Pyörryksissä vauvan syntymästä ja rakkaudesta

Edellisestä postauksesta on hujahtanut aikaa ja minusta tuntuu, että päivät ovat menneet kuin siivillä... Lähes kaksi viikkoa sitten kirjoitin aiheesta Olen viimeisilläni raskaana enkä vieläkään... ja kirjoitus käsitteli sitä, miten en oikeastaan edes tunne olevani raskaana, en ole pakannut sairaalakassia, hankkinut kaikkia vauvatarvikkeita ja hehkutin taas kerran raskauden onnea. Toivoin, että saisin nauttia äitiyslomaviikoista ja fiilistellä pullistuvan masuni kanssa, mutta Minna Canthin päivänä (tämä täytyy aina muistaa erikseen mainita) meni lapsivedet ykskaks yllättäen ja auringonpimennyksen päivänä (tämä se vasta täytyykin muistaa mainita erikseen) syntyi ihana pieni poika! Hän saapui maailmaan yli kolme viikkoa ennen laskettua aikaa, mutta kaikki meni hienosti ja poikanen on terve ja hirmuisen suloinen.

Olen nauttinut äitiydestä ja ihmetellyt, että miten kaikki on muuttunut maailmassani ja silti mikään ei ole muuttunut. En koe mitään suurta äitiyden mullistusta, koska olen kai kasvanut äitiyteen pikkuhiljaa. Ja suurinpiirtein jokainen vastaantulija on sanonut, että olen luotu äidiksi. Jos joku olisi sanonut tuon minulle muutama vuosi sitten, niin olisin puistellut päätäni ja tokaissut, että "ei ikinä, ei sitten kuuna päivänä lapsia minulle". Mutta nyt... Mikään maailmassani ei ole tuntunut näin mahtavalta ja luonnolliselta kuin äitiys.

Raskaus ja synnytys olivat minulle erittäin positiivisia kokemuksia ja parasta ikinä ja aionkin kirjoittaa molemmista aiheista vielä, jahka imetys- ja vaipparumbalta ja torkkumisiltamme ehdin. Olin jo raskausaikana ihan ylionnellinen, mutta en osannut aavistaa, että onnen määrä voi multiploitua vauvan syntymän myötä. Olen ollut kuin pilvessä ja voisin vain tuijotella tuhisevaa pienokaista pää pyörryksissä. Se hetki, kun sairaalassa rinnalleni nostettiin sinertävä, pikkuinen olioinen, jää ikuisesti mieleeni elämäni uskomattomimpana hetkenä... "Hei vaan pikkuinen, äitin ja isin kulta, sinäkö se olet minun masussani majaillut... Hauska tutustua, vaikka minusta tuntuu, että tunnen sinut jo nyt pikkurakas". Vauva on piirteiltään kaunis kombinaatio sekä äidistään että isästään ja ihmettelen joka päivä, miten olemmekaan saaneet aikaan jotain noin kaunista ja ihmeellistä. Kun vauva oli ensimmäistä kertaa rinnallani, tunsin, että meidät kaikki kolme on ympäröity niin valtavan suurella rakkaudella, että avaruuden äärettömyyskään ei riitä sitä mittaamaan.

Blogi on nyt ihan toisarvoinen ja epätärkeä juttu pikkuhurmurin rinnalla. Mielelläni kyllä kirjoittelisin ja kirjoitankin, jos aikaa löytyy, mutta haluan nyt keskittyä ainutlaatuisiin ja kallisarvoisiin hetkiin, joita en saa koskaan takaisin. 

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista :)