keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Veikkaa, onko kyseessä halpahalliasu vai luksusasu?

Pistetäänpäs nyt kaikki muotitietoiset (ja toki muutkin) testiin! Kuka rohkenee lähteä veikkaamaan, onko asuni halpahallikamaa vai luksusta? Vaatteiden laadun ja alkuperän kun pystyy kuulemma näkemään päällepäin ja monet kalliita merkkivaatteita kannattavat ihmiset toitottavat suureen ääneen sitä, että he kyllä pystyvät tunnistamaan laadukkaan vaatteen kilometrin päästä ja että halpisvaatteet näyttävät niin rutkuilta, että he eivät ilkeäisi sellaisia päällensä pistää. Nyt haluan testata tuota (liian) usein kuultua väitettä. Pystyykö luksusmuodin erottamaan halpahallimuodista, jos logoja ei näy? Minä väitän, että ei pysty.

En selittele asusta enempää vaan pyydän veikkaamaan vaatteiden ja asusteiden alkuperää. Katsotaan, millaisia tuloksia tästä empiirisestä tutkimuksesta saadaan! Blogiani seuranneet ja muuten minut tuntevat ihmiset tietävät, mistä hankin vaatteeni ja toivon, että kukaan tuttu ei paljasta vaatteiden alkuperää, jotta tämän "tutkimuksen" objektiivisuus säilyy. Toki jotkut vaatteet ovat blogissa vilahdelleetkin. 


Kyseessä ei ole siis kilpailu eikä arvonta vaan ihan mielenkiinnosta pistin itseni likoon ja näpsin pitkän päivän jälkeen narsistisen kunnon bloggaajan tavoin selfieitä eteisen peilin ääressä, jotta pääsette arvuuttelemaan vaatteiden, asusteiden ja korujen alkuperää ja myös hintaa. Kuka uskaltaa heittää villejä veikkauksia?

torstai 24. syyskuuta 2015

Mitä jos pelkään pakolaisia?

Olen yrittänyt sulkea mielestäni kaikki ajankohtaiset kysymykset, koska minulle alkoi tulla informaatioähky ja ahistus. Murehdin ihan liikaa kaikkea mahdollista: itkin pakolaislasten kärsimystä, heräsin keskellä yötä karmivaan ajatukseen lomarahojen poistosta ja köyhyysloukusta, järkytyin lukiessani merieläinten määrän radikaalista vähenemisestä... Päätin ryhtyä jonkinlaiseen uutislakkoon eli että en aktiivisesti seuraa mitään mediaa. Uutispimennossa en ole ihan täysin voinut olla, mutta olen vältellyt uutisten lukemista ja se on ollut minulle terveellistä. Pelot ja ahistus hälvenivät ja tuntui, että pystyin keskittymään arkeenkin paremmin. Kunnes...

Eräänä päivänä ollessani vaunulenkillä minua vastaan tuli kaksi pakolaismiestä. Reippaan ja hyväkuntoisen oloisia nuoria miehiä, juuri niitä, joita elintasosurffareiksi sanotaan. Pelko värähti sisälläni. Mitä jos nuo lihaksikkaat miehet hyökkäisivät kimppuuni? Kun he olivat menneet ohi, vilkaisin vielä taakseni. Aloin miettiä, että uskallanko enää liikkua vapaasti ja pelotta? Vastaus on, että en! Eilen illalla kävin lenkillä vauva kantorepussa ja taas tuo pelko iski. Ihan tässä lähellä on vastaanottokeskus ja pakolaisia täällä siis liikkuu, ihan pilvin pimein kuhisee, kuten eräs tuttu sanoi. Olen lukenut useita positiivissävytteisiä juttuja siitä, miten joku on käynyt tutustumassa vastaanottokeskuksiin ja vakuuttelee, että pakolaiset ovat ihan tavallisia ihmisiä ja kunnon porukkaa. Kyllä, varmasti ovatkin, mutta suureen joukkoon mahtuu kaikenlaisia tapauksia ja kun sana Isis nostetaan esille, niin minua hirvittää. Ajattelin myös kliseisesti, että tilaisuus voi tehdä varkaan... Mitä jos arki-iltana, sanotaan vaikka yhdeksän maissa kipaisen lähikaupassa ja vastaani tuleekin mies, joka päättää raiskata, kun huomaa yksinäisen naisen? Olenko liian stereotypistävä, kun ajattelen maahamuuttajia potentiaalisina raiskaajina? Minulle ehdittiin jo sanoa, että ei ole pakko mennä illalla ulos. Hetkinen, mitenkä meni? Että minunko pitää pelkoni vuoksi jäädä kotiin? Että minunko pitää nyt omassa kotimaassani pelätä ja jättää tekemättä tavallisia arkisia asioita, joita olen ennen tehnyt? Sanokaa nyt joku, mitä minun pitäisi ajatella ja onko muilla samanlaisia ajatuksia? 

Tuoreena äitinä olen ehkä normaalia herkempi kokemaan pelkoja, koska suojeluvaisto vauvaa kohtaa on valtava. Vähän ihmettelen omaa pelkoani, koska minulla ei yleensä ole pelkoja erirotuisia ihmisiä kohtaan. Monestihan muukalaispelkoa (ja -vihaa) tuntevat säkissä kasvaneet umpimieliset jästipäät, jotka eivät ole kiertäneet muuta kuin tahkoa. Mistä pelkoni sitten kumpuaa? Ainakin niistä uutisista, joissa kerrotaan maahanmuuttajien tekemistä rikoksista. Ai niin, mutta nehän ovat yksittäistapauksia ja ihan samalla tavalla suomalaisetkin tekevät rikoksia. Tällaisella argumentillahan pelkoa yritetään lievittää. Minä en voi pelolleni oikein mitään, koska se on yhtäkkiä esiin pulpahtava tunnetila. En halua lietsoa itseäni pelokkaaksi - eihän ihminen voisi elää, jos perustaisi elämänsä kaikille hypoteettisille pelonlähteille. Hypoteesien sijaan haluankin todennäköisyyksiä ja tilastoja! Haluan tuoreen tilaston maahanmuuttajien tekemistä rikoksista. Enkä halua kuulla sitä, että mamujen tekemät rikokset ovat lisääntyneet, koska heidän määränsä on lisääntynyt, ei nimittäin paljon lohduta. Minä haluan suhteellisen tilaston, jossa kerrotaan, miten paljon mamut tekevät rikoksia suhteessa määräänsä? Haluan myös vertailla sitä suomalaisten vastaavaan osuuteen. Minä haluan tilastoja, koska matematiikka on jotenkin turvallista ja vaikka minulla on surkea matikkapää, niin jostain syystä pidän tilastoista ja hahmotan monesti maailmaa niiden kautta. Matematiikka on myös jollain omituisella tavalla turvallista.

Toinen syy, miksi pelkään, on tieto kulttuurieroista ja pakolaisten suhtautumisesta naisiin. Lähtömaissa naiset ovat alisteisessa asemassa ja vaikka suomalaiset valittavat tasa-arvon puutetta, niin kyllähän Suomi on hyvin tasa-arvoinen maa. Suomalaisilla naisilla on länsimainen vapaus tehdä mitä huvittaa ja olla miten huvittaa. Tämä voi olla patriarkaalisesta maasta tulevalle vaikeaa ymmärtää. Voi olla vaikeaa ymmärtää, että minä kuljen yksin ja /tai vauvani kanssa ja minulla saattaa olla jopa lyhyt hame tai paita, josta vilahtaa tissivako, kun kumarrun. En tarkoituksella halua paljastella, mutta mitäpä sitten, jos haluaisinkin tuoda rintavarustustani esille? Ei ole ollenkaan tavatonta, että nätissä kesäpuserossa tai biletopissa on vähän avoimempi kaula-aukko. Tissivako tai lyhyt hame ei ole signaali siitä, että minut voi raiskata. Suomalaisnaiset ovat tottuneet pukeutumaan vapaasti ja oman tahtonsa mukaan ja uutiset siitä, että pukeutumisemme herättää pakolaisissa hämmennystä, herättää minussa hämmennystä. Voin myös tunnustaa, että persutyyppinen pelko nostaa päätään; nytkö ne tulee tänne ja kohtako meillä pitää olla huivit päässä ja kielletäänkö myös Suvivirsi ja sianlihan syönti?
Meinasin laittaa tissivakokuvan, jolla olisi saanut kivasti lukijoitakin, mutta häveliäisyyteni
 ja hyvän journalismin nimissä päädyin syysvaahterakuvaan. Vai olisiko joku halunnut nähdä t-vaon? :D

Juuri samana päivänä, kun olin lenkillä nuo miehet kohdannut, niin illalla sattui toinen tapaus, joka aiheutti taas päänsisäisen myllerryksen. Olin kaupassa ja samalle hyllylle sattui nuoripari; suomalainen nainen ja ulkomaalaistaustainen mies. He olivat ostamassa erästä tiettyä tarviketta vauvalle ja nainen sanoi, että ostetaan se täältä, kun on halvempi. Mies intti, että ei osteta, koska hän on menossa lastentarvikeliikkeeseen ja ostaa kaikki kerralla. Olin samaa mieltä naisen kanssa siitä, että tuote olisi halvempi ja kannattaisi ostaa nyt. Mutta mitä teki tuo nainen? Hän sanoi vain hiljaisella ja alistuvalla äänellä: "Juu-u". Mitä?! Suominainen ei tuolla tavalla alistu, perkele! Minua kuulkaas ihan hävetti kanssasisareni puolesta. Mietin, että olisiko minun pitänyt puolustaa häntä ja sanoa topakalla tavallani, että ostakaa se tuote tästä, koska se on halvempi ja että nainen on oikeassa. En kuitenkaan sanonut, koska en koe asiakseni puuttua tuntemattomien ihmisten asioihin. Jälkeenpäin mietin, että olinko liian suppeakatseinen. Ihan yhtälailla keskustelu olisi voitu käydä kahden suomalaisenkin välillä. Ja kuitenkin ajattelin, että alistuiko nainen siksi, että hän oli luonteeltaan kiltti ja alistuva ja/tai olisiko kotona tullut turpiin, jos julkisesti olisi miestä vastustettu ja tämä ajatus johti taas sen pähkäilyyn, että onko tuon pariskunnan arki hyvinkin miesjohteista ja millaista heidän vauva-arkensa tulee olemaan. Suostuuko mamumies vaihtamaan vaippoja ja passaako hän synnytyksestä toipuvaa naista? Tämäkin oli vain yksittäistapaus, jonka perusteella en saisi tehdä omia epämääräisiä johtopäätöksiä enkä todellakaan haluaisi ajatella stereotyyppisesti enkä olla ennakkoluuloinen

