perjantai 20. helmikuuta 2015

Kun työterveyslaitoksen lääkäri maton sisäilmasairaiden alta vetäisi

Tiedättekö mitä? Minä olen ihan oikeasti sairas. Ihan siis todella, en silleen leikisti, en huomiota kerjätäkseni, en diivaillakseni, en ole keksinyt itselleni mitään omituista diagnoosia enkä ole halunnut hankaloittaa elämääni kehittämällä sairauteni.

Minä olen sisäilmasairas. 

Olen ollut sairas jo vuosia, jo kauan ennen kuin itse tajusin, mistä on kyse. Ei ole ihmekään, että sairauteni ymmärtäminen on muille vaikeaa, koska se oli itsellenikin. Joudun jatkuvasti tolkuttamaan ihmisille, mistä sairaudessani on kyse. Olen tottunut siihen, että homealtistustani vähätellään ja mitätöidään, mutta teen ärhäkästi selväksi, että kenelläkään ei ole oikeutta väheksyä sairauttani, joka vaikuttaa joka ikiseen päivääni koko loppuelämäni ajan. Olen nyt kohtalaisen ja jopa ihmeen terve, mutta vakava homealtistus ja vuosikausien sairastaminen on aiheuttanut sen, että elämässäni tulee aina olemaan tiettyjä rajoitteita ja kehoni ei toimi ihan normaalisti. Arjessa sairauteni näkyy muun muassa siten, että minun on pakko vältellä tiettyjä rakennuksia, jotta en saisi oireita ja sairastuisi. Ruokayliherkkyyteni ovat lisääntyneet ennestään ja kun kärsin vielä ärtyvän suolen oireyhtymästä ja raskausdiabeteksesta, niin monipuolisen ruokavalion koostaminen on aikamoista temppuilua. Kuulun monikemikaaliyliherkkyyteen sairastuvien riskiryhmään ja viime vuosina olen huomannut, että reagoin kehollani erilaisiin hajuihin ja materiaaleihin ja kosmetiikalle sekä lääkkeille reagointi on pahentunut. Olen kirjoittanut sisäilmasairastamisestani täällä, joten en ala nyt kirjoittamaan kaikkea uusiksi, koska tämän postauksen pointti on ihan toinen.

Sisäilmasairauden vaikutus arkeen on vakava ja todellinen, mutta minä olen siinä mielessä onnekas, että kykenen elämään lähes normaalia elämää. Aina siihen asti, kunnes jossain on tarjolla homejuustoa ja henkeni alkaa vinkua. Tai kun vieressäni on homeelle haiseva ihminen ja silmiäni alkaa kutittaa ja minulle tulee huono olo ja sitten olenkin sängynpohjalla pari päivää. Tai kun menen johonkin kauppaan ja alan yskiä vimmatusti. Joudun kuuntelemaan jatkuvasti väheksyviä kommentteja tyyliin "homettahan on joka paikassa". Onhan sitä toki, mutta home ei kuulu rakennuksiin eikä minun jääkaappiini eikä ihmisten vaatteisiin. Viime syksynä pari oppilasryhmää sai todistaa sitä, kun altistuin ruokatarvikkeessa olleelle homeelle. Ajattelin, että enhän minä nyt reagoi millinkokoisiin hometäpliin! Hetkisen kuluttua päässäni sumeni, alkoi näkyä vilkkuvia kuvioita, minulle tuli huono olo ja aloin sopertaa. Erittäin tuttuja oireita, jotka ilmenevät homealtistuksen jälkeen ja jota aivosumuksi (brain fog) kutsutaan.

En tiedä ketään, joka hysterisoisi homeasialla. Sen sijaan olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka tiettyyn rakennukseen tultuaan joutuvat kääntymään pois, koska he ovat tukehtua tai saavat anafylaktisen sokin. Syy-yhteys tietyn rakennuksen ja oireilun välillä on monesti päivänselvä. Monilla koululaisilla ja työssäkäyvillä oireet helpottavat lomilla ja viikonloppuisin, mutta silti lääkärit ja esimiehet eivät suostu tunnustamaan, että oireilu voisi johtua rakennuksessa oleskelusta. Minäkin jouduin vuosia jankkaamaan eri lääkäreille, että saan oireita tietyissä tiloissa. Oireeni pistettiin vaativan ammattini ja stressin piikkiin, kirjoitettiin masennuslääkereseptiä, veikattiin jatkuvaa flunssaa, huonoa ruokavaliota, liikunnan puutetta, vihanneksia, keliakiaa, jauhopölyallergiaa, eläinallergiaa ja huomioitiin kaikki muu paitsi se, että oireet johtuisivat rakennuksesta, jossa jouduin olemaan. Kun pääsin tuosta rakennuksesta pois, niin krooninen oireiluni katosi ja minulle aukesikin ihan uudenlainen, terveempi elämä. Eikö olekin kerrassaan merkillistä? :)

Sisäilmasairaat/homealtistuneet yrittävät epätoivoisesti saada kanssaihmisiä ymmärtämään, miten vakavasta asiasta onkaan kyse. On väsyttävää yrittää jatkuvasti selittää omaa sairauttaan ja kokea olevansa aika yksin. Onneksi vertaistukiryhmät esim. Facebookissa tarjoavat apua ja tietoa, mitä ei muualta saa. Järjestöistä esim. Terve Sisäilma ry ja Homepakolaiset ry tekevät hyvää työtä edistääkseen potilasasioita ja huudamme hurraa-huutoja, kun jossain asiassa tulee pienikin edistys. Tai kun joku sisäilmasairas tapaa lääkärin, joka tunnustaa sairauden olemassaolon. Minulla on viime aikoina ollut edes hitusen verran positiivinen käsitys siitä, että homeoireilua ja koulujen sisäilmaongelmia on alettu ottaa vakavammin ja minäkin olen kohdannut enemmän ymmärtäväisiä kuin ymmärtämättömiä ihmisiä.

Mutta mitä sitten tapahtuikaan? Sitten tuli Sainio! Markku Sainio. Työterveyslaitoksen lääkäri, jonka mielestä sairautemme on hyvin pitkälti korvien välissä. Tietysti me kaikki tiedämme, että stressi lisää kaikkia vaivoja ja sairauksia ja jos on sairastunut pitkään vaikka työpaikallaan tai menettämässä kotinsa homeen vuoksi, niin korkea stressitaso ei ainakaan fyysistä oloa paranna. Sainio vetoaa siihen, että herkät ihmiset, naiset, migreeniä sairastavat ym,. reagoisivat herkemmin, koska aivot ovat jo valmiiksi ylivirittyneessä tilassa. Kuulostaa vähän samalta kuin se, että 1800-luvulla väitettiin naisten sairastavan erityistä hysteriaa. Toivon, että joku osaisi vastata kysymykseeni siitä, että mistä mahtaa johtua, että kun en edes tiedä, että jossain paikassa on hometta, niin saan oireita? Kun menen vaikka oikein iloisella mielellä juhliin enkä uhraa ajatustakaan homeelle, niin kohta lähdenkin keuhkot vinkuen kotiin. Ja joskus käy niin, että kun olen satavarma, että jokin rakennus on minulle epäterveellinen ja menen sinne, niin en saakaan oireita, vaikka nimenomaan Sainion teorian mukaan minun pitäisi oirehtia jo pelkän stressaamisen vuoksi. Ja osaako joku, vaikka Sainio, selittää sitä, että mistähän johtui, että oireilin systemaattisesti tietyissä tiloissa jo kauan ennen kuin olin kuullut sanaa sisäilmaongelma tai homealtistus? Ja mistä johtuu se, että myös pienet vauvat, joilla ei ole ymmärrystä näistä asioista, oireilevat?

Sainion mukaan omalla ajattelulla voidaan vaikuttaa oireiden jatkumiseen tai vähenemiseen. Hänen mukaansa positiivinen ajattelu parantaa enkä minä tätä täysin kiistäkään, koska yleisesti tiedetään, että kiitollisuuden ja onnellisuuden kokeminen vaikuttaa mielialan lisäksi hormonipitoisuuksiinkin, mutta positiivinen ajattelu ei valitettavasti paranna homealtistustani. En tiedä, olenko ymmärtänyt väärin, mutta Sainion "oppien" mukaan voisin sanoa jokaiselle flunssaa tai mahatautia sairastavalle, että ajattele positiivisesti, niin tauti katoaa! Kroonisesti sairaille, vaikka reumasta kärsiville tepsii sama homma, eikö vaan?

