torstai 30. huhtikuuta 2015

Vapun viettoa kera astronauttinallen

Vappuaamu valkeni täällä Jyväskylässä lumisena, mutta älyttömän kauniina. Rakastan lunta niin paljon, että valkoinen maa ei minua ahistanut vaan keskityin vaan nauttimaan kauniista maisemasta. Ehkä vähän koiramainen suhtautuminen, sillä koiratkin innostuvat lumesta, mutta ne ovatkin koiria eivätkä älyä kalenterista mitään eivätkä ajattele sitä, että nyt ei pitäisi/kuuluisi sataa lunta. Totta kyllä on, että aamulla ulos katsoessa ei keli kovin keväiseltä näyttänyt eivätkä aamuyöllä jyristäneet aura-autotkaan yleensä tähän vuodenaikaan kuulu.

Muistan vappuja, jolloin on ollut parikymmentä astetta lämmintä, mutta useammin on tainnut olla räntäsadetta ja kylmää. Tänä vappuaattona säätilalla ei ole minulle merkitystä, sillä oleskelen sisätiloissa enkä lähde baarijonoon palelemaan. Vappu kuluu kuusiviikkoisen pikkuhurmurin kanssa enkä muuta kaipaakaan. Onhan noita vappuja tullut vietettyä aika railakkaastikin enkä koe nyt jääväni yhtään mistään paitsi. Odotan, että lapsi kasvaa ja voin antaa hänelle ihania vappumuistoja, sellaisia kuin itse olen saanut... Kun äiti paistoi rapeakuorisia ja meheviä munkkeja, kun saatiin limpparia ja sipsejä (siihen maailmanaikaan noita erikoisherkkuja sai lähinnä vain uutena vuotena, vappuna ja synttäripäivinä), kun puhalleltiin ilmapalloja ja töristeltiin vappupilleillä ja oli vain se kiva vappufiilis. Vappufilis minulla nytkin on ja sen täytyy olla jokin ihmeen sisäsyntyinen juttu, jos fiilis tulee ilman, että on lähdössä on bilettämään, ilman, että on mitään suunnitelmaa tai ilman, että on huhkinut keittiössä tehden tarjottavia buffet-pöytään.

Kävin Siwasta ostamassa ilmapalloja ja serpentiiniä ja laitoin ne roikkumaan keittiön ikkunan ääreen niin, että ne näkyvät ulos. Varastossa olisi kassillinen vappuhattuja, peruukkeja ja olisi siellä varmaan ollut serpentiiniä ja ilmapallojakin, mutta koska varasto on hujan hajan, niin en lähtenyt sinne penkomaan. Tosin jokavuotiseen vappuperinteeseen on kuulunut, että kaivan Martti Servo -peruukin ja muut sälät esille ja hulluttelen vaikka yksikseni. En tiedä sitten, onko jonkinlaista järjen köyhyyttä nauraa kerran vuodessa samalle peruukille. Tai tälle klassikolle: Nasse-sedän vappuarvoitus.

Se, mitä "pengoin", on vanha blogini, josta löysin muutamia vappuaiheisia, oikein kivoja kirjoituksia. Joskus vuosia vai pitäisikö jo kohta sanoa vuosikymmeniä sitten kirjoitin Alkoholipoliittisen vappurunon, olen selostanut vappupukeutumisesta, kirjoittanut vappumuistoja ja vapun jälkeen laatinut vappuraportin. Mielestäni olen myös tehnyt joskus postauksen vappujen ruokatarjoiluista, mutta sitä juttua en löytänyt. Rakastan juhlien suunnittelemista ja pöydät ovat meillä notkuneet, vaikka vieraita on ollut vain yksi tai kaksi ja hekin ovat olleet pääasiassa nestemäisellä ruokavaliolla. Tänä vappuna en ole laittanut mitään erityistä edes itselleni, mutta sen verran repäisin, että hankin sipsejä, kokista ja dippikastiketta!

Vapun hauskuuttaja on tämä sitterin mukana tullut pikkunalle, joka ryhtyi yllättäen astronautiksi. Se nimittäin  tuli pesukoneesta tämän näköisenä:

HAUSKAA JA RAILAKASTA VAPPUA KAIKILLE! 

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Yltiöpositiivinen synnytyskertomus

Päätin raskaana ollessani, että en sitten varmana kirjoita synnytyksestä, koska se on liian intiimiä ja henkilökohtaista... Mutta kelkka kääntyikin, koska minulla on erittäin hyvä ja painava syy kirjoittaa aiheesta! Haluan nimittäin kertoa, miten positiivinen ja ihana kokemus synnytys voi olla ja mitä tarkoittaa, että kaikki menee helposti ja hyvin. Olen lukenut ja kuullut ihan liikaa kauhukertomuksia synnytyksestä ja kun kipristelin supistuskivuissani osastolla, niin muistin erään bloggaajan kirjoittaneen Caps Lockilla, että synnytys oli helvetti maan päällä. Joillekin se on, joillekin ei ja on ikävää, että negatiiviset jutut saavat enemmän tilaa ja huomiota kuin positiiviset. Haluan kirjoittaa synnytyksestäni tuodakseni esille niitä asioita, joita en ole kuullut kenenkään kertovan.

Laskettu aikani oli 12.4 ja olin varma, että vauva ei synny ennen pääsiäistä, oli katsokaas sellainen intuitio. Mutta sitten, 19.3. meni lapsivedet. Aina sanotaan vaan, että lapsivedet menee, mutta kukaan ei ole kertonut miltä se tuntuu, joten minäpä kerron. Se tuntuu siltä, että housut kastuvat yhtäkkiä läpimäriksi polviin asti eikä tajua, mitä tapahtui. Holahtaa on kuvaava termi. Olin juuri lähdössä viemään koiraa ulos ja pakkohan minun oli karvakamu pissillä käyttää... Tungin housut täyteen terveyssiteitä, mutta niistä huolimatta vettä vaan valui ja siistinä ihmisenä pelkäsin, että joudun siivoamaan vielä koko rappukäytävän. Lapsivesi siis tosiaan voi mennä niin kuin elokuvissa! Samaan aikaan lapsiveden menemisen jälkeen alkoivat supistukset ja tunsin olevani kuin jossain elokuvassa, kun kaikki vaikutti menevän niin klassisesti.

Soitin lievässä paniikissa parhaalle ystävälleni, synnytyspolille, miehelleni ja eksälleni sekä naapurilleni (kaksi jälkimmäistä liittyvät koiranhoidollisiin asioihin) ja aloin säntäillä ympäri kämppää miettien, mitä vielä pakkaan sairaalakassiin, jonka täyttäminen oli minulla ihan vaiheessa (koska en ollut varautunut synnyttämään viikkokausia ennen laskettua aikaa). Nappasin auton etupenkille jätesäkin kosteussuojaksi ja ihmettelin, miten ihminen voi ajatella tuossa tilanteessa noinkin loogisesti. Olin suunnitellut, että haluan kuunnella synnytyksen aikana AC/DC: n Highway to Hell -levyä ja heitin levyn kassiin. Mukaan lähti myös Rainbowta ja Dioa, koska ne olivat samassa pinossa AC/DC: n levyn kanssa eikä minulla ollut aikaa valkata levykokoelmaani. Polille kun soitin, niin sanottiin, että ota mukaan vain äitiyskortti, mutta kun menin sinne, niin tokaistiin, että olipa hyvä, että otit kassin mukaan, koska sinä jäät tänne. Uiks. 

Pääsin välittömästi hoitajien tutkittavaksi. Vielä tutkimuspöydällä maatessani ajattelin, että voiko tätä perua, että en minä nyt millään kerkiä synnyttämään, kun jäi kotona niin monet hommat kesken ja minusta tuntui myös, että en ollut ehtinyt yhtään valmistautua. Synnytysvalmennuskin jäi kesken, koska jouduin homealtistuksen vuoksi ryntäämään sairaalasta ulos kymmenen minuutin jälkeen. Minunhan piti äitiyslomalla lueskella synnytyksestä, mutta enhän minä kerennyt, kun en ehtinyt olla äitiyslomalla kuin tasan kaksi viikkoa ennen synnytystä! Mietin siinä hoitopöydällä maatessani, että ei tämän näin pitänyt mennä, että nytkö, nytkö se on menoa?! Iiiik! Oli vaikeaa uskoa, että intuitioni ei pitänytkään paikkaansa ja vauva olisi ehkä tulossa. Ajattelin siis vielä, että jospa minulle annetaan jotain synnytyksenperumislääkettä, koska viikkoja oli vasta 36+4. Kerkesin myös panikoitua siitä, että mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa... Jokaisen raskaana olevan peruspaniikki siis, mutta koska en ollut kahdeksaan kuukauteen stressannut niin en aikonut stressaantua tuolloinkaan.

