sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Syväluotaava kannanotto lastenvaatekeskusteluun

Blogimaailmassa kuohuu jälleen kerran. Nyt keskustellaan lastenvaatteista ja siitä, että puetaanko lapsi ökykalliisiin merkkivaatteisiin vai halpahallien rytkyihin. Erittäin mustavalkoisissa keskusteluissa on lähinnä vain nuo kaksi vaihtoehtoa ja äidit luokittelevat ja arvottavat toisiaan sen perusteella, mitä muksulla on päällä. Merkkivaatemutsit leimataan pinnallisiksi ja halpisvaatteiden kannattajat tyylitajuttomiksi ja kuten nettikeskusteluissa yleensä, kukaan ei edes halua ymmärtää vastakkaista mielipidettä ja näkemystä.

Ajattelin, että en ota kantaa asiaan, mutta otan sittenkin, koska taidan olla ensimmäinen, joka haluaa tuoda tässä vaatekeskustelussa esille vaatteiden ulkonäön sijaan eettisyyden ja ekologisuuden ja mennä vähän pintaa syvemmälle. En ole nimittäin yhtään postausta lukenut, jossa olisi mainittu noista hyvinkin tärkeistä asioista tai pohdittu, mitä merkkihimon taustalla mahtaa olla. Keskustelu velloo pinnallisena ja siitä kyllä jaksetaan väitellä, että onko Disney-kuviot tai Bamset karmeita vai eivät, mutta kukaan ei tunnu ajattelevan sitä, missä vaatteet on tehty ja millä kustannuksella. Vaatekeskustelussa on kyse erilaisista arvoista. Joku arvostaa merkkejä, joku arvostaa kierrätettyä, joku näppäräkätinen itse tehtyä ja joku lahjoituksena saatua. Se, mitä meidän kaikkien tulisi arvostaa, on maapallomme tulevaisuus. Jätämme tämän planeetan perinnöksi lapsillemme ja jokaisen äidin ja isänkin velvollisuuksiin tulisi kuulua kestävän kehityksen kannattaminen. Olen aika ihmeissäni siitä, miten suuri osa perheellisistä ei välitä tuon taivaallista ekologisuudesta eikä eettisyydestäkään. Kyseessä ei ole nyt minun mielipiteeni vaan fakta siitä, että maapallo ei kestä nykyisenlaista luonnonvarojen kulutusta ja että suurin osa vaatteista on epäeettisiä. Mutta kun siellä vaatekutsuilla oli ne siis-niin-ihanat-pakko-saada -muksun muotivaatteet! Siellä ei tule mieleen, että joku kuusivuotias lapsi on ne romahtamisvaarassa olevassa tehtaassa ommellut ja että pelkästään Suomessa kaatopaikoille kärrätään tilastoarvioiden mukaan 54 miljoonaa kiloa tekstiilejä vuosittain.

Olisi idealistista, jos me kaikki voisimme olla ns. ekohippejä, mutta vähempikin riittää, sillä jokainen voi omilla pienilläkin valinnoillaan vaikuttaa. Kultaista keskitietä on tässäkin asiassa helpompi noudattaa kuin ehdottomuutta. Kotimaisia lastenvaatevalmistajia on ilahduttava määrä, mutta karu totuus on, että suurin osa kotimaisten merkkienkin vaatteista valmistetaan Aasiassa ja vaatteiden alkuperää voi olla vaikeaa jäljittää. Itse lähden siitä, että ostan niin paljon kierrätettyä kuin mahdollista, olen saanut vaatteita lainaksikin ja jos ostan uutta, niin yritän valita edes semihyvän vaihtoehdon. Luomupuuvillaiset lastenvaatteet eivät ole juuri sen kalliimpia kuin muutkaan ja jos ihan kotimaista ei löydy, niin voi valita Suomessa suunnitellun vaatteen, jonka taustalla on suomalainen firma.