Sainio korostaa liikunnan merkitystä ja toki me kaikki tiedämme senkin, että liikunta on jokaisen ihmisen hyvinvoinnille ehdottoman tärkeää. Minä olen liikkunut aina paljon, mutta miten kävikään, kun sairastuin sisäilmasta...? Minulla oli niin helvetillisiä kipuja koko kehossani, että en enää pystynyt harrastamaan liikuntaa. Lantion ja alaselän alue tuntui olevan kuin tulessa ja sanonta, jota olen käyttänyt, on "joka ikistä soluani särki kaulasta alaspäin". Pelkät arkiaskareet tekivät kipeää ja paistinpannun nostaminen korvensi kättäni niin, että jouduin haukkomaan henkeä. Henkeä, joka ei kulkenut tukkoisten keuhkojeni läpi. Koska keuhkoni eivät toimineet kunnolla, lihakset menivät maitohapoille lähes välittömästi, kun lähdin kävelemään. Pieniä kävelylenkkejä tein tuskasta huolimatta ja urhoollisesti pyöräilin työmatkoja, mutta liikunta tuntui vain rasittavan kehoani. Ihmiset, jotka eivät ole tuota kokeneet, eivät voi ymmärtää mitä tarkoitan. Siksi väänsinkin itkua liian monesti, kun joku urpo tuli sanomaan, että lähde vaan rohkeasti lenkille, että liikunta tekee hyvää. Ei tehnyt vaan lisäsi kipuja ja rasitusta ja tulin entistä sairaammaksi.

Pahinta, mitä Sainio on nyt sanonut on se, että homeille pitäisi siedättyä. Minussa on tieteilijän vikaa ja minua kiinnostaa suunnattomasti, miten siedätys tapahtuu. Miten voidaan siedättyä turvallisesti ilman, että otetaan suuria terveysriskejä? Koska home aiheuttaa minulle vakavan myrkytystilan ja toimintakyvyttömyyden, josta toipuminen kestää pitkään. Monet tietämättömät tokaisevat, että siedättyyhän koirillekin. Koira-allergia ja hometoksiineille (=myrkyille) reagoiminen on kaksi ihan eri asiaa. Enkä minä sitäpaitsi siedäty pähkinöillekään niitä syömällä! Tunnen lukuisia ihmisiä, itseni mukaan lukien, jotka ovat joutuneet olemaan sisäilmaongelmaisessa rakennuksessa ja sairastuneet aina vain pahemmin. Siedättymistä ei ole siis tapahtunut. Nyt kun luotettavana pidetty taho, TTL: n edustaja, on laukonut siedätysmielipiteitään, niin arvatkaa onko minun entistä vaikeampi saada ihmisiä ymmärtämään, että homeille ei vaan siedäty? Ja että sairauteni ei ole psykosomaattista vaan sille on selkeä ja konkreettinen syy.

On myös erittäin ikävää, että tuon yhden uutisen ja yhden ihmisen näkemysten perusteella lääkärit ja esimiehet ovat nyt välittömästi alkaneet esittää siedätystä faktana ja käskeneet työntekijöitä painumaan takaisin töihin ja välttämään välttämiskäyttäytymistä. Eli minunkin pitäisi vaan rohkeasti käydä eräässä marketissa, siitä huolimatta, että henkeni salpautuu siellä ja sen jälkeen pitäisi kestää saatanalliset lihassäryt, kuume ja muu viikkokausia jatkuva sairastelu. Jokaisen sisäilmaongelmista kärsivän koululaisen tulisi siis vain olla kipeänä homekoulussaan, jotta he siedättyisivät. Ikävä kyllä siedättymisen sijaan seurauksena on liian usein jatkuvat tulehdukset ja krooniset sairaudet kuten astma tai kilpirauhasen toimintahäiriöt ja ekstrabonuksena monikemikaaliyliherkkyys.

Tässä lopuksi linkki YLE:n uutiseen, joka aiheutti aikamoisen kalabaliikin meidän sairastuneiden keskuudessa. Mielenkiintoiseksi koko jutun tekee se, että Terve Sisäilma ry vaati YLEltä puolueettomuutta uutisointiin, mutta YLE ei edes julkaissut TeSin vastinetta. Tässä linkki Terve Sisäilma ry:n laatimaan tiedotteeseen, jossa asiaa käsitellään. Sisäilmasairaana vaadin tiedotusvälineiltä puolueetonta journalistiikkaa ja kanssaihmisiltä väheksymisen lopettamista!

torstai 19. helmikuuta 2015

Baby shower -spektaakkeli

"Baby showerit? Mitä? Minulleko?" lukee muistokirjassa, jonka ystäväni olivat koostaneet baby showereihini. En ole koskaan ollut baby showereissa ja yleensäkin olen ollut aika vähän ns. tyttöjen juhlissa - olen ollut vain kaksissa polttareissakin koko elämäni aikana ja tuntui ihan uskomattomalta, että minä olin nyt päivän juhlakalutar. Uskomatonta oli myös ihan kaikki vauvakutsupäivänä ja minusta tuntuu, että en voi ikinä kiittää ystäviäni riittävästi kaikesta siitä ihanasta, mitä he minulle järjestivät!

Baby showereista puhuttiin jo aika pian raskaaksi tulemiseni jälkeen, kun sanoin eräälle ystävälleni, että minusta vauvakutsut olisi kivat. Hän oli suunnitellut järjestävänsä juhlat yllätyksenä, mutta kun aloin itse puhua asiasta, niin yllätysmomentti jäi ja jätimme asian hautumaan. Alkuvuodesta aloimme tutkia kalentereita ja löytyihän sieltä kaikille sopiva päivä, mikä on aika harvinaista. Minusta tuntui vähän oudolta, että minulla ei ollut oikein mitään järjestettävää. Halusin kuitenkin helpottaa ystävieni taakkaa ja hankkia koristeet. Tosin sitä en tiedä, että helpotinko vai vaikeutinko ystävieni suunnitelmia koristepäsmäröinnilläni. Selailin suosittujen nettikauppojen juhlatarvikevalikoimia ja tulin siihen tulokseen, että kuka hyvänsä saa juhlista kivan näköiset tilaamalla tusinakaupalla pahvikoristeita, mutta minusta ei ole sellaiseen. Luotan klassiseen tyyliin; aitoihin kukkiin, kangasliinoihin ja -servetteihin enkä halua oikeastaan mitään sellaista, mitä muilla on. Enkä myöskään missään nimessä halua kuormittaa ympäristöä ja kukkaroani kertakäyttöisillä koristeilla. Toki Muotimamma-niminen banneri oli tilattava ja myös pakolliset pompomit, joista käyttöön tuli vain yksi enkä edelleenkään tiedä, että tykkäänkö pompomeista vai en (niiden suosittuuden takia en). Juhlien teemaväri oli liila, koska se sattuu olemaan tällä hetkellä lempivärini ja perinteiset tyttö- ja poikavärit oli poissuljettu, sillä lapsen sukupuoli ei ole tiedossa. Koristeluilla on juhlissa aina suuri merkitys, mutta minulle vielä tärkeämpää oli se, että sain tavata ystäviäni ja viettää heidän kanssaan aikaa. Minulla ei ollut kovinkaan paljon ennakko-odotuksia vaan olin sanonut, että hyvä ruoka, mukava yhdessäolo ja jokin ohjelmanumero riittää. Vaippakakkua ja joitain pikkulahjoja osasin odottaa ja myös sitä, että kaikki on mietitty viimeisen päälle, mutta enpä osannut odottaa superhuikeita baby showereita... Yksi ystäväni sanoi, että eihän juhlat mikään spektaakkeli ollut, mutta minun mielestäni oli!

Minua vähän jännitti mennä juhlapaikalle eli ystäväni kotiin - oli ihan huippukutkuttava jännitys mahanpohjassa. Riemukkaat jälleennäkemiset ja lämpöiset halaukset sulattivat jännitykseni ja kohta jo kilisteltiinkin maljat alkoholittomalla lehtikuohulla. Vaikka olen innokas puheidenpitäjä, niin tällä kertaa minulla ei muuten ollut puhetta! Tajusin sen vasta jälkeenpäin ja vähän ihmettelin, että miksi minulle ei tullut mieleen lausua jotain muuta kuin peruskliseisiä juttuja. Maljojen nostamisen jälkeen minut yllätettiin upealla vaippakakulla, jonka nähtyäni olin lievässä shokissa ja mietin taas, että "Mitä, Minulleko?" Olen nimittäin itse väsännyt kerran vaippakakun eikä se ollut läheskään noin hieno. Kakkuuni oli laitettu lempiväriäni ja haettu kuulemma hieman Chanel-henkisyyttä helminauhoin ja napein. Koko komeuden kruunasi söpö, beige ensipupu. Olen jollekulle joskus maininnut, että ensipupu on pakollin, jos joskus vauvan saan,  ja on aika mieletöntä, että ystäväni muistavat kaiken, mistä olen höpötellyt. Nyt vauvalle on ihana ensipupu ja värikin on minulle mieluinen (sehän se on tärkein juttu!) Tosin beagleni alkoi hinkua pupua sen nähtyään ja pupu piti laittaa piiloon ja tarjota koiralle hänen omia ensipupujaan, joita on kaksi kappaletta. Mutta ne eivät ilmeisesti olleet ollenkaan sama asia kuin tämä uusi pupulainen! Kun vauva syntyy, niin täytyy varmaan ostaa beaglelle vielä yksi pupu, että sille ei tule paha mieli :)

Vaippakakun lisäksi sain kauniisti päällystetyn selviytymissalkun, johon oli koottu kaikenlaista tarpeellista ja kivaa sekä minulle että vauvalle. Osasin odottaa pikkulahjoja, mutta en todellakaan osannut odottaa mieletöntä lahjaröykkiötä! Kotimaisuus ja ekoilu ovat minulle tärkeitä ja salkun sisällössä oli huomioitu arvostukseni. Osa vaatteista oli käytettyjä ja osa uusia ja kun jotkut ovat sitä mieltä, että on köyhää/noloa käyttää second-hand -vaatteita, niin minusta se on vain järkevää ja ekologista. Salkussa oli luonnonkosmetiikkaa, kuten pesuainetta ja hoitovoidetta vauvalle ja minulle erittäin tarpeellista jalkakylpysuolaa ja jalkavoidetta, jonka otin heti lauantai-iltana käyttöön. Salkku sisälsi myös kynsilakkaa ja nyt kun olen ollut jo 7 kuukautta ilman lakkaa, niin arvatkaa vaan mikä hinku olisi päästä sutimaan kynnet ihanalla tumman fuksialla lakalla... Lakan sävyn nimi on "My Secret" ja aika kivasti se aiheeseen sopiikin, raskaus kun on monesti ainakin alussa salaisuus ja edelleenkin tämä minun odotukseni on tullut yllätyksenä monelle.

Kun mainitsin, että ystäväni olivat huomioineet arvoni ja arvostukseni, niin tässä siitä esimerkki... En halua nostaa mitään lahjaa toisten yläpuolelle, mutta kyllä vannoutuneen AC/DC-fanin sydäntä lämmitti tämä body!

Kun olin juuri ja juuri tokentunut vaippakakusta ja lahjoista, niin minulle alettiin kokoamaan korua. Jokainen ystäväni oli valinnut kaksi erilaista "helmeä": äiti- ja vauvahelmen. Oli mielenkiintoista kuulla perustelut helmien valinnalle, siinä olikin syvempää symboliikkaa, ja oli huikeaa taas huomata, miten hyvin ystäväni minut tuntevatkaan. Koru kuvastaa persoonani ja äitiyteni eri puolia ja minä tietysti pidän sitä hyvää energiaa lataavana koruna ja sanoin, että se lähtee synnytykseen mukaan onnenamuletiksi  

Korusta tuli persoonallinen ja halusin tietysti, että minusta otetaan kuvia koru kaulassa. Kun olin kaikessa rauhassa esittelemässä koruani, niin joku alkoi puhua tissikumeista ja hämmästynyt/epätoivoinen ilmeeni kyllä kertoo kaiken... Really? Tissikumit? Maidonkerääjä? Apuaa.... Mitä kaikkea minun pitäisi oikein vielä tietää?! Onneksi on tyttökaverit, joilta saa kaikenlaista informaatiota!

Välillä tietysti syötiin ja koska meitä oli aika pieni joukko, niin ruokalajejakin oli sen mukaan, ei siis mitään megalomaanista, notkuvaa mässypöytää. Ja kun päivänsankarilla on aika paljon ruokarajoitteita, joita on tullut viime aikoina lisää, niin ei ole kovin helppoa kehitellä sopivaa menua ja välillä tuntui pahalta ystävieni puolesta, että he jotuvat pähkäilemään, mikä minulle sopii ja mikä ei. Koska kaikki ovat ruokaeksperttejä, niin menu oli oikein onnistunut. Olin luvannut tehdä kurpitsakeittoa, että saisin tehdä edes jotain (ja pääsisin eroon kurpitsasoseesta, jota pakastin on puolillaan). Keiton kanssa tarjoiltiin Jukolan juuston cheddar-valkosipulinapuja (suosittelen). Ystäväni olivat valmistaneet nacholämmitystä, itse tehtyä siemennäkkäriä, kasvispiirakkaa ja kuorrutettua tonnikalaleipää.

Juhliin kuuluu tietysti kakkukahvit ja kahvipöydässä oli tarjolla teeman mukaisesti koristeltu kevyt smoothie-kakku ja suloisia pikkuleipiä sekä vähän namusia. Kaikenlaiset karkkibaarit ovat nykyisin suosittuja ja sellaiet ovat houkuttelevia ja näyttäviä, mutta mitäpä minä sokerittomalla linjalla oleva siitä ilahtuisin, nielisin vain tahtia! Olihan meillä karkkeja, sillä niitä jäi virallisesta Candy King-ennustuksesta. Minun piti eritellä kahteen kulhoon randomisti valituista karkeista vaaleansiniset- ja punaiset ja niiden mukaan pääteltiin vauvan sukupuoli. Tyttö näyttäisi tulevan, sillä vaaleanpunaisia karkkeja oli 32 ja vaaleansinisiä oli 23. Tosin en ihan tiedä, luotanko tulokseen, sillä mistäs sitä koskaan tietää, mitkä karkit on jo syöty, koska välistähän on voitu syödä vaikka karkit 3, 5 ja 6, koska karkeissa ei ole numeroo! (Kaikki, jotka ovat katsoneet Pikkupojat-leffan, tajuavat tämän inside-tsoukin).

Kahvittelun jälkeen minua alkoi jo vähän ramaista juhlapäivän hulina, mutta vielä oli eräs ohjelmanumero jäljellä. Siinä vaadittiin kielitaitoa, sillä minun piti osata suomentaa ruotsin- ja englanninkielisiä vauvanhoitoon liittyviä sanoja ja kun tiesin sanan oikein, niin sain sen tarkoittaman tarvikkeen itselleni. Muut osasin päätellä hyvin, mutta tutti (pacifier/dummy) oli vaikein - miten noloa, etten tuota sanaa tiennyt! Amninsgskupor sen sijaan oli tuttu sana, koska olin juuri edellisviikolla ostanut liivinsuojuksia. Huomatkaa korvatulpat ja suklaa - jokaisen äidin ykköstarvikkeet!

Kun muut avasivat kuoharipullon ja aloittelivat illanjatkoja, niin minä aloin olla jo aika puhki... Jokohan minäkin myöntäisin, että raskauden vuoksi en voi enää voi hihhuloida aamuviiteen asti? Uutenavuotena se vielä onnistui.

Päivästä jäi ihan mielettömiä muistoja ja jotta ne eivät vaan unohtuisi, niin lahjaksi saamaani kirjaan oli kirjoiteltu jo valmiiksi päivän kulku ja varattu valokuville paikat (mitä organisointikykyä!) Kirjaan oli kerätty myös runoja ja sarjakuvia ja jätetty tilaa sille, että voisin kirjoitella omia tuntemuksiani.  Päivän aikana ystäväni täydensivät kirjaa arvuuttelemalla sinne vauvan syntymäaikaa ja muita juttuja. Olin haltioitunut siitä, että kirja on juuri minun tyyliseni niin kantta kuin sisältöä myöten. 