Pääsin pian lääkärin tutkittavaksi ja hän totesi, että kohdunsuu ei ollut yhtään auki. Ja minä kun olin jo ehtinyt ajatella, että parin tunnin päästä sylissäni voisi olla vauva. Olin siis jo tajunnut, että lapsi on tulossa eikä synnytystä voi perua. Sitten lääkäri katsoi minua vakavana ja kysyi, että olenko tiennyt, että lapsi on perätilassa. En ollut eikä ollut tiennyt neuvolan tätikään, joka samana aamuna oli vatsaani tunnustellut. Minulla oli nimittäin ollut aamulla neuvolakäynti ja siellä todettiin, että vauva on ihan oikeassa asennossa. Mitään perätilaa en voinut kuvitellakaan. Onneksi olen niin tietämätön, että en osannut hirvitellä perätila-asiaa ainakaan kovin paljon. Tiesin kyllä, että perätila on huono juttu, mutta en mitään sen kummempaa. Lääkärin ilmeestä vaan päättelin, että kyseessä on vähän vakavampi homma.

Minut vietiin osastolle päivällisilinjaston kautta ja oli kivaa saada syömistä, kun en ollut ehtinyt kotona syödä kunnolla ja sairaalaruoka oli vieläpä hyvää laitosruoaksi. Osastolla minut laitettiin tippaan, minkä kautta sain kipulääkettä supistuksiin sekä antibioottia, koska minulla oli todettu positiivinen stretpokokkinäyte. Siis mikä? No niin, sepä se, minä kun olen tietoa etsivä ihminen ja olin raskausaikana lukenut vaikka mistä aiheista ja alkuraskauden aikana ruokamyrkytyksen saatuani luetellut lääkärille, että mitä ruokamyrkytysbakteerikokeita pitää ottaa, niin sitten minulla onkin jokin ihan ihme pöpö, josta en ollut kuullutkaan! Tämä on taas hyvä esimerkki siitä, että vaikka ihminen varautuisi kaikkeen, niin yllätyksiä voi tulla. Siksi ei kannatakaan stressata etukäteen mistään.

Niin, kukaan ei ollut kertonut sitäkään, miltä supistukset tuntuvat! Raskausajan vatsan kovettuminen ei ole "oikeaa" supistelua... Kun yritin kysellä raskausaikana lääkäreiltä ja kavereilta, että miltä supistukset ennen synnytystä tuntuvat, niin minulle naureskeltiin, että kyllä sinä sitten tiedät, kun ne oikeat supistukset tulee, hehheh. Siinä sitä onkin nauramista, kun tuntuu, että joku kuroo tulikuumaa piikkilankaa alapään ympärille johonkin niin syvälle, etten osaa anatomisesti nimetä niitä paikkoja. Ja kun tuota kipua tulee 5-15 minuutin välein, niin olo voi olla aika tuskaisa. Voi olla, mutta ei välttämättä ole. Supistuskipuja sietää, kun tietää, että jossain vaiheessa ne loppuvat. Olen harrastanut meditointia ja olen hyvä hallitsemaan kipua, mutta supistuskivut ovat sen verran rajuja, että mantrat eivätkä mitkään poppakonstit auttaneet. Eniten apua taisi olla siitä, että minua oli siunattu mukavalla huonetoverilla, jonka kanssa rupateltiin ja höpöttely auttoi siirtämään ajatuksia kivusta pois. Yö meni jotenkuten, torkuin ja kävin kahden aikaan yöllä lantion magneettikuvauksessa. Lantio kuvattiin siksi, että haluttiin selvittää, mahtuuko perätilassa oleva vauva tulemaan alakautta. Magneettikuvaus keskellä yötä oli jonkinlainen extreme-elämys ja minusta oli vaan hyvä, että yöllä oli jotain touhua, sillä uni ei oikein meinannut tulla. Magneettikuvaus oli ihan simppeli juttu, menin pötkölleen kuulosuojaimet päässä isoon lonksuttavaa ääntä pitävään putkiloon ja kuvaus oli nopeasti ohi ja huippumukava hoitaja kärräsi minut pyörätuolissa takaisin huoneeseen.

Aamulla suurin huoleni oli se, että en saa edes vesitilkkaa enkä aamupalaa, koska minun piti varautua siihen, että perätilan vuoksi minut saatetaan leikata. Yhdeksän maissa pääsin lääkärin vastaanotolle ja hän sanoi, että mitään ei ole tapahtunut. Siis niinku mitä? Niin, että kohdunsuu ei ole yhtään auki. No voi kun kiva, kun minua on kuitenkin 16 tuntia supistanut ja vedetkin meni jo 16 tuntia sitten! Onko synnytysvälineistöni jotenkin epäkunnossa? Lääkäri kertoi minulle, että heidän pitää toisten lääkäreiden kanssa pohtia, että voinko synnyttää alakautta vai leikataanko ja minut passitettiin huoneeseen odottamaan lääkärin "tuomiota". Pian (vaikka se tuntui ikuisuudelta) lääkäri tulikin ja kertoi, että minulle on tehtävä sektio ja että minulla on hetki aikaa sulatella asiaa. Eipä siinä hirveästi tarvinnut sulatella, vaikka kyllähän ajatus leikkauksesta jännitti jonkin verran. Olin kirjoittanut sairaalalle menevään lomakkeeseen, että toivoisin synnyttäväni alakautta, mutta että jos sektio tulee, niin sitten tulee. No big deal. Minulle pääasia oli, että vauva saataisiin ulos turvallisimmalla mahdollisella tavalla. Aiemmin ajatus leikkauksesta oli vähän pelottava, sillä kroonisesti vatsavaivaisena ja pari vatsaoperaatiota kokeneena ajattelin, että en missään nimessä haluaisi enää mitään mahajuttuja, ei leikkausta, ei arpia eikä varsinkaan kiinnikkeitä.

Lääkärin käynnin jälkeen minua alettiin valmistella leikkaukseen eli laitettiin katetri, auts. Minulla on vakava katetritrauma, sillä minut on kerran siirretty sairaalasängyltä toiselle ja hoitajat unohtivat, että minulla on katetri ja putki vääntyi sisälläni aika ikävästi. Tällä kertaa katetrin laittaminen sujui älyttömän hienosti eikä kummoista kipua tuntunut. Palasin takaisin huoneeseen odottelemaan leikkaussaliin viemistä. Hoitaja touhotti jonkin ajan päästä huoneeseen ja sanoi, että nyt mennään, että nyt ehdit ilmoittaa lapsen isälle, siis jos hän on tulossa synnytykseen mukaan. Isä porhalsikin paikalle kiireesti eikä ehtinyt edes lounasta syödä. Minun piti päästä leikkaussaliin jo yhdentoista maissa, mutta jokin vielä kiireellisempi sektio kiilasi eteen ja jouduin kärvistelemään osastolla vielä pari tuntia. Sen parin tunnin aikana ehdin ihailla ikkunasta auringonpimennystä ja saada itselleni vähän heikon olon - lievällä jännityksellä, syömättömyydellä ja juomattomuudella oli osansa olooni.

Kun hoitajat tulivat hakemaan meitä leikkaussaliin, niin ajattelin, että nyt se on menoa. Tottakai minua jännitti, mutta vain hyvällä ja innostuneella tavalla, sillä tavalla kuin jännitetään jotain uutta ja ennen kokematonta asiaa. Jännitin leikkauksen sujumista ja eniten sitä, että millainen vauva mahtaa olla ja ihan yleensä sitäkin, että synnytän NYT. Kun minua kärrätttiin leikkaussaliin, niin jännitys hälveni enkä osannut ajatella oikein mitään. Oli vain valtavan vahva, luottavainen, varma ja hyvä sekä odottava fiilis ja tiesin, että kaiken pitää mennä just näin. Pikaisesti minut kipattiin toiselle sängylle, selkä desinfioitiin ja pistettiin spinaalipuudutus, mikä oli nopea ja lähes kivuton toimenpide. Sitten minut nostettiin salamannopeasti leikkaussängylle enkä ehtinyt edes huomata, että alaosastoni verhottiin "teltalla". Jossain vaiheessa mieheni oli tullut istumaan pääni taakse 90-luvun kirjokuosinen sairaalatakki päällä ja vihreä myssy päässä ja hämmästelin, että mistä hän siihen tupsahti. Olin onnellinen, että hän oli mukana tilanteessa, vaikka en erityistä tukea enkä rauhoittelua tarvinnutkaan.