En ole rasisti, en ole suvakki enkä halua määritellä itseäni mihinkään lokeroon. Olen ihan tavallinen suomalainen nainen, jolla on toisaalta-toisaalta -mielipiteet ja joka ei pidä ääriajattelusta missään asiassa. Toisaalta olen sitä mieltä, että hätää kärsiviä pitää auttaa, mutta toisaalta mietin, että onko meillä oikeasti varaa siihen ja millä kustannuksella sen teemme? Enkä tarkoita nyt pelkästään kansantaloudellisia kustannuksia. Vaikka olen toisaalta-toisaalta -ihminen, niin yhdessä asiassa olen järkkymätön. Mielestäni pakolaiset tulisi kotouttaa kunnolla ja heille pitäisi terottaa sitä, mitä suomalainen kulttuuri tarkoittaa ja maassa maan tavalla on ajatus, joka olisi sisäistettävä. Toki molemminpuolinen kunnioitus on tärkeää. Minua kovasti kiinnostaa, että miten kotouttaminen hoidetaan. Voiko joku kertoa? Hirmu intensiteetillä hössötetään pakolaisille vaatteita ja tarvikkeita ja hyvä niin, minua nimittäin ahisti ajatus Suomen syksyisessä kylmyydessä palelevista pakolaispienokaisista. Toivon, että samalla intensiteetillä kuin tarvikeasioita hoidetaan, niin järjestetään suomalaisen kulttuurin ymmärtämisen ja kunnioittamisen kursseja. Pakolaiset ovat halunneet Suomeen, koska he tietävät, että täällä on hyvä olla ja että täällä vallitsee vapaus. Se on se vapaus, joka meille taisteltiin seitsemänkymmentä vuotta sitten.
Toim. huom. Tämä kirjoitus on nopeasti syntynyt tunnepitoinen teksti, jonka kirjoittaja on puolueeton ja uskoo ihmisten lähtökohtaiseen samanarvoisuuteen, vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon sekä universaaliin rakkauteen.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Vaatehuoneesta shoppailtu kesäinen syysasu

Luin vähän aikaa sitten jutun arkiuniformusta eli vaatteista, jotka ovat lähes aina päällä ja naurahdin, että tyylini on niin vaihtelevaa, että minulla ei ole koskaan arkiuniformua ollut. Sitten otin nauruni takaisin, koska tajusin, että olen viimeiset puoli vuotta kulkenut lähes samoissa vaatteissa. Koska: raskauskilot ja nuukuus ja materialismia kohtaan muuttunut ajattelutapa. Toki oletuksena oli, että mahtuisin jo parin kuukauden päästä synnytyksestä entisiin vaatteisiin, mutta kun en vieläkään mahdu niin en mahdu. On älyttömän epistä, että paino ei ole tippunut grammaakaan sen jälkeen, kun aloitin täysin sokerittoman dieetin ja lisäsin liikuntaa. Syynä dieettiin on ihan muut asiat kuin laihtumisen tavoittelu, mutta ajattelin, että hoikistuminen tulisi mukavana sivubonuksena. Ei tullut, vaan paino jopa nousi kolme kiloa ja olen turvoksissa kuin Tuksu! Kärsivällisesti odotan, että jäänkö tämänkokoiseksi vaan palaudunko normaaleihin mittoihin enkä tässä vaiheessa siis hanki uusia vaatteita vaan turvaudun vaatehuoneen valikoimaan ja mielikuvitukseen. Törmäsin jossain termiin "vaatehuoneessa shoppailu" ja se kuulosti hauskalta - sitähän minä aina teen! Ja lysti on vieläpä kaiken lisäksi ilmaista ja ekologisempaa kuin uusien kuteiden ostaminen.

Arkiunivormuna minulla on ollut siis mustat farkut, jokin peruspaita ja kietaisuneuletakki, koska oli niin kylmä kesä. Nyt syksyn tullen tuli vähän hölmö olo, kun ei tarvinnutkaan kaivella syysvaatteita kaapista, niitä kun oli käytetty jo koko kesän. Kesällä käyttämäni asukokonaisuus on ihan siisti ja ehkä jopa perustyylikäs, mutta olen kyllästynyt siihen ja kaipaan pukeutumiseen vaihtelua. Kun aurinko paistoi viikko sitten lauantaina lämpimästi, niin en voinut vastustaa kiusausta pukeutua kesäisesti. Käytin kesällä muutaman kerran valkoista pitkää hametta, mutta en ole varmaan koskaan pitänyt niin vähän hameita ja mekkoja kuin viime kesänä. Minulla on joitain ihme omalaatimia pukeutumissääntöjä ja yksi niistä on, että valkoista väriä ei oikein voi käyttää kuin kesällä. Tyhmä sääntö ja päätin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle pukeutumalla valkoiseen syyskuussa. Todellakin, en ole varmaan ikinä syyskuussa pitänyt valkoista hametta ja  avovarpaisia kenkiä ilman sukkia!

Valkoisen hameen syksyiseksi vastapariksi laitoin H & M:n paidan, onko tuo väri nyt luumu vai mikälie. Ysärihenkinen, hienosti sanottuna oversize-farkkutakki on löytö koulun löytötavaroista ja alunperin se oli tylsän sininen, mutta valkaisin sen kloritilla. Olen välillä haaveillut tyköistuvasta farkkujakusta, mutta sitten muistan, että minullahan oli sellainen ja möin sen pois, koska se ei ollutkaan minun juttuni. Perusmallinen farkkurotsi on aina yhtä muodikas tai muoditon ja sopii aika monenlaisen vaatteen kanssa. Kun siivosin kaappeja, niin löysin rintakorulaatikkoni ja otin sen esille, jotta tulisi joskus laitettua vaikka jokin hörhelökukkanen rintapieleen. Tuo paidan väriin täydellisesti mätsäävä huopakukkanen on lahja  käsityönopettajaystävältäni. 
Takki kierrätyskamaa
Paita H & M
Hame Ellokselta
Kengät Barcelonasta
Rintakoru lahjaksi saatu
Pöllöriipus Barcelonasta
Sormus Muotitalo Pukista
Laukku Nica
Aurinkolasit Ralph Lauren

Siinäpä on kotiäidin kynnet! Lakkasin pitkästä aikaa Benecosin värilakalla, jonka olin saanut lahjaksi Baby Showereissa. Glitterit laitatin työpaikalla eli koululla, missä kävin piipahtamassa lauantaityöpäivänä. Koululla kun oli mukava teemapäivä, jonka yhtenä osana oli kauneushoitola. Sain muutamalla eurolla glitterit, niska-hartiahieronnan ja kauratyynyhoidon eli aika kokonaisvaltaisen hemmottelun - harvinaista herkkua meikäläiselle!

Jotain uutta minulla sentään oli, siis minulle uutta. Äitini luopui tästä laukusta ja tietysti otin sen omaan käyttööni. Olen pitkään etsinyt mustaa peruslaukkua, mutta en ole löytänyt kaikki kriteerini täyttävää. Tämäkään ei ole sellainen, mutta passaa minulle hyvin! Ja on riittävän tilava, että mahtuu vauvan tarvikkeetkin mukaan. Se taitaakin olla tällä hetkellä tärkein laukkukriteeri...
 

Ja näin heiluu kassi, ja kassi heiluu näin...

Kuvat otettiin siis viikko sitten lauantai-iltana, jolloin oli kaunis kullansävyinen auringonvalo. Ai Luoja, miten sydämeni pakahtuukaan aina tuosta oranssista auringosta, joka muistuttaa minua etelän auringon kajosta. Ja sitäpaitsi juuri tuonsävyinen valo saa ihmisen näyttämään ihan superhyvältä ja ajttelinkin, että siksi me suomalaiset näytetään niin valjulta toistemmekin silmissä, kun täällä on pohjoisen kylmä ja kelmeä valo eikä etelän lämpöisen oranssina hehkuvaa aurinkoa valaisemassa kasvojamme ja olemustamme. Kameraan pitäisi saada sellainen erikoislinssi, jonka avulla kaikki kuvat näyttäisivät noin kauniin sävyisiltä! Totesin myös, että näytän aina hyvältä kun on aurinkolasit päässä, joten taidan jatkossa käyttää arskoja aina blogikuvia otettaessa.

Tuntuu uskomattomalta, että kuvien ottamisesta ja kesäfiiliksestä on vain reilu viikko! Nyt on harmaata ja syksyistä ja vaikka kuinka yritän, niin en voi enää leikkiä heinäkuuta. Tehokkaasti sitä leikinkin koko viime kuun ja varastoin valoa ja lämpöä mieleni sopukoihin kaamosmasennusta ehkäisemään. Nyt on jo kovin syksyistä ja harmaata ja päällä on se perusuniformu, joka on kyllä ihan kätevä, kun ei tarvitse miettiä, mitä laittaisi päälle. Millaisia jumitusasuja teillä on? 