Eräs ystäväni sanoi, että hän ei oikein totu mahaani, että on vähän hassua, kun minulla on tällainen pallo. No niin minustakin! Raskaus on jo toooosi pitkällä, mutta minä raukkaparka en ihan vieläkään tajua täysin, että saan vauvan... Baby showerit todella auttoivat todella konkretisoimaan sitä, että vauva todellakin on tulossa. Kuulostaa ehkä vähän hassulta, mutta minä oikeasti tarvitsin tällaisen päivän, jolloin saattoi keskittyä tärkeään aiheeseen. Minulla kun raskaus on tullut "siinä sivussa" ja tuntuu, että en ole ehtinyt perehtyä mihinkään kunnolla.

Illalla vielä yksi ystävistäni antoi minulle käytettyjä vauvanvaatteita ja siinä vaiheessa olin jo niin pöllämystynyt, että en kyennyt oikein reagoimaan vaan valkkasin vaatteita robottimaisesti enkä edes tiedä, sanoinko kiitos. Olen jo monesti sanonut ystävilleni, että olo oli kuin pienellä lapsella jouluaattona. Kun odottaa ja jännittää, kun pää mene ihan pyörälle lahjoista, kun illalla on tokkuraisen väsynyt, mutta ymmyrkäisen onnellinen ja miettii nukkumaan käydessä, että mitäs kaikkea ihanaa tapahtuikaan. Seuraavana päivänä sitä tutkii lahjoja uudelleen ja sitten vasta saa tolkun kaikesta. Olen vieläkin fiilistellyt juhlia, ihastellut olohuoneen sivupöydällä olevaa vaippakakkua joka päivä ja ihmetellyt, miten upeilla ystävillä minua onkaan siunattu. Siunatuksi tunnen itseni muutenkin.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Luulin säästyväni flunssalta, mutta....

Pari viikkoa on vierähtänyt siitä, kun olen viimeksi blogannut... Syy, miksi en ole kirjoitellut, on se, että olen joutunut jättämään elämästäni nyt kaiken ylimääräisen pois. Minulla on ollut kamalasti työkiireitä ja hommia on edelleen rästissä ja lisäksi olen ollut kipeä jo liian pitkään. Kolme viikkoa sitten alkoi olla vähän sellainen olo, että tulen varmaan sairaaksi. Tuollaista oloa minulla on ollut silloin tällöin, mutta kehoni nitistää taudit - yleensä. Nyt ei käynyt niin vaan sairastuin siitä huolimatta, että olen tankannut vitamiineja ja huolehtinut muutenkin vastustuskyvystäni. Kuinka toiveikas olinkaan, että minä säästyisin taudilta, joka tuntuu käyvän vuorenvarmasti jokaikisen tuttuni läpi!

Makasin sängynpohjalla yhden viikonlopun ja olin seuraavalla viikolla puolitoista päivää pois töistä ja sitten tunsinkin oloni melko terveeksi ja olin taas terhakkana töissä. Sitten oli ihanat babyshowerit (joista tulossa juttua) ja aika hulinaviikonloppu muutenkin ja vaikka hauskaa oli, niin minun pitäisi ehkä huomioida kehoni tila ja se, että en voi olla niin Duracell kuin aiemmin. Viime viikolla alkoi olla taas aika uupunut olo ja kaikenlaisia särkyjä, jotka kertoivat, että nyt on syytä höllentää tahtia. Sitä en kuitenkaan voinut tehdä, koska työtehtävien deadline kummitteli ja arjessa oli jos jonkinlaista ylimääräistä ja kuormittavaa, vaikka jätinkin kaiken vähänkin ei-välttämättömän tekemättä. Yöunet jäivät normaalia vähemmäksi ja loppuviikkoa kohden aloin olla kipeämpi ja lauantaina olinkin kuumeessa. Sunnuntaina nenä meni vähän tukkoon ja kuulostan edelleen flunssaiselta, mutta mitään räkäflunssaa ei onneksi ole, vaikka vähän normaalia enemmän niistänkin. Kuume nousi taas tänä aamuna, mutta nyt on jo laskenut. Mutta eipä sitä kuumettakan tarvitse olla, riittää, kun on vain kipeä olo! Pahin oire on raju yskä, joka pysyttelee poissa pitkiä aikoja, mutta hyökkää siten takovana. Puhumisen jälkeen saan kamalan yskänpuuskan ja nyt olenkin yrittänyt pysytellä hiljaisena. Yskiminen sinänsä ei ole mitään kamalaa, mutta jostain syystä se sattuu selkääni molemmille puolille kuin joku hakkaisi minua rautatangoilla. Onneksi selkään ei satu muuten enkä usko, että selkäkipu on mitään vakavaa, jotkut lihakset vaan ovat jumissa eikä ihmekään, koska en ole kohta kolmeen viikkoon kyennyt jumppaamaan. Teen säännöllistä yläkropan venyttelyä joka päivä ja olen joskus ajatellut, että sillä ei kai ole merkitystä, mutta nyt sen huomaa, että sillä onkin suuri merkitys.

Kävin eilen lääkärissä, koska ajattelin, että vaikka en olekaan ollut mitenkään pahasti sairaana ja sänkypotilaana koko aikaa, niin ajallisesti olen ollut enemmän tai vähemmän kipeä jo kolme viikkoa. Sain tämän viikon sairaslomaa ja sekin piti ihan kinuta, sillä lääkäri olisi kirjoittanut vain kaksi päivää. Ihan sama, mikä vaiva on, niin yleensä lääkärit ehdottavat juuri tuota kahta päivää. Jopa silloin, kun minulta meni nivelside ja sitten kahden saikkupäivän jälkeen könkkäsinkin kotitalousluokassa kyynärsauvojen kanssa! Onneksi nyt olin tiukkana ja vaadin koko viikon ja perustelin sillä, että tauti on jo nyt pitkittynyt ja koska töissä ei voi ottaa kevyesti ja joudun puhumaan paljon, niin minun pitää parantua kunnolla. 

Lääkärissäkäynti ei hirveästi mitään tointanut, sillä lääkäri kuunteli vain keuhkot ja katsoi kurkkuun. Verikokeita eikä pissanäytettä otettu ja myöhemmin tajusin, että olisihan hän voinut ultrata poskiontelot ja edes kysyä vaikka jotain supistuksista tai jotenkin huomioida sen, että olen raskaana. Jotenkin kun minä olen käsittänyt, että tämä tila on sellainen, että sen perusteella pitäisi ottaa kaikki kulkutauditkin vähän vakavammin. Korjatkaa, jos olen väärässä! Lääkäri sanoi vain, että vaikutan hyväkuntoiselta. En tajua, mihin lääkärit nuo mielipiteensä perustavat, mutta olen kaikkea muuta kuin hyvässä kunnossa! Ehkä puhun liian reippaasti, ehkä minun pitäisi jättää meikkaamatta lääkäriin mennessä, ehkä minun pitäisi valittaa enemmän tai jotain. Ulospäin kun ei näy se, että olo on tukala ja kaikkein parhaimmalta tuntuu päästä pitkälleen. Nytkin olen niin huonossa hapessa, että jopa valokuvaaminen tuntuu ylivoimaiselta ja siksi laitan tähän selfien viime syksyltä, jolloin olin todella huonossa kunnossa, paljon huonommassa kuin nyt. Päätin kerrankin ottaa todisteeksi kuvan, että joku oikeasti tajuaa, miten karmealta ja huonovointiselta zombilta voin näyttää joskus. Kuva epäonnistui täysin, koska totesin, että näytän ihan samalta kuin muulloinkin ja sama tilanne taitaa olla nytkin. Voisiko joku opettaa minut maskeeraamaan itseni sairaan näköiseksi?