Kaikki kävi yhdessä hujauksessa enkä voi kuin ihmetellä leikkaussalihenkilökunnan osaamista ja saumatonta tiimityöskentelyä sekä ripeyttä. Ennen leikkausta ajattelin, että selostaakohan kirurgi leikkausta samalla tavalla kuin hammaslääkärit selostavat toimenpiteitään. Toivoin kyllä, että en kuulisi yksityiskohtia. Pian lantioni alkoi hytkyä ja sillä hetkellä ajattelin, että nyt minua lähes sahataan kahtia ja tajusin, että jos nyt mietin konkreettisesti, että sisälmykseni ovat auki ja kohdustani kaivetaan vauvaa ulos, niin alan voida pahoin. Keskityin siis vain höpöttelemään jonninjoutavia mieheni kanssa ja laukomaan typeriä puujalkavitsejä. Eikä mennyt kauan, kun kirurgi sanoi: "Pojalta näyttää". Oih, pieni poika, ei voi olla totta, poikanen! Ihanaa, mikä yllätys! Emme nimittäin tienneet lapsen sukupuolta, koska hän ei suostunut sitä näyttämään - ei edes edellispäivän ultrassa. Olin onnesta mykkyrällä ja olisin toki ollut yhtä onnellinen, jos vauva olisi ollut tyttö. Oli ihan huippua, että saimme tietää sukupuolen vasta synnytyksessä! Ja jos olen joskus uudestaan raskaana, niin en halua edes tietää lapsen sukupuolta, koska on niin huikeaa kokea yllätys synnytyksen yhteydessä.

Pian kuulin pienen parkaisun ja kyyneleet kihosivat silmiini. Tuoltako kuulostaa ihmisitaimen ensimmäinen ääni? Minun lapseni ääni! Oih, mieletöntä! Vauvani hengittää ja on elossa! Ja minä hengitän ja olen elossa! Kirurgi sanoi, että se oli helppo ja nopea sektio. Helppoudesta minä en osaa sanoa, mutta nopeasti se ainakin kävi. Pian rinnalleni nostettiin sinertävänpunertava pikkuolio, jonka iholla oli vielä valkoista tahmaa, kaunein olio koko maailmassa ja olin ihan pyörryksissä onnesta. Sellaista kaikkivoipaa onnen huumaa en ollut ikinä kokenut! Minä, lapsen isä ja vauva olimme hetken aikaa kuin ympäröity rakkauden pilvellä ja se hetki oli taianomainen. Olen kuullut monien äitien sanovan, että tuo hetki on parasta, mitä he ovat ikinä kokeneet ja niin onkin, mutta tuo sanonta on vain ihan liian laimea kuvaamaan tunnetta, jota koin. En ole elämässäni kokenut mitään niin ihmeellistä ja jos jokin hetki on maailmassa täydellinen, niin se oli juuri tuo hetki ja olisin toivonut sen jatkuvan pitempään. Mutta vauva vietiin pois sylistäni, mies lähti huoneesta ja minut kärrättiin sängyllä heräämöön ja minulle kerkesi tulla jo ikävä lastani.

Sitten alkoikin koko synnytysepisodin ikävin osuus. Jo matkalla heräämöön minulle tuli paha olo ja onneksi olin pitkälläni. Minua alkoi myös väsyttää hyvin rajusti. En käytä oikein koskaan mitään lääkkeitä ja nyt kun minuun oli pumpattu vaikka mitä lääkkeitä, niin kehoni reagoi voimakkaasti. En tiedä, mitä kaikkia lääkkeitä sain, mutta morfiinin joku hoitaja mainitsi ja jossain vaiheessa sain kai jotain pahoinvoinninestolääkettäkin sekä tietysti kipulääkkeitä. Olin ylitokkurainen ja heräämössä olo oli kuin olisin ollut huonolla huumetripillä (huom! En ole koskaan ollut, mutta voisin kuvitella, että se on tuollaista). Silmäni eivät pysyneet auki, minua kuvotti ja ajatukseni harhailivat ja sekoilivat: "Nyt synnytys on ohi... Miten se kävi niin nopeasti... En ole enää raskaana, voi ei, raskaus tuntui loppuvan kesken ja olisin halunnut pitää sen ihanan masun... Missähän vauva on ja mitähän hänelle tehdään... Haluan vauvani luokse! Onkohan mies saanut syömistä... Hitsi, se uunipellillinen sitruuna-rahakapiirakkaa jäi kotona jääkaappiin..."  Eräs hyvin voimakas ajatus oli se, että haluan lisää lapsia ja murehdin sitä, että mitä jos sektion vuoksi vauvaoptio on minulta nyt poissuljettu. Uuden elämän tuottaminen on mieletön kokemus ja nyt vasta ymmärrän ihmisiä, jotka hankkivat useita lapsia.

Heräämössä minuutit tuntuivat ikuisuudelta ja ajantaju katosi. Äänet kuulostivat liian kovilta ja olisin halunnut olla hiljaisessa huoneessa. Hoitaja kävi välillä sänkyni luona ja minä yritin raottaa silmiäni ja puhua skarpisti, mutta taisin onnistua vain sopertamaan. Kaikkein karmeinta oli, että puudutuksen vuoksi en kyennyt liikuttamaan jalkojani, vaikka kuinka yritin. Siltäköhän tuntuu olla halvaantunut? Vaikka jalat eivät liikkuneet ja puudutettuna oleminen oli spookya, niin olin kiitollinen siitä, että on olemassa sellainen juttu kuin puudutus ja kipulääkitys. Olin myös kiitollinen siitä, että en ollut halvaantunut, vaikka mielessä kyllä kävi, että mitä jos olenkin jokin luonnonoikku ja puudutus jää pysyväksi ja joudun pyörätuoliin. Onneksi lääketokkura oli niin raju, että kaikki ajatukseni katkesivat ennen kuin ehdin ajatella mitään sen pidemmästi.

En tiedä, miten kauan olin heräämössä, ehkä parisen tuntia. Sieltä minut vietiin osastolle ja huoneessa olikin parempi olla, koska siellä oli rauhallista. Ajatukseni alkoivat vähitellen selkiytyä, mutta aivotoimintani ei ollut synkronissa kropan kanssa. Vartaloni oli veltto ja voimaton ja  ja koko ilta meni vain oksennellessa ja torkkuessa, mutta päässä pyöri liuta sekalaisia ajatuksia. Halusin vain nukkua ja halusin pahan olon pois. Aina torkkuessa minulla olikin hyvä olo ja silloin, kun pötkötin silmät kiinni ihan hiljaa, mutta kun aloin puhua, niin oksensin. En voinut kommunikoida kunnolla hoitajien kanssa ja kun mieheni tuli vauvan kanssa huoneeseen, niin sanoin kauniisti, että "aina kun näen sinut, niin oksennan". Ylpeä ja onnellinen isä kärräsi vauvaa osastolla ja oli saanut viettää uuden tulokkaan kanssa runsaasti aikaa ja olin siitä onnellinen. En tiedä, kuinka monta kertaa he kävivät minua moikkaamassa, sillä minulla on vain hyvin sumuisia muistikuvia. Vauvasta en harmikseni muista oikein mitään. Selkein muistikuva on siitä, että hoitaja kävi tuomassa minulle iltapalaksi teetä ja vadelmakeittoa ja molemmat maistuivat taivaalliselle, olinhan syönyt edellisen kerran vuorokausi sitten. Nälkäinen en kuitenkaan ollut, mikä oli sinänsä aika ihmeellistä. Tee ja marjasoppa eivät kuitenkaan sisälläni pysyneet ja olin tuona iltana oksennuspussien suurkuluttaja. Minä, joka en oksenna ikinä.