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Ajatuksia vauvan puolivuotissynttäripäivänä

Olen herkistynyt ja liikuttunut. Olen onnellinen ja iloinen ja taas ihan liian pökerryksissä kaikesta. Koska merkkipäivä. Suurensuuri merkkipäivä: vauva täytti tänään puoli vuotta! Bileet! Lahjankin tilasin, mutta se ei ihan tähän hätään kerkiä... Minä höpiäinen ostaisin minipapulle lahjan  vaikka joka kuukausi, vaikka kävimmekin isin kanssa keskustelua siitä, että vauvaa ei tarvitse muistaa kuukauden välein. Höh, miksei? Minua niin ripitettiin siitä, että lahjoja ei sitten osteta, mutta sitten isi tulikin Ween maan wiljaa-markkinoilta pienen kaulimen kanssa. Ja taas minä liikutuin! Juhlia meillä ei vietetty, vaikka ajatus puolivuotisjuhlista kytikin hetken. Ollaan muuten vain fiilistelty ja kuten aina Suurina Merkkipäivinä, minä hiljennyin hetkeksi pohtimaan kaikkea...

Ensinnäkin mietin sitä, että miten nopeasti aika menee... Vuosi sitten olin vasta raskauden ensimmäisellä kolmanneksella ja tiedän, että tulen muistamaan kaikki raskauden aikaiset tuntemukset hyvin ja ammennan niistä voimaakin. Viime syksy oli mielestäni kaunein ikinä ja olin haljeta vauvaonnesta! Ja miten jännittävää kaikki oli, miten hauskaa oli kertoa ihmisille raskaudesta - tai jättää kertomatta. Minusta kaikki salaisuusasiat on huippuja ja yksi parhaista asioista raskauden aikana oli se, että minulla oli suurensuuri salaisuus ja parasta oli myös sen paljastaminen. Sitten yhtäkkiä tuli maaliskuu ja äitiysloma, jolla en ehtinyt pitkään olla, iiks, äkkilähtö sairaalaan, vatsa auki ja oho, tässä ois teille tällanen hirveen nätti poikavauva! Ja nyt taas ihan yhtäkkiä on mennyt puoli vuotta ja minua ihan hirvittää, että jos aika tikittää tätä tahtia, niin kohta lapsi on jo aikuinen ja lähtee naisiin, kuten sylikummi sanoi.

Raskausaikana heräsin joka ikinen aamu ihmetellen vatsaani. Olin  aina yhtä lapsellisen hämmästynyt siitä, että sisälläni kasvoi uusi ihminen ja silittelin masuani aina ennen sängystä nousemista ja juttelin MasuPirpanalle. Olin joka aamu yhtä onnellinen tai oikeastaan minusta tuntui, että mitä suuremmaksi vatsani kasvoi, sitä suuremmaksi onnenikin paisui. Nyt olen tietysti joka aamu onnellinen, koska vierestäni herää pieni poika. Pieni poika, iik, vieressäni on maailman suloisin pieni poikanen! Ihan ilmielävä, kyllä ihan totta se on (tuolla tavalla ajattelen vieläkin joka aamu). Joka ikinen aamu ihmettelen pikkuista tuhisijaa. Aamu alkaa sillä, kun vauva avaa silmät ja värisyttää  niitä siirtyessään vauvojen pumpulinpehmeästä unimaailmasta päivänvaloon. Sitten kuuluu ylisöpöt heräämisäänet ja tehdään makoisat venytykset ja väläytetään päivän ensimmäinen hymy ja sinisissä silmissä on katse, josta luen "Huomenta rakas äiti". Meillä ei ole aamulla kiirettä mihinkään, joten möllitään hetki sängyssä, hymyillään ja naureskellaan toisillemme, herätään uuteen päivään iloisina, venytellään kuin kissat uuninpankolla, paijaillaan ja höpötellään. Ihan vielä en ymmärrä vauvakieltä, mutta oletan, että vauva kertoo minulle uniaan tai selostaa, mitä haluaisi päivällä tehdä (mie haluun hirmu paljon maitoo ja sit sitä hyvää, makkeeta juttua, mitä saan lusikalla, sitä pitkulaista ja keltaista, mitä äitikin syö, ja se lusikalla syöminen on hirmu kivaa... Sit haluun ulos ja olis kiva, jos isi tekis miun kaa rytmijumppaa ja voitais lukea pupukirjaa...). 

Joka ilta pussaan pyöreitä ja pehmoisia persikkaposkia ja kerron, kuinka paljon vauvaa rakastan (äiti lakattaa tinua ihan hilmuitetti, enemmän kuin mitään muuta koko Univeetumitta...). Uninen vauva hymyilee ja tiedän, että hän aistii hellydenosoitukseni ja nukahtaa rakkauteni ympäröimänä, pikkuruinen pullea käsi minun kädessäni. Joka ilta ihastelen pieniä kasvoja, niin täydellisen kauniita ja ihmettelen, miten vauvasta tulikin niin söpö. Enää hän ei näytä posliininukelta vaan alkaa jo näyttää pieneltä pojalta ja muutama viikko sitten järkytyin, kun vauva harjoitteli istumaan sylissäni, kasvot minusta poispäin ja huomasin, että hänellä on pienen pojan niska! Ihan oikea niska! Pikkuvauvoilla kun on vain pyöreä pää, joka yhdistyy suoraan hartioihin eikä niskaa ole laisinkaan. Meillä ei taida enää olla pikkuvauvaa.

Millainen puolivuotias pötkylämme oikein on? Minulle hän on livepehmolelu, pehmoinen ja lämmin syliolio. Ihana ilopilleri, hassutteleva ja jekkuileva positiivisuuspakkaus ja päiväni kohokohta on aina se, kun kuuluu hee-he -nauru, riemunkiljahduksia ja nariseva kikatus kuin delfiininpoikaselta! Vauvaa naurattaa monet eri asiat, mutta parasta on pusuhyökkäys eli se, että pusutamme vauvaa eri puolille kehoa, pidämme pieniä taukoja ja yllätämme vauvan uudella hyökkäyksellä. Puolivuotias on jo hurjan kiinnostunut ympäristöstä ja katselee mielellään ympäristöä laajasti, pikkuvauvat kun keskittyvät vain yhteen asiaan kerrallaan. Vauvasta on tullut myös vempula eikä hän ole enää pelkkä pötkylä vaan venkoilee sylissä ja harjoittelee erilaisia liikkeitä. On mahtavaa nähdä, mikä into olisi päästä eteenpäin ja kohta mennäänkin lattiaa pitkin ihan mittarimatosena. Monet kehitysvaiheet on saavutettu ihan vaivihkaa ja yhtäkkiä vaan huomaa, että vauva osaa kurotella, tarttua, norppailla (=vatsalla ollessaan nojata käsiin pää pystyssä), kääntyillä tai siis oikeastaan kieriä ja saa varpaistaan kiinni (ja nyhdettyä sukat pois). Kommunikointitaidot lisääntyvät koko ajan ja ne parikuisen hii-huudahdukset, joita vauva säikähti itsekin, tyyliin tuliko tuo ääni minun minisuustani, ovat vaihtuneet erinäisiin selostuksiin. Äiti-sanaa tapaillaan kovasti ja se on putkahtaa joka päivä jossain muodossa ulos. Kun laitoin vauvan turvakaukaloon ja harso osui naamalle, niin vauvalle tuli paniikki ja hän kiljaisi selvästi "Äithhiii" ja helpottui, kuin nostin harson pois. Toki voi olla vaan sattumaa, että tuli tuon kuuloinen sana. Jo aikoja sitten vauva on matkinut sanoja ja jatkuvasti hän toistelee, ehkä ihan vahingossa jotain, mitä sanomme. Tänään sanoimme myyrä ja vauva matki sanomalla yyymmlä.

Olen aina ihmetellyt, että miten vauvojen kanssa kommunikoidaan ja olen tiennyt vain sen, että vauvat ilmaisevat itseään itkulla. Sitä en ole tiennyt, että voi olla vähäitkuisia vauvoja enkä sitä, että on muunlaistakin kommunikaatiota kuin parkuilua. Vauva on ihan alusta asti kommunikoinut hyvin tiiviisti katseellaan, mutta nyt kun hän osaa tarkasti kohdistaa katseensa tiettyihin esineisiin, niin ymmärrän häntä paremmin. Toivon, että kukaan ei loukkaannu tästä, mutta vauvojen kanssa kommunikointi on hyvin samantyyppistä kuin koirien kanssa kommunikointi. Koiratkin vain tuijottaa haluamaansa kohdetta ja vauvat tekevät ihan samaa ja koirat myös katsovat silmiin halutessaan kertoa jotain. Onkohan kukaan muu huomannut tätä yhtäläisyyttä ihmispentujen ja koiranpentujen välillä? Nyt kun vauva osaa jo käyttää ääntänsä eri tavoin, niin hän ilmaisee itseään myös äänillä ja tietysti ruumiinkieli on käytössä. Tohotus on ihan huippua ja voi sitä käsien vispaamista, kun katsellaan jotain mielenkiintoista. Viime aikoina vispaamisen lisäksi on tullut mätkiminen eli vauva "lyö" selvemmin. "Elä mätki äitiä"... "Hee-he" sanoo vauva siihen. Jollakin tavalla vauva ymmärtää myös napakan ei-sanan ja "ai, äitiin sattuu" -sanonnan. Tuota ai: n käyttämistä pitää välttää, koska vauva tulee siitä kamalan surulliseksi. Vauvalaisemme on myös hyvin ilmeikäs ja ilmeiden perusteella voi päätellä paljon. On ihan sanoinkuvaamattoman huikeaa seurata vauvan kehitystä ja vaikka joka päivä saa huomata jotain ihmeellisiä edistysaskeleita, niin jotkut asiat ovat vaan helmiä. Kuten se, että vauva eräänä aamuna silitteli kättäni.

Vauvalle on tullut ihan omia lempijuttuja ja eräs niistä on riepuilu. Ensin olin kauhuissani, että mitä ihmettä se tekee, kun pienet kädet alkoivat vetämään riepua naamalle. Olin menossa kahmaisemaan rättiä pois naamalta, mutta vauva tempaisi sen itse pois ja väläytti ikenet paljastavan hymyn ja taas kuului ilkikurinen hee-he - ihme jekkuilija! Nyt riepuilusta on tullut meidän yhteinen leikki ja kurkistellaan vuorotellen rievun takaa. Eräs vauvaa riemastuttava juttu on sana itskuböö. Teknisesti ottaen se ei kai ole sana, mutta kun vauva kerran noin sanoi ja minä sen toistin, niin johan vaippaotuksen riemu repesi ja itskuböön sanominen yllättävästi saa vauvan nauramaan.

En ole vielä oikein osannut määritellä vauvan luonnetta, mutta temperamentti on näkynyt alusta saakka. Vauva sopeutuu helposti uusiin tilanteisiin, on tasapainoinen ja rauhallinen, mutta on aina näyttänyt myös omaa tahtoaan. Nyt vauvantahtisessa elämässämme on vihdoin alkanut löytyä säännöllinen rytmi eli aamulla heräillään sitten kun vauva herää, noin 7-8 välillä, sitten aamupala vauvalle, vaipanvaihto ja minun aamupalani, jonka aikana vauva leikkii itsekseen ja seurailee touhujani. Sitten teen vähän kotihommia ja telmitään, vauva syö vähän lisää ja sitten käy parin tunnin päikkäreille. Iltapäivällä on toiset vähän pitemmät päikkärit, alkuillasta pieni unipätkä, mutta muuten ei päivällä nukutakaan, mikä aiheuttaa minulle sen, että en saa kovinkaan paljon aikaiseksi. Mutta en valita, koska yöt meillä nukutaan hyvin. Vauva käy yöunille yhdeksän ja puoli yhdentoista välillä ja herää aikaisintaan viideltä syömään ja sitten tietysti jatketaan unia. Joskus hän vetää unta jopa 8 tuntia putkeen. Vauva ei alkuaikoja lukuunottamatta ole herättänyt itkullaan vaan herään johonkin muuhun hänen lähettämäänsä signaaliin. Yöllä nukahdetaan nätisti heti syömisen jälkeen, mutta päivällä on joskus vaikeaa nukahtaa ja sitten hyssytellään, rumpsutellaan ja pahimmat parkuilut taltutetaan laulamalla Kuubalaista serenadia, Rosvo-Roopea ja Odotusta Pariisissa.

En ole julkaissut kuvia vauvasta ja monia tietysti kiinnostaa lapsen ulkonäkö. Voin kertoa, että jaksan hämmästellä, miten ihmeessä vauva onnistui perimään meidän kaikki parhaat puolemme. Toivotaan, että sama koskisi myös luonnetta. En edes uskalla ajatella, millainen lapsi mahtaisi olla, jos hän perisi minun leiskahtelevan temperamenttini ja isänsä järkähtämättömyyden. Haluan uskoa, että maaliskuisen auringonpimennyksen jälkeen syntynyt lapsi, joka on ollut viimeiset puoli vuotta tasapainoinen ja iloinen, olisi sitä myös jatkossa. Omaa tahtoa hänellä toki on ja villi veikkaukseni on, että ihan helpolla emme tule hänen kanssaan aina pääsemään. Enkä tiedä, mitä sitten tapahtuu, jos lapsi on yhtä pohdiskeleva, kyseenalaistava ja auktoriteetteja vastustava oman tiensä kulkija kuin molemmat vanhempansa. Noh, sittenhän meitä on kolme!
Tänään oli niin kiire, etten ehtinyt ottaa tuoreita kuvia, mutta tässä kuva toukokuulta, kun vauva on alle kaksi kuukautta.

Millaisia puolivuotiaisia muilla on? Meillä kun ei ole live-vauvakavereita, niin olisi kiva edes täällä kuulla, miten muilla menee puolivuotiaiden kanssa :)

perjantai 18. syyskuuta 2015

Onks pakko osallistua äiti-vauvatoimintaan jos ei taho?

Nyt tulee oikein perinteinen äityspohdiskelupostaus, joita ei minulta olekaan kovin paljon tullut, koska minun ei yksinkertaisesti ole tarvinnut pähkäillä oikein mitään sellaisia juttuja, mitä äidit jauhavat. Viime aikoina eräs asia on kuitenkin noussut ajatuksiin ja tarvitsen nyt mielipiteitä siitä, mitä otsikossakin kysyin. Kun olen ensikertalaisäiti niin en ihan ymmärrä kaikkia äitijuttuja enkä tiedä, mitä mitä minun pitää ja kuuluu tehdä. Kaikki äidit käyvät vauvojensa kanssa jossain harrastuksessa ja nyt kun minunkin poikaseni on jo puolivuotias, niin olen todella miettinyt, että pitääkö meidänkin mennä johonkin? Mihin? Mitä puolivuotiaan kanssa voi harrastaa? Taidan olla vähän vanhanaikainen, mutta mielestäni sana harrastus on sellainen, joka ei hirveästi sovi samaan lauseeseen sanan vauva kanssa.

Toisaalta minua kiinnostaisi jokin toiminta ja toisaalta ei. Pitäisi löytyä se oma juttu, mutta tähän mennessä sitä ei ole löytynyt. Enkä edes tiedä, mitä vaihtoehtoja on tarjolla, koska en osaa niitä etsiä. Vauvauinti on kai se kaikkien perusjuttu, mutta meidän kohdalla se on poissuljettu, koska en halua lähteä tässä elämäntilanteessa, jossa on pakko pysyä terveenä, ottamaan riskiä siitä, että saan oireet uimahallin kosteusvaurioista. Voi kuulostaa itsekkäältä, typerältä ja hätävarjon liihottelulta, mutta nyt en ota mitään riskejä missään asiassa. Lisäksi en tykkää yhtään uimahalleissa käymisestä eikä minua kai voi siitä syyttääkään. Muskariin olin kovasti menossa, mutta en keltanokkana tiennyt, että niihin pitää ilmoittautua jo hyvissä ajoin enkä tiennyt sitäkään, että muskareihin pitää sitoutua koko "lukukaudeksi". Sitoutumiskammoiselle reissaajalle ei hyvä! Tsekkasin myös MLL: n sivut ja vaihtoehdot olivat sielläkin hyvin vähissä. Tapahtumiin vaaditaan ennakkoilmoittautuminen ja tämänhetkisestä terveydentilastani johtuen en oikein uskalla ilmoittautua. Toki voi olla pessimististä ajatella lähtökohtaisesti sitä, että ei uskalla lähteä, kun joutuu kuitenkin perumaan, mutta minusta se on vain viisasta, koska peruminen on tässä tilassani todennäköisempää kuin osallistuminen. Tykkäisin sitäpaitsi toimia fiilispohjalta eli jos aamulla tuntuu, että olisi kiva lähteä, niin sitten voitaisiin mennä. 

Perhekahvilat ovat vissiin hyvin suosittuja, mutta minulla on jokin ihme ennakkokäsitys niistä. Tiedän kyllä, että olen vähän tyhmä tämän ennakkoluuloni takia ja ihmettelen itsekin ennakkoluuloisuuttani, mutta yrittäkää ymmärtää ihmistä, jolla on parinkymmenen vuoden ajalta lapsettoman (vapaaehtoisesti) kokemus ja näkemys asioista ja tuo käsitys on ajoittain vieläkin hyvin voimakkaana. Olen aina kammoksunut paikkoja, missä on paljon äitejä ja lapsia. Joku keittiöpsykologi voi halutessaan pohtia, mistä tämä johtuu. Minä veikkaan, että se johtuu siitä, että koen olevani niin erilainen ja liian monesti on eri paikoissa käynyt niin, että olen kokenut olevani täysin ulkopuolinen ja kun en oikein millään tavalla edusta perinteistä äitityyppiä enkä perhekuviota, niin siinä on suurimmalle osalle ihmisistä liikaa sulateltavaa enkä jaksaisi aina selittää elämän yksinkertaisia perusasioita ihmisille, jotka ei kuitenkaan ymmärrä. Eikä netin äitifoorumeilla seikkailu ole ainakaan parantanut kuvaa tuoreista äideistä, mutta eipä siitä sen enempää (koska jos kirjoitan aiheesta, niin joku "mamma" vetää herneet nenään ja syyllistyy). Ajattelen asioista ja suhtaudun niihin ihan eri tavalla kuin suurin osa äideistä ja tunnen itseni todella omituiseksi ja ulkopuoliseksi. Monesti olen ihan täysin eri mieltä asioista ja joudun ihan kamppailemaan, että ymmärrän äitien näkökulmia asioihin ja tiedän vastaavasti, että monet joutuvat varmaan kamppailemaan, että ymmärtävät minun näkökulmaani. Ehkä tuo johtuu myös siitä, että en ole tavannut samanikäisiä äitejä, joilla olisi edes vähän samantyylinen maailmankatsomus. Yleensähän äiti-vauva -toimintaan mennään saamaan vertaistukea, mutta pahoin pelkään, että minulle kävisi niin, että tulisin perhekahvilasta entistä yksinäisempänä pois. Ajattelinkin, että perustan ihan oman kerhon; Yli 35-vuotiaat hippihenkiset äidit - teemana tule just sellaisena kuin olet :)