Ja sen minä vaan sanon, että kyllä meillä on ihan hemmetin hyvin asiat, kun voimme käyttää aikaa ja energiaa sen jauhamiseen, että mitä vauvoille ja lapsille puetaan päälle! Mutta meillä onkin Universumin lottoarvonnassa käynyt erinomainen tuuri, sillä olemme syntyneet kohtalaisen hyvinvoivaan valtioon, jossa ei välillä tunnu olevan oikeita ongelmia. Täällä mietitään, että valitsisiko sitä lapselleen graafisesti kuvioidun paidan vai sittenkin sen pöllökuvioisen toisesta mallistosta ja jossain päin maailmaa äiti itkee sitä, kun hänellä ei ole vaatetta lapsensa suojaksi (kyllä, tarkoitukseni on juurikin aiheuttaa pisto jokaikisen sydämeen!!!). Eikä kaikilla suomalaisillakaan ole asiat kovin hyvin ja vaateongelmien sijaan joudutaan kamppailemaan jokapäiväisestä toimeentulosta. Bloggaajilla ei toimeentulo-ongelmia tunnu olevan, koska heillä on mahdollisuus ostaa lapselle hyvinkin kalliita vaatteita. Jokainen tehköön rahoillaan mitä tykkää  eikä se ole minulta pois, jos joku ostaa viisivuotiaalle kahdensadan euron arvoisen takin. Harkitsevana kuluttajana en kykenisi maksamaan suurta summaa vaatteesta, jonka käyttöikä on lyhyt.

Olen pohtinut sitä, mikä selittää tiettyjen lastenvaatemerkkien suosiota ja arvellut, että varmaan samat syyt kuin aikuistenkin brändi-innokkuudessa. Minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä siitä, mitkä lastenvaatteet ovat merkkivaatteita ja mitkä eivät. Kaikissa vaatteissahan jokin merkki on, jopa halpahallivaatteissa. Blogeissa olen törmännyt tiettyihin tuotemerkkeihin ja todennut, että en tykkää niistä, kyseessä siis myös taloudellisen puolen lisäksi makuasia. Monet valitsevat kalliita merkkivaatteita siksi, että ne ovat kuulemma kestävämpiä ja laadukkaampia kuin edullisemmat. Minulla ei ole lastenvaatteista vielä kovinkaan paljon omakohtaista kokemusta, joten en voi sanoa tähän juuta enkä jaata kokemukseni perusteella. Aikuisten vaatteissa olen huomannut, että kallis hinta ja merkki ei valitettavasti ole laadun ja kestävyyden tae. Olisi vähän outoa, että lastenvaatteissa merkki vaikuttaisi laatuun niin paljon, kun se ei aikuisten vaatteissa vaikuta. Yleisestihän on tiedossa, että merkki maksaa ja minua kiinnostaakin, että millä tavalla neljäkymmentä euroa maksavat potkuhousut eroavat kympin housuista? Ihan samalla tavalla minua kiinnostaa, että mikä ero on neljänkympin laukussa verrattuna neljänsadan laukkuun? Laatu ei voi selittää noin älytöntä hintaeroa kai minkään tuotteen kohdalla vaan se on se merkki, josta maksetaan. Uskon, että marketista ostettu perusbody kestää vauvalla yhtä hyvin kuin kaksi kertaa kalliimpi "design"-vaate ja eiköhän suurin osa marketeissa ja perusliikkeissä, kuten KappaAhl, Lindex jne. myytävistä lastenvaatteista ole ihan riittävän hyvää laatua? Vai onko?

Monet merkkivaatteiden kannattajat vetoavat siihen, että kalliimmat vaatteet ovat tyylikkäämpiä. Sekin voi olla totta, mutta pitääkö vauvan tai lapsen olla tyylikäs? Ymmärrän  sen, että muoti on monelle harrastus ja monet selittävätkin lapsensa muotimuksuilua sillä, että koska he tykkäävät itsekin pukeutua, niin he ulottavat harrastuksensa myös lapsiin. Ymmärrän kyllä tuon oikein hyvin, koska itsekin haluan pukea lapseni kivoihin vaatteisiin, mutta sanan muoti olen päättänyt lapseni kohdalla unohtaa. Muotia kyllä seuraan ja voin tunnustaa, että minulla on merkkivaatteita ja -asusteita, mutta vauvan kohdalla en merkeistä perusta. Tunnustan myös, että en ostanut Chanelin laukkua sen takia, että se olisi sijoitus/kestävä/käytännöllinen vaan puhtaasti siitä syystä, että se on Chanel. Ja käykääs kysymässä joltakulta yläkoululaiselta, onko hänellä Hollisterin huppari sen takia, että se on käytännöllinen. Koska ette pääse teinigallupia tekemään, niin vastaan puolestanne, että huppari on ostettu vain siksi, että se on Hollister. Ja siksi, että kaikilla muillakin on sellainen. Minä jos joku muuten tiedän nämä asiat, sillä kotitalouden tunneilla vaatehuoltoasioita käsitellessä keskustelemme aina vaatteiden valinnasta.