Yöllä murehdin sitä, että kuka vauvaani hoitaa, itkeekö hän ätinsä luokse ja tuntui niin väärältä, että vauva ei saa olla lähelläni. Minulla oli ikävä vauvaani. Aamuyöllä olin nukkunut kai muutaman tunnin ja olisin nukkunut paremminkin, sillä pahoinvointi oli helpottanut, mutta huonetoverini vauva itki tasaisin väliajoin ja heräilin siihen. Kuuluu asiaan synnyttäneiden vuodeosastolla eikä minua tietenkään tuo itku ärsyttänyt, mutta vauvan äänet saivat ikäväni voimistumaan. Kun aamu valkeni ja kello oli puoli seitsemän, niin olin jokseenkin tolkuissani. Varovasti kokeilin vatsaani ja hämmästyin, kun en löytänyt arpea. Olin olettanut, että minulle oli tehty vatsaan suuri pystyviilto. En kuitenkaan uhrannut arvelle ajatusta sen enempää, sillä minulla oli mielessä asia, joka tulisi olemaan koko loppuelämäni ajan tärkeämpi kuin minä itse... Painoin hälytyskelloa ärhäkästi. Hoitaja tuli nopeasti paikalle ja kysyi, että mikä hätänä ja sanoin tormakkaasti: "Mie haluun miun vauvan tänne". Vauva tuotiin huoneeseen ja otin pienen kullannupun heti viereen. Pieni nyytti, niin minikokoinen ihmisalku sai pääni pyörälle ja samantien koko muu maailma katosi ympäriltäni.

Oloni oli tietysti edelleenkin hutera, mutta kuitenkin yllättävän kirkas. Sitten oloni vasta paranikin, kun sain aamiaiseksi lautasellisen puuroa ja mehukeittoa. Kaurapuuro ei ole varmaan ikinä maistunut niin hyvältä! Olin niin nälkäinen, että olisin voinut syödä puuroa toisenkin lautasellisen ja aloin laskea tunteja lounasaikaan. Puuro voimisti oloani, mutta minulle ei tullut mieleenkään lähteä liikkeelle vaan sänky oli paras paikka ja halusin levätä ja pötkötellä. Leikkauskohta oli puutuneen oloinen, mutta kipulääkkeiden ansiosta ei niin kipeä kuin olisi voinut luulla. Ja kun vain katsoinkin vastasyntynyttä vauvaani, niin kaikki kivut ja murheet tuntuivat katoavan.

En kyennyt muuta kuin  ihastelemaan vauvaa ja olemaan onnellisempi kuin koskaan. Olen edelleen ihan ylionnellinen ja kiitollinen. Jo leikkaussalissa minut valtasi suunnaton kiitollisuus siitä, että leikkaus meni niin näpsäkästi. Seuraava kiitollisuudenaihe oli se, että näin, että vauvani on kunnossa. Vaikka en raskausaikana oikein mitään pelännytkään, niin tietysti välillä mielessä kävi, että onkohan kaikki ok. Etenkin kun sikiö näytti rakenneultrakuvassa jotenkin epämuodostuneelta ja lähinnä kaalinkerältä. Kun pääsin ekaa kertaa liikkeelle leikkauksen jälkeen, olin yllättynyt siitä, miten vähän kipua tunsin. Toki voimakkailla kipulääkkeillä oli osansa asiaan ja varmaan hormoneillakin, mutta olin aina kuvitellut, että keisarileikkaus olisi jotain ihan karmeaa. Vertasin kipua supistuskipuihin ja niihin verrattuna kivut leikkausarvessa olivat hyvin pieniä, vaikka joka kerta noustessani voihkaisinkin ääneen. Ruokatarjottimen kantaminen huoneeseen oli suoritus, pienikokoisena syntyneen vauvan nostaminen tuntui raskaalta ja sängyltä nouseminen oli hankalaa ja edelleenkin vatsani on puutunut ja arpea aristaa, mutta sellaista se on aina leikkausten jälkeen. Eikä alatiesynnytystenkään jälkeen olla heti täysin kivuttomia ja pelikunnossa.

Koko raskauteni sujui loistavasti ja synnytyskin helposti ja itse synnytys kivuttomasti. Pahinta oli leikkauksen jälkeinen pahoinvointi, mutta sekin on yleisellä mittapuulla hyvin pientä. Ajattelin, että koska minulla ei ole ikinä edes oksennustautia, niin on ihan kohtuullista, että minäkin puklailen joskus. Olin päättänyt, että en murehdi synnytystä etukäteen ja se oli erinomainen päätös. Olisi ollut ihan turhaa jännnittää sitä, mitä alatiesynnytyksessä tapahtuu, koska sitä en sitten kokenut. Ja sektiotakin olisi ollut ihan turhaa jännittää, koska kaikki meni hyvin. Haluan sanoa kaikille synnytystä pelkääville, että on ihan turhaa pelätä. Jos jännittää koko 9 kk alatiesynnytystä, niin voi olla, että tuleekin sektio... Tai että kaikki meneekin hyvin, tai että tapahtuu jotain yllättävää, mitä ei ollut osannut pelätä. AC/DC: n levyä en voinut synnytyksessä kuunnella, parhaan ystäväni kanssa tehdyt synnytyssuunnitelmat eivät toteutuneet, sairaalakassiin varaamani kotiinlähtövaatteet piti vaihtaa toisiin, vauvalle ei oltu ehditty varata kotiinlähtövaatteita kuin muutama ja nekin olivat liian suuria... Erään ystäväni piti tulla luokseni ja tuoda turvakaukalo, mutta minulle tulikin lähtö sairaalaan... Monet suunnitellut jutut jäivät toteutumatta, mutta kaikki järjestyi hienosti ja juuri niin kuin pitikin.

En loppujen lopuksi tiedä, menikö kaikki helposti vai onko kyse vain asenteesta. Olisiko joku toinen kokenut leikkaukseen joutumisen ihan kauheana asiana tai olisiko joku toinen vaikka ahdistunut magneettikuvauksesta tai kokenut synnytyksen jälkeiset kivut paljon voimakkaampana? Olisiko joku turhautunut siksi, että kaikki ei mennytkään niin kuin oli suunnitellut? Vaikea sanoa. Uskon kuitenkin vakaasti, että luottavaisella, reippaalla ja ennen kaikkea positiivisella asenteella on suuri merkitys. Toki minun oli helppo olla positiivinen, kun kaikki kävi niin helposti ja ongelmitta.
Synnytyspalkintosuklaat, joita olin säästellyt joulusta asti.
Onko kellään muulla yhtä mukavia synnytyskokemuksia? Onko joku, joka on kokenut sekä raskauden että synnytyksen voimaannuttavana ja helppona?

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Mitä tarjottavaa ristiäisiin?

Ei ole suutarin lapsella kenkiä, ei... Minä olen yleensä se, jolta kysytään ruokaideoita ja koen välillä olevani kävelevä keittokirja ja ammattini puolesta se onkin ihan ymmärrettävää. Nyt kun pitäisi kehitellä ristiäisiin tarjottavat, niin olen vähän ulalla ja ajattelin kysellä teiltä vinkkejä. Kahvipöytätarjoiluista olisi siis kyse ja henkilömäärä kymmenen. Perinteisestihän juhlakahvipöytään laitetaan täytekakku ja ehkä jokin liivatekakku tai makea piirakka, voileipäkakku tai kaksi, pikkuleipiä, kuivakakku ja letvehnästä sekä cocktailpiirakoita. Olen jonkin verran perinteinen enkä halua ristiäisiin trendikästä karkkibuffettia tai jotain hörpötystä, mitä kukaan ei syö, mutta uusia ideoita kaipailen ja jotain vähän erikoisempaa - ei erikoisuudentavoittelun vuoksi vaan siksi, että olen lopen kyllästynyt perinteisiin kahvipöydän tarjottaviin. Meillä tehdään täytekakkuja ja muita juhlapöytien herkkuja ihan arkisinkin ja siksi minun on vaikeaa keksiä mitään tosi juhlavaa tarjottavaa. Tällaista meillä saattaa olla ihan ilman, että on mitkään juhlat, joten rima on aika korkealla:

Nyt olisi myös hyvä mahdollisuus tehdä jotain edes pikkuisen erilaisempaa, sillä näissä juhlissa on sellaiset vieraat, että minun ei tarvitse kunnella taivasteluja siitä, että "onpa erikoista, no ohhoh, onpa erikoista.. Mitäs ne nää on? Onpas piperrystä, tokkopa näitä voi ees syyvä?" jne...

