lauantai 29. marraskuuta 2014

Pikkujouluasu espanjalaistyyliin Chanelilla höystettynä

Minulla on ilo tarjota teille upotuoreita asukuvia - kerrankin! Eilen vietettiin työpaikan pikkujouluja ja vaikka yöunet jäivät ihan liian vähiin, niin nyt on virkistynyt ja voimaantunut olo ja mikä parasta, mahalihakset kipeänä nauramisesta. Juhlapaikkana oli hurmaava Juhlatalo Humina Lievestuoreella ja olin yllättynyt paikan modernista ja tyylikkäästä ilmeestä. Erityisen kehun ansaitsee ruoka, joka ei pikkujouluteemasta huolimatta ollut jouluruokaa vaan olimme toivoneet jotain muuta. Meille tarjoiltiin alkuruoaksi täyteläisen ja runsaan makuista kasvissosekeittoa, jota syödessään monet pohtivat, että saisiko sitä dogibagiin mukaan. Ei tarvitsisi baari-illan jälkeen käydä nakkikopilla vaan voisi latkia yöpalaksi keittoa! Pääruoaksi oli juustotäytteistä broileria, jossa oli niin täydellinen rakenne ja kypsyys, että en muista, milloin olen saanut ravintolassa noin hyvää broileria. Ja minä muuten syön lähes aina ravintolassa broileria, että vertailukohteita löytyy! Tarjolla oli myös lohta (hurjan iso kala olikin!) ja tietysti salaattia sekä leipää. Jälkkäriksi oli myöhemmin illalla leivoskahvit. Se, mitä jäin kahvia juomattomana jouluihmisenä kaipaamaan, oli glögi. Siitä olisi tullut kivan jouluinen tunnelma, mutta en valita, koska kaikki oli muuten niin buenosti.

Yleensä pitäisi kai ainakin yrittää selittää juhlaan kuin juhlaan mennessä, että asun valitseminen tuottaa päänvaivaa... Ikävä kyllä en kykene niin sanomaan, sillä asun valitseminen oli liiankin helppoa. Olen ollut pitkään sillä linjalla shoppailun suhteen, että en osta juurikaan muuta kuin pakollista. Vähän mälsäähän se on toisaalta, mutta ansaitsen pisteet säästäväisyydestä, ekologisuudesta ja myös kekseliäisyydestä. Kummasti kelpaa vanhatkin vaatteet, kun uusia ei vaan hanki. Ja kelpaahan ne vanhat vaatteet hyvin, kun on kyse sellaisista, jotka ovat lojuneet vuosia käyttämättöminä. On ihan höpöhöpösääntö, että jos ei ole käyttänyt jotain vaatetta vuoteen, niin se pitää heittää pois. Minulle monet vaatteet ovat lähes ikuisia! Eilen käyttämäni juhlamekon olen ostanut Nizzasta yli kolme vuotta sitten enkä ole sitä kertaakaan pitänyt. Olen ajatellut, että se on liian juhlava, joskus se on ollut mielestäni liian rohkea ja välillä se ei ole istunut päällä kunnolla tai ei ole vain ollut sellaista fiilistä, että olisin halunnut käyttää näyttävää mekkoa.

Tältä se sitten näyttää päällä. Helma on lyhyehkö, mutta ei kuitenkaan vesirajamallia, mutta silti niin lyhyt, että tarvitsee alleen paksut sukkahousut. Ihonväriset sukkahousut olisivat muotiasiantuntijoiden mukaan paras vaihtoehto juhlavaatteen kanssa, mutta ei nuo mustat paksukaisetkaan mitenkään rumalta näytä ja sitäpaitsi ne ovat lämpimät, mikä on minulle aina tärkeää.

Lämmikkeenä oli Anne Linnonmaan röyhelöhelmainen viitta, jonka oikea väri on täydellisen joulunpunainen (kuva valehtelee ärsyttävästi). Äitini on ostanut viitan vuosia sitten ja mielestäni se oli silloin tätimäinen, mutta nyt kun olen jo hyvässä täti-iässä, niin voin huoletta käyttää viittaa. Sitäpaitsi se on mielestäni kaunis ja sen voi asetella monella tavalla. Tämänkin vaatten käyttöikä on vuosia tai jopa vuosikymmeniä! 

Olin jo häirinnyt tarpeeksi työkavereitani pyytämällä kuvailemaan ja lähdin ottamaan inhoamiani selfieitä vessaan. Ai että miksi otin kuvia, joita inhoan? Siksi, että kokeilin kameran toimintaa eri valossa, sillä meillä ei oikein synkkaa kameran kanssa enää. Mutta aika kiva sisustus toiletissa, eikö?

Minulla on vähän sellainen tunne, että pikkujouluasuni sai inspiraatiota viime kesän Barcelonan matkasta ja espanjalaisuudesta; naisellisuudesta, dramaattisuudesta, tulisuudesta, runsaudesta. Röyhelöruusuisen/pliseeratun mekon vastapainoksi sopisi yksinkertainen jakku tai bolero, mutta toisaalta viitta oli samaa rehevää tyyliä kuin mekko. Chanelin laukun sopivuutta asuun mietin, koska minulla olisi ollut mekon kanssa mätsäävä ruusulaukkukin, mutta Chanel kuulemma sopii asuun kuin asuun. Oletteko samaa mieltä? Kenkien kanssa oli ongelmia, sillä ahkeran pyöräilyn ansiosta mitkään saapikkaat eivät mahdu teräspohkeisiini. Jälleen kerran turvauduin ikivanhoihin Tapaksen mokkanilkkureihin, joita tosin luultiin Minna Parikan suunnittelemiksi. Aavistelin, että lähden kuitenkin riekkumaan baariin pikkujoulupaikasta ja niinhän siinä kävikin ja olin tyytyväinen, että jalassa oli hyvät kengät. Siitä huolimatta oli aika taivaallinen olo saada ne pois jalasta joskus klo 04 jälkeen. 

Hemmottelin itseäni turhamaisuudella ja käväisin ennen juhlia lähikampaamo Huhtahiuksessa. Minulla on pahoja kampaajatraumoja enkä ole uskaltanut käydä kuin luottokampaajallani, mutta nyt ajattelin, että rohkea rokan syö ja se kannatti! Kampaajalla oli silmää ja hän oli jo etukäteen suunnitellut, millaisen kampauksen hän minulle tekee. Toki kiharakampauksen osaisi kai itsekin tehdä, mutta halusin kerrankin, että minun ei tarvitse hermoilla hiusteni kanssa. Kampaaja laittoi hiuksiani reilun tunnin ajan ja jos itse olisin alkanut kähertää ja tupeerailla, niin olisin saanut kulumaan vähintään yhtä paljon aikaa. Kampaus olis toispuoleinen kiharakampaus ja poimin tästä hyvän idean seuraaviksi kerroiksi. Vielä kun oppisin käyttämään kiharrinta!  

Sokerina pohjalla jotain ihanaa... Sain tämän ihanan rasian ja korvikset lahjaksi rakkaalta ystävältäni, jonka mielestä minulla pitää olla Bree Van de Kamp-tyyliset korut ja oli hänellä jokin muukin perustelu, mutta olin lahjan saatuani niin liikuttunut, etten muista, mikä se perustelu se oli. Ystäväni kertoi, että pallokorvikset laitetaan korviin niin, että iso pallo tulee korvanipukan taakse ja pieni eteen. Häh? Kampaajan tuolissa istuessani luin lehdestä, että tällaiset korvakorut, joita BB-korvakoruiksi (tulee sanoista big ball) kutsutaan, ovat nyt kuuminta hottia! Tarkoitus on laittaa korun suurempi takaosa alas korvanipukan taakse. Ensin tietämättömänä laitoin ison pallon tiukasti kiinni kuin normikorviksen takaosan ja näytti siltä kuin minulla olisi alahörökorvat ja ajattelin, että eihän nämä tällaiset voi olla. Sitten laskin takaosaa vähän alemmas ja näytti jo paremmalta!

