta arvosteluasi tästä

Ystävällisin terveisin
Sokos verkkokaupan asiakaspalvelu
Eli siis suositusten mukainen arvostelu tarkoittaa sitä, että saa kirjoittaa vain kehuja? Kehotan kaikkia verkkokaupoissa asioivia olemaan todella kriittisiä kuluttajien kirjoittamia arvioita kohtaan. Hyvät arviot varmasti pitävät paikkansa, mutta ei ole kuluttajan kannalta oikeudenmukaista, että tuotteen huonoja puolia sisältäneitä arvosteluja ei julkaista. Toki jotkut nettikaupat julkaisevat myös realistisia arvosteluja ja mielestäni olisikin tärkeää saada vaikka jonkin vaatteen istuvuudesta ja materiaalista aitoja käyttäjäkokemuksia, puhumattakaan elektroniikasta tai vaikka koirien ruoista. Pitäisiköhän perustaa sivusto, johon voi kirjoittaa kootusti rehellisiä arvosteluja eri nettikaupoista ja niiden tuotteista? Onko teillä vastaavia kokemuksia arvostelujen ja kommenttien kirjoittamisesta ja sensuroinnista? Ja onko teidän mielestänne edes kyse sananvapauden rajoittamisesta? 

maanantai 6. lokakuuta 2014

Kynsitarrat eli yhden illan turhamaisuus


Uskokaa ihmettä... Entinen kynsilakka-addikti on ollut heinäkuusta asti ilman kynsilakkaa! Alkoi ahistaa vimmatusti ajatus siitä, että imeytän jatkuvasti itseeni melko vaarallisia kemikaaleja kynsieni kautta. Minulla oli nuorena hauraat ja ohuet kynnet ja aloin vahvistaa niitä lakkaamalla ja säännöllisesti parinkymmenen vuoden ajan lakkailinkin sekä sormia että varpaita... En uskalla edes ajatella niitä kemikaalimääriä, joita lakoista ja poistoaineista onkaan vuosien mittaan kertynyt. Olen aina ollut sitä mieltä, että tarvitsen lakkaa, ainakin väritöntä, koska kynteni ovat heikot ja hauraat ja lohkeavat helposti... Kuinka väärässä olenkaan ollut! Nyt muutaman kuukauden lakattomuuden jälkeen kynteni ovat tasaiset ja vahvat, ei ole liuskan liuskaa, ei lohkeamia eikä epätasaista väriä. Täytyy olla siis niin, että kynsien jatkuva lakkaaminen ja lakkojen poistaminen piti kynsiäni huonokuntoisena, vaikka en todellakaan lakannut edes päivittäin ja käytin aina ns. parempia lakkoja. Ainoa miinuspuoli tässä lakattomuudessa on, että kynteni ovat rumat! Mielestäni lakatut kynnet ovat kauniit ja välillä todella orpoilen sen asian kanssa, että kynteni ovat ihan alastomat, valjut ja täysin epänaiselliset. 

Käytin kynsilakkaa aina arkenakin ja jos tuli jokin akuutti juhlameno, niin minun ei tarvinnut erikseen kynsiä lakkailla, sillä ne olivat aina huolitellut. Olinkin siis vähän pulassa, kun viime viikolla oli kekkerit tulossa ja kynnet paistoivat ihan nakuina... En mitenkään tarkoituksella etsinyt kynsiini mitään, mutta Anttilasta ihan ohimennen bongasin kynsitarrat. En ole aiemmin kynsitarroja kokeillut, mutta jotenkin nyt ajattelin, että tässä voisi olla vähäkemikaalisempi ja ympäristöystävällisempi vaihtoehto lakalle. Sitä en tiedä, mitä aineyhdisteitä tarroista irtoaa, mutta tuskinpa vaan mitään liuottimia ja sitäpaitsi tarrojen poistamiseen ei tarvitse käyttää mitään myrkkyä. 

En tietenkään älynnyt ottaa kuvaa ennen kuin laitoin tarrat, mutta kuvassa näkyy muutama kokonainen tarra ja useampi kynnen kärkeen laitettava tippitarra, joiden avulla voi tehdä ranskalaisen manikyyrin.