Lääkärivisiitistä jäi vähän orpo olo, kun olisin halunnut, että lääkäri sanoo, että sikiöllä ei ole hätää. No, eipä tuo lääkäri sanonut mitään muutakaan, tuijotteli vain vaivaantuneena tietokonettansa! Jälleen kerran yksi kokemus lisää tumpelolääkäristä... En jaksaisi enää yhtään noita kokemuksia! Vauvan liikkeet ovat olleet nyt aika vähäisiä eikä hän ole liikkunut normaalirytminsä mukaan ja vaikka en annakaan peloille valtaa, niin totta ihmeessä mietin, että vaikuttaako tämä sairastaminen jotenkin kehittyvään vauvaan, jolla juuri näillä viikoilla on aivojen kehittymisen aktiivinen aika. Jostain kun luin uutisen, että raskaana olevan flunssa voi heikentää lapsen älykkyyttä! Apteekin täti huomautti, että flunssa voi aiheuttaa ennenaikaisen synnytyksen ja välillä, kun tunnen kovan vihlaisun tai supistukset jatkuu pitempään, niin apteekkarin sanat tulevat mieleeni, vaikka uskonkin, että masussa kaikki on ihan hyvin. Tämä on kuitenkin vain flunssa. Yskimiseen pikkuinen on jo kai tottunut, mutta ei varmaan ole kivaa, kun toinen köllii kaikessa rauhassa ja sitten tulee hirveä maanjäristys!

Lääkäriltä ei tullut myöskään mitään vinkkejä olon parantamiseen vaan hän sanoi vain, että lääkkeitä ei saa käyttää. Parasetamoli on kuulemma turvallinen, mutta senkin käyttö tuntuu olevan yhtä tyhjän kanssa. Kurkkupastilleja olen imeskellyt, vaikka kurkku ei olekaan kipeä, mutta ne auttavat yskään. Olen levännyt niin, että kohta saan varmaan makuuhaavoja, olen juonut kuumaa mustaherukkamehua ja tietysti litkinyt litrakaupalla vettä, hengitellyt vesihöyryä, kurlannut kurkkua suolavedellä, imeskellyt merisuolarakeita, nieleskellyt yskää "takaisin" ja yrittänyt välttää siten yskimistä, mutta joskus yskänpuuska on niin pakottava, että on vaan pakko köhiä. Iltaisin olen laittanut nenän alle Vicks VapoRub -voidetta, jonka käytöstä raskauden aikana on erimielisyyksiä. Apteekissa sanottiin, että voiteen käytöstä pitää kysyä lääkäriltä ja kun kysyin, niin lääkäri ei tiennyt koko tuotetta eikä osannut ottaa kantaa. Hän sanoi, että jos voidetta laitetaan iholle, niin yleensä ajatellaan, että siitä ei juurikaan mitään imeydy etenkin jos käyttöaika on lyhyehkö. Sanoin, että tuotteen vaikutushan perustuu siihen, että siitä irtoavia "höyryjä" hengitellään yön aikana ja nämä eteerisiin öljyihin verrattavissa olevat aineet eivät farmaseutin mukaan olisi hyväksi raskauden aikana. Sitten lääkäri sanoi, että jos apteekissa on sanottu, että tuotetta ei saa käyttää, niin älä sitten käytä. Minä olisin odottanut, että lääkäriltä tulisi se viimeinen ja painava sana, mutta tietäähän sen, että lääkärit eivät tiedä enää nykyisin mistään mitään, joten ainoa viisas, jota kannattaa uskoa on oma äiti (ja Google)! Äiti kun on samaa mieltä kanssani siitä, että olen käytänyt niin vähän mitään "myrkkyjä" raskausaikana, että voin käyttää Vicksiä aika huoletta. En ole ottanut koko aikana parasetamolia kuin kolme kertaa ja ampiaisenpistoihin kaksi allergialääkettä. Ja sitäpaitsi minun on punnittava myös sitä vaihtoehtoa, että jos jätän laittamatta Vicks-voidetta yöksi, niin en saa nukuttua, mutta jos laitan sitä, niin minua ei yskitä, on parempi hengittää ja nukun yöni kuin tukki, mikä on aika loistavaa näillä viikoilla ja tässä flunssatilassa.

En voi väittää, etteikö pitkällään oleminen ja loikoilu olisi mukavaa, kun kerrankin on mahdollisuus lueskella kirjoja ja lehtiä ja katsella leffoja ja sarjoja, mutta paljon mieluummin olisin kyllä jo terve. Makoilu käy hermoilleni ja siksi välillä virkistän itseäni istumalla koneen ääressä tai vaikka tiskaamalla. Sitten tuleekin jo niin hontelo olo, että on pakko päästä takaisin petiin. Haluaisin päästä jo ulkoilemaan, haluaisin, että minulla olisi normaali ruokahalu eikä tarvitsisi väkisin syödä, haluaisin, että pääsisin hoitamaan huushollissa edes kaikken tarpeellisimmat hommat. Työlista kun vaikuttaa loputtomalta ja ihmettelen, miten kummassa kykenen saada kaiken välttämättömän järjestykseen ennen vauvan syntymää. Syytä on siis toivoa, että pikkuinen pysyy mahassani riittävän pitkään, koska en ole ehtinyt valmistautua hänen maailmaantuloonsa. Tiedän, tiedän, että nyt pitäisi keskittyä paranemiseen ja olemaan stressaamatta, mutta on aika vaikeaa olla stressitön, kun joka päivä tulee mieleen kymmenen uutta ja pakollista asiaa, mitkä pitää hoitaa. "Jätä kaikki tekemättä" ei ole vaihtoehto, koska joitain asioita ei vaan voi jättää tekemättä. Tarvitsisin assistentin tai kotiapulaisen! Eikä kokki, hovimestari tai huonepalvelijakaan olisi pahitteeksi!

Tänä talvena on ollut sitkeää flunssaa/influenssaa liikkeellä ja harva on siltä välttynyt, Onko teillä sairastettu ja olisiko jollakulla hyviä poppakonsteja tämän viheliäisen taudin taltuttamiseksi?

tiistai 3. helmikuuta 2015

Kun synnytys ei pelotakaan

Havahduin viime viikolla kysymykseen, joka minulle esitettiin: "Onko todella niin, että et pelkää synnytystä yhtään?" Vastasin, että on. Minä olen outolintu, olen sen aina tiennyt, mutta joissain tilanteissa tunnen itseni erityisen poikkeavaksi. Mitä enemmän luen blogeja ja kuuntelen odottajien juttuja, niin sitä poikkeavammaksi itseni tunnen enkä ole vielä tavannut ketään, joka olisi yhtä peloton synnytyksen suhteen kuin minä. Tarkoitukseni ei ole tässä kiillottaa omaa kilpeäni eikä missään nimessä vähätellä niitä, jotka synnytystä pelkäävät vaan kertoa vain, miltä minusta tuntuu ja miksi. Voi olla, että tämän kirjoituksen laatiminen on turhan aikaista ja jokin ihme pelko hyökkääkin vainoamaan minua raskauden loppumetreillä. No, en kyllä usko, sillä olen osannut ennakoida/tietää tuntemukseni aina etukäteen niin hyvin, että voisin vannoa tämän fiiliksen jatkuvan. Raskausviikkoja on kertynyt yli 30 (edelleenkään en osaa sanoa monennella kuulla olen menossa) ja minun pitäisi kuulemma jo nyt valmistautua synnytykseen ihan täysillä. Laskettu aika on kuitenkin vasta huhtikuussa, joskus siis tuolla kevväämmällä, mihin tuntuu olevan pitkä aika nyt, kun eletään vielä ihan talvitalvea. Minusta tuntuu vaikealta käsittää, että nyt jo pitäisi pakata sairaalakassia, kun en ole vielä hössöttänyt vauvatarvikkeidenkaan suhteen. Äitiysloman alkuunkin on vielä kuukausi aikaa ja töissä pitää jaksaa paahtaa täysillä siihen asti. 