Sen sentään olen päättänyt, että täytekakku tulee ja myös pikkuleivät. Ei kyllä helpota yhtään, sillä ensinnäkin pitää pähkäillä, että millainen kakku ja millaiset pikkuleivät...? Ongelmanani on runsaudenpula ja jos en osaisi tehdä kuin yhdenlaisia kakkuja, niin tekisin sellaisen. Nyt pitää lähteä pohtimaan, että millainen kakkupohja tehdään, mitä täytteeksi, millä koristellaan... Ja ne kakkukoristeet tosiaan... Väsäänkö sokerimassasta haikaran, tuttipullon, pikkutossut vai mitä? 

Sekin on päätetty, että jotain vähän ruokaisampaa suolaista pitäisi olla pitkänmatkalaisia varten, mutta esim. suolaiset piirakat, kuten kinkkupiirakka, ovat kovin arkisia. Cocktailpiirakat on myös niin nähty. Koska kyse on kahvipöydästä, niin salaatteja ei laiteta. Voileipäkakkuhan kuuluisi olla, muuta onko sitäkään pakko tarjota vai olisiko jokin muu vaihtoehto parempi ja sellainen, mikä tekee paremmin kauppansa? Tuulihatturengas olisi hieno, mutta minulla on huono karma tuulihattujen suhteen... 

Pienelle porukalle ei kannata väsäillä monen monta sorttia tarjottavia, mutta haluaisin, että pöytä on kuitenkin runsas. Tarjottavien pitäisi olla myös sellaisia, että ne pystyy valmistelemaan hyvissä ajoin etukäteen. Apuaaaaaaa... Saa vinkittää ja linkittää ja ennen kaikkea haluan kuulla mielipiteitä siitä, että mitä teidän mielestä kahvipöydässä kuuluu/voisi olla?

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Huomenta Suomi, hyvin pyyhkii?

"Huomenta Suomi, hyvin pyyhkii, sun poikas valvoi taas ja ahkeroi... Herrat Helsingissä laman alla nyyhkii..." .. Tätä biisiä on meillä lauleskeltu parin viime päivän ajan ja vaikka sanat ovat vähän kököt, niin edelleenkin tuo kappale on ajankohtainen, koska lamassa ollaan taas ja Suomi on kohta Euroopan uusi Kreikka. Ja nyt kun vaalit on ohi, niin voidaan kysyä, että pyyhkiikö meillä hyvin? Kaivelin edellisestä blogistani kirjoituksen, jonka laadin neljä vuotta sitten vaalien jälkeen ja olen edelleen samaa mieltä kuin tuolloin. Minusta ei kai tulisi poliitikkoa, koska en osaa kääntää takkiani vaan pitäydyn mielipiteissäni ja sanojeni takana! 

Suurin osa FB-kavereistani on ilmaissut pettyneensä vaalitulokseen ja mikäli oikein ymmärsin, niin pettymys johtuu perussuomalaisten suuresta kannatuksesta. Ja myös siitä, että suurin osa FB-kavereistani on korkeasti koulutettuja tai muuten sivistyneitä ihmisiä. Luulen, että minun tavallani ajattelevia ihmisiä huolestuttaa se, että miten käy sivistyksen ja kansainvälistymisen. Kuinka moni perussuomalainen ymmärtää edes jotain perusopetuslaista tai koulujemme arjesta? Toki maahanmuuttokysymys ja tukipaketit ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta eduskunnassa päätetään paljon muustakin ja jopa lastemme ja nuortemme tulevaisuutta koskevista asioista. Opettajana nämä asiat ovat minulle tärkeitä, mutta ymmärrän kyllä, että toimeentulotuella sitkutteleva kanssaihminen ei anna painoarvoa noille asioille vaan kokee muut kysymykset omakohtaisemmaksi.

Koska tämä kirjoitus on poliittinen, niin lukijoita varmaan kiinnostaa puoluekantani. Sellaista ei ole vaan haluan pysytellä puolueettomana. Tosin on aika hölmöä sanoa, että äänestin henkilöä, en puoluetta, koska puolueellehan ääni kuitenkin menee. Ehdokkaista kukaan ei ajattele 100 % samalla tavalla kanssani, mutta ehdokkaallani on lähes samantyyppinen arvomaailma kuin minulla. Asetuin julkisesti ehdokkaani Marjo Pakan taakse ja sain varmastikin kokoomuslaisen leiman. Koska koen olevani puolueeton, niin minulle on ihan sama, mitä ihmiset ajattelevat. Yhtä hyvin olisin voinut äänestää jonkin muun puolueen ehdokasta, mutta nyt sattui vaan olemaan niin, että ehdokkaani kuuluu Kokoomukseen. Puoluetta merkityksellisempää minulle oli ehdokkaani arvot ja hänen ajamansa asiat; koulutus, (arkijärki)vihreys, yrittäjyys, työn ja tasa-arvon kannattaminen ja myös sisäilma-asiat. Tärkeää oli myös se, että ehdokas on rohkea ja ponteva ajamaan asioita eikä vain louskuta leukojaan. Mutta sanottakoon nyt, että kapitalistia minusta ei saa tekemälläkään enkä allekirjoita Kokoomuksen enkä sen kummemmin minkään muunkaan puolueen arvoja.

Ajattelen hyvin vihreästi ja vihreiden arvojen ja luonnon hyvinvoinnin huomioiminen pitäisi olla itsestäänselvyys ihan jokaiselle eikä mikään marginaalijuttu. Maahanmuuttoa minä(kään) en kannata, koska olen sitä mieltä, että meillä Suomessakin on riittävästi ihmisiä, joille ei riitä toimeentuloa. Kuitenkin jo täällä asuvista maahanmuuttajista meidän tulee pitää huoli. Olen huolestunut siitä, että maahanmuuttajavastaisuus on lisääntynyt. Joka kerta, kun joku laukoo rasistisia kommentteja, ajattelen maahanmuuttajaoppilaitani, jotka eivät voi ymmärtää, miksi monet suomalaiset vihaavat heitä. En vaan voi ymmärtää sitä, että ihmisiä erotellaan syntyperän, ihonvärin tai minkään muun perusteella. Yksikään perussuomalaisten kannattaja ei edelleenkään ole vastannut kysymykseeni siitä, että onko väliä sillä, että muuttaako suomeen pakolainen vain työn perässä tulija? Että ovatko kaikki ulkomaalaiset meille uhka? Olisi myös mielenkiintoista kuulla jonkun perussuomalaisia äänestäneen kanta kansainvälistymiseen. Persut kun helposti luokitellaan "rajat kii ja markka takas" -porukaksi.

Ilahduttavaa näissä vaaleissa on se, että saimme kaksi maahanmuuttajakansanedustajaa. Jo oli aikakin. Olihan meillä se eräs tummaihoinenkin kansanedustaja, se joka on vielä homokin eli Jani Toivola, mutta katsokaas kun hän on ihan supisuomalainen! Se onkin muuten jännä juttu, että ihonväri ei välttämättä kerro kansalaisuutta! Olen erittäin iloinen siitä, että Nasima Razmyar valittiin eduskuntaan. Hän on saanut ihan liikaa lokaa niskaansa ja joutunut kestämään törkeyksiä ja arvostelua. Taitaa olla niin, että Razmyar osaa arvostaa demokraattista järjestelmäämme ja eduskuntatyötä enemmän kuin monet syntyperäiset suomalaiset ja toivon, että hän todella näyttäisi arvostelijoille, että hänestä on poliitikoksi.

Toinen ilahduttava juttu on se, että eduskuntaan äänestettiin nuoria naisia. Tietenkään nykyisin ei saisi tehdä mitään eroa sukupuolten välillä, mutta valitettava tosiseikka on, että miehet ja varsinkin setämiehet johtavat maamme politiikkaa. Ilahduin myös siitä, että Keski-Suomi sai ensimmäisen vihreän edustajan. Pidin peukkuja Touko Aallolle ja vaikka on ikävää sanoa, että en pitänyt peukkuja Margo Saxbergille, niin se on totta. Saxberg on tehnyt kunnioitettavan työn Toivolan Vanhan Pihan isäntänä ja olisi ollut sääli menettää hänet eduskuntatyölle. Tarvitsemme täällä kotopuolessakin vahvoja vaikuttajia ja nimenomaan tekijöitä, johin Saxberg lukeutuu. Vaikka minua harmittaakin, että oma ehdokkaani ei mennyt läpi, niin voin lohduttautua sillä, että myös Marjo Pakka jää vielä vaikuttamaan kunnallisella tasolla ja voin luottaa siihen, että hän jatkaa poliittista ahkerointiaan.