Mitäs pidätte pikkujoulutyylistäni? Minä itse tykkäsin ihan älyttömästi ja se onkin pääasia. Se, että viihtyy vaatteissaan, näkyy ulospäinkin ja eilen kuulin minusta käytettävä sanaa  "hehku" aika monta kertaa. Mutta osaako joku kertoa, minkä takia kuvat ovat noin epätarkkoja? Harmittaa todella aina tuo sama sumeusongelma!  Pohdin ihan tosissani uuden kameran hankkimista, että saisin muistoksi kunnollisia kuvia epätarkkojen otosten sijaan. En onneksi ole niin turhamainen ja blogiorientoitunut, että olisin antanut sumeiden kuvien pilata muuten niin ihanan ja huippuhauskan illan.

perjantai 28. marraskuuta 2014

Mitä mieltä mummo on homoista?

Juuri kun eilen kerkesin mainostaa, että pohdiskelut riittää minulle, niin nyt olen jo kirjoittamassa päivänpolttavasta aiheesta... (Ei pantteri pääse pilkuistaan...) Tasa-arvoinen avioliittolaki meni eduskunnassa läpi ja osa kansasta riemuitsee asiasta ja osa taivastelee, että nyt tulee Suomesta uusi Sodoma/Gomorra. Mutta mitä sanoo mummo? Ihminen, joka on nähnyt sota-ajan, kantanut hameenhelmat kuurassa talvipakkasella vettä kaivosta lapsille, lehmille ja hevosille, joka on nähnyt Suomen nousun hyvinvointivaltioksi... Joka istuu kiikkustuolissa etsien asentoa, jossa työn kuluttamaa kehoa ei särkisi...

"No mänkööt minun puolesta naimisiin... Samallaesia ihmisiä nekkii on ko myö muutkii", sanoi mumsku tuttuun tapaan topakasti. Usein mummot ja papat ovat hyvin konservatiivisia eikä vanhusten päätä ja mielipiteitä käännetä helpolla. Usein me nuoret vain hymähtelemme hiljaa vanhusten mielipiteille, koska tiedämme, että heitä ei enää voi aivopestä emmekä halua pahoittaa heidän mieltään. Minusta on mukavaa, kun saan olla tekemisissä mummon kanssa, joka vanhaksi ihmiseksi on avarakatseinen. Hän ei ole oma mummoni, mutta sanotaan vaikka, että hän on varamummo ja minulle hyvin tärkeä ja rakas sellainen, sillä omia isovanhempia ei minulla ole ollut vuosikymmeniin.

Mummon mielipide samaa sukupuolta olevien avioliittolaista sai minut pohtimaan, että minkä hiivatin takia lakia pitää niin kovasti vastustaa? Että jos 80-vuotias mumetsu kykenee suhtautumaan homoihin ja lesboihin riittävän avarakatseisesti, niin miksi se on monille muille (nuoremmille) niin hirvittävän vaikeaa? Miksi? Sen mummo on tosin sanonut, että häntä ärsyttää, kun joka telkkariohjelmassa pittää olla aina joku homo tai lespo ja että asiaa korostetaan ihan liikaa. Tämän mielipiteen olen kuullut monelta nuoremmaltakin ihmiseltä ja itsekin kyllä välillä mietin, että onko kaikkialla pakko olla kiintiöhomo. Homoseksuaalisuudella kun ei pitäisi enää olla edes shokeerausarvoa, mitä männävuosina tv-sarjoissa ja elokuvissa haettiin. Mutta ilmeisesti shokeeraavaa ja hämmästyttävää homoseksuaalisuus edelleen on, sen on julkinen keskustelu viime aikoina näyttänyt.

Suuri osa tuttavistani on tasa-arvoisen avioliittolain kannalla enkä oikeastaan tiedä ketään, kuka sitä vastustaisi. Minä kannatin lakialoitetta samalla tavalla hiljaisesti kuin moni muu eli vaihdoin Facebookin profiilikuvaksi Tahdon-kuvan. Kuvassa on kahden naisen sormet ja ohhoh, sormukset nimettömissä! No ohhoh! Tarkkasilmäisimmät saattavat tunnistaakin oikeanpuoleisen käden... Tarina kuvan taustalla on sellainen, että kaksi naista lähti kesällä naistenkeskiselle voimaantumisreissulle. Kotimatkalla lentokoneessa he ajattelivat, että menevät pirruuttaan kihloihin! Että kun he ymmärtävät toisiaan paljon paremmin kuin miehet ja yhteisolokin sujui mutkattomammin kuin yhdenkään kaksilahkeisen kanssa. Ja että olisihan se helppoa, kun olisi kaksi naista hoitamassa huushollia ja lapsia ja olisi aina vierellä putkiaivoton ihminen, jolle ei tarvitse vääntää mitään rautalangasta. He pujottivat itsenäisinä naisina omat sormukset omiin nimettömiin ja pohtivat nauraen, että mitähän kaikki tuumaisivat, jos he kertoisivat, että tässä on meidän iloinen satteenkaariperhe!

Kihloihin he eivät oikeasti menneet, mutta ajatuksena se oli hyvin mielenkiintoinen ja olisi ollut enemmän kuin kutkuttavaa nähdä ihmisten reaktiot, jos uutinen olisikin ollut totta. Ja jos olisimme oikeasti kihlautuneet, niin olisimme joutuneet miettimään sitäkin, että pitääkö tehdä toinen reissu sellaiseen maahan, jossa samaa sukupuolta olevien avioliitto on sallittu. Nyt ei onneksi enää tarvitsisi.

torstai 27. marraskuuta 2014

En jaksa pohdiskella, mä tahdon olla vain

Marraskuun harmaus ja kaamos on minulle aika hankalaa enkä ole ainoa pimeydestä kärsivä. Monet kokevat hidastuvansa, olevansa väsyneempiä kuin valoisampaan vuodenaikaan ja on ihan sama mitä tekee, koska fyysiset oireet ja velttous hiipii silti kehoon ja mieleen. Sitä tahtoisi vain karhuuntua nukkumaan ja herätä vasta keväällä, kun aurinko paistaa (ja jouluksi). Toki omilla valinnoilla voi vaikuttaa hyvinvointiinsa ja raitis ilma, vitamiinit sun muut perusjutut pitävätkin virkeänä. Tänä syksynä elämässäni on ollut enemmän positiivisia asioita kuin vuosiin ja niiden ansiosta olen ollut jaksavampi, mutta joudun silti taistelemaan kaamosväsymystä vastaan. Juuri kun pitäisi vähän hidastaa ja levätä, niin arkeni on niin hektistä, että en kertakaikkiaan kestä perässä. Levolle ja liikunnalle sekä kunnolliselle syömiselle kyllä järjestän aikaa, sillä olen päättänyt, että mikään muu ei ole elämässä niin tärkeää kuin oma hyvinvointini. Pakollisia ja myös pakottomia tekemisiä on nyt paljon ja on ollut pakko priorisoida ja ensimmäisenä taitaa aina kärsiä tämä blogi. Monia aiheita olen taas mielessä pyöritellyt - ajankohtaisia aiheita kuten avioliittolain käsittely eduskunnassa ja ydinvoima sekä epämääräisiä omia pohdintoja parisuhteesta, shoppailusta/shoppailemattomuudesta ja ikääntymisestä, mutta mistään en ole kirjoittanut. Enkä mistään muustakaan, vaikka tunnen omatunnon pistoksen siksi, koska olisi pari yhteistyöjuttuakin jonossa. 

Miksi en ole kirjoittanut? Siksi koska tämä kortti:

Sain kortin rakkaalta ystävältäni synttäripaketissa. Hain paketin Citymarketin SmartPost-automaatista ja täpinöissäni revin paketin auki jo paikan päällä. Sitten alkoikin kuulua niiskutusta ja huokailuja... Liikutuin jopa vähän liikaa ja vaikka olen hyvä hillitsemään tunteitani, niin aina en siihen kykene, vaan tihrustin korttia Cittarin käytävällä tippa linssissä. En osaa edes sanoa, mikä runossa on niin koskettavaa. Ehkä se, että se vaikuttaa juuri minulta, että kulkisin monta tietä mielelläni, että vilijonkkia näkee jos jonkinlaisia, että asioita on välillä vaikea ymmärtää... Mutta viimeinen kappale on se koskettavin... Koska olen kuin Muumipeikko, pieni vain, joka on liian suuressa maailmassa. Ja silloin kun ahistaa, ei auta kuin oikoa jalkoja. "En jaksa pohdiskella, mä tahdon olla vain" on lause, jonka otin ohjenuorakseni! Mitä hiiskattia minä vatvomaan aina syntyjä syviä, kun sitä voi vaan olla möllöttää. Enkä ihan oikeasti jaksa aina pohdiskellakaan, vaikka pohdiskelevaisuus on kai niin syvällä luonteessani, että en siitä mihinkään pääse. Kortti on missäs muuallakaan kuin jääkaapin ovessa ja se muistuttaa minua jalkojen oikomisen tärkeydestä ja siitä, että voin olla vain.

Ai että mikä tuo Barbapapa tekee kuvassa? No se on minun motivaatiopehmoni! Ihminen tarvitsee tässä kaamosharmaudessa kaikenlaisia erilaisia motivaattorikavereita. Jos oikein hurjaksi heittäydyn, niin saatanpa jossain vaiheessa kirjoittaa Barbapapa-mysteeristä vähän enemmän...

tiistai 18. marraskuuta 2014

Polish & peel -ekokynsilakka

Lähes neljä kuukautta kynsilakatonta aikaa takana! Kynnet kasvavat ja ovat vahvat eivätkä lohkeile, mutta ovat hiivatin mälsät ja ihan alastomat! Edellisen kerran ilahdutin kynsiäni kokeilemalla kynsitarroja, jotka ovatkin ihan käypäiset yhden illan jutuksi. Kynsitarrat ovat kuitenkin aika kalliit ja hankalat verrattuna kynsilakkaan ja koska olen vähän hömpähkö kaikkiin tyttöjuttuihin, niin haluaisin joskus lakata kynteni. Olen etsinyt mahdollisimman vähäkemikaalista, vähähajusteista ja ekologista sekä tietysti nättiä kynsilakkaa ja välillä on tuntunut, että olen mahdottoman tehtävän edessä. Monet ns. ekolakat haisevat yhtä tujulle kuin tavallisetkin ja monissa hajusteettomissa lakoissa on sama määrä kemikaaleja kuin normilakoissa. Kun löysin eräästä nettikaupasta (http://www.ecco-verde.com/) Suncoatin lakat, olin aika skeptinen. Vesipohjainen, myrkytön ja ekologinen lakka, sisältää luonnollisia mineraalipigmenttejä, poistetaan vetämällä, niinkö todella? Hintaa 7,49 euroa. Ei muuta kuin tilaukseen!

Ihan tavalliselta kynsilakalta se näytti eikä koostumuskaan ollut mikään erilainen verrattuna normilakkoihin.

INCI-lista on hyvin lyhyt ja sikälimikäli itseoppineena kosmetiikkaharrastajana ja kotikemistinä jotain ymmärrän, niin lakan pääaines on vesi ja muoviyhdiste (acrylic copolymer). Polyvinyyliasetaatti taas on hyvin yleinen aine, jolla on liimamaisia ominaisuuksia. Mica on silikaattimineraali, joka on minulle tuttu mineraalimeikeistä. Kävin toki tsekkaamassa ainesosat EWG :n Skin Deep -sivustolla, joka luokittelee tuotteet sen mukaan, aiheuttavatko ne yleistä haittaa elimistölle, syöpää, lisääntymis- ja kehityshäiriöitä ja allergiaa ja onko käyttörajoituksia. Polyvinyyliasetaatti saa asteikolla 0-10 arvosanaksi 3 eli on kuitenkin moderate hazard.  Acrylic copolymer saa arvosanaksi puhtaan nollan. Muita ainesosia en sitten tsekkaillutkaan, koska tuo tieto riitti minulle. Sivustolta voi myös hakea tuotteita niiden nimellä, mutta juuri tätä Suncoatin lakkaa en löytänyt. 

Lakka ei ole täysin tuoksuton, mutta tuoksu on erittäin mieto, vähän liimamainen. Paperiliima tuoksahtaa vähän samalle. Minua on ruvennut etomaan tavallinen kynsilakan haju ja välillä tuntuu, että se käy päähän, tai siis että saan siitä päänsäryn ja siksi olen metsästänyt haisuttomampia lakkoja. Suncoatin lakan ekologisuus on mielestäni vähän niin ja näin ja ekologisintahan olisi olla käyttämättä kynsilakkaa tai olla kaksi metriä mullan alla, kuten eräs yliopistossa toimiva lehtori kerran tokaisi. Mutta jos ajatellaan kynsilakkoja, niin jo pelkästään se, että ei tarvitse käyttää myrkkyjä lakan poistamiseen, on iso plussa. Mutta mitenkäs on, maatuuko tämä lakka? Koska muovihan ei maadu... Pitääkö minun ottaa yhteyttä Suncoatia valmistavaan firmaan ja kysyä asiasta? Taidan ajatella näitä juttuja ihan liian syvällisesti ja välillä mietin, miten helppoa olisi vaan marssia kauppaan ja ostaa sen kummempia ajattelematta jokin ihana glitterhilesparklingsugarcrush-lakka ihan vaikka vaan pikkujoulukaudeksi. Mutta ei, käytän illat pitkät siihen, että tutkin INCI-listoja ja pohdin ekologisuutta, vatvon perinjuurin kaikkea ekohenkisen ystäväni kanssa ja sitten kummatkin kuolemme kuitenkin syöpään, kun taas kemikaaleilla itsensä kyllästäneet kaverimme elävät varmaan satavuotiaksi!

Olisin voinut tilata jonkin muunkin lakkasävyn, mutta halusin kokeilla neutraalin väristä lakkaa, jossa vauriot eivät näy pahasti ja sitäpaitsi olen tykästynyt vaaleisiin lakkoihin. Yhdellä lakkakerroksella tuli sävyä vain himmeästi, mutta annoin kuivua ja laitoin toisen kerroksen ja kun vauhtiin pääsin, niin kuivattelun jälkeen vielä kolmannen. Ja ohops, ihan hyvältä näyttää! Luonnossa tosin kiiltävämmältä. Ja katsokaas muuten kynsiäni, ei tarvita tippejä eikä lisäravinteita vaan vain lakattoman elämän ja tietysti kunnon ruokavalion. 

Lakka on mielestäni oikein kaunis, hyvälaatuinen, helppo levittää ja nopeasti kuivuva, mutta kuten arvata saattaa, ei kovin kestävä eikä sitä luvattukaan vaan lakan kerrotaan kestävän 1-2 päivää. Kestävyyttä en tosin lakaltani halunnutkaan, sillä minulle riittää, jos lakka kestää vain yhden päivän tai illan. Olen tottunut siihen, että kynsissäni ei kestä mikään lakka eikä edes tekokynnet. Siis ne rakennekynnet, geelikynnet tai miksi niitä nyt kutsutaankaan hienommalla nimellä. Olen sellaisia kin joskus kokeillut ja se oli ihan rahanhaaskausta, mutta tulipa testattua! Suncoatin lakan väitetään kestävän varpaankynsissä viikkoja ja kunhan edelliset lakat kuluvat pois, niin testaan, miten Suncoat varpaissa toimii. (Edelliset lakat varpaankynsissä on laitettu heinäkuussa ja olen siitä asti arponut, että kumpi on pahempaa: se, että pitää lakanjämiä kynsissä, jolloin niistä liukenee koko ajan jotain elimistöön  vai se, että poistaa lakat?)

Kun lakka on ollut noin vuorokauden kynsissäni, se näyttää tältä: 

Polish & peel todellakin! Lakka peelautuu itsestään, mikä on vähän huono juttu enkä tätä lakkaa suosittelisi leipureille tai kokeille ja itsekin kokkailin kumihanskat kädessä. Lakka lähtee irti nätisti ja täysin kivuttomasti vain vetämällä. Parasta, siis ehdottomasti parasta tässä lakassa on, että ei tarvitse käyttää kynsilakanpoistoainetta! Tilasin samalla Suncoatin soijapohjaisen kynsilakanpoistoaineen, joka ei ole ihan täysin kemikaaliton, mutta parempi ja turvallisempi vaihtoehto kuin asetoni. Onneksi kumpaakaan ei tarvitse käyttää tätä lakkaa poistettaessa! 