Uskallan siis väittää, että merkkivaatemutsit ostavat ainakin osittain lastenvaatteita merkin takia. Olisi mielenkiintoista tehdä sokkotesti ja laittaa esille merkkivaatteita, kirppisvaatteita ja markettivaatteita ja piilottaa niistä merkit ja jättää kertomatta alkuperä. Mitenkähän kävisi? Päätyisikö kirppisvaate merkkihamsterin valinnaksi? Minusta olisi myös aika virkistävää, että joku rohkenisi sanoa, että on ostanut tietyn lastenvaatteen vain merkin vuoksi, mutta ei taida olla kellään pokkaa sellaiseen vaan aina annetaan höpöhöpöselitys ja peitellään sitä, että on haluttu ostaa tiettyä merkkiä.

Vaatteiden valintaan vaikuttaa myös ympäristö, blogit, viiteryhmät jne. ja kysynkin, että kuinka moni päätyy tiettyyn lastenvaatemerkkiin sen takia, että muillakin on samaa? Merkkivaatteiden käytössä kun on kyse usein siitä, että halutaan kuulua johonkin ryhmään ja ostetaan samaa kuin muillakin on. Monien suosikkituotteiden kuten Louis Vuitton -laukkujen ja ns. blogivaatteiden suosio selittyy juuri tällä ilmiöllä, vaikka ei sitä kukaan tietysti tunnustakaan. Olen itse huomannut sen, että kun jokin vaate tai asuste näkyy monessa paikassa, niin silmä alkaa tottua siihen.

Sellainenkin kyssäri on tullut mieleen, että onko tämä merkkivaatekeskustelu vain suomalainen ilmiö? Uskallan väittää, että esim. Etelä-Euroopassa äidit pukevat lapsillensa vaatteet sen perusteella, mikä on kaunista eikä merkin perusteella. Muualla Euroopassa kun ei ole sellaista Emmaljunga-villitystäkään kuin Suomessa. Korjatkaa jos olen väärässä. Lopuksi vielä lause, jota joudun käyttämään aika usein: annetaan kaikkien kukkien kukkia!
Rusettibody H & M Conscious, ostettu uutena
Neuletakki lainassa ystävältä
Farkut lainassa ystävältä
Sukat en muista mistä
Vauva luomutuotantoa


maanantai 25. toukokuuta 2015

Opettajan toukokuu

Elokuussa opettajanhuone täyttyy päivettyneistä ja intoa sekä ideoita puhkuvista kansankynttilöistä, jotka raapustavat kalentereihinsa lukujärjestykset ja tulevan lukuvuoden tärkeät tapahtumat: VESOt, kokoukset, tiimityöskentelytapaamiset, teemapäivät, tanssiaiset, joulujuhla, päivätyökeräys (ent. taksvärkki), vappurieha... Lukuvuosi näyttää pitkältä ja oi ihana toukokuu häämöttää kaukana jossain - liian monen kahvikupin, Wilma-merkinnän ja kasvatuskeskustelun päässä. Sitten kuin varkain koittaa kevät ja vappu. Päähän painetaan ylioppilaslakki, hieman jo painuneen sävyinen ja mielessä välkähtää hauskoja muistoja opiskeluajoilta. Kuinkas kauan niistä onkaan? Kaksikymmentä, kolmekymmentä vuottako peräti?

Lumet lähtivät keväällä kuin vaivihkaa - kai ne sulivat silloin, kun työpöydälle kasaantui nippu oppilaiden vihkoja tarkistettavaksi jaksoarviointeja varten. Olisikohan järvestä lähteneet jäät silloin, kun koepinot kasvoivat korkeuksiin? Yhtäkkiä puihin puhkesi lehdet ja orastava vihreys alkoi kuiskutella tulevasta kesästä. Toukokuu. Oppilaat ovat askarrelleet ruokalan seinälle aamukamman, jota myös opettajat vilkuilevat tarjottimiensa takaa. Päivät käyvät vähiin, mutta työt eivät. On kiire saada kaikki työt tehtyä ennen kesälomaa, jotta  ei tarvitsisi  käyttää loman ensimmäisiä päiviä papereiden järjestelyyn.