Ymmärrän hyvin niitä, jotka synnytystä pelkäävät, itsekin kun kärsin suunnattomasta raskaus- ja synnytysfobiasta teini-ikäisestä lähtien. Valahdin aina kalpeaksi ja sisuskaluni alkoivat myllertää, kun kuulinkin sanan synnytys ja joka kerran gynekologin vastaanotolla kyselin, että voiko pelolle tehdä jotain. Ei kuulemma. Kun nyt 36-vuotiaana odotan vasta ensimmäistä lastani, niin mielessä käy, että olisinko ryhtynyt vauvapuuhiin kenties aiemmin, jos pelkoni olisi otettu vakavasti... Tai jos joku lääkäri, jos vain yksi ainoa lääkäri olisi sanonut erääseen pelkooni liittyen sen, mitä nyt olen kuullut monilta... Minulla on vatsassa leikkausarvesta johtuvia kiinnikkeitä ja olen aina pelännyt, että miten niiden kanssa käy jos ehkä joskus olenkin raskaana. Minä kun en  pysty edes syömään suuria ruoka-annoksia ilman, että kiinnikkeisiin alkaa koskea, vähäinenkin lihominen eli rasvan kertyminen vatsan alueelle on alkanut särkeä kiinnikkeitä ja aiheuttanut vatsavaivojen lisääntymistä, monesti kiinnikkeitä vihloo kun vain käännynkin tai kurottelen ja kivut ovat viiltävyydessään ja rajuudessaan ihan toista luokkaa kuin mitkään pikkuiset mahakivut tai pahimmatkaan kuukautiskrampit. Olen monesti lääkäreiltä kysellyt, että mitenkäs sitten, jos olen joskus raskaana. Minulle on vastattu, että kiinnikkeitä saattaa särkeä koko 9 kuukautta tai voi tulla suolitukos tai mitä hyvänsä ennakoimatonta. Olipa kiva kuulla... Kun on kärsinyt kroonisista vatsakivuista yli puolet elämästään, niin sitä ei haluaisi minkään syyn takia, ei edes raskauden takia, yhtään enempää kipuilua. Mutta kappas, nyt raskausaikana kiinnikkeet eivät olekaan vaivanneet ja mitä lääkärit ovat sanoneet? No ne kiinnikkeet siellä venyy niin hitaasti ja löystyy, että voi olla, että raskauden jälkeen tilanne voi olla jopa parempi kuin ennen raskautta ja että hormonit voivat vaikuttaa siihen, että kiinnikekipua ei tunnukaan. Kiitos tiedosta - jospa joku olisi tämänkin sanonut vuosia sitten niin minun ei olisi tarvinnut pähkäillä tätä näin paljon!!!

Synnytys on tapahtuma, jota ei voi itse hallita. Kauhukertomuksia olen minäkin kuullut eivätkä ne ole mitään urbaanilegendoja vaan totisinta totta. Mitä hyvänsä voi sattua, mutta se sattuu joka tapauksessa, olinpa pelännyt etukäteen tai en. Minusta on huomattavasti mukavampaa nauttia juuri tästä hetkestä eikä pilata sitä murehtimalla ja pelkäämällä tulevaa. En voi tietää etukäteen, miten synnytys sujuu, millainen vauvani tulee olemaan tai miltä arki pienokaiseni kanssa maistuu. Mutta enhän voi yleensäkään tietää elämässä mitään etukäteen. Moni asia voi mennä pieleen, mutta niin voi arkipäivässäkin.  On paljon asioita, joita olen pelännyt ihan hulluna ja ne eivät olekaan toteutuneet ja sitten on asioita, joita en ole osannut pelätä ja ne ovatkin käyneet toteen. Suurimmat tapaturmat ovat tapahtuneet silloin, kun en ole osannut niitä pelätä ja ennakoida. Raskaudenaikaista kiinnikekipuakin pelkäsin vuosikaudet ihan turhaan. Miksi ihmeessä pelkäisin mitään tulevaisuudessa? Miksi murehtisin yhtään mitään etukäteen? Toki kaikkeen pitäisi varautua, mutta miten? Maalaamalla satamiljoonaa erilaista skenaarioita ja sairastuttamalla itsensä niitä ajattelemalla? Toki synnytykseen pitää valmistautua eikä pelottomuuteni poista sitä, ettenkö ottaisi selvää asioista ja tekisi hengitysharjoituksia ja ennakkomeditaatioita ja tutkisi, mitä synnytyksessä tapahtuu ja valmistautuisi kaikkeen. Pelkääminen ja jännittäminen voi aiheuttaa erilaisia lukkoja ja tukkoja kehossamme ja uskon, että mielellä on tässäkin asiassa ihmeellinen voima.

Neuvolassa kysytään, että joko synnytys pelottaa. Vastaan aina, että ei ja että koko kysymyksen lähtökohta on ihan väärä. Miksi ei kysytä, että odotatko synnytystä ilolla ja innolla ja luoda sitä kautta positiivista suhtautumista? Kyllähän minuakin synnytys jännittää, mutta vain hyvällä tavalla, sellaisella kutkuttavalla tavalla. On hurjan jännää saada tietää, milloin ja miten vauva päättää lähteä punkemaan itsensä ulos, missä olen silloin, miten kaikki oikein tapahtuu ja miten paljon synnytys sattuu, onnistuuko vauvan tulla alakautta vai tuleeko sektio - todellinen once in a lifetime -kokemus tiedossa! Positiivinen suhtautumiseni on jo kirvoittanut kommentteja tyyliin: "Kyllä se ilo ja positiivisuus kaikkoaa sitten, kun tuntuu, että halkeat kahtia ja vuodatat verta, hikeä ja kyyneleitä ja muita eritteitä". Joo-o, voi olla, että siinä tilanteessa positiivisuus kaikkoaa, nimenomaan siinä tilanteessa, mutta miksi antaisin sen vaikuttaa tähän hetkeen?

Synnytystä en pelkää vaan minua huolestuttavat ihan muut asiat ja vaikka en etukäteen haluakaan murehtia, niin muutama juttu vaivaa mieltäni. Huom. huolestuttaa ja vaivaa, ei pelota. Ykköshuolenaiheeni on homeessa oleva vuodeosasto. Home kun sairastuttaa minut välittömästi ja vakavasti ja tekee minut toimintakyvyttömäksi. Minun täytyy käydä jo etukäteen osastolla haistelemassa, ottaa riski siitä, että muutaman minuutin piipahdus sairastuttaa minut viikkokausiksi ja romahduttaa hyvinvointini... Tällaisista sairastumisista minulla on ihan liikaa kokemuksia ja siksi on pakko on nyt etukäteen selvittää asiaa ja pohtia, onko minulle mahdollisesti jokin muu paikka olemassa kuin vuodeosasto. Valitettavasti mieleni valtava voima ja meditointi eivät auta poistamaan homesairauttani! Toinen huolenaiheeni on se, että onko sairaalan henkilökunta varmasti tarpeeksi pätevää. Kun on parinkymmenen vuoden kokemus epäpätevistä lääkäreistä, hoitajista, sairauksien mitätöinnistä, vääristä diagnooseista ja sopimattomista lääkkeistä ja kaikenlaisista erilaisista möhläyksistä, niin luottamus hoitohenkilökuntaa kohtaan ei ole kovin korkealla. Ainoa asia, johon voin luottaa, on oma kehoni, joka on raskauden aikana toiminut ihmeellisen hienosti. Tietenkään hyvin sujunut raskaus ei takaa mitään, mutta se antaa luottamusta naisen kehon toimimista kohtaan.