Keskisuomalaisten kansanedustajien porukka vaikuttaa olevan ihan ok. Meitä edustaa joukko vanhoja konkareita, mutta myös muutama uusi kasvo. Tuula Peltosen putoaminen oli yllätys, mutta ketään ei varmaan yllättänyt, että Teuvo Hakkarainen lähtee nyt toiselle kaudelle. Hakkaraisella on vahvat mielipiteet ja niin oli muuten eräällä bloggaajallakin, joka kertoi, että hän ei ymmärrä politiikasta mitään, mutta että hänellä on kyllä voimakas mielipide ihan joka asiaan.

Keskustan vaalivoittoon en oikein edes osaa ottaa kantaa. Olen vielä sen sukupolven ihminen, joille Kepu on maalaisten puolue, mutta ilmeisesti Keskusta on onnistunut laajentamaan profiiliaan ja kerännyt äänestäjiä muualtakin kuin lypsykoneiden äärestä ja traktoreiden rattien takaa. Kokoomuksen suosion putoamisesta voisin olla harmissani, mutta en ole. Minusta on nimittäin jopa ihan oikein, että puolueen suosio on laskenut. Syyttä sellainen ei tapahdu. Puolueelle on tehnyt hallaa muun muassa se, että monet puolueen jäsenet ovat laukoneet tyhjäpäisiä kommentteja ja jotain voi päätellä siitä, että esim. Laura Räty ei päässyt enää eduskuntaan. Ähäkutti.

Tuleva eduskunta tulee olemaan aiempaa konservatiivisempi. Voin olla vain hyvilläni siitä, että tasa-arvoisen avioliittolain puolesta on jo äänestetty. Maalailin yöllä mielikuvia tulevasta eduskunnasta/hallituksesta ja siitä, että mihin suuntaan se lähtee Suomea viemään. Saammeko sanoa hyvästit kansainvälistymiselle, sivistykselle ja tasa-arvolle? Perussuomalaiset ovat uhonneet laittavansa Suomen talouden kuntoon ja nyt onkin näytön paikka. Onkin mielenkiintoista nähdä, millä konsteilla persut meidät lamasta nostavat. Pähkäilin yösyönnä myös tulevia ministerivalintoja, mutta ne olivat sellaisia skenaarioita, että meinasin menettää viimeisetkin unenrippeeni silloin, kun ajattelin Soinia pääministerinä. Se olisi aikamoinen muutos kansainvälisyyttä kannattavan ja avarakatseisen kosmopoliitti Stubbin jälkeen. Pidemmälle en ministeripohdinnoissani kyennyt menemään, koska Soini-skenaario oli sen verran pelottava.

Olen viime aikoina vaahdonnut siitä, että politiikka ei kiinnosta minua, mutta näin vaalien aikaan huomaan, että olen ehkä keskimääräistä kiinnostuneempi politiikasta. Tosin en ole politiikan asiantuntija, joten arvoisa lukijani, huomaathan sen, että olen kirjoitellut vain päällimmäisiän ajatuksiani vaalituloksesta eikä tästä tekstistä kannata etsiä punaista (eikä minkään muunkaan väristä) lankaa. Nyt sulkeudun hippikuplaani ja lähden kuuntelemaan Beatlesin Imaginea!

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Ristiäismekkomopo karkasi käsistä

Päätin, että tänä keväänä hankin itselleni vain yhden vaatteen. Tämä ei ole mikään ostolakko, ei mikään kampanja eikä haaste vaan oma pikku päätös. Syynä päätökseen on a) minulla on liikaa vaatteita b) vaatemäärä ahistaa c) haluan olla edes vähän ekologinen enkä hanki turhaa d) haluan säästellä rahojani tärkeämpään.

Se ainoa vaate, jonka tänä keväänä hankin, on mekko ristiäisiä varten. En ole aikoihin ollut missään suurissa, omissa juhlissa ja siksi haluan nyt panostaa ja haluan myös tietysi näyttää ihan älyttömän hyvältä päivänä, josta jää muistot loppuelämäksi. Ensin haaveilin kesäisestä kukkamekosta, mutta en löytänyt mieluisaa ja kukalliset mekot näyttivät liian tyttömäisiltä. Jokin aikuisuuskompleksi minulla kai on, kun aloin hinkua tummansinistä mekkoa. Haluan hankkia mekon, jolla olisi myös muuta käyttöä kuin yhden päivän juhlapukuna toimiminen eli nyt en osta sellaista, joka jää juhlahursuloinehörsylöineen lojumaan kaappiin.

Tilasin ensin Vilalta pari mekkoa, joista toinen on tosin valkoinen ja toinen liukuvärjätty, sitten tilasin Zalandolta yhden ja sitten löysin kivoja imetysmekkoja ja aloin pohtia, että olisiko sittenkin kätevää, jos mekko olisi imetykseen sopiva. En tietenkään aio kaikkia mekkoja pitää vaan valitsen näistä yhden ja muut palautan. Mekoista yksikään ei ole vielä saapunut, joten en ole päässyt niitä sovittelemaan, mutta haluaisin kysellä blogin lukijoilta mielipidettä ja perusteluja siitä, mikä mekko olisi paras. Ja tärkeä kysymys on se, että tarvitseeko juhlamekossa olla "imetystoimintoa"? Otan myös vastaan asustevinkkejä! Tässä mekot randomijärjestyksessä:

1. Closet-mekko Zalandolta, 69,95 

2. Mamalicious-(imetys)mekko Ozbabylta 47,96
Mamalicious imetysmekko Ylva Lia

3. Mamalicious-(imetys)mekko Ozbabylta 47,96
Mamalicious imetysmekko Karma Lia
4. Mamalicious-(imetys)mekko Ozbabylta 47,96
Mamalicious imetysmekko Natale Mary
5. Viulrikka-mekko Vilalta 59,95

VIULRIKKA DRESS, Snow White, large


6. Viamy Dip Dye mekko Vilalta 49,95

VIAMY – DIP DYE -VÄRJÄTTY MEKKO, Pristine, large


Antakaas siis kuulua mielipiteitä. Myös ns. mustaa hevosta saa ehdottaa ja linkittää hyviä vaihtoehtoja... Eihän tässä ole vasta kuin kuusi mekkoa :)

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

THE LIEBSTER AWARD -blogihaaste

Pikku Bambin Blogin Niina heitti minua suositulla The Liebster Award -haasteella ja kiitän häntä lämpimästi :). Haaste on kiertänyt blogeissa ahkerasti ja jotkut ovat siihen jo kyllästyneet, mutta minua haastetaan niin harvoin, että tartuin innolla tähän. Haasteen tavoitteena on saada näkyvyyttä pienemmille, alle 1000 lukijan blogeille. Haasteessa vastataan haastajan keksimään 11 kysymykseen ja keksitään haastettaville bloggaajille 11 kysymystä. Postauksen lopussa on blogit, jotka halusin haastaa mukaan, mutta tässä ensin Niinalta tulleet kysymykset ja vastaukseni niihin:

1. Onko blogin lukijamäärä sinulle tärkeä asia?
Minulle tärkeää on se, että juttuni ovat kiinnostavia ja jos juttu kolahtaa vaikka yhdellekin ihmiselle. Parasta on, jos joku löytää esim. kivan ruoka- tai leivontaohjeen, kosmetiikkavinkin tai kertoo saaneensa apua jostain postauksestani. Toki toivoisin, että useammat ihmiset löytäisivät blogini.

2. Mikä on tärkein syysi kirjoittaa blogia?
Syitä on monia, mutta tärkein lienee se, että minulla on suuri tarve ilmaista itseäni kirjallisesti. Haluan myös tuoda esille vähän erilaisia näkökulmia. Blogi on minulle tärkeä ja kiva harrastus.

3. Mitkä ovat tavoitteesi bloggaamisen suhteen?
Blogata suunnilleen säännöllisesti ja pitää blogi persoonallisena, oman näköisenä ja epäkaupallisena. 

4. Haaveammattisi lapsena? Toteutuiko se? 
Kukkakaupan myyjä. Pääsin toteuttamaan tuota ammattia kotikyläni kukkakioskissa. 

5. Mikä on tämän kevään lempivärisi?
Hempeät pastellivärit eli tämän kevään muotivärit. Yleensä pidän dramaattisemmista väreistä, mutta nyt olen ihastunut hempeilyyn!