Olen ollut vielä sen verran nuuka, että en ole raaskinut tilata Suncoatin lakkaa värillisenä, mutta Mulberryn värinen, syvän tummanpunainen lakka houkuttelisi ja myös sininen eikä pinkkikään olisi paha... Maltan kuitenkin mieleni ja teen periaatteeni mukaan eli käytän ensin tämän pullon loppuun ja ostan sitten vasta uuden. Tällä lakan käytöllä siihen saattaa kulua tovi, sillä lakkaan kynteni ehkä noin kerran kuussa.

Miltä tämä Polish & peel -lakka teistä vaikuttaa? Keksisikö joku kivan ja iskevän suomenkielisen nimen lakalle? 

torstai 13. marraskuuta 2014

Musiikkivideoita vai pornoa? (Varoitus: sisältää K-18 termejä)

*Varoitus: kirjoituksen sisältö ei sovi siveyden sipuleille, koska asioista kirjoitetaan niiden oikeilla nimillä. Pahoittelen, että en käytä tekopyhiä termejä. Jos joku on sitä mieltä, että akateemisesti koulutetun henkilön/yläkoulun opettajan ei ole sivistynyttä kirjoittaa alatyylisiä termejä, niin kyllä on. Olen aina ollut sitä mieltä, että asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä ja sitäpaitsi kuulisittepa oppilaiden jutut! *

Minulla on kyssäri, joka tulikin ilmi jo otsikossa. Tämän aiheen pohtiminen lähti Nicki Minajin Anaconda-videosta. Uuuuh, onpa seksikäs, oooh, aika hottis baby, mikä takamus, miehet käy niin kuumina! Niinkö? Todellako? Olisi kiva kuulla miesten kommentteja siitä, onko Nicki Minaj hot vai not. Pienen empiirisen kenttätutkimuksen jälkeen not-kanta on voitolla. Nicki Minaj ei ole minunkaan mielestäni seksikäs ja hän jäi reippaasti kakkoseksi sille Anttilan kassajonossa seisoskelleelle pienelle ja hoikalle tytölle, jolla oli täydellisen ja harvinaisen pyöreä peppu. Kyllä, minäkin naisena kiinnitän huomiota tällaisiin asioihin. En esineellistä, en alenna naisen arvoa vaan naisena ihastelin kanssasisareni upeutta. Minä samaa sukupuolta edustavana saatoin peppua katsoa pitempään ja myönnän, että jäin ehkä vähän tuijottamaan, mutta seurassani olleella mieshenkilöllä oli vaikeampaa - hän lähes alkoi kiemurtelemaan pöksyissään. Hän yritti olla tuijottamatta, mutta ei voinut, koska aivot kohtasivat akuutin ylikuormituksen ja katse nauliintui väkisin kohteeseen. Kauniista vartaloista viehättyminen on ihmisille luontaista ja esimerkkinikin sen kertoo. Tätä luontaista taipumusta käytetään surutta hyväksi musiikkivideoita tehdessä ja myös mainoksissa. Seksi kiinnostaa ja kiihottaa ja seksuaalisten yllykkeiden näkeminen aiheuttaa joskus sekä päässä että kehossa hassuja tuntemuksia. Tämä samainen Anttilassa kanssani ollut mieshenkilö kertoi tuollaisista hassuista tuntemuksista, joita hän oli kokenut silloin, kun oli kuudesluokkalaisena nähnyt Sabrinan Boys, boys, boys -videon.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta minun mielestäni sellaisessa videossa, missä on sekä liikkuvaa kuvaa että musiikkia, on kyse musiikkivideosta, siis MUSIIKKIvideosta. Sanan musiikki voisi kyllä poistaa monen nykyisen videon kohdalta. Mutta onhan Nicki Minajin videota katsottu satoja miljoonia kertoja, että jokin siinä kiinnostaa eikä tarvitse miettiä edes kauan, mikä se jokin on. Se on nimittäin seksi. Jos sanon, että en pidä seksiä tihkuvista videoista niin leimaudun heti ahdasmieliseksi feministiksi tai kukkahattutädiksi. En ole frigidi kukkahattutäti vaan ihan tavallinen nainen, jonka mielestä naisten asemassa ja ihmisten asenteissa naiseutta kohtaan on edelleen parantamisen varaa. On surullista, että naisen aseman puolustajat leimautuvat helposti tiukkapipoiksi. Olen hyvin avarakatseinen ja nähnyt elämässäni jos jonkinlaisia asioita. Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella näkemäni mielenkiintoisuudet ovat lievimmästä päästä. Pornahtavat musiikkivideot eivät minun maailmaani hetkauta, sillä aikuisen naisen maailmankuva ja itsetunto eivät järky enää hirveästi mistään, mutta ajattelen kaikki niitä nuoria tyttöjä, jotka herkässä kehitysvaiheessa hakevat hyväksyntää ja naisen mallia. Yläkoulun opettajana näen todella läheltä nuorten tyttöjen kasvukivut ja tyytymättömyyden omaan vartaloon ja omaan itseen.

En voi olla miettimättä, että millaisen kuvan musiikkivideot naisena olemisesta ja musiikkibisneksestä antavat. Että ei tarvitse osata laulaa, kunhan vaan keikutat peppua? Että pitää olla kurvikas ja treenattu vartalo ja että pitää olla koko ajan sen näköinen, kuin olisi juuri harrastanut seksiä tai kiimainen? Että tavallinen tanssiminen ei ole mitään vaan pitää osata twerkata kuin viimeistä päivää? Olen huolestunut siitä, millä tavalla media tuputtaa seksististä käsitystä etenkin nuorille, jotka ovat vaikutuksille hyvin alttiita. Myös mainokset luovat hyvinkin seksististä ja epärealistista naiskuvaa, mutta se onkin jo sitten toinen juttu - keskitytään nyt vain musiikkivideoihin.

Uum, aah, baby, fuck, bitch, yeah. Siinäpä aika monen biisin tärkein sanoma. Lisäksi pornahtavia symboleja, joita ymmärtääkseen ei ole tarvinnut lukea freudilaista psykologiaa. Välillä on vaikea erottaa, katsooko pehmopornoa vai musiikkivideota. Ainakin kielenkäyttö on samanlaista. Tosin englanniksi "Fuck those skinny bitches" ei kuulosta niin pahalta kuin suomeksi "Nussi noita laihoja narttuja". Entäs sitten "Dick bigger than a tower" = "Mulkku suurempi kuin torni!" tai "Yeah, he loves that fat ass" = "Kyllä, hän rakastaa tätä läskiä persettä!" (Kaikki esimerkit Anaconda-biisistä). Suomiräpissä on onneksi muutakin sisältöä kuin pornotermit, mutta kun satuin käymään Jyväskylän keskustassa Valon kaupunki-tapahtumassa, niin kuulin erään räppibändin nuorten poikien lyriikkasuonen sykkineen. Ehdin erottaa sanat lortto, huora, heruttaa ja anna ja sitten suljinkin korvani. Hyvä pojat, hieno asenne tyttöjä kohtaan! Yritä tässä sitten olla itse hyvänä roolimallina teinitytöille ja selittää yläkouluikäisille pojille, että tyttöjen esineellistäminen on väärin, kun nuoret tapittavat silmät ammollaan (piilo)asenteellisia musiikkivideoita ja kuuntelevat naissukupuolta alistavia sanoituksia.