Tiedän kyllä, että nyt keskityn omaan itseeni ja lähtökohtana pitäisi olla vauva ja vauvan tarpeet, mutta mitä ne vauvan tarpeet ovat? Riittääkö vauvalle, että tarjoan kotona monipuolisesti virikkeitä? En tietenkään ole mikään vauvakuiskaaja tai ammattipedagogi (ei kun olenpas, mutta en vauvojen osalta), mutta mielestäni meillä todella "harrastetaan" monipuolisesti. Teemme äiti-vauvajumppaa, jossa erikoisuutena meillä on baby workout oman kehon painoilla eli minä matkin vauvan tekemiä liikkeitä. On muuten juuri sopivan haastavaa, esimerkkinä se liike, jossa ollaan vatsallaan ja nostetaan kaikki raajat ylös ja sätkitään niillä vimmatusti. Baby workoutin toinen suosikkiliike on varpaat suuhun ja kolmas on kieriskely selältä vatsalleen ja toisinpäin. Myös punnerruksia pukerrellaan ahkerasti. Lisäksi lähes joka päivä tanssitaan erilaisten kappaleiden tahdissa. Kotimuskari pyörii meillä päivittäin ja isin erikoisuus on rytmijumppa, joka on vauvasta maailman hauskinta (pusuhyökkäysten jälkeen). Sitten tietysti luetaan tai siis katsellaan kirjoja, lorutellaan, hassutellaan, käydään lenkillä vaunuilemassa ja kantoreppuilemassa ja kyläilemässä ja joskus meilläkin joku piipahtaa. Ja toki harrastetaan perusvauvatouhuja eli puuhamatolla telmimistä ja möllimistä ja paijailua.
Kasvaako vauvasta sosiaalinen, vaikka meillä ei ole yhtään vauvakaveria (eikä minulla yhtään äitikaveria täällä)? Muilla paikkakunnilla asuvia vertaistuki-/mentoriäitiystäviä onneksi on ja tekemistä minulla kyllä riittää liiankin kanssa, joten en ainakaan itse koe tarvitsevani mitään ylimääräistä menoa. Jos nykyäideiltä kysytään, niin mielipide taitaa olla se, että on lähes pakollista osallistua johonkin tai muuten vauva kasvaa kieroon ja äiti tulee mökkihöperöksi. Vanhempien äitien mielipide on se, että ei ennenkään ollut mitään vauvatoimintaa vaan keskityttiin perheen perusarkeen ja lapsista kasvoi ihan sosiaalisia. 

Mitä teillä harrastetaan vauvan kanssa? Onko ketään muuta, joka ei viihdy äiti-vauvaryhmissä?

tiistai 15. syyskuuta 2015

Ylipitkä selostus uudesta LG-älypuhelimesta, joka on peeaaäskooaa!

Uskokaas ihmettä, minäkin siirryin älyaikaan ja ostin vähän aikaa sitten uuden puhelimen! Edellisen puhelimen ostin keväällä 2008. Muutaman vuoden päästä aloin pohtia, että pitäisi hankkia uusi kännykkä, koska tekniikka kehittyy nopeasti ja puhelin kävi nopeasti vanhanaikaiseksi. Toissakesänä olin ihan tosissani puhelinasian kanssa ja vaihdoin jo liittymänkin älypuhelinystävälliseksi. Vuosi sitten kesällä kävin kaupoissa katselemassa puhelimia, mutta en saanut ostettua. Kerroin muinoin kotitaloustunnilla oppilaillekin, että olen hankkimassa uutta puhelinta ja käytimme tilannetta käytännön esimerkkinä kuluttajakasvatuksessa seitsemännellä luokalla. Kun seiskaluokkalaiset olivat jo ysillä ja tulivat valinnaiskurssille, he taivastelivat, että onko minulla vielä sama puhelin käytössä! Että kenellä voi olla sama puhelin kaksi vuotta, sehän on ikuisuus! Kun heidän mummoillaankin on jo uudenaikaiset, niin olenko jokin ihme uskovainen, kun en huoli nykytekniikkaa, ihmettelivät teinit. Mummoilla tosiaan onkin hienoja puhelimia ja aloin jossain vaiheessa itsekin vähän miettiä sitä, miten hupaisaa on, että mummot skypettelevät ja ovat WhatsAppissa ja minä nakuttelen tekstareita vanhanaikaisella puhelimella ja jos haluan Skypettää, niin minun pitää istua tietokoneelle työpöydän ääreen. 

Miksi en sitten vaihtanut puhelinta aiemmin? Koska minulla on tapana käyttää kaikki loppuun ja ostaa uutta vasta sitten, kun tuotetta ei voi enää käyttää. Toiseksi en arvosta elektroniikkaa kovinkaan paljon enkä siksi halua törsätä rahojani eri apaaratteihin. Maksoin 7 vuotta sitten puhelimestani 89 euroa. Se oli kohtuullinen summa ja nytkin päätin ostaa suht' edullisen puhelimen. Ihan kaikkein halvinta en halunnut, koska epäilen halpojen tuotteiden kestävyyttä enkä pidä kertakäyttökulttuurista. Toivon siis, että uusi kännykkä kestää käytössä muutaman vuoden, koska en halua kuormittaa ympäristöä. Kaatopaikat kun täyttyvät kaiken muun lisäksi laitteista, joiden käyttöikä on lyhyt ja koska ihmiset ovat niin tyhmiä, että ostavat uutta vain uuden ostamisen takia eivätkä käytä vanhoja loppuun. En minä olisi vieläkään vanhasta puhelimesta luopunut, mutta kun se sekosi täysin ja ajattelin, että voihan sellainen hieno älylaite olla ihan käteväkin vanhanaikaiseen ja kulahtaneeseen verrattuna...

Kätevä todella, kunhan ensin ämpyilee muutaman päivän ja opettelee käyttämään uutta laitetta. Olen edelleenkin vähän ihmeissäni uuden puhelimen kanssa, mutta aika nopeasti ja nohevasti olen oppinut hallitsemaan älylaitetta. Jos en olisi saanut silloin tällöin lainata erään kaverini puhelinta automatkoilla, niin olisin ollut nyt ihan pihalla. Pelkkä kosketusnäytön käyttäminen kun vaatii hienomotoristen taitojen harjaannuttamista. Olen liikkeissäni aika ärhäkkä ja tällaiselle söhijälle kosketusnäyttö ei ole paras vaihtoehto. Yhtenä päivänä juuri vauvan nukahdettua puhelin pärähti soimaan enkä ensin tajunnut, että se on puhelin. Olen asettanut eräälle henkilölle soittoääneksi Metallican Whiskey in the Jar ja minä pölvästi luulin, että joku on laittanut täällä asunnossa radion päälle. Minullahan ei siis edes ole radiota, mutta noin kuitenkin ajattelin! Sitten säntäsin puhelimen luo, käänsin sen ylösalaisin, jotta se hiljentyisi, mutta ei. Olen nähnyt, miten näppärästi hiljentäminen käy vain laitetta kääntämällä. No ei käy näppärästi vaan puhelinta pitää ravistaa kuin melkein tyhjää ketsuppipulloa, mutta soittoääni vaan raikaa. Sitten yritin katkaista puhelun, mutta onnistuinkin lähettämään soittajalle automaattisen tekstiviestin: "En voi nyt puhua. Lähetä tekstiviesti." Onneksi soittaja tiesi, että kyseessä on automaattiviesti ja hän myös tietää, millainen sähelö olen. Ennen kuin sain puhelimen täppäiltyä aloitusnäkymään, että voin soittaa takaisin, olin onnistunut vahingossa tykkäämään yhdestä päivityksestä Facebookissa, käymään WhatsAppissa ja ottamaan yhden kuvan lattialistasta. Minä todella kaipaisin puhelimeen yksinkertaista "Hiljennä"-painiketta!

Kaipaisin myös erittäin selkeää suomen kieltä kännykkääni. Olen tottunut siihen, että "Äänetön" tarkoittaa sitä, että puhelimesta ei satavarmasti kuulu minkäänlaista piippausta. Tietysti etsin uudestakin puhelimesta "Äänetön"-toimintoa, mutta siellä luki vain "Älä häiritse". En voi tietää, tarkoittaako tuo sitä, että kuitenkin kuuluu jokin piippaus, kun on niitä kaiken maailman sovelluksia ja olin ääniasetuksista huomannut, että tekstiviestiäänet, FB-kilahdukset ja muut saa erikseen modattua päälle tai pois. Olin käymässä päikkäreille, kun laitoin puhelimen "Älä häiritse"- tilaan, mutta koska en voinut olla täysin varma siitä, onko puhelin äänettömällä, niin aloin jännittää, että piippaako puhelin enkä sitten saanut unta. Ja minä tyhmä menin eilen säätämään ääniä ja otin mielestäni taas kaikki Facebook-hälytykset pois, mutta niin puhelin vaan värisee, kun joku kommentoi Facebookissa jotain. Ratkaisuna on se, että kirjaudun FBsta ulos. Pahinta on, että vaikka puhelimessa on äänet päällä, niin se ei silti hälytä. Nyt on myös käynyt niin, että kun joku yrittää soittaa, niin puhelin katkaisee soiton heti itsekseen. Alan epäillä, että puhelimeni päättää omatoimisesti, milloin se haluaa hälyttää ja milloin ei. Eräänä päivänä tapahtui myös sellaista, että juttelin erään henkilön kanssa  ja tuon puhelun aikana puhelin päätti soittaa toiselle henkilölle. Tällä toisella henkilöllä näkyi tietysti näytössä "Minttu soittaa", mutta pian näkyi yhtäaikaa, että "Minttu pidossa". Ymmärrän, jos olisin ollut pidossa puhelun aikana, mutta kun puheluuni, jota en siis edes soittanut, ei oltu vielä vastattu ja olin silti pidossa. Etkö tajunnut? Ei se mitään, en minäkään :)