Toukokuun viimeisellä viikolla oppilaat ovat malttamattomia. Ei millään jaksettaisi katsoa enää yhtään videota, koska videoiden katselu on kärsinyt inflaation, niitä kun voi katsella omista älykännyköistä. Pulpeteilla lojuu kyynärvarsia ja otsia, kuuluu kyllästyneitä huokauksia, joku yrittää rapistella salaa karkkia repustaan. Luokan sälekaihtimet luovat harmaan tunnelman sulkiessaan auringonpaisteen ulos. Screenillä pyörii elokuva, jota kaikki ovat halunneet katsoa, mutta joka ei enää jaksakaan kiinnostaa. "Mennään ulos! Jooko ope, pliii-iiiis!?", mankuvat oppilaat vuorotellen. Opettaja raapii päätään ja pohtii, että tohtisiko sitä poiketa suunnitelmasta ja lähteä raittiiseen ulkoilmaan. Kun hän on keksinyt riittävän pedagogisen perustelun ulkona pidettävälle oppitunnille, niin koko porukka - opettaja etunenässä - kirmaa pihalle.

Kellon soidessa välitunnin alkamisen merkiksi, piha täyttyy oppilaista ja onkin vallan merkillistä, että oppilaita ei tarvitse pakottaa ulos välitunnin viettoon. Opettajatkin lähtevät välituntivalvontaan mielellään, vaikka kissa ja hiiri -leikki koulun alueelta poistuvien oppilaiden kanssa onkin vilkastunut. Mutta kukapa ei haluaisi lähteä ostamaan jäätelöä, kun tuntuu kesältä? Välitunnin jälkeen rehtori huomauttaa muutamalle tytölle säädyttömän lyhyistä hameista ja siitä, että koulun pihalla ei saa ottaa aurinkoa rintaliivisillään. Opettajanhuoneessa moititaan vanhempia, jotka antavat lastensa pukeutua räävittömästi.

Kun ysien päivä on vietetty ja muutkin lukuvuoden viimeisen viikon erikoisaktiviteetit rymistelty läpi, niin valkenee aamu, jolloin kodeissa kiharretaan tyttöjen hiuksia ja oiotaan poikien valkoisten paitojen kauluksia. Kevätjuhla! Liikuntasalin ovelle on aseteltu koivuja ja vaikka koivujen kuuluisi koristaa myös salia, niin allergikkojen vuoksi niitä ei sisälle tuotu. Tänäkin vuonna kiisteltiin opettajankokouksessa kovaan ääneen siitä, miten suuren riskin koivut allergikoille aiheuttavat ja päädyttiin siihen, että koivut jäävät ulos, sillä kukaan opettaja ei jaksa vastata enää yhdenkään vanhemman kyselyyn siitä, miksi hänen lapsensa allergiaa ei ole huomioitu.

Aamulla salissa hyörii  vahtimestari, joka kantaa vielä muutamaa ylimääräistä tuolia. Musiikinopettaja tarkastaa laitteiden toimivuuden ja heittää mikrofonin ääressä puujalkavitsin. Apulaisrehtori pasteeraa pikkutakissaan ja yrittää näyttää siltä, että tekisi jotain tärkeää. Opettajanhuoneeseen kerääntyy puolijuhlavasti pukeutuneita naisopettajia, jotka eivät tarvitsisi poskipunaa, sillä kasvot rusottavat innostuksesta. Hymyt ovat herkässä ja tunnelma yhtä kupliva kuin illalla korkattavissa kuoharipulloissa. Kevätjuhla on joka vuosi yhtä odotettu ja aina yhtä innokkaasti sitä järjestetään. Lukuvuoden viimeinen rypistys.

Kun sali on täynnä jännittynyttä puheensorinaa, kun vanhemmat reunustavat salin seiniä ja opettajat ovat asettuneet paikoilleen (puheliaiksi tiedettyjen oppilaiden väliin), niin valot sammuvat ja juhla alkaa. Opettajat huokaisevat äänettömästi. Taas yksi lukuvuosi takana - miten se menikin niin nopeasti? Kun lukuvuoden aikaisia onnistumisia ja haasteita on puitu puheissa, kun on esitetty näytelmät ja laulettu maakuntalaulu ja Suvivirsi ja kun rehtori on toivottanut kaikille hyvää kesää, on vapauden aika.