Sitäkin olen miettinyt, että miksi naisten pitää myydä seksillä, mutta miesten ei? Miksi Cheek ei pomppinut kalsarisillaan stadionilla ja tehnyt sellaisia liikkeitä, jotka kuuluvat makuuhuoneen puolelle? Miksi miehelle riittää se, että hän osaa laulaa, mutta naisen täytyy laulamisen lisäksi pistää peliin ulkoinen olemus? En ymmärrä. Toki monet naislaulajat ovat kauniita jo luonnostaan ja jopa seksikkäitä, mutta mielestäni nainen voi olla seksikäs ilman, että hän keikistelee estradilla puolialastomana ja demonstroi panomuuveja. Esimerkiksi Jenni Vartiainen on erittäin aistillinen ja naisellinen ja miljoona kertaa seksikkäämpi kuin Nickit ja Rihannat enkä ole ainoa nainen, joka on tätä mieltä. Olisi kiva kuulla miestenkin mielipiteitä aiheesta!

Seksin ja pornon raja on häilyvä ja mietityttää, että missä vaihessa musiikkivideoille tulee oikeaa itsetyydytystä ja aktia? Onhan erotiikkaa nähty videoissa jo pitkään, mutta ennen shokeeraamiseen riitti Madonnan tötterökorsetti. Nykyisin kaikki alkaa olla jo nähty ja joka asiassa mennään pidemmälle ja pidemmälle ja kun mikään ei enää shokeeraa, niin sitten pitää tehdä jotain ennenkuulumatonta, jotta saadaan ihmiset kiinnostumaan. Vaikka yleensä en ole sensuurin kannalla, niin tässä asiassa olen.

Loppuun vielä eräs versio Anacondasta, mikä on parempi kuin alkuperäinen:

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Helppo munaton maustekakku (joulua odotellessa...)

Ähäkutti kaamosmasennus ja -väsymys, et olekaan tänä syksynä päässyt niskani päälle! Olen taistellut järein asein sinua vastaan ja selvinnyt voittajana eikä sinulla ole enää mitään mahdollisuuksia päihittää minua. Olen nimittäin jo nyt siirtynyt taistelussa vaiheeseen, johon siirryn yleensä vasta marraskuun puolivälin jälkeen tai kuun lopussa: jouluajatuksiin! Kyllä! En ole mikään jouluhörhö, mutta rakastan joulua ja joulun aika on mielestäni aina ihan liian lyhyt. Tänä vuonna ajattelin pitkittää sitä ja aloitella jouluhömppäämisen (EI siis hössötyksen) jo nyt. Viime viikonloppuna heittäydyttiin äidin kanssa hurjiksi ja laitettiin vanhempieni kodissa jouluverhot ja -matot paikoilleen. Varsinaista joulufiilistä minulla ei vielä ole, mutta tunnen, että joulun henki lähestyy koko ajan ja pikkuhiljaa valloittaa mielen ja sydämen. 

Joulussa eräs tärkein asia on tietysti ruoka ja herkut ja minun on jo pitkään tehnyt mieli jotain jouluista hyvää. Olen kuitenkin sen verran "asperger"-henkinen, etten kykene tekemään joululeivonnaisia vielä, vaikka pipareita ja torttuja tekisikin kamalasti mieli! Monissa eri yhteyksissä on ollut puhetta joulumausteista ja veikkaan, että mausteasia on jäänyt altiajuntaani jylläämään, sillä tänään töistä kotiin pyöräillessä tuli maustekakkuhimo. Olen aina tykännyt perinteisestä maustekakusta, vaikka en kuivakakuista oikein muuten välitäkään. 

Kotona iski kuitenkin epätoivo: munattomuus! Kuka on syönyt munani? Minä itse tietenkin, mutta en tiedä, milloin ne ovat päässeet loppumaan. Munat ovat olleet jääkaapissani kuin ehtymätön luonnonvara, sillä niitä on siellä aina. Muistelin, että minulla on paljon erilaisia maustekakkuohjeita ja pähkäilin, että niihin tulee monesti piimää tai muuta hapanmaitotuotetta eikä välttämättä kananmunaa. Kaivoin esille rakkaan ruokaohjekansioni ja selailun jälkeen löysinkin ohjeen, joka vaikutti järkevältä.

Tämä on se tapa, miten etsin ruokaohjeita... Olen kerännyt hyviä ja toimivia tai toimivaksi kuvittelemiani ohjeita kansioon ja lajitellut ne teemoittain tai raaka-aineittain muovitaskuihin. Ja toki minulla on erikseen myös teemakansiot. Pitäisiköhän esitellä ne joskus (ai miten niin asperger-piirteitä? :)?

Löysinkin munattoman reseptin, joka on vielä ylihelppo! Ei vatkaamista vaan ainoastaan ainekset sekaisin ja kakku vuokaan ja kohta koti täyttyy mausteisella jouluntuoksulla. Miksi vaivautua vaahdottamaan aineksia, kun näin helposti saa salonkikelpoisen kuakun? Ranskankermaa minulla ei ollut, mutta piimä ajoi saman asian. Mausteita laitoin reilummalla kädellä, sillä olen tottunut melko mausteisiin ruokiin ja voipi olla, että herkkämakuaistisempi pitäisi kakkuani liian mausteisena. Kakusta tuli mehevä ja jos kuivakakku voi olla suussasulava, niin tämä kakku on. Ja ihanasti piparkakun makuinen!  Tässä ohje teillekin:

MUNATON MAUSTEKAKKU

125 g sulatettua voita
1 dl sokeria
1 dl siirappia
1 prk ranskankermaa
4 dl vehnäjauhoja
1/2 -1 tl kanelia
1/4 - 1/2 tl inkivääriä
1/4 - 1/2 tl neilikkaa
1 1/2 tl ruokasoodaa

1. Sekoita voi, sokeri, siirappi ja ranskankerma keskenään.
2. Lisää vehnäjauhot, joihin on sekoitettu mausteet ja sooda.
3. Sekoita tasaiseksi taikinaksi.
4. Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun kakkuvuokaan.
5. Paista 175 asteessa 35-40 minuuttia.



Kakusta tuli matala ja lättänä, koska paistoin sen laakeassa vuoassa. Ihan vain siksi, että kakkuhimo oli niin suuri, että halusin lyhyemmän paistoajan. Kakku ei ehkä pääse oikeuksiinsa kuvassa, sillä se näyttää vähän lättänältä leivältä. Harmi, että jouluinen ja herkullinen tuoksu ja maku ei välity teille. 

Onko kellään muulla jo orastavia joulufiiliksiä?

perjantai 7. marraskuuta 2014

Isänpäivälahjaksi amerikkalainen parranajo

*Yhteistyössä parturi-kampaamo Groove Stylen kanssa*

Vieläkö mietit isänpäivälahjaa? Kerrasto, kuvamuki, DVD-boksi, hupibokserit, Isäntä-paita... Blaah! Booooring! Miten olisi amerikkalainen parranajo vanhanajan tyyliin? Katu-uskottavaa hemmottelua, joka sopii niin karskeille äijille kuin Beckham-tyypeillekin. Taatusti erityinen ja miehekäs lahja, josta tykkäävät niin nuoremmat kuin vanhemmatkin isukit. Vai mitä sanotte?



Lisätiedot:
Yhteistyössä:
Porrassalmenkatu 25
50100 Mikkeli
Puh. 015-361 117

Vanhanpappilantie 3
52100 Anttola

torstai 6. marraskuuta 2014

Miehen hymy saa naisen heikoksi

Aijajai, kun nyt ollaan vaarallisilla vesillä. Kohta on feministit riehumassa kommenttiboksissa ja polttamassa rintsikoitaan parvekkeeni alla. Siitäkin huolimatta otan riskin ja kirjoitan asiasta, josta puhutaan vain tyttöjen kesken, jos silloinkaan, nimittäin miehen hymystä. Eikä nyt ole kyseessä hammaslääketieteen näkökulma vaan puhtaan naisellinen katsantokanta.  