Uutta tekniikkaa kehutaan nopeaksi, mutta vanhaan puhelimeen verrattuna minulla menee paljon enemmän aikaa puhelimen kanssa. Eikä se johdu siitä, että pelailisin tai olisin Facebokissa vaan ihan yksinkertaisesti siitä, että puhelimen käyttäminen on hidasta, kun pitää sitä näyttöä sivellä ja täppäillä ja jos vähänkin sohaisee väärään kohtaan, niin on jokin ihme sovellus auki. Puhelin on myös hyvin hidas ja kun esim. tekstiviestiä kirjoittaessa käännän puhelimen sivuttain, jotta näppäimistö muuttuu isommaksi, niin kääntämisen jälkeen pitää odottaa monta sekuntia, että näyttö kääntyy, jos kääntyy ollenkaan. Enkä yhtään pidä siitä, että puhelin pimenee niin äkkiä! Kun mietin vaikka viestiä kirjoittaessa jotain, niin johan on näyttö mustana ja taas pitää täppäillä viestinkirjoitustilaan. Puhelimen käytön helpottamiseksi ajattelin laittaa muutaman tärkeän numeron "pikavalintaan" eli tehdä omat kuvakkeet tietyille henkilöille. En oikein ymmärrä, miten onnistuin tekemään neljä pikakuvaketta samasta henkilöstä enkä saanut niitä poistettua ennen kuin löysin vahingossa roskakoripainikkeen. Sen jälkeen roskikseen on joutunut muutama tärkeäkin sovellus. 

Mutta on nuo nykyvekottimet mielenkiintoisia, kun kaikkea muuta puhelimesta löytyy, mutta se PUHELIN tuntuu olevan sivuseikka. Kännykkäinsinöörit ovat kyllä kehitelleet useita erilaisia helppokäyttötoimintoja selfieiden ottamiseksi! Minulle on riittänyt 18 vuotta, että saan lähettää viestejä ja soittaa ja minulle nuo toiminnot ovat edelleen tärkein juttu. Laskin tässä juuri, että tämä on 18 vuoden aikana vasta neljäs puhelimeni! Veikkaan, että ihan samalla tahdilla en tulevaisuudessa pärjää. Operaattoriakaan en ole kovin monta kertaa vaihtanut ja minulla on ollut aina saman puhelinnumero. Liittymiä olen sentään vaihdellut aina edullisempaan. Minulla oli Radiolinjan sim-kortti vuoteen 2008 asti ja kun se vaihdettiin, niin nuori myyjäpoika ei edes tiennyt, mikä on Radiolinja ja hän pyöritteli korttia ihmeissään.

Muistan kun sain ensimmäisen känykkäni syksyllä 1997. Se oli kuulkaas kova juttu! Pystyi soittamaan kaverille ihan henkilökohtaisesti eikä tarvinnut soittaa siihen yhteen ainoaan puhelimeen, joka talossa oli ja kysyä: "Onks se ja se kotona?" Nettinatiiveista tämä kuulostaa vähintään yhtä antiikkiselta kuin meistä kuulostaa lennätinlaitos. Parisenkymmentävuotta sitten operaattoreita oli muistaakseni tasan kaksi: Radiolinja ja Sonera eikä kumpikaan kuulunut kunnolla missään. Tekstiviestit olivat kuin scifielokuva olisi tullut todeksi ja voi sitä ihmetystä, kun puhelimella pystyi lähettämään kuvia! Mistään appseista ei tiedetty ja ainoa viihde oli matopeli, mutta se olikin niin ihmeellistä ja jännää, kun näpytteli kökköä pikselijonomatoa, joka haukkasi pikselin ja sitten se mato piteni ja pienellä näytöllä kiemurtelu muuttui haastavammaksi! "Hitekkiä" oli värikuoret ja minäkin sain poikaystävältäni sellaiset lahjaksi, ovat vieläkin tallessa muistona.

Monet ovat sanoneet, että olen kohta koko ajan puhelin kourassa, mutta ainakaan toistaiseksi en oikein tiedä, miksi olisin. Facebookin voin vilkaista, mutta puhelimella se on on hidasta. Joku sanoi, että kun on älypuhelin, niin tulee oltua enemmän Facebookissa ja leikittyä eri sovelluksilla  koko ajan, koska se on niin kivaa. En ole vielä älynnyt, mikä siinä on niin kivaa enkä ole löytänyt yhtään järkevää sovellusta. Joitain sovelluksia olisin käynyt lataamassa, mutta lataaminen tyssäsi siihen, että näytölle tulee ilmoitus: Sovellus x tarvitsee seuraavien kohteiden käyttöoikeudet: identiteetti, yhteystiedot, puhelin, kuvat/media/tiedostot, laitteen tunnus, puhelutiedot. Kuulostaa oikeasti pelottavalta! En ole myöskään oikein sisäistänyt ajatusta siitä, että ostan jonkin sovelluksen enkä edes tiedä, miten PlayKauppa toimii. Eikä kyllä kiinnostakaan. Ilmaiseksi olisi saanut Keiju-taustakuvat - sitten minullakin olisi ollut jokin appsi!

Oikeastaan olen nyt vähemmän netissä, koska vilkaisen FB: n puhelimella enkä sitten jaksa perehtyä päivityksiin enää tietokoneella. Googletuksia kyllä teen puhelimella ja tsekkaan vain sen jutun, mitä piti. Tietokoneella ollessa tulee aina haahuiltua muillakin sivuilla. Nyt minun ei edes tarvitse avata tietokonetta, koska puhelimessani on netti. Tämä on kyllä selkeä pluspuoli uudessa puhelimessa! Ihmettelin pitkään, että onko joku hoonosoomityyppi kirjoittanut Googlen hakukenttään "tee haku tai sano Ok Google". Siis mitä? Sitten ystäväni kertoi, että voin tehdä hakuja sanomalla vaikka Ok Google vauvan hikka. Arvatkaa olinko ihmeissäni, kun puhelin ymmärsi minua! Nyt olen käyttänyt tuota okgoogletusta joka kerran enkä enää kirjoittele hakusanoja. 

Nyt kun minulla on tuo älyluuri, niin monet varmaan ajattelevat, että olen koko ajan saavutettavissa, kun on Messenger, WhatsApp ja tekstarit ja jopa soittomahdollisuuskin. Minusta tuntuu, että olen entistä huonommin saavutettavissa, pääasiassa noiden aikaisemmin mainitsemieni soittoääniongelmien takia ja myös siksi, että kirjoittaminen puhelimella on todella hidasta. Olin vähän aikaa onnellinen uudesta, hienosta puhelimestani, mutta nyt välttelen sen käyttöä ja Messenger-viestitkin kirjoitan mieluiten tietokoneella. En ole tullut sinuiksi kosketusnäytön näppäimistön kanssa ja saan kirjoittaa jokaikisen sanan vähintään kolme kertaa ennen kuin menee oikein. Tekstarin kirjoittaminen menee yleensä näin  (kursiivilla se, mitä ajattelen ja tummenetulla se, mitä kännykän näytölle ilmestyy): Mou Moi (ei hitto, kirjoitin tuon moin vastaanottajaksi, pyyhitään...).. Höh, näyttö pimeni, kun vilkaisin vauvaa. No mistä tohon nyt tuli huutomerkki tohon ruutuun, pyyhitään. Voisitko käydä ksuaffa... kaupadda... kaupassa. Maito pn... on ihan öoappu... loppu ja jos toidit...toisiy... toisit ... toisida... toisot.. samalla kutkn. äääääää... (ei perhaana, taas painoin ä:tä kun piti painaa pyyhi-näppäintä... kurkum ja fetajuustoa (mitä, miksi tuolla lukee sittenkin kurkum?). Muöle... Mulle pn... on... tullut postiin pseykytyo (vittu!!!)... pakettu... paketti joten piiphdam... piipahdan diellä... siellä sitku tuit... tuut. Hyvää tuäpäivää.. työpäivää! myö lähetään judy... just vaumi... vaunulenkille, kun on moin... noin mahysba..(ei vittu nyt oikeesti tää puhelin lähtee kohta!!!) mahtava keli

Valitettavasti tämä esimerkki on aivan todellinen ja minua ihan hävettää, miten onneton viestien kirjoittaja olen. En todellakaan vastaa mielelläni mihinkään viesteihin vaan se on aina todella tuskallista ja hermojaraastavaa. Helpottaisi ehkä vähän, jos näppäimistön saisi isommaksi eikä tarvitsisi sihtailla sormen yhdellä kulmalla vaan voisi näpytellä reilusti.

Sen kyllä sanon, että WhatsApp on hirveen kätevä ja kiva ja olen lähetellyt ja vastaanottanut kuvia enemmän kuin ennen. Minua häiritsee kuitenkin se, että Whatsappista ja Messengeristä en löytänyt mitään "Kirjaudu ulos" -kuvaketta. Minä haluan aina kirjautua ulos! Nytkään en tiedä, onko puhelimeni kirjautunut Facebookiin vai ei ja hirvittää, että kohta joku tekee lastensuojeluilmoituksen siitä hyvästä, että olen koko ajan vihreä pallo -tilassa. Jos näyttää siltä, että olen koko ajan linjoilla, niin voin kertoa, etten ole, en ole vaan älynnyt sulkea sovellusta. Monesti olen mielestäni sulkenut Facebookin, mutta en olekaan ja yöllä saattaa kilahtaa viesti, kun joku on päivittänyt tai kommentoinut jotainm vaikka olen myös ottanut ilmoitusäänet pois käytöstä.