6. Oletko enemmän kahvi- vai teeihminen?
Teeihminen ehdottomasti. Suosin haudutettua teetä, aitoja makuja ja tietysti luomua. Kahvin maku menee vain leivonnaisissa, karkeissa ja kaikessa ei-juotavassa.

7. Mikä on paras ruokamuistosi?
Ah, niitä on niin monia. Ehkä erikoisin ja hulppein on viiden ruokalajin suklaamenu Amsterdamissa Grand Hotel Krasnapolskyn ravintolassa. (Apua, miten punaiset silmät tuossa kuvassa!!!)

8. Mikä on tärkein kosmetiikkatuotteesi?
Maybellinen Fit Me -peitepuikko, jota ilman ruusufinnistä kärsivä ei pärjää.

9. Mikä on viimeksi lukemasi kirja?
Katja Kessler: Äidiksi (erittäin hyvä tietopaketti kaikille raskaana oleville)

10. Mitä toivot huomiselta? 
"After all, tomorrow is another day" sanoi Scarlett O'Hara eli huomenna on aina uusi päivä, joka on toivoa täynnä.

11. Mikä on seuraava asia, jonka aiot tehdä omaa hyvinvointiasi edistääksesi? 
Uusien lenkkareiden ostaminen, ahkera vaunulenkkeily vauvan kanssa ja vähäsokerisen ruokavalion noudattaminen edelleen.

Tässä minun kysymykseni bloggaajille:
1. Miksi ihmisten pitäisi lukea blogiasi?
2. Mikä on suosikkiblogisi ja miksi?
3. Mitä teet kotona, kun kukaan ei näe?
4. Mikä on suosikkivaatteesi?
5. Mikä on ruokabravuurisi?
6. Jos olisit joku historian hahmo, niin kuka olisit?
7. Mikä on uskomattomin asia, mitä sinulle on tapahtunut?
8. Mikä on biisi, joka on koskettanut sinua eniten?
9. Kuvaile kotiasi kolmella sanalla.
10. Mikä asia teki sinut viimeksi onnelliseksi?
11. Miten tsemppaat itseäsi haastavissa tilanteissa?

Haastan mukaan nämä 11 persoonallista ja erilaista blogia:
Sisäilmastonmuutos

Toivottavasti näitä bloggaajia ei ole haastettu moneen kertaan... Halusin haastaa juuri nämä bloggaajat, koska haluaisin tietää heistä vähän enemmän. Haasteen vastaanottaminenhan on vapaaehtoista :)

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Paskin mutsi ikinä?

Kovinkaan paljon en ole viime viikkoina ehtinyt blogiin panostaa enkä muita blogeja lukea, mutta seuraan kyllä blogimaailmaa ja Facebook-seinälleni päivittyykin useita äitiblogeja. Aika usein äidit purkavat niissä tuntojaan ja kaikkia ikäviä äitiyteen liittyviä fiiliksiä ja hyvä niin, koska äitiyden varjopuoliakin on hyvä tuoda esille. Minä ajattelin kuitenkin kirjoittaa vähän päinvastaisesta näkökulmasta...

Elämääni tupsahti kolme viikkoa sitten pikku-alien, jonka kanssa harjoittelemme yhteiseloa päivä kerrallaan. Kukaan ei ole väittänyt, että elämä vauvan kanssa olisi helppoa, mutta onko tämä nyt niin kamalan vaikeaakaan? Ensinnäkin minun ei tarvitse lähteä töihin vaan voin boheemisti pötkötellä pitkin päivää. Minun ei tarvitse juosta kello kourassa ja liian usein käyttämäni sana "minuuttiaikataulu" ei kuulu nyt sanavarastooni. Vuorokausirytmini on tosin vähän sekaisin ja kroppani yrittää sinnikkäästi elää edelleen työrytmissä, mikä tarkoittaa yöunta klo 23-06, mutta vauva on eri mieltä tuosta rytmistä. Joinain päivinä olen päässyt aamupesulle vasta puolen päivän maissa ja joinain yönä ollaan kukuttu koko aamuyö valveilla. Kun vauva nukkuu päivällä pari tuntia putkeen, niin minulla on aikaa tehdä kotihommia tai bloggailla tai tehdä ihan mitä vaan ja olenkin laskenut, että minulla on nyt enemmän aikaa kaikkeen puuhasteluun kuin työssäkäydessä. Mutta sitten on taas niitä päiviä, jolloin vauva itkee, hengaa tissillä, ei malta nukkua ja minä kanniskelen häntä tuntikausia ympäriinsä tai sitten isin vauvaexpress kuljettaa pienokaista huoneesta toiseen ja minä ehdin sillä välin käydä suihkussa.

Olen väsynyt, mutta se kuuluu tähän vaiheeseen eikä tämä väsymys ole mitään verrattuna muutaman vuoden takaiseen väsymykseen. Elämääni helpottaa ajatus siitä, että tavoitteeni ei ole olla tehomutsi vaan keskityn nyt todellakin downshiftaamaan  Minun ei tarvitse nyt jaksaakaan muuta kuin ruokkia vauva ja itseni ja huolehtia siitä, että kummatkin saavat lepoa. Nykyisin äidit pitävät tärkeänä omaa aikaa ja joskus olen saanut joistain äideistä sellaisen kuvan, että vauvat on tarkoitus ruokkia ja nukuttaa mahdollisimman nopeasti, että pääsisi tekemään omia juttuja. Toki omat jutut ovat tärkeitä ja itsestä pitää huolehtia, mutta minulla kaikki omat jutut ovat nyt kakkossijalla ja vauvan jutut ykkösenä. Ja kun istun sohvalla ja töllöttelen jotain aivotonta ohjelmaa ja imetän pienokaistani, niin en voi valittaa, että asiani olisivat hirveän huonosti. Työpäivien jälkeen minulla ei ollut ikinä aikaa löhötä sohvalla! Olen aika aktiivinen touhottaja, mutta nyt olen todella nauttinut siitä, että saan olla kotona eikä minulla ole kiirettä mihinkään. Kun en ahda päiviini ohjelmaa, niin sekä minä että vauva ollaan tyytyväisiä ja stressittömiä.

Minulla menee hyvin paljon aikaa pelkästään siihen, että keskityn ihmettelemään vauvaa. Kun makoilemme vierekkäin ja silittelen pehmoista, lämmintä ihoa, ihastelen pienenpientä suuta, silitän silkkisiä hiuksia, niin olen ihan haltioissani. "I could stay awake, just to hear you breathing...". Tällä hetkellä en tiedä elämässäni mitään ihanampaa kuin sen, että kuuntelen vieressäni nukkuvan vauvan tuhinaa ja tunnen lämmön, joka välittyy pikkuruisesta kehosta. Monesti päikkäreiden jälkeen jään pitkälleni ja huokailen siitä, miten rakastunut olenkaan pieneen hurmuriin. Haluan tallettaa niiden hetkien muistot ikuisesti mieleeni. Vaikka olen väsynyt, niin tiedän, etten koskaan saa niitä hetkiä takaisin ja tulen vielä kaipaamaan tätä kaikkea.

Voin tunnustaa, että mielialani ei ole ollut ihan niin korkealla kuin raskausaikana, jolloin olinkin koko ajan mielettömässä flow-tilassa. Nyt olen ollut paljon herkempi ja liikutun helposti, mutta silti minusta tuntuu, että joku on painanut päässäni positiivisuuden kytkimen on-asentoon. Ehkä suurin syy, miksi olen edelleen hyvillä fiiliksillä, on positiivinen asenteeni. En voi väittää, että kaikki on asenteesta kiinni, mutta aika paljon on. Olen viime viikkojen aikana löytänyt monen monta asiaa, joiden kohdalla olen tehnyt välitöntä asennekorjausta. Esimerkiksi äitien perisynti eli syyllisyys on meinannut hyökätä monta kertaa kimppuuni, mutta olen fiksannut asennettani ja selvinnyt syyllisyydessä rypemiseltä. Yhden ainoan kerran vajosin syyllisyyden suohon. Istuin kettiön pöydän ääressä ja itkin väsymystäni, koska edellinen yö oli nukuttu huonosti. Minulla oli ollut yöllä sekä pää että maha kipeä ja niskat jumissa ja muutama muukin inha vaiva, vauva ei ollut nukkunut koko päivänä, imetys ei sujunut ja sitten minä itkin ja paruin ihan hillittömästi. Ja hetken päästä pudistelin päätäni ja sanoin mielessäni lauseen, jolla ravistelen itseni tolkkuihin: "Perkele, tässä nyt ruveta itkemään!" Sitten kuivasin kyyneleet, join lasin vettä, söin suklaakonvehdin ja tajusin, että olen täysi idiootti, jos alan syyllistellä itseäni asioista, joille en voi mitään.