Olen hyvin järkevä nainen ja sosiaalisessa kanssakäymisessä yleensä tilanteen tasalla ja menen harvoin häpsingilleni. Mutta kun joku tietynlainen mies hymyilee, niin kroppani valahtaa hyytelöksi ja minä selkeäsanainen pälättäjä saatan jopa alkaa änkyttää. Vankeudun minimaalisen lyhyeksi ajaksi hymyyn ja rationaalinen aivotoimintani lakkaa täysin ja tuntuu, kuin koko maailma katoaisi hetkeksi. Onneksi niitä tietynlaisia miehiä on harvassa, etten ole aina ihan spagettivellinä! Olen ihmetellyt, että miksi olen niin heikkona miehen kauniiseen hymyyn. Onko se kaikille naisille luontaista? Onko tämä minun Akilleen kantapääni? Vai onko tämä jotain kohtalon ivaa ja kosto minulle, joka olen surutta käyttänyt sievää hymyäni saadakseni tahtoni läpi? Minulla on tietty "Minttu tahtoo" -hymy, joka on hyvin viaton, suloinen ja pudottaa ikävuosistani noin viisitoista pois. Hymyni toimii keskimäärin 99 tilanteessa sadasta ja sen avulla on saatu alennukset, saatu miehet kantamaan raskaita tavaroita puolestani, vältetty sakot, löydetty porsaanreikiä byrokratiasta ja saatu kivoja lahjojakin. Tässä tasa-arvoon pyrkivässä maailmassa on mahtavaa huomata, miten helposti pelkällä hymyllä ja silmien räpyttelyllä voi kietoa miehet pikkusormensa ympärille ja saada heidät tekemään mitä nainen haluaa - ilman, että miehet sitä ymmärtävät. Mallia tässä näyttää kukas muukaan kuin elokuvahistorian kaunein ja kieroin manipuloija eli Scarlett O'Hara:

Kaikkien miesten hymy ei ole kiva eikä viehättävä, mutta niiden joiden on niin... Voi pojat! En todellakaan osaa sanoa yhtä miestyyppiä, jonka hymy olisi hurmaavin, koska kyseessä on "se jokin sinulla on"- hymytyyppi ja ehkä pohjimmiltaan kaikessa on kyse vain ihmisten välisistä kemioista. Ei ole tiettyä kasvonpiirrettä, ei hampaiden väriä tai huulten muotoa, joka minua viehättää vaan se on vain jokin selittämätön juttu, mikä kolahtaa. Jopa sellaisella miehellä, joka ei minua kovinkaan paljon fyysisesti viehätä (olen armoton kranttu), voi olla mitä hurmaavin hymy. Oma tyyppinsä on kyllä heikkoon ja alistuvaan naiselliseen puoleeni iskevä itsevarman röyhkeä hymy. Kun Tuulen Viemää tässä tuli esille, niin kukapa olisikaan parempi esimerkki arrogantista hymystä kuin itse Rhett Butler. Nykyisin ei kai saisi sanoa sitä, että nainen tahtoo joskus, että mies vie ja mie vikisen. 

Toinen erityinen hymymieltymykseni on vino hymy. Elvikselläkin oli sellainen ja sillä hän hurmaa vielä haudan takaakin miljoonat naiset uudelleen ja uudelleen. Elviksen hymy ei ole ehkä minulle se ykkönen, mutta katsokaapas Giuliota: 

...Ja viiden minuutin Giulion tuijottelun jälkeen olen ehkä kykenevä jatkamaan kirjoittamista... Googlen kuvahaku on kyllä paha toiminto! Sanahaulla tuli ensimmäiseksi Giuliota googlettaessa ehdotus Giulio Berruti girlfriend. Ihanan epätoivoista!

Hollywood-hymyt ovat ihan oma lukunsa ja kyllähän komeat näyttelijät hymyillä ja hurmata osaavat. Jos joku esimerkki pitäisi mainita niin se olisi ikiklassikko Brad Pitt, tietysti! Kiiltokuvamainen punaisilla matoilla leväytetty Pepsodent-hymy ei ole minua koskaan viehättänyt, vaikka toki Bradin hymy on aina ihku. Aidot hymyt ovat parhaita ja Brad Pittin aidon hymyn voi bongata Seitsemän vuotta Tiibetissä -leffan ekstroista, missä hän kertoo elokuvan tekemisestä ja naurahtaa luonnollisesti paljastaen oikean hymynsä. Valitettavasti en voi liittää tähän Bradin kuvaa, koska kun käytin Google-kuvahakua, niin en osannut valita parasta kuvaa. Ja taas meni muuten kymmenen minuuttia...

Ehkä se hymy, joka sulattaa minut täysin, on yleensä leveä ja kunnollinen hymy, ei siis mikään vieno väläytys vaan nimenomaan aito ja sydämestä tuleva. Ei kuitenkaan Alexander Stubbmainen, mutta kaimansa Alexander Skarsgård käy tästä oivana esimerkkinä.
... No nyt meni kymmenen minuuttia ja sain liiasta tuijottelusta elohiiren...

Maailmassa olisi varmaan ollut tärkeämpiäkin asioita blogipostauksen aiheeksi kuin miesten hymyt, mutta olen hymyjä ja niiden vaikutusta itseeni pohtinut viime aikoina ja nyt kysynkin teiltä, että olenko minä ainoa hymyheikko nainen? 

P.S. Kaikille naisenkipeille blogini lukijoille tiedoksi, että elämäni Hymypoika-patsas on jo jaettu ja sen saajan hymyä voisin tuijotella loputtomiin. Ja kaikille niille, joiden mielestä on törkeää, että kirjoitan muiden miesten hymyistä näin avoimesti ja että fanitan Giuliota ja kumppaneita, niin ottakaa se sitruuna pois tiedätte kyllä mistä.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Vaniljainen omena-kanelijugurttimousse uutuusjugurtista

Jugurttihyllyllä tuskailuni on loppunut sen jälkeen, kun siirryin käyttämään maustamattomia jugurtteja. Sekoitan niiden joukkoon marjoja, hedelmiä, mysliä, pähkinöitä, siemeniä... Usein surautan ainekset smoothieksi, mutta aina saan nauttia aitoja makuja ja herkkä massu kiittää aidoista raaka-aineista. Maustetut jogurtit eivät uppoa minulle ollenkaan ja varsinkin kaikki herkkujugurtit ovat minulle ehdoton ei. Ne maistuvat mielestäni liian keinotekoisilta ja esanssisilta ja niistä tulee jotenkin liian täyteläinen ja paha olo, vähän samanlainen kuin olisi syönyt liikaa jotain rasvaista jälkiruokaa. Löysin kuitenkin aika ihanan poikkeuksen, kiitos maistattajan, joka aidolla ystävällisyydellään hurmasi minut pyhäinpäivän aattona Citymarketissa. Maistoin Ålandsmejerietin omenajugurttia med kanelj och vanilj ja voi jukra kun olikin hyvvää! Niin täyteläistä ja pehmeää ja niin suunmukainen maku! Taisi olla ensimmäinen kerta elämässäni, kun en ämpyillyt maistattajalle, että olen tottunut aitoihin makuihin ja kieltäytynyt sillä verukkeella ostamasta. Jugurtissa maistuu pehmeästi omena ja vanilja sekä kaneli ja minun makuuni jugurtti oli sopivan mieto, mutta toisen maistajan mielestä maku oli kanelinen. Olen tottunut melko voimakkaisiin mausteisiin enkä osaa nyt sanoa, kumpi meistä oli oikeassa, makuasioista kun en kiistele.

Kuvakaappaus Ruokahertta.fi -sivulta
Tutkin aina uusien tuotteiden ainesosaluettelon ja ravintosisällön tarkkaan ja tihrasin kaupassa purkkia innokkaasti. Ainesosaluettelon perusteella tuote vaikuttaa melko luonnolliselta makujugurtiksi ja sitähän se onkin, kun ei ole käytetty keinotekoisia makeutusaineita eikä lisäaineita ja tuotetta mainostetaankin vähän prosessoiduksi ja perinteisellä menetelmällä valmistetuksi (eli miten?). Mielenkiintoista on, että jugurtin rasvapitoisuus vaihtelee luontaisesti eli tuotetta ei ole homogenoitu. Maitotuotteiden homogenointiahan pidetään huonona asiana ja useiden tutkimustenkin mukaan homogenoimattomat tuotteet olisivat meille terveellisempiä kuin homogenoidut. Rasvaa jugurtissa on 3,9 - 4,5 % ja jokainen voi nyt katsantokannastaan riippuen pähkäillä, että onko maidon rasva hyvää vai ei ja onko tuollainen rasvamäärä jugurtissa hyväksi vai ei. Jugurtti sisältää oligofruktoosia, joka on tervevatsaiselle hyväksi, mutta saattaa olla ärtyvän suolen oireyhtymästä kärsivälle pahaksi, koska se kuuluu ns. FODMAP-hiilihydraatteihin. Massuni reistasi viime viikolla (kiitos taas homealtistuksen) enkä osaa sanoa, mitä mahani jugurtista tuumasi, mutta ei se mielestäni pahakseenkaan pistänyt. Makeutusaineena on käytetty steviaglykosideja ja niistäkin, kuten kaikesta ollaan montaa mieltä. Minä olen sitä mieltä, että steviasysteemit ovat terveellisempiä kuin keinotekoiset aspartaami ja asesulfaami K, joita jugurteissa yleiseti käytetään. Sokeriakin tuotteessa on, mutta vain alle 2 %, mikä on hyvin pieni määrä verrattuna muihin makujugurtteihin. Hulluus meinaa iskeä, kun tavaan jokaikisen ainesosan ja pohdin, mistä ne ovat peräisin ja kun olen sen selvittänyt, niin on ravintosisällön vuoro... Joo, D-vitamiinia, B2-vitamiinia, B12-vitamiinia ja kalsiumiakin on sekä jodia... Kaloreita 76/100 g eli perusmäärä. Joskus olisi vaan niin paljon helpompaa syödä kaikkea, mitä eteen tulee ja hyvältä maistuu eikä alkaa tehdä salapoliisityötä! 

Jugurtti oli niin herkullisen makuista, että minulle virisi heti idea tehdä siitä jälkiruokaa... Näin jo mielessäni jouluisen kakun, jossa olisi piparkakuista tehty pohja ja päällä omenajugurttimoussea ja koristeena pikkuruisia marsipaaniomenoita. En kuitenkaan jaksanut kakkua tehdä, vaikka ei siinä suuri vaiva olisi ollutkaan, joten tein pelkän moussen. Ainemäärät laskin näppituntumalla ja lopputulos oli parempi kuin odotin. Olen joko aika pro tai sitten kyseessä oli ns. moukan tuuri (no tuskinpa). Jotkut ehkä jo tietävätkin, että tykkään ihan hulluna kaikesta rouskuvasta eikä ole siis mikään yllätys, että tein tähänkin kauramurua... Ja se, jos mikä oli hyvä idea ja aivan täydellinen kombinaatio moussen kanssa. 

Vaniljainen omena-kanelijugurttimousse (n. 5 annosta)

3 liivatelehteä
2 dl kuohukermaa
3 dl omena-kaneli-vaniljajugurttia
(1 rkl sokeria)
2 rkl maitoa

1. Laita liivatteet likoamaan runsaaseen kylmään veteen.
2. Vatkaa kerma vaahdoksi.
3. Sekoita kermavaahto, jugurtti ja sokeri keskenään. 
4. Kiehauta maito kattilassa, purista liivatteista vesi pois ja liota liivatteet maitoon.
5. Sekoita liivatteet kerma-jugurttiseokseen.
6. Kaada annoskulhoihin ja hyydytä kylmässä vähintään kolme tuntia.

Kauramuru

50 g voita
1/2 dl valkoista sokeria
1/4 dl fariinisokeria
3 dl kaurahiutaleita

1. Sulata voi ja sokerit paistinpannulla.
2. Lisää kaurahiutaleet ja paahda rapeaksi.
3. Ripottele jäähtyneenä moussen päälle. 


Miten tasainen ja onnistunut rakenne!



Suosittelen kokeilemaan tätä ohjetta, jos haluat suussasulavan, kermaisen pehmeän ja miedonmakuisen, mutta maistuvan herkun helposti. Jos minun pitää joulun aikaan tehdä jotain jälkkäriä tai hyytelökakkua, niin teen varmasti tällä ohjeella! 

lauantai 1. marraskuuta 2014

Näkökulmia Rautavaaran tragediaan

Minä kun niin ajattelin, että en kirjoita Rautavaaralla tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa menehtyi perheenäiti ja kolme lasta. Mutta kun en enää kykene olemaan kirjoittamatta. En tiedä ketään, joka ei olisi uutisesta järkyttynyt ja ehkä kirjoittaminen on minun tapani käsitellä asiaa, mutta se on myös keinoni tuoda esille näkökulmia, joita toivon ihmisten pohtivan. Olen lukenut joitain kirjoituksia aiheesta – niitä, joita Facebookissa on jaettu ja olen lukenut spekulaatioita ja kommentteja, joissa toistuvat samat argumentit. Julkinen keskustelu aiheesta on onneksi moniulotteista ja jokaisella on asiasta mielipide - niin minullakin.

Me pohdimme, mikä ihme sekoitti ihmisen mielen niin, että hän ajoi päin linja-autoa lapset kyydissään, mutta miettikääpä millaista pohdintaa omaiset joutuvat käymään läpi. He, jotka ovat luulleet tunteneensa ihmisen, mutta eivät sittenkään ole. Onnettomuuksista pitää tietysti uutisoida, mutta nykyajan henkeen näyttää kuuluvan, että kaikki yksityiskohdatkin revitään auki viimeistä piirtoa myöten. Minun on aina ollut vaikeaa sulattaa sitä, että tällaisissa tapauksissa riepotellaan ihmisten yksityiselämää. Sympatiani ovat suremaan jääneiden omaisten puolella. Joku on juuri menettänyt traagisella tavalla rakkaansa, joku kärsii nyt suurta menettämisen surua ja tuskaa. Me kaikki, jotka viemme tänään hautausmaalle kynttilät, tiedämme kyllä, mitä on menettää joku, mutta meidän perheasioitamme ei ole onneksi painettu lehtien sivuille.

Me emme voi tietää, mitä on tapahtunut sellaisen ihmisen päässä, joka tekee jotain noin karmeaa. Voi olla epätoivoa, tuskaa, ehkä pitkäaikaista ahdistusta, depressiota ehkä psykoosi, ehkä väsymystä, jopa narsismia tai monien ihmismieltä kuormittavien seikkojen yhteenlaskettu surkea summa ja viimeiseksi korsi, joka katkaisee kamelin selän. Mistä me voimme tietää, millainen ihminen oli kyseessä? Mielestäni narsistiksi ja psykopaatiksi leimaaminen on vähän outoa, vaikka toki on myönnettävä, että äidissä (ja ylipäätään ihmisessä), joka kykenee surmaamaan lapsia, on jotain vinksallaan. Vaikka en halua spekuloida syitä, niin silti on pakko tuoda esille eräs kuuluisa seikka, jota kukaan ei ole tietääkseni vielä maininnut. En tiedä, mikä se on virallisesti psykologian terminä mutta minulle se on ilmiö nimeltä ”Naps”! Se on se ääni, joka kuuluu ihmisen päästä ennen traagista tekoa. Se on se ääni, joka kuuluu ihmisen päästä, kun hän on saanut tarpeekseen. Se on se ääni, joka kuuluu humalaisen suomalaisen miehen päästä, kun hän pikaistuksissaan sohaisee jotakuta puukolla.

Väsymyksestä, uupumuksesta, narsismista ja muista mieleen vaikuttavista tekijöistä puhuminen tämän tragedian yhteydessä ei ole puolustelua vaan inhimillistä syiden etsimistä. Meillä on luontainen tarve selittää järjenvastaista tekoa ja nettikommentoijien joukossa onkin oikein päteviä ihmisiä, joilla on luetella litania syitä ja seurauksia kaikkeen. Jollekulle riittää selitykseksi se, että perheenäiti oli uupunut ja väsynyt, joku kutsuu häntä sekopääksi. Lehtijuttujen perusteella me muodostamme käsityksen aivan tuntemattomasta ihmisestä ja hänen psyykestään. Etsimme silmät kiiluen lööppilehtiä lukemalla vastausta kysymykseen "miksi?" ja jokainen omasta näkökulmasta katsoen tekee päätelmänsä ja löytää vastaukset. Rakkaansa lopullisesti menettäneet eivät tuohon kysymykseen löydä vastausta koskaan.