Seitsemäsluokkalaiset eivät näytä enää alakoululaisilta vaan ovat puhjenneet murkkukukkaan. Yhdeksäsluokkalaiset, lapset, mutta silti jo olevinaan aikuiset pitelevät käsissään päättötodistusta ja ruusuja. Äitien ja isien silmissä loistaa ylpeys - yksi etappi lapsen elämässä on saavutettu. Luokanvalvojat huokaisevat helpotuksesta, omituinen keveyden tunne rinnassaan. Koulun pihalla halaillaan hellästi, jätetään jäähyväisiä tai sanotaan vaan heipat. Pitkä poika tummassa puvussa sytyttää suurieleisesti tupakan erityisopettajan nenän edessä, juuri koulun rajan ulkopuolella. Erityisopettaja toruu, mutta hymyilee, tietää, että alaikäinenhän tuo kolli on, mutta tässä nyt poliiseja ruveta soittamaan. Kolme vuotta niitä tupakkamerkintöjä kirjattiinkin ylös ja silti se ryökäle polttaa edelleen. 

Opettajanhuoneessa rapisee sellofaani ja paperikassit. On saatu kiitokset tärkeästä työstä. Hyvä, että edes kerran vuodessa. Koulun käytävät hiljenevät vähitellen ja parkkipaikka tyhjenee autoista. Kesäloman alkajaisiksi joku opettaja jakaa taas Facebookiin sketsin siitä, miten Hitler kuulee opettajien kesälomasta ja pari kollegaa linkittää klassikon kansakoulunopettajan kesäpäivästä ja tykkäyksiä satelee. Ammatinvalintakysymys.

Kesä näyttää loputtoman pitkältä ja kalenterissa on vain muutama merkintä. Suurin osa päivistä voisi kulua ihanassa joutilaisuudessa - ainakin teoriassa. Kunnes elokuussa taas tavataan ja taivastellaan, miten se kesä hujahtikin kuin nokkosperhosen siivenräpäys.


keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Äidin oma aika - onko sitä?

Tämä on minulle vähän hankala aihe, koska en oikein itsekään tiedä, mitä ajattelisin. Ennen vauvan syntymää olin sitä mieltä, että tehtäväni on olla vauvan kanssa ja oma aika on käsite, joka joutaa syrjään. En nimittäin oikein pidä nykymeinigistä eli siitä, että äidit jatkavat lapsen syntymän jälkeen elämäänsä kuin ennenkin ja vauva on sivuosassa. Toki jokainen elää niin kuin elää enkä minä ole kukaan sanomaan, miten kenenkin tulisi tehdä. Näkemykseni on kuitenkin se, että pikkuvauva tarvitsee turvallista arkea, rutiineja ja paljon läheisyyttä ja tunteen siitä, että hänen tarpeisiinsa vastataan. Pikkuvauva-aika on lyhyt ja tärkeä kehitykselle, joten silloin äidin(/huoltajan) tulisi olla läsnä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olen parhaani mukaan yrittänyt vastata vauvan tarpeisiin enkä tiedä, johtuuko siitä vai mistä, että vauva on erittäin tasapainoinen ja tyytyväinen eikä itke muusta syystä kuin nälkäänsä ja masuvaivojaan (joiden kanssa painiskellessa saattaa menäkin konaisia päiviä). Haluaisin uskoa, että syy vauvan hyvään oloon löytyy siitä, että olen huomioinut vauvaani ja pistänyt oman ajan sivuosaan. En tietenkään ole koko ajan vauva sylissäni vaan teen arjen asioita, sen minkä ehdin. Vauvan nukkuessa on pakko tehdä kotitöitä hiki hatussa, jotta saan kodin pysymään edes suht siistissä kunnossa. Ja kun vauvan ruokailuissa kestää, nytkin ollaan parisen tuntia tässä oltu syömäpuuhissa, niin liiemmälti minulla ei aikaa ole. Telkkaria katson aina vauva sylissä ja bloggauskin tapahtuu niin, että vauva roikkuu tissillä tai hyssyttelen häntä toisella käsivarrellani.