Puhelimen käyttö ärsyttää, mutta vaikka se olisi helpompaakin, niin suhtautuisin silti älylaitteisiin varauksellisesti säteilyn vuoksi. Olen herkistynyt niin pahasti, että saan iPadin käytöstä oireita ja huomaan väsähtäväni myös, kun käytän älypuhelinta. En tiedä, johtuuko se herkistymisestä vai silmien ja aivojen rasittumisesta vai mistä. Vaikka en olisi herkistynytkään, niin ottaisin silti vakavasti varoitukset kännyköiden ja nimenomaan älypuhelinten säteilystä ja syöpärisikin lisääntymisestä. Etenkin vauvan kanssa olen varovainen; en halua altistaa pienokaista säteilylle jo hänen elämänsä alkutaipaleella. Yksi syy älypuhelinärsytykseeni on sen vaikutus sosiaaliseen toimintaan. Myönnän, että minustakin on kiva tägäillä, mutta minusta ei ole kivaa, että porukassa kaikki hipelöivät puhelimiaan eivätkä ihan täsyin keskity live-kanssakäymiseen. Uutinen otsikolla: Tutkimus: Vanhempien äly­puhelimen räplääminen voi haitata lapsen kehitystä sai minut havahtumaan siihen, miten älyttömäksi maailma on mennyt. Milloin maailmasta tuli paikka, jossa jokin laite menee henkilökohtaisen kanssakäymisen edelle? 

Mikä tämä uusi puhelimeni sitten on? Naiselliseen tapaan merkillä ei ole väliä, kuten ei autoissasakaan, mutta puhelimeni on kullanvärinen. Ja sopivankokoinen kätöseeni. Monet puhelimet kun ovat aivan liian suuria ja minulla kramppaa niitä käyttäessa sormet. Puhelin on merkiltään LG ja päädyin siihen, koska myyjä niin suositteli. Puhelinten vertailu on ihan mahdotonta ja olin jo päättänyt ostaa jonkin perus-Samsungin, mutta Gigantin myyjä tarjosi minulle LG:tä, jossa on kuulemma parempi hinta-laatusuhde. Hetken mietin, että onko liikkeellä tarve päästä tuosta mallista eroon, mutta ajattelin, että ei puhelimissa voi kovin isoja eroja olla. Myyjä vastaili avuliaasti tyhmiin kysymyksiini ja olin ihan hämmästynyt, kun sain ostoksesta vielä S-bonustakin. Hämmästynyt olin myös hyvästä palvelusta, sillä ihan liian usein Giganteissa olen saanut ala-arvoista palvelua, jos palvelua ollenkaan. Myyjät vain rupattelevat keskenään ja asiakas saa pyöriä ihan omissa oloissaan. Onneksi nyt sattui kohdalle asiantunteva ja erittäin mukava myyjä!

Puhelimessa mainostetaan olevan erinomaisia ominaisuuksia, mutta minulle ei ole vielä puolentoista kuukauden käytön jälkeen selvinnyt, mitä nuo ominaisuudet mahtavat olla. Puhelimessa pitäisi olla tehokas prosessori, jonka ansiosta puhelinta on nopea käyttää. No ei ole. Vanhan puhelimen käyttö oli huippunopeaa tänhän uuteen verrattuna. Kameran kuvanlaadun pitäisi olla erinomainen. Ei ole! Ihan paskoja kuvia tulee, rakeisia ja sumuisia ja jos on vähänkin hämärää, niin kuvat ovat vaan epämääräistä mustaa mössöä.

Sekin ärsyttää, että hienolle puhelimelle pitää ostaa erikseen kotelo, mikä toisaalta ei ole ekologista, kun pitää hankkia jotain ylimäääräistä, mutta toisaalta taas kotelo suojaa puhelinta ja pidentää käyttöikää. Eikä sellaista koteloa, minkä minä olisin halunnut, tietenkään löytynyt. En halunnut perusläppäkoteloa, siis sitä, mihin toiselle puolelle tulee puhelin ja toisella puolella on kansiosa, johon saa luottokortit ja bonuskortit. Minulla onkin käytössä nyt tällainen kotelo, erinomainen Estee Lauderin meikkipussi:

Minua saa ihan huoletta haukkua vanhanaikaiseksi, mutta en halua olla koko ajan saavutettavissa enkä halua elää elämääni puhelin kourassa. Tuskin vanhainkodissa muistelen, että olipas huikeeta ladata kuvia Facebookiin ja ottaa selfieitä. En ole mikään patavanhoillinen ja olen sitä mieltä, että monet sovellukset voivat olla käteviä ja jopa helpottavat elämää ja pitäähän elämässä olla viihdettäkin. Sen verran hurjaksi minäkin heittäydyin, että kirjauduin instagramiin ja nyt pääsen hästäkäilemään, lataamaan duckface-selfieitä ja kuvia, joissa näytän filttereiden ansiosta ihan erilaiselta kuin oikeasti olen ja olenkin aika aktiivinen instailija! Tärkein anti, joka installa minulle on, on se, että seuraan sieltä kaikkia positiivisuusjuttuja ja rohkaisevia mietelauseita. Sekä beagleja. Minut löytää instasta nimellä @nainentummissa ja jos et ole instassa, niin netin kauttakin näet, mitä kuvia olen lataillut:
Pahoittelen, että tästä postauksesta tuli ihan ylipitkä. Pakko on kuitenkin julkaista tämä nyt, koska jos siirrän julkaisua, niin juttu pitenee, sillä joka päivä ilmiintyy jokin uusi ongelma puhelimen kanssa! Ja nyt on tunne, että ihan kaikkia ongelmia ei tullut edes kerrottua. Kun valitin puhelinärsytystä ystävälleni, niin hän vain tokaisi, että mitäs ostit LG:n. Mie olen sitä mieltä, että paskan möivät.

Sanokaas nyt, mitä minä teen lähtökohtaisesti väärin ja olenko ihan onneton puhelimen käyttäjä (olen!) ja mitä minun pitäisi vielä tietää?

P.S. Olen myös onneton bloggaaja ja toivon, että kukaan ei huomaa, että fontti muuttuu kesken kaiken. Noh, maailmassa on suurempiakin murheita kuin yks fontti. Tai siis kaks :)

tiistai 8. syyskuuta 2015

Beverly Hills, 90210 -nostalgiaa

Tididi-tididi!!! Aah, mikä ylinostalginen fiilisryöpsähdys tulikaan, kun avasin telkkarin. Teinivuosien suosikkisarja Beverly Hills 90210 pyörii uusintana AVAlla ja pakkohan sitä oli katsoa. Onkohan sarja tullut aiemmin uusintana? En ainakaan muista, että olisi tullut. Pari vuosikymmentä sitten sarjaa tapitettiin silmät killillään eikä muuta maailmaa juuri sinä hetkenä ollut olemassakaan. Uppouduin täysin amerikkalaisnuorten elämään - tuohon maailmanaikaan oli tapana ihailla aika varauksettomasti kaikkea amerikkalaista. Nykyisin ollaan onneksi kriittisempiä. Sarjan tapahtumista vaahdottiin kavereiden kanssa ja seuraavaa jaksoa odotettiin koko viikko. Ei ollut tallentavia digibokseja, joten telkkarin ääressä oli nökötettävä juuri silloin, kun sarja telkkarista tuli. Muistaakseni sunnuntai-iltapäivänä. Sarjasta oli nähtävä joka ikinen sekunti ja alkutunnarista kuultava ensitahdit. Nyt kun tunnari lähti pyörimään, niin olin yhtä fiiliksissä kuin aikoinaan, mutta täpinä vaihtui hyvin pian järkytykseen, jonka syyksi riittää kaksi sanaa: olen vanha! Siis oikeesti, apua... Mitä ihmettä on tapahtunut?! Milloin minusta on tullut näin aikuinen? Miksi BH: n näyttelijät näyttävät ihan pennuilta? Tosin muutamat näyttelijät olivat lähempänä kolmeakymppiä kuin kahtakymppiä, mutta sujuvasti he teinejä kuitenkin esittivät. Walshin perheen vanhemmat ja Peach Pitin Nat olivat aikanaan mielestäni ikäloppuja, mutta nyt hekin näyttävät nuorilta!
BH oli joskus maailmankaikkeuden paras sarja, mutta nyt katsoessani hokasin, että näytteleminen on paikoin jopa amatöörimäistä (tyyliin Salkkarit) ja jotkut juonikuviot ovat aika tökeröitä (tyyliin Salkkarit). Sarjassa on edelleenkin ihanaa teiniviattomuutta, on ensisuudelmia ja muita ensijuttuja, jotka saivat teinitytön aivot ja kehon hämilleen, mutta vastapainona on myös hyvin raadollisia juonenkäänteitä (tyyliin Salkkarit) ja sarja kohahdutti teemoillaan, jotka olivat tabuja. Nykyisinhän mikään ei ole enää tabu vaan kaikki on jo nähty. Sarja oli parhaimmillaan muutamana ensimmäisenä tuotantokautena ja viimeisiä kausia en katsonutkaan. En tykännyt siitä, että kuvioihin tuli sellaisia vaikeita kysymyksiä kuin avioliitto ja lasten hankkiminen enkä siitä, että hahmoista tuli aikuisen näköisiä ja sarjaan ilmestyi ihan tyhjänpäiväisiä tyyppejä, kuten Jamie Walters. Hilary Swank'kin sarjassa piipahti ja muistan, että ajattelin hänestä, että onpa ruma anorektikko. Hilary Swank oli kuitenkin tietääkseni ainoa, joka näyttelijänä menestyi. Mistähän johtuu, että kukaan sarjan näyttelijöistä ei päässyt huikeaan maineeseen?