Tarrojen laittaminen kävi melko nopeasti ja minulle se oli helpompaa kuin lakkaaminen, koska en ikinä malta odottaa, että lakka kuivuu. Tarroja olisi pitänyt muotoilla omiin kynsiin sopiviksi ja viilata reunoista nätimmiksi, mutta oli niin kova kiire bilettämään, että en ehtinyt. Huomasin tarraillessani, että vaikka viilaan kynsiäni säännöllisesti, niin niiden muoto on vähän epämääräistynyt...

Kunhan ei kovin läheltä tiiraile, niin tarrat näyttävät oikein kivoilta. Ohjeissa sanottiin, että tarran reuna ei saa jäädä kynsinauhan päälle. No, aika rumasti se jäi ja jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin tehnyt kunnon manikyyrin ja muotoillut reunat siistimmäksi. Mutta eipä tuo minusta näytä sen karmeammalta kuin tyvestä irti kasvaneet rakennekynnet...

Kahden ensimmäisen kynnen kohdalla maltoin olla huolellisempi ja vasemman käden pikkurillistä ja nimettömästä tulikin ihan hyvät. Nimettömässä näkyy vähän kohollaan olevaa tarraa, mutta kunhan tarraa painaa kynttä vasten, niin ilma lähtee pois ja tarra kestää paremmin. 

Mitään tällaisilla kynsillä ei voi tehdä, sillä tarrat alkavat repsottaa helposti ja vasemman peukalon tarra repsahtikin jo ennen kuin pääsin kotiovesta ulos, mutta kyllä tarrat juuri ja juuri yhden illan kestävät. Hintaa paketilla oli noin 8 euroa eli moninkertaisesti kalliimpaa kuin kynsilakka, mutta kerrankos sitä hömpötellään... Aion jatkossakin turvautua kynsitarroihin, sillä todella kaipaan kynsiini kauneutta. Olisi kuitenkin kiva tietää, onko käsitykseni tarrojen ekologisuudesta ja vähäkemikaalisuudesta paikkansapitävä eli jos joku osaa kertoa jotain, niin olisi kiitollinen. Otan myös vastaan vinkkejä hyvistä kynsitarroista.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Överisokeriset suklaabrowniet

Olen yleensä hyvin sanavalmis, mutta nyt en keksi sanoja kuvaamaan sitä, miten överimakeita leivonnaisia onnistuin tekemään... Jos olisin aikanaan saanut kuvan beagleni ilmeestä sillä hetkellä, kun se maistoi hunajaa, niin se kuva olisi sopinut tähän. Beagle ei ollut eläissään saanut mitään niin makkeeta. Sen ruskeat mantelinmuotoiset silmät menivät  ihan sirrilleen ja suupielet vetäytyivät muotoon "huijui miten makeaa tämä on" ja vaaleanpunainen pikkukieli lipoi vimmatusti.

Ylisokeriset ja -makeat leivonnaiseni olivat olivat brownieita ja vähän harmitti niiden epäonnistuminen, sillä olin oikein etsimällä etsinyt kunnollista reseptiä enkä säheltänyt mitään omasta päästäni. Brownieiden kuuluu olla kuulemma tiiviitä ja pureskeltavia ja niissä pitäisi olla rapeahko pinta. Suurin osa aiemmin valmistamistani brownieista on mokkapalatyylisiä, liian kakkumaisia, liian mutakakkumaisia tai liian jotain sellaista, mitä niiden ei pitäisi olla. Arvelin, että "Leivonnaisia herkkusuille"-kirjassa olisi täydellinen ohje, koska kirjan ohjeet ovat kuuluisan Hummingbird Bakeryn reseptejä. Minulla on tällaisia aivan ihania kirjoja, joista löytyy jos jonkinlaista ohjetta ja aika monia olen kokeillut, mutta yksikään ohje ei ole jäänyt suosikiksi. Ei haittaa kuitenkaan, sillä onhan tällaisia kirjoja aina hyvin miellyttävää ja inspiroivaa selailla ja ihailla.