Olen myös päättänyt, että en ala vertailla itseäni muihin äiteihin. Teen asiat kuten teen ja kun minä ja vauva voidaan hyvin, niin kellään ei ole nokan koputtamista! Mutta ei tarvitse kuin mennä lueskelemaan jotain nettikeskustelua tai blogeja mistä hyvänsä äitiysaiheesta, niin alan tuntea, että teen kaiken ihan väärin. Nykyisin kun on ihan liikaa tietoa, on liikaa mielipiteitä ja liikaa myös tietämättömyyttä. Kyllä minäkin myönnän, että välillä tuntuu, että tarvitsisin vauvan käyttöohjeen, koska vauvan toiminnoissa ei tunnu olevan mitään logiikkaa! Eilenkin syömäpuuhien jälkeen vauva nukahti, sitten itkutirisi vähän aikaa ja ajattelin, että jospa hänelle jäi vielä nälkä. Ennen kuin olin ehtinyt kaivaa maitoautomaattini esiin, niin vauva oli sipannut täyteen uneen. Luotan siihen, että maalaisjärkeni ja äidinvaistoni ohjaavat minua ja tietysti perustan toimintani myös tietoon, jota saa luotettavista lähteistä kuten neuvolasta. Jo raskausaikana päätin, että en kuuntele tyhmiä neuvoja vaan luotan vain parhaimpiin ystäviini, mummoihin ja riittävän elämänkokemuksen omaaviin ihmisiin, joilla on tarpeeksi laaja näkökulma asioihin. Kun olen kuunnellut varttuneempia naisia, niin olen saanut käsityksen, että äitinä olo oli (tavallaan) hitusen helpompaa joskus muinoin, silloin kun me olimme pieniä. Tietoa oli vähemmän, mutta kuten tiedetään, niin tieto lisää tuskaa. Ennen annettiin Tuttelia, koska se oli ainut korvike, syötettiin Pilttiä, koska muuta ei ollut eikä todellakaan puhuttu superfoodeista. Silloin ei käytetty aikaa sen pohtimiseen, että ollaanko uraäitejä, superäitejä vai mitä vaan oltiin vaan äitejä. Vertailua on varmaan ollut aina, mutta männä vuosikymmeninä vertailtiin vain naapurin Pirkon kanssa eikä nettiyhteisön.

Olemme mieheni kanssa usein vitsailleet siitä, että olen paskin mutsi ikinä. Että mitä hyvänsä sitä tekeekin, niin tekee aina lähtökohtaisesti väärin ja lapsen elämä on pilattu jo ensimetreistä alkaen ja että joka ikisestä asiasta voi syyllistää itseään. Jos vauva itkee, niin voin syyttää itseäni siitä, että se on minun vikani. Jos pissit karkaa vaipasta, niin sekin on minun vikani. Jos minulta ei tule riittävästi maitoa, niin se se vasta minun syyni onkin! Ja olen paskin mutsi ikinä, kun en ole pedannut vielä sänkyä ja saatan pitää vauvalla yöhaalaria päällä koko päivän (koska ne pissit karkaa kuitenkin ja vaatteet sotkeentuu). Meillä paskin mutsi ikinä on vitsi, mutta monille äideille se ei ole. Kun pitää ehtiä, pitää jaksaa, pitää suorittaa, pitää olla tehokas... Kertokaa minulle, miksi pitää? Miksi on paljon helpompaa syyllistää itseään ja todeta, että on huono äiti kuin sanoa ääneen, että olen kuules ihan hirveen hyvä äiti? Olisi syytä sanoa, että olen paras äiti ikinä! Niin minä ainakin sanon itselleni ja kehotan kaikkia muitakin äitejä kehumaan itseään!

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Pääsiäisen appelsiinimutakakku

Kaipaileeko joku nopeaa ja helppoa pääsiäishenkistä leivontaohjetta? Tässäpä sellainen ja vielä gluteenittomana! Viime vuonna minulla oli aikaa väkertää monimutkaisempia kakkuja, joita pääset ihastelemaan täällä, mutta nyt piti tehdä jotain suitsait valmistuvaa. Tämä mutakakkuohje on hyväksi havaittu, Maizena-paketin kyljestä aikanaan napattu, ja muistelin, että olisin ohjeen aiemmin jakanut, mutta en vissiin olekaan. Tuunasin ohjetta appelsiinilla ja appelsiini antaa kakulle pikantin vivahteen. Kakun tekemisessä on tärkeää, että sitä ei paista liikaa vaan ohjeen mukainen puolisen tuntia on sopiva paistoaika. Minä onneton paistoin ihan liian kauan ja kakusta tuli mureneva ja kuiva, mutta onneksi hyvänmakuinen.


APPELSIINIMUTAKAKKU

200 g voita tai margariinia
200 g tummaa suklaata
4 kananmunaa
2 dl sokeria
2 1/2 dl maissitärkkelystä (Maizena)
1 tl leivinjauhetta
1 appelsiinin raastettu kuori ja mehu

Vuoan voiteluun ja jauhottamiseen: margariinia ja 1-2 rkl Maizenaa
Koristeeksi: suklaata ja pääsiäismakeisia

1. Sulata rasva ja suklaapalat kattilassa miedolla lämmöllä.
2. Vaahdota munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää vaahtoon maissitärkkelys, johon on sekoitettu leivinjauhe. 
3. Sekoita joukkoon suklaaseos ja appelsiinin kuoriraaste sekä appelsiinimehu.
4. Kaada taikina voideltuun ja maissitärkkelyksellä jauhotettuun irtopohjavuokaan.
5. Paista uunin alatasolla 200 asteessa n. 25-30 min. Tortun kuuluu jäädä keskeltä kosteaksi. Anna jäähtyä kunnolla ennen tarjoamista.
6. Koristele sulatetulla suklaalla ja pääsiäismakeisilla.



MUKAVAA PÄÄSIÄISTÄ KAIKILLE!

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Lapselle tulee nimeksi...

Viikon ja viiden päivän ikäinen vauvamme on saanut jo melkoisen määrän hellittelynimiä. Pienestä koostaan johtuen hän on muun muassa Kirppu, Kirppulainen, Kirppulainenpirppulainen, Tirppana ja eniten käytetty nimi on Tirpsukka. Perinteiset Pikkukulta ja Kultamussukka ym. ovat myös käytössä. Sairaalan rannekkeessa luki Poika A ja silläkin nimellä olemme häntä kutsuneet, mutta mietimme, että kutsutaanko lasta todellakin ristiäisiin asti lempinimillä, kun oikea nimikin olisi tiedossa. 

Yhteistuumin päätettiin nimi ja yhteistuumin päätettiin nimi julkistaa, jotta päästään sitä käyttämään. Nimen taustalla on kummankin mieltymys Jimi-nimeen ja kun luettelin muita suosikkejani, kuten Mikael, Kristian ja Henrik niin mies nappasi sieltä Jimin kanssa sopivimman... Pieni hurmuripoikamme saa nimen 

JIMI HENRIK

Nimi on mielestämme sopivan napakka ja helppo käyttää. Vierasperäiset kirjaimet olivat poissuljettuja ja myös nimet, joita lapsi joutuu selittämään, kuten Marco-Waltteri, josta joutuu aina sanomaan Marko c:llä ja Waltteri kaksois-w:llä ja koko nimi yhdysviivalla. Emme myöskään halunneet mitään hienostelevaa nimeä tai keksimällä keksittyä. Tuota nimeä ei tarvinnut edes erikseen keksiä, sillä se tuli niin helposti. Monestihan nimen keksiminen on vaikeinta ja muut ristiäisjutut helppoja, mutta minulla se on toisinpäin... Ahistaa vähän, kun en ole vielä päässyt totuttautumaan vauva-arkeen ja nyt pitäisi näissä hormonihuuruissa lähteä suunnittelemaan juhlia. Otan siis kivoja ristiäisvinkkejä vastaan ja toki nimeäkin saa kommentoida!

MUOKATTU KLO 21.23. HAHHAA! TÄMÄ OLI APRILLIA!!! SYÖKÄÄ SILLIÄ JA JUOKAA KURAVETTÄ PÄÄLLE :D