En osaa vastata tyhjentävästi kysymykseen siitä, miksi en pelkää synnytystä. Ehkä yhtenä syynä on ajatusmaailmani ja suhtautumiseni. Monet vähättelevät ns. hippiajatusmaailmaani, mutta tämä synnytyspelottomuus on suoraa seurausta tietynlaisesta elämänkatsomuksesta ja siitä, että olen tietoisesti muuttanut suhtautumistani. Elän koko ajan suurenmoisessa luottamuksessa ja vaikka jotain ihan hirveänkauheankamalaa tapahtuisi, niin se tapahtuisi joka tapauksessa eikä sitä tilannetta helpottaisi tai pahentaisi se, että olen stressannut kuukausikaupalla etukäteen. Toinen syy voi olla se, että luotan siihen, että koska muutkin ovat synnytyksestä selvinneet, niin kyllä minäkin. Synnytyksestä selvisivät isoisoäitimmekin, saunassa, kivunlievityksenään vain kuuma vesi ja yrtit. Toki silloin myös kuolleisuus oli korkeampaa, mutta myös luottamus luonnollisuuteen. Nykyisin kun kaiken pitäisi tapahtua hallitusti ja kontrolloidusti. Olen sitä mieltä, että ihmisten käsitys luonnollisuudesta on hävinnyt monessa asiassa, myös synnytyksessä. Kun koko elämä eletään laskelmoidusti ja synnytys onkin tapahtuma, jota ei voi hallita, niin tottakai se jännittää. Tietenkään kontrollifriikkiys ei ole yksi ja ainoa syy synnytyspelkoon, mutta se voi olla suuri osa sitä. Tässä vaiheessa voin olla jopa kiitollinen siitä, että elämä on koulinut minua rajulla kädellä ja lätkinyt eteeni sen verran sattumuksia toisensa perään, että kontrollifriikkiyteni on pehmentynyt ja ajatus siitä, että elämä on 100 % hallittavissa, ei kuulu minun maailmankuvaani. Ehkä juuri siksi, että olen kokenut niin paljon kaikenlaista enkä ole ns. pumpulissa kasvanut, auttaa suhtautumaan ei-kontrolloitavissa oleviin tapahtumiin huolettomasti. Olen  vieläkin osittain perfektionisti, mutta olen opetellut päästämään täydellisyydentavoittelusta irti. Täydellisyyttä ei tarvitse tavoitella, koska joka hetki tässä maailmankaikkeudessa on täydellinen ♥

maanantai 2. helmikuuta 2015

DKNY-talvikengät ja villakangastakkilook

Olen jo luopunut toivosta sen suhteen, että löytäisin sekä huippumukavat että huippukauniit kengät ja siksi täytyy valita jompikumpi. Kauniita kenkiä minulla on, joten syksyllä hankin akuuttiin tarpeeseen mukavat kengät. Kun hylkäsin kauneusperusteen, niin valitsin kengät vain oletetun mukavuuden ja hinnan perusteella eli aika randomisti klikkasin tilauksen menemään Theoutnet.comiin. Olen tilannut Outnetistä jonkin verran vaatteita, kenkiä ja asusteita ja kaupat ovat sujuneet aina moitteettomasti ja tuotteiden vaihtaminenkin on ollut helppoa ja nopeaa. Näistä kengistä tilasin ensin koon 39,5, joka on ollut minulle yleensä täydellinen, mutta jouduin vaihtamaan pienempään ja nyt minulla on koko 38,5. Normisti kengän kokoni on 39/40, joten vähän ihmetyttää tuo kokotaulukko - etenkin kun DKNY-kumisaappaani ovat kokoa 40 ja ne olivat täysin sopivat. Tällaiset popot minulle sitten tuli:

Kengät taitavat olla mukavimmat, mitä minulla on ikinä ollut (ellei lenkkareita tms. lasketa) eikä minua edes hirveästi harmita, että nämä eivät ole kovin sievät.  Sievyyden puuttumista kompensoi se, että tällaisia kenkiä ei ihan helposti tule vastaan. Ulkonäöllisiä seikkoja tärkeämpää on, että jalkani kiittävät ja kun taapertelen masu pystyssä, niin on tärkeää, että jalassa on hyvin istuvat ja askellusta tukevat, pehmeät kengät. Parasta on se, että kengät saa vedettyä helposti jalkaan ja toimintoa helpottaa kengän yläosassa takana oleva pieni liuska, mikä on suuri etu tässä tilassa, kun joutuu venkoilemaan mahan kanssa. Eikun hei, parasta on sittenkin se, että kengät eivät ole yhtään liukkaat! En tiedä, mitä luistonestokumia pohja on, mutta molemmissa Merrellin ulkoilukengissänikin on liukkaammat pohjat kuin näissä.



Yritin pitää kenkiä jo syksyllä, mutta ne ovat materiaalinsa eli mokan+Thinsulate-vuoren ansiosta niin tuhottoman kuumat, että säästelin niitä pakkasille. Kengät ovat siis aitoa mokkaa ja nyt muutaman kuukauden käytön jälkeen mokassa näkyy jo harmaantumista. Laadukas mokka kestää hyvin hoidettuna vuosia ja voin jo tässä vaiheessa sanoa, että näiden kenkien mokka on ollut lievä pettymys. Kenkien laatu ei muutenkaan ole mikään loistava, sillä kengän yläreuna on lähtenyt vähän rispaantumaan, kuten kuvista huomaa. Ihan ylhäällä olevasta kuvasta huomaa myös sen, että oikean kengän kannan pintamateriaali on vähän lähtenyt rullautumaan. Näinköhän näittenkin kenkien kohdalla käy niin, että kestävät vain yhden talven käytössä? En tykkää, jos niin on! Hintaa näillä oli noin kuusikymppiä eli aika keskihinta, koska samalla rahalla saa marketista muovipopoja eikä hinta ole merkkikengistä ollenkaan paha. Pahaa on se, että nykykenkien huono laatu ajaa kuluttajan konkurssiin ja kaatopaikat täyteen.

Tähän samaan syssyyn esittelen tämän talven ulkovaatelookini. Arjen ja työmatkojen sekä välkkävalvontojen käytännöllinen joka sään peruslook on untuvatakki+farkut+varrelliset karvavuorilliset talvikengät, mutta tämä nyt esittelemäni on ns. siistimpi asu, jossa viihdyn miljoona kertaa paremmin kuin tyypillisessä suomalaisnaisten untsikka-/ulkoilukenkäunivormussa. 
Huivi Royal Speyside
Takki Klingel
Laukku Lollipops
Sukkikset H & M
Kengät DKNY
Äitiystakkina toimii musta keinokarvakoristeinen villakangastakki, joka löytyi äitini vaatevarastosta ja olin enemmän kuin tyytyväinen, että säästin siinäkin aika ison summan. Äitiystalvitakit kun ovat aika tyyriitä ja nettikauppoja kun selasin, niin en löytään yhtään sellaista, josta olisin tykännyt. Yhden Mamaliciousin takin (postaus tulossa tästä myöhemmin) ostin ulkoilua ja suurensuurta masua varten, mutta en ole vielä sitä käyttänyt, koska olen omaan untuvatakkiini mahtunut. Villakangastakki on tilattu joskus Klingeliltä, jonka vaatteiden laatua olen aiemminkin hehkuttanut. Takki on älyttömän laadukas ja lämmin ja painii eri sarjassa kuin esimerkiksi Espritin kylmänkalsea ja sähköinen "villakangas"takki. Mustanpuhuvaa vaatetustani piristää skottiruutuinen huivi, josta kerroinkin täällä. Huivi on ollut lähes päivittäisessä käytössä ja lämmittänyt ihanasti pakkasilla. Vaikka asustani tykkäänkin, niin sen verran kritiikkiä annan itselleni, että puolimittaisen takin kanssa sopisi ehdottomasti mielestäni paremmin nätit ja kapeavartiset nahkasaapikkaat ja niitä olenkin välillä käyttänyt. Mokelokenkien kanssa kun pitää mekkoa, sukkiksia ja pitempää takkia, niin näyttää siltä, että housut olisi unohtuneet kotiin! 

Laukku on eräs suosikkilaukuistani, Lollipopsin Milanon liikkeestä ostettu veska. Ostohetkellä pohdin, että kyllästynkö punamustaan, mutta enpä ole vielä kyllästynyt. Laukkuun mahtuu ns. puoli elämää ja vaikka se on kulkenut matkassani jo kohta kuusi vuotta ja on vain keinonahkaa, niin kulumia siinä ei juurikaan ole. Tästä laukusta en aio luopua, vaikka monet muut ovat päätyneetkin jo kierrätykseen ja jälleen kerran inventoin laukkukokoelmaani ja pohdin, että mistä raaskin luopua.

Kun näitä kuvia otettiin, niin minulla oli hyvä kuvausfiilis ja niin taisi olla kuvaajallakin, joka sai päähänsä, että otetaanpa mahtipontisia kuvia jotenkin alaviistosta ja ja jotta alaviistoasetelma olisi huikea, niin ajattelin kiivetä lumivallin päälle. Lisää hyviä ideoita?! Jalka upposi lumeen, kengästä holahti lunta sisään ja minä hoipuin Kassi-Almana vallia alas.

Sitten pompinkin yhdellä jalalla ja kopistelin lumia kengistä pois. Eikä taaskaan tullut mieleen, että olen raskaana eikä pomppiminen ehkä ole sallittua... Minua vähän hirvittää, että minkälaisen vempulan mahdan maailmaan putkauttaa, sillä hän on tottunut sisälläni aikamoiseen menoon!

Kaipaisin kovasti vinkkejä sekä kauniista että mukavista kengistä, jotka ovat kohtuuhintaiset, laadukkaat, kestävät ja aitoa nahkaa. Tokkopa sellaisia on olemassakaan vai onko joku löytänyt sellaiset? Olisi myös kiva kuulla, millaisella ulkovaatetuksella muut odottajat ovat talvella pärjänneet, takkiongelma kun tuntuu monia vaivaavan.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

15 asiaa, jotka naisen pitäisi tehdä ennen vauvan syntymää

Raskaana oleva saa yleensä paljon erilaisia vinkkejä koskien odostusaikaa, vauvan hoitoa ja äitiyttä yleensä. Minäkin olen saanut vinkkejä kaikista mahdollisista asioista, mutta ehdottomasti eniten minua on muistutettu siitä, että minun pitää vielä nauttia elämästäni ilman vauvaa ja ottaa ilo irti vapaudestani. (Ilon irti ottaminen ei tarkoita, ettenkö nauttisi suunnattomasti myös raskaudesta.)

Ystäviltäni ja tuttaviltani saamieni vinkkien ja kuulemieni kokemusten perusteella kokosin pilke silmäkulmassa to do -listan kaikille ensimmäistä lastaan odottaville äideille (toisen muksun kanssa on jo toivo menetetty). Tämä ei ole siis lista siitä, mitä pitää hankkia vauva-arkea varten tai mitä pakata sairaalakassiin. Tämä on lista siitä, mitä kaikkea äidin pitää tehdä, kun siihen on vielä mahdollisuus. Kodin arki ja koko elämä muuttuu vauvan myötä ja monet lapsettoman itsestäänselvänä pitämät asiat eivät olekaan enää itsestäänselvyyksiä. Tietysti monia listaamiani asioita voi tehdä senkin jälkeen, kun vauva on putkahtanut maailmaan, mutta ei kuulemma koskaan enää niin omassa rauhassa. Huom! Jos et harrasta listaamiani asioita muutenkaan, niin eihän niitä silloin pidä tehdä. Jokaisella meillä kun on omat elämänarvomme, tapamme ja harrastuksemme.

1) Nauti rauhallisista hetkistä ja joutenolosta
Kun olet syönyt aamupalan tai ruoan hitaaaaaasti, niin istu tovi ihan hiljaa ja lue lehteä rauhassa tai istu vaan paikallasi katsellen ikkunasta ulos. Töllää illalla aivotonta tosi-tv-ohjelmaa tai jotain saippuasarjaa. Makoile, loikoile, ota päikkärit. Pääasia, että vain olet etkä tee yhtään mitään muuta kuin nautit joutilaisuudesta.

2) Nauti siitä, että saat tehdä monet arkiset itsestäänselvyydet rauhassa
Pese antaumuksella hampaat ja istu vessanpöntöllä vähintään yhtä antaumuksella. Jatkossa voit joutua suorittamaan nämä toimenpiteet yhtäaikaa sen lisäksi, että stalkkaat ovet välistä, mitä pienokaisesi touhuaa.

3) Käy elokuvissa yksin tai hyvän kaverin/kumppanin kanssa
Vauvakino on ihan kiva juttu, mutta on pikkuisen eri asia saada nauttia leffasta ilman sylissä myhkyävää nyyttiä ja sitä, että pitää vaihdella vaippoja kesken elokuvaelämyksen tai kuunnella oman tai jonkun toisen muksun rääkymistä.

4) Käy hemmotteluhoidossa
Jalkahoito, hieronta, kosmetologin tekemä luksushoito... Mikä hyvänsä hemmotteluhoito käy! Se tekee hyvää keholle ja mielelle. Jos sinulla ei ole varaa hoitoon, niin voit ehkä vinkata jollekulle, että haluaisit hoidon lahjaksi tai voit pyytää jotakuta hieromaan hartioitasi.

5) Tuhlaa aikaa kaupoissa kiertelyyn
Tämä ei tarkoita (välttämättä) rahan tuhlaamista vaan sitä, että kuljet kaupoissa hypistelemässä ja mallailemassa vaatteita, vertailet ruokakaupassa eri tuotteita ja tutustut uutuuksiin. Tulevaisuudessa kirmaat marketin läpi ostoskärrit länissä ja napsit kyytiin vain pakolliset tarvikkeet.

6) Harrasta seksiä kuin viimeistä päivää
No tämä tietysti jokaisen omien mieltymysten mukaan, mutta vauvan tulo saattaa muuttaa tätäkin asiaa aika radikaalisti. Jos seksi ei ole sinun juttusi, niin nautiskele läheisyydestä ja hellistä hetkistä kumppanisi kanssa.

7) Kokkaa gourmet-aterioita ja/tai leivo monimutkaisia leivonnaisia
Nauti siitä, että saat puuhailla keittiössä ilman kiirettä. Tulet nimittäin jossain vaiheessa huomaamaan, että raakapakasteleivonnaiset ovat sittenkin ihan hyvä keksintö tai että vieraille riittää tarjoamiseksi vain kuppi kahvia/teetä ja Jaffa-keksit.

8) Käy kahvilassa/ravintolassa
Monet äidit harrastavat kahviloissa käymistä, mutta sekin on hyvin erilaista ilman lasta. Vielä voit keskittyä herkutteluun ja kaverin kanssa jutteluun ilman keskeytyksiä.

9) Puhu maratonpuheluja silloin kun siltä tuntuu
Pienten lasten vanhemmat eivät jouda puhelimeen 24/7. Kun olet puhelimessa, niin älä tee samalla mitään muuta. Jatkossa et tunne käsitettä hands-free missään muodossa.

10) Käytä aikaa laittautumiseen
Käherrä hiukset kihara kerrallaan, lakkaa kynnet, meikkaa pitkään ja kokeile uusia meikkisävyjä, mallaile eri asuyhdistelmiä. Meikitön naama ja suttunuttura tulevat sinulle kyllä tutuksi.

11) Kyläile ahkerasti ja kutsu ystäviä kylään
Sinulla on vielä mahdollisuus lähteä jonkun luokse täysin ex tempore tai ilahtua kaverin yllätysvierailusta. Voit keskittyä rauhassa toisen aikuisen läsnäoloon.

12) Ostele arjen luksusjuttuja
Aika moni joutuu karsimaan menojaan äitiyslomalla. Säästäminen pahan päivän varalle on viisasta, mutta viisauden lisäksi pitää olla myös jotain ylellistä. Osta siksi kauppareissulla jokunen tyyriimpi tuote, kuten kallista juustoa tai suihkusaippuaa, leikkeleitä lihatiskiltä, mitä hyvänsä, mikä on jotain muuta kuin kaupan omat merkit.

13) Sisusta
Ripottele koriste-esineitä, pikkutavaroita ja muuta sälää, vaikka kauniita kenkiä ympäri asuntoa. Käytä keittiön pöydällä kangasliinaa ja laita olohuoneen pöydälle design-vaasi. Tulevaisuuden elämässä joudut kiikuttamaan kaiken komeroon tai nostamaan katonrajaan.

14) Matkusta
Viimeisillään raskaana tai ihan pikkuisen kanssa ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen lähteä käymään toisessa kaupungissa saatikka ulkomailla. Jos reissaamisesta tykkää, niin sitä harrastaa varmasti lapsenkin kanssa, mutta silloin mennään lapsen ehdoilla.

15) Nuku, nuku, nuku!
Tätä ei tarvitse edes selittää...

Kun tsekkasin listan läpi omalta kohdaltani, niin sain tulokseksi 15/15. Eipähän tarvitse vaipparumbaa pyörittäessä harmitella, etten ottanut itsenäisyydestä ja vapaudesta iloa irti vaan voin keskittyä ihan toisenlaiseen ilon ja onnen tuottajaan. Tuleeko teille vielä mieleen jotain, mitä listaan pitäisi lisätä?