Emme tiedä, oliko kyseessä itsemurha ja tahallinen teko. Mitä jos äiti tekikin vain harkitsemattoman teon ja kamalan virhearvioinnin? Jos hän halusi vain pelotella eikä tarkoituksena ollut tappaa ketään vaan vain näyttää, että hän on tosissaan? Jos kyseessä oli itsemurha, niin haluan huomauttaa, että itsemurhan tehneitä on melko turhaa syyttää itsekkäiksi (yleensäkin kuolleiden syyttäminen on turhaa). Itsekkyydeltä se ulkopuolisesta toki vaikuttaa, koska itseltään hengen vievä jättää läheisensä suremaan eikä ajattele tuskaa, jonka hän aiheuttaa. On tietysti helppo syyllistää heitä siitä, että he eivät ajattele muita ja toki teko onkin jollain tavalla itsekäs, mutta siltä kannalta itsetuhoinen henkilö ei kykene asiaa ajattelemaan. Koska hän ei enää yksinkertaisesti ajattele mitään muuta kuin poispääsyä eikä enää välitä siitä, mitä muut tuntevat tai kokevat. Hän ei enää välitä mistään ja kaikki on yhdentekevää ja merkityksetöntä. Ihan kaikki, jopa oma perhe.

Monet kysyvät, että olisiko perheenäitiä voinut auttaa. Ehkä olisi, ehkä ei. Suurin osa taitaa olla sillä kannalla, että jos vain apua olisi saatu ajoissa ja jos hätä olisi vain huomattu, niin neljä ihmishenkeä olisi säästynyt… Mutta kun apukaan ei aina auta! Hyvänen aika, kun se ei välttämättä auta! Tässä maassa on ihmisiä, joiden auttaminen ja tukeminen aloitetaan jo alakoulussa eikä heitä silti pystytä pitämään raiteillaan. Onnettomuuden taustalla on sanottu olevan uupumusta ja useissa kirjoituksissa ja kommenteissa on tullut huolestuttavalla tavalla esille ihmisten tietämättömyys uupumuksesta. Monet kehottavat uupuneita, väsyneitä ja masentuneita hakemaan apua, mutta uupunut ei jaksa sitä tehdä! Uupunut ei ymmärrä apua tarvitsevansa, koska koko elämä menee epätodellisessa sumussa. En voi käsittää, miten joku ei tuota ymmärrä. Joka tapauksessa nyt on enää turhaa jossitella, mutta voiko vahingosta viisastua? Toivottavasti kyllä, mutta todennäköisesti ei. Tällaisia tapauksia putkahtaa esiin silloin tällöin ja valitettavaa on, että vaikka syyllisiä en tässä etsikään, niin silti on yleisesti tiedossa, että liian monissa tapauksissa yhteiskunnan tukitoimet ja lähi-ihmisten turvaverkko ovat pettäneet.

Toivon, että tämä traaginen tapaus nostaisi jälleen keskusteluun perheiden hyvinvoinnin. Tajuaako kukaan oikeasti, miten huonosti monissa suomalaisissa perheissä voidaan? On helppoa kysyä edelleen, että onko virkavalta ja sosiaalitoimi tehtäviensä tasalla ja ajan tasalla. On helppoa syyttää yhteiskuntaa kaikesta - jotkut jopa mainitsevat nimeltä poliitikkoja tai muita arvovaltaisia henkilöitä, joiden syytä tällaiset tapahtumat ovat. Eiköhän kuitenkin ole niin, että vaikka jokaisella perheellä olisi oma henkilökohtainen poliisi, psykologi, tukihenkilö, kuraattori ja sosiaalivirkailija, niin kaikkia ikäviä tapauksia ei saataisi silti ennaltaehkäistyä. Koska ihmisen mieli on ihmeellinen, se on arvaamaton ja voi yllättää jopa ihmisen itsensä. On helppoa sanoa, että minä en koskaan voisi tehdä mitään tuollaista, mutta mistä meistä kukaan voi sitä varmaksi tietää?

Pystyyko siis meistä kuka hyvänsä tuollaiseen? On aika karmiva ajatus, että jokainen meistä voisi kyetä surmaamaan itsensä ja lapsensa enkä missään nimessä halua enkä voi ajatella kaikkia ihmisiä potentiaalisina surmaajina. Saattaa kuitenkin olla ihan terveellistä kohdata se ajatus, että ihmismieli on ailahtelevainen ja kenellä tahansa meistä voi joskus päässä vipata. Kuka meistä pystyy antamaan itsestään 100 % takuun? On helppoa korottaa itsensä ns. paremman ja korkeampimoraalisen ihmisen asemaan ja sanoa, että ”minä en voisi koskaan…”, mutta vannomatta paras. Välillä ihmettelen, että missä pumpulissa ihmiset elävät. Eikö kukaan muu tiedä tapauksia, jossa ihmisestä on paljastunut jotain todella yllättävää ja jopa järkyttävää? Perheenisä on paljastunut vaimonhakkaajaksi, uskollinen aviomies pettäjäksi, nainen on ollut raskaana jollekulle muulle kuin aviopuolisolleen, iloinen ja pirteä ihminen on sairastunut masennukseen, joku on päättänyt päivänsä ripustautumalla ladon kurkihirteen...  Ja kaikki ovat olleet tuttuja, joista ei olisi ikinä uskonut. Päätä pudistellen taivastellaan, että eipä olisi siitäkään ikinä uskonut, ei sitten ikinä.

Monet ajattelevat, että bussia päin ajaneen naisen olisi ollut syytä tappaa vain itsensä, mutta ei lapsiaan. Tuohon mielipiteeseen on toki helppo yhtyä, sillä lasten surmaaminen on aina järkyttävä teko. Mutta en silti voi ajatella niin, että olisipa nainen tappanut vain itsensä. Kenenkään ei pitäisi ajautua niin syvään epätoivon tilaan, että riistää hengen itseltään. En osaa ajatella niinkään, että naiselle oli ihan oikein, kun hän kuoli. Keitä me olemme sanomaan, milloin kuolema on oikein ja milloin väärin?  En ole koskaan ymmärtänyt netissä leviävää lynkkausmielialaa. Äidin on toivottu palavan helvetin tulessa. Minä toivon, että hänen sielunsa on saanut rauhan. Tietenkään tekoa ei voi ymmärtää eikä hyväksyä. Minusta tuntuu, että aivoni eivät ota edes vastaan sitä asiaa, että äiti (tai isä) surmaa lapsensa. Se on niin järjenvastaista, että ihan kuin en edes kykenisi ajattelemaan sitä. Juujuu, luonnossakin naaraat surmaavat poikasiaan. Mutta kun me emme ole eläimiä vaan ihmisiä, inhimillisiä olentoja, joihin on sisäänrakennettu jonkinlaisia järjestelmiä kuten se, että äidin tehtävä on kantaa lasta sisällään ja ulkopuolellaan ja pitää huolta jälkeläisistään. 

Onpa keskusteluissa vedetty taas esiin ”kaikkialla kuolee ihmisiä” –korttikin, että mitä sitä nyt tätä niin suremaan. Kuolee kyllä, mitä erinäisimpiin syihin juuri tälläkin sekunnilla eikä yksikään sielu tässä maailmassa ole vähäarvoisempi kuin toinen, mutta tietysti nämä kotimaassamme sattuneet onnettomuudet koskettavat meitä eniten. Vaikka saamme jatkuvasti lukea ikäviä uutisia, niin perhesurmat ovat aina niitä, joiden kohdalla tulee niin paha mieli, että en keksi sille muuta kuvausta kuin tuon lapsellisen sanonnan paha mieli. Sanojen perhe ja surma ei pitäisi edes kuulua yhteen. 


 Rauhaisaa pyhäinpäivää kaikille!
Välitetään toisistamme 
ja keskitytään pimenevän vuodenajan keskellä
positiivisiin ajatuksiin, valoon ja rakkauteen  ♥