Tässä brownie-ohje, mutta ennen kuin intoonnut leipomaan, niin lue juttu loppuun...

Perinteiset browniet

200 g tummaa suklaata
175 g suolatonta voita
325 g (3,8 dl) sokeria
130 g vehnäjauhoja
3 kananmunaa
tomusokeria koristeluun

1. Sulata suklaa ja voi vesihauteessa.
2. Lisää suklaa-voiseokseen sokeri ja sekoita hyvin.
3. Lisää jauhot ja sekoita ainekset kunnolla sekaisin.
4. Lisää lopuksi munat ja sekoita, kunnes taikina on sileää ja pehmeää. 
5. Levitä taikina n. 33 x 25 cm kokoiseen vuokaan.
6. Paista 170 asteessa kunnes pinta halkeilee, mutta sisus on vielä pehmeää. Älä paista liikaa, etteivät reunat kuivu.
7. Jäähdytä, leikkaa neliöiksi (n. 12 kpl) ja koristele tomusokerilla.

Pistääkö teillä silmään ohjeesta mitään outoa? Minä ihmettelin sokerin määrää, joka on hyvin suuri verrattuna muiden ainesten määrään... Nämä browniet ovat todella niin megasokerisia, että meinaa hampaat tippua suusta! Jopa minulle, jolle mikään ylimakea ei ole koskaan ole ollut ongelma, nämä olivat liikaa. Paistumisvaiheessa taikina kuohui sokerin vuoksi eikä pohja kypsynyt ohjeen mukaisessa ajassa. Pinta jäi omituisen röpelöiseksi, reunat alkoivat kovettua, mutta sisus oli vielä taikinaisen raakaa. Kumosin pohjan ja alla olevassa kuvassa näkyy, miten sokeri on valunut pohjalle ja muodostanut kovan ja kiiltävän kerroksen. Sitä voisi kuvailla paistetuksi hattaraksi, joka on tiivistä, kovaa, paahdettua ja suklaanmakuista. Sisus on oikein mehevä, mutta päällimmäisenä makuna on pelkkä sokeri. Suklaa ei maistu kovin paljon, ainakaan niin paljon kuin tumman suklaan pitäisi maistua. Nämä browniet menevät tuttavapiirini tuntemaan kategoriaan "Mintun sydänkohtausleivonnaiset", etenkin kun tein vielä Nutella-kuorrutteen.

Rakastan Nutellaa ja tunnustan, kyllä rohkenen tunnustaa julkisesti, että lapan sitä lusikalla lautaselle suoraan purkista enkä ajattele yhtään, että siinä on karmea määrä kaloreita! Mutta se on taivaallisen hyvää ja vastustamatonta. Tosin kerran Amsterdamin reissulla söin aamupalaksi Nutella-pannukakkuja ja sen jälkeen oli pitkään niin ötlöttävä olo kaikkia pähkinäsuklaalevitteitä kohtaan, että pidin aika pitkän Nutella-tauon. 

Kuorrutteeseen laitoin noin puoli purkkia maustamatonta tuorejuustoa, noin 50 grammaa voita, puoli purkkia Nutellaa (koska olin puolet jo syönyt:) ) ja vähän alle desin tomusokeria, jotta koostumuksesta tuli sopivan paksua ja helppoa pursottaa. Nutella-kuorrutteissa käytetään monesti vispikermaa, mutta sellaisesta kuorrutteesta tulee liian löysää ja sitä joutuu pakastelemaan ennen pursotusta ja ennen leivonnaisten tarjoamista. Tästä tuli koostumukseltaan erinomaista ja ajatuksena olisi tehdä muutaman viikon päästä eräs synttärikakku, johon laitan tätä täytteeksi. 

Jos jollakulla on oikein hyvä brownie-ohje, niin ottaisin vastaan mielelläni kiitos! Etsin edelleen toimivaa ohjetta enkä haluaisi tehdä kovin usein tällaisia epäonnistuneita kokeiluja. Mutta onpahan minulla nyt pakastimessa 2x2 cm kokoisia brownie-palasia, jotka taatusti vievät sokerihimon.