Olen nyt ollut lähes kaksi kuukautta 24/7 vauvani kanssa ja olen alkanut pohtia käsitettä äidin oma aika. Onko se tarpeellista? Mitä se edes on? Kuinka paljon äideillä on omaa aikaa ja miten se järjestyy? Miksei puhuta isien omasta ajasta vaan isillä kaikki aika vaikuttaa olevan omaa aikaa ja he myös ronskisti sitä tuntuvat ottavan. Olen kuitannut oman ajan käsitteen vähän saivarrellen niin, että koko elämäni on kuitenkin omaa aikaa ja että lapsi on vain lyhyen hetken ajan vauva, että mitään omaa aikaa ei tarvita tässä vaiheessa. Enkä sitä juuri kaipaakaan, koska on ihanaa olla kotona ja vauvan kanssa. mutta nyt parin kuukauden jälkeen olen kuitenkin alkanut kaivata edes pieniä hetkiä, jolloin voisin keskittyä vain itseeni, mutta pelkään, että jos ilmaisen tahtovani omaa aikaa, leimaudun huonoksi äidiksi. Että enkö muka jaksa olla vauvani kanssa? Että joko minä kahden kuukauden jälkeen alan vaatia omaa aikaa ja joko olen parissa kuukaudessa väsähtänyt niin, että kaipaan lepoa ja omaa elämää? Että olen itsekäs, kun haluaisin joskus pienen hetken täysin itselleni, sellaisen hetken, jonka aikana teen jotain minulle tärkeää.

Kyse  ei ole siitä, että pitäisi päästä pois kotoa ja kauas vauvasta vaan kyse on yksinkertaisesti tunteesta. Siitä tunteesta, että voi olla pois täydestä hälytysvalmiudesta. Tätä on vaikea selittää, mutta kun olen joidenkin äitien kanssa aiheesta jutellut, niin he tietävät kyllä, mitä tarkoitan. Kaipaan hetkiä, jolloin saisin olla ihan yksin ja tehdä jotain omaa kivaa. Luksusta olisi mennä ammeeseen lillumaan ja hoitaa itseään kaikilla ihanilla (luomu)tököteillä ja tietää, että joku vahtii vauvaa, kun minä rentoudun. Olisi myös mahtavaa käydä pyöräilemässä, himopyöräilijä kun olen. Minulla ei ole tarvetta päästä shoppailemaan tai kahville ilman vauvaa enkä edes tiedä, miten sellainen käytännössä järjestyisi. Ensi viikolla kampaajalle mennessä minun pitää ottaa vauva mukaani ja varmistinkin jo kampaamosta, että se heille sopii.

Viihdyn kyllä kotona ihan hyvin ja omaa aikaa voisin toteuttaa kotonakin. En vaatisi mahdottomia vaan esimerkiksi äitienpäivänä olisin toivonut saavani itselleni edes puoli tuntia aikaa, jotta olisin voinut tehdä jalkakylvyn itselleni. Rentoutumisen ja äitienpäivähemmottelun sijaan kanniskelin huonosti nukutun yön jälkeen aamupäivän ajan masuvaivoissaan kipristelevää vauvaa, söin päivällä pakastimesta kaivamaani broileripastaa, joka sekin ehit jäähytä, kun piti ryhtyä imettämään ja ilta meni taas vauvan hyssyttelyssä puoleenyöhön asti. Yöllä heräilin noin vartin välein vauvan parkaisuun ja aamulla säikähdin omaa ajatustani siitä, kun toivoin, että saisin nukkua pitempiä kuin vartin-kahden tunnin jaksoja, että jos joku vaan voisi ottaa vauvan vaikka neljäksi tunniksi, että saisin nukkua. Sitten pyysin vauvaltani anteeksi, että olin ajatellut noin ikävästi häntä kohtaan ja tsemppasin itseäni taas jaksaajaksaapainaapainaa-asenteella ja pyyhkäisin naamalleni Bree Van de Kamp-hymyn.

Minulla ei ole ollut oikeastaan yhtään omaa aikaa kahteen kuukauteen. Ihmettelen, miten nopeasti nämä päivät ovat menneet ja ihmettelen myös, miten helposti sitä voikin laittaa oman itsensä sijalle kaksi. Ainoastaan pari kertaa olen käynyt ulkomaailmassa ilman vauvaa. Käväisin Babystylessä ostoksilla ja sen jälkeen juoksin Citymarketin läpi keräten ostokset koriini. Toisen kerran olin erossa vauvasta, kun kävin lyhyellä kävelylenkillä testaamassa, miten sektioarpeni kestää liikuntaa. Omaksi ajaksi ei kai lasketa sitä, että sain vanhempieni luona ollessa käydä rauhassa suihkussa ja syödä pitkän kaavan mukaan. Mielestäni nuo arjen perusasiat eivät kuitenkaan täytä oman ajan määritelmää, mutta oli erittäin rentouttavaa saada tehdä edes niitä rauhassa. Rentouduinkin mummolaviikon aikana mukavasti enkä tiedä johtuiko rentoutumisestani vai raikkaasta maailaisilmasta, mutta sekä minä että vauva nukuimme tuon viikon aikana erittäin hyvin ja maidontuotantonikin lisääntyi. Tällä viikolla onkin sitten menty taas erittäin vähillä yöunilla ja kun ristiäisjärjestelytkin painavat päälle, niin olisi ehkä terveellistäkin saada jokin pieni hetki myös itselle.

Onko äitien oma aika tarpeellista vai onko se vain nykyäitien hömpötystä? Miten paljon muilla ihan pienten vanhemmilla on omaa aikaa? 

torstai 7. toukokuuta 2015

Maidottomat ja jauhottomat suklaakeksit

Menin tässä eräänä päivänä käymään työpaikallani - sillä toisella koululla, missä olen ollut töissä - ja ajattelin, että jospa tekaisisin jotain nopeasti valmistuvaa herkkua opehuoneeseen. Minulla on ns. takataskussa liuta pikaisesti sutaistavia leivonnaisia, mutta niistä mikään ei sopinut, koska kaikkiin tulee  margariinia  tai maitoa ja monella on laktoosi-intoleranssi ja minulla on jääkaapissa vain normituotteita. Olin edellisiltana lukenut Kodin Kuvalehteä ja yhtäkkiä muistin, että siinä oli mielenkiintoinen  maidoton keksiohje. Jos teet näitä keksejä, niin suosittelen toimimaan orjallisesti ohjeen ja vinkkien mukaan, jolloin saat monelle ruokarajoitteiselle sopivia tahmean rapeita ja erittäin sokerisia keksejä.

MAIDOTTOMAT JA JAUHOTTOMAT SUKLAAKEKSIT

2 3/4 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
 1/2 dl tummaa kaakaojauhetta
2 munanvalkuaista
1 1/2 dl suklaahippuja tai 100 g leivontasuklaata murskattuna
voita/öljyä pellin voiteluun

1. Sekoita sokerit ja kaakaojauhe keskenään.
2. Lisää joukkoon munanvalkuaiset ja sekoita tasaiseksi massaksi.
3. Lisää suklaahiput ja sekoita.
4. Voitele leivinpaperi rasvalla.
5. Nostele taikinasta kahdella lusikalla pellille paperin päälle pieniä kekoja.
6. Paista 175 asteessa 8-9 minuuttia.


Vinkit:
  • Tee korkeintaan teelusikallisen kokoisia kekoja, koska keksit leviävät uunissa paljon
  • Voitele leivinpaperi, koska muuten keksit tarttuvat siihen kiinni (testasin!) Täysin maidottomiin öljyä.
  • Jos valmiit keksit kuitenkin jäävät kiinni paperiin, niin ne irtoavat parhaiten teräksisen paistinlastan avulla
  • Ole tarkkana paistoajan kanssa, koska sokeriset keksit kärähtävät todella helposti
  • Paista uunin ylätasolla, jotta eivät pala pohjasta
  • Keksien kuuluu jäädä sisältä hieman sitkeiksi

lauantai 2. toukokuuta 2015

Vappupäivän asun piristäjänä uusi Michael Kors -laukku

Milloin viimeksi olen julkaissut asukuvia? Siitä on vierähtänyt tovi! Julkaisematta on vielä raskausajan vaatteiden kollaasikin. Asukuvien puute ei johdu siitä, etteikö vaatteita olisi ollut nyt kuvattavaksi, mutta asukuvat eivät ole tulleet ihan ensimmäisenä mieleen arjen touhotuksessa. Monet kotona olevat äidit valittavat, että heillä ei ole kiinnostavaa kuvattavaa, koska ne kulkevat päivästä toiseen pieruleggareissa. Inhoan tuota sanaa ja myös kyseisiä vaatekappaleita... Mielipiteeni on sen, että ihminen, joka kulkee pieruleggareissa, ei arvosta itseään riittävästi pukeutuakseen paremmin. Minulla ei ole yksiäkään legginsejä ja kun tässä yhtenä päivänä satuin kulkemaan kahden lastenvaunuja työntelevän äidin perässä, niin ajattelin, että en millään kykene sisäistämään perusäitien pukeutumiskoodia. Heillä oli kumisaappaat, legginsit, ulkoilutakki ja trikoopipo eikä käsilaukkua ja minulla jotain ihan muuta... Mutta kukin tyylillään!

Toki jonkin asteinen käytännöllisyys minunkin pukeutumista sanelee, etenkin kun kroppani ei ole vielä tietenkään tokentunut raskauden jäljiltä. Eilen käytiin kaupungilla ja oli pakko pukeutua käytännöllisesti, mutta lähinnä sään vuoksi, koska piti varautua tuuliseen ja kylmään ilmaan (mielestäni on aina kylmää, kun on alle +25 astetta). Täytyi myös varustautua kävelemiseen, minkä vuoksi valitsin lättänät loaferit enkä korkeakorkoisia kenkiä ja se olikin ihan fiksu ratkaisu. Takkina oli ystävältäni saatu Espritin takki, joka onkin ainoa minulle mahtuva. Kuvakulma on sen verran imarteleva, etten näytä siltä kuin olisi vieläkin raskaana, mutta peilistä katsoessa vaikuttaa siltä, että en ole synnyttänytkään. Ja pidän edelleen äitiyshousuja. Monet viskaavat äitiyshousut mäkeen heti synnytyslaitokselta päästyään, mutta minäpä kävin ostamassa itselleni Babystylesta uudet supermukavat, mutta napakat Mamalicious-stretchfarkut, jotka istuivat täydellisesti ja jopa lahkeet olivat passelin pituiset. Mihinkään normihousuihin en vielä mahdu ja sitäpaitsi ihastuin äitiyshousuihin niin rajusti, että käytän niitä varmaan loppuikäni. Tavalliset farkut painavat ikävästi vatsassani olevia kiinnikkeitä ja kun ensimmäistä kertaa kokeilin äitiysfarkkuja, niin huudahdin, että miksei kukaan ole kertonut, että farkut voivat olla niin mukavat vatsaani kohtaan. Tällä hetkellä äitiysfarkuissa on myös se hyvä puoli, että napakka maharesori tukee höllyvää vatsaa. Eikä kukaan sitäpaitsi edes huomaa, onko kyseessä äitiyshousut vai ei, koska ihan tavallisilta mustilta farkuiltahan nuo näyttävät.

Asun piristäjänä toimi upouusi laukkuihanuus. Olen hinkunut pitkään pinkkiä laukkua, mistä on todiste tässä haaveasupostauksessa. Joitakin laukkuja olen tilannut ja lähettänyt takaisin, olen hypistellyt kaupoissa ja ollut viittä vaille ostamassa, mutta aina ollut sitä mieltä, että sävy tai malli on väärä, laukkua ei saa kunnolla kiinni, siinä ei ole hopeanvärisiä metalliosia tai laukku ei muuten vaan miellytä. Kun kaikkia kriteereitäni vastaava tummanpinkki Korsin laukku sattui TheOutnetistä löytymään reippaalla alehinnalla, niin pistin sen heti tilaukseen. Vaikka suosin kierrätystä, käyn kirppiksillä ja olen välillä liiankin harkitseva kuluttaja, niin en pääse koskaan laukku- ja kenkärakkaudesta eroon. Mikään himoshoppaaja en enää ole vaan ostan harvoin ja nautin harvoista ostoksistani  enemmän kuin ennen ja myös arvostan ja ihastelen niitä enemmän.


Eikös vaan näytäkin hyvältä tuo laukku? Asukokonaisuus olisi paljon mälsämpi mustan laukun kanssa. Minun makuuni asu on joka tapauksessa vähän mälsä, sillä sisäinen lapseni olisi halunnut ehkä vapun kunniaksi pukeutua johonkin hassuun asuun. 
Lakki: Fredrikson (aina muodissa)
Aurinkolasit: Chanel
Huivi: Dior
Takki: Esprit, ystävältä saatu
Laukku: Michael Kors
Housut: Mamalicious
Kengät Klingeliltä