Jos olen järkyttynyt siitä "muutoksesta", että näyttelijät ovat niin nuoria, niin olen vastaavasti iloinen siitä, että jotkut asiat eivät ole mielessäni muuttuneet miksikään. Brenda oli tytöistä suosikkini ja kivoimman näköinen ja halusin teininä itselleni yhtä paksun tukan ja otsiksen, virheettömän ihon ja itsevarman olemuksen. Edelleenkin minua ärsyttää Kellyn avonaisena töröttävä suppusuu ja se rikkaan ja kauniin tytön olemus sekä Andrean älykkömäisyys. David ja Steve ovat myös ärsyttävien listalla, mutta nyt he ovat mielestäni jollakin tavalla söpömpiä kuin muinoin. Katsantokantani nuoriin miehiin on nyt puhtaasti äidillinen. Monesti totean, että ei pantteri pääse pilkuistaan ja tämä sanonta sopii oikein hyvin siihen, että Dylan on edelleen koko sarjan ja teiniaikani coolein ja komein näyttelijä. (Paitsi Melrose Plasen Jake vei kyllä sitten voiton, mutta hän paini taas ihan eri sarjassa..). Dylan oli mies minun makuuni, sopivan kapinallinen ja lonely rider, vaikka ei sarjassa kovin lonely ollutkaan, kun tyttöjä ympärillä pörräsi. Ja tunnustan kyllä, että nyt kun sarjaa katsoin, niin odotin Dylanin ilmaantumista ruudulle ja sanoin ihan ääneen "ooh", kun hänet näin. Sitten aloin pohtia, että onko tämä nyt aivan sairasta, että oohottelen teinipojasta, mutta annoin itselleni synninpäästön, koska a) kyseessä on tv-sarja b) Luke Perry oli sarjan tekemisen aikaan lähemmäs kolmekymppinen (mutta olisin silti puuma, jos ikäerotasolla ajateltaisiin c) Luke Perry on nyt viisikymppinen (oooh, charmikas kaveri ja mikä sänkykamarikatse, ja täytyy tunnustaa, että nyky-Luke vetoaa minuun enemmän kuin teini-Luke, ihan terveellistä huomata tuollainen).

En ole katsonut sarjasta nyt kuin muutaman jakson, mutta flashbackeja on tullut jonkin verran. Minulla on hyvä muisti ja olisin olettanut, että muistan sarjasta enemmänkin, mutta niin huippusarjankin kiilto haalistuu parissakymmenessä vuodessa. Parhaiten mieleeni jäänyt kohtaus on Brendan ja Dylanin ero, jonka muistan elävästi enkä ole ikinä voinut kuunnella REMin Losing my Religionia ajattelematta tuota kohtausta.

Sarjaa tehtiin koko 1990-luvun ajan ja sarja onkin mahtava katsaus sen ajan elämään ja varsinkin muotiin. Vaatteet olivat ylisuuria enkä enää yhtään ihmettele, miksi mahdun edelleen yläasteaikaisiin vaatteisiini... Syy ei ole siinä, että olisin samankokoinen vaan vaatteet todella olivat ysärillä reilunkokoisia! Oli liivejä, legginssejä, maihareita, farkkupaitoja, ruutupaitoja, paitapuseroita, vyöllä vyötärölle kurottuja Leviksiä (501 oli ainoa oikea malli), mokkahapsutakkeja, nappimekkoja ja liivimekkoja, maanläheisiä inkakuvioita... Tuuheita permanentteja, korkeita otsaheittokampauksia, ruskeansäyisiä huulipunia, miehenaluilla ja naisillakin muhkeita pikkutakkeja/bleisereitä olkatoppauksilla ja pusakkamallisia nahkatakkeja, t-paitoja käärityillä hihoilla, kukallisia mekkoja ja hameita... Jos joku on järjestämässä ysäribileitä ja haluaa etsiä pukeutumis- ja kampausvinkkejä, niin suosittelen katsomaan Beverly Hillsiä.

Kun katson sarjaa, niin haluan vajota maailmaan, jossa aika pysähtyy. Oma vanheneminen kun lävähti nyt silmille aika rajusti ja kun googlettelin näyttelijöiden kuvia, niin oli inhaa nähdä  siloiset ja lapsenpyöreät, nätit kasvot rupsahtaneina. Tässä voi nyt psykologisoida, että ahistus johtuu siitä, että sama ilmiö näkyy omassa peilissä.

Tiedän, että tämä kirjoitus ei hirveästi kosketa minua nuorempia, mutta ikätoverini voivat ehkä jakaa fiilikseni. Muisteleeko joku muu sarjaa kaiholla? Ja nouseeko yhtä nostalgisia fiiliksiä kuin minulla? Kuka oli sinun suosikkihahmosi?

perjantai 4. syyskuuta 2015

Koska se sydäntäsärkevä kuva ♥

Huokaisen syvään, kun vedän lämpimän peiton päälleni. Patja tuntuu pehmeältä ja puhtaat, tuulessa kuivuneet lakanat tuoksuvat raikkaalle. Ojennan käteni, ja etusormeni ympärille kietoutuu viisi pikkiriikkistä, pulleaa, pehmeää ja lämmintä sormea. Purskahdan itkuun. Jossain, ei niin kovin kaukana, pienen lapsen kädet puristuvat äitinsä käden ympärille ihan samalla tavalla. Minä itken, koska ajattelen sitä epätoivoa, pelkoa ja turvattomuutta, jota monet miljoonat ihmiset kokevat tällä hetkellä. Minä itken kaikkien niiden äitien puolesta, jotka pitävät lapsensa kädestä kiinni ja haluavat uskoa, että jossain heitä odottaa parempi huominen. Itken, koska kuvittelen itseni äidiksi, joka on joutunut jättämään kotinsa ja joka hyssyttää oudossa paikassa nälkää ja pelkoa parkuvaa lastaan. 

Minä itken lohduttomasti, koska ajattelen sitä kuvaa, jota en olisi missään nimessä halunnut nähdä. Tiedätte kyllä sen kuvan. Kuvan, joka särkee sydämet ja saa meidät pohtimaan, miksi. Miksi viattomien pitää kuolla? Minä muistan, kun olin pieni tyttö ja mietin, miksi maailmassa on sotaa, kärsimystä ja vääryyttä sekä epäoikeudenmukaisuutta. Nyt olen aikuinen ja mietin edelleen samaa kysymystä ja tiedän, etten koskaan tule löytämään siihen vastausta.

Se kuva. En voi ajatella sitä itkemättä. Valvoin eilen illalla kaksi tuntia miettien, mutta eipä asiat miettimällä parane. Minulla oli vaan niin paha olla, etten saanut unta ja ajatukset velloivat päässäni. Kriittiset sanovat, että maailmassa kuolee joka päivä ihmisiä, että miksi nyt yksi ruumis on noussut niin suureen asemaan. Minä en jaksa olla kriittinen enkä tässä asiassa kykenekään olemaan. Kun suljen silmäni, näen sen kuvan ja itken taas. Voi hyvä Jumala, jos olet siellä jossain, sinä jokin ihmeellinen korkeampi voima, miksi annat tällaista tapahtua? Miksi me tarvitsemme viattomien kuoleman herättämään meidät? Eikä kaikki herää sittenkään.

Se kuva. Se on symboli. Se on sydäntäsärkevä symboli inhimillisestä katastrofista, jonka ajatteleminen kuristaa kurkkuani. En halua, että kukaan tulee juuri nyt nillittämään, että majoita sinä suvakki sitten ne mamut kotiisi. Minä en tiedä olenko suvakki, en halua määritellä itseäni mitenkään. Minun hippilähtökohtani on se, että me kaikki synnymme tänne samanarvoisina ja voisi olla ihan mahdollista, että minä olisinkin syntynyt johonkin ihan muualle. Minä en jaksa rasismikeskustelua enkä minä jaksa rasisteja. Minä en kertakaikkiaan kykene ymmärtämään muukalaisvihaa. Minulle muukalaisia ei ole olemassa - on vain ihmisiä. Minä en siedä sitä, että hyvinvoivat länsimaalaiset pitävät monia asioita itsestäänselvyyksinä eivätkä tajua olla edes kiitollisia. Minä vaadin jokaikiseltä ihmiseltä kiitollisuutta ja empatiakykyä!

Se kuva. Mietin, mitä minun pitäisi tehdä, ettei tuollaisia kuvia tulisi enempää. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä enkä sen paremmin tiedä, mitä minun pitäisi ajatella. Olen seurannut maahanmuuttokeskustelua ja olen jo kyllästynyt. En jaksa ottaa kantaa vastaanottokeskusten perustamiskysymyksiin, en pysty sanomaan, mikä olisi hyvä ratkaisu ongelmiin. Minun aivoni ovat ihan liian pienet suurten kysymysten ajatteluun. Minä en osaa muuta kuin rauhoittaa itseäni rukoilemalla. Tiedän kyllä, että ei se Jeesus ilmesty yhtäkkiä pelastamaan, mutta miljardien muiden ihmisten tavoin minä silti rukoilen ja oloni helpottuu edes vähän. Juu-u, uskonnosta tämän hetken katastrofikin johtuu, että rukoile vaan... Tiedän, että jotkut ajattelevat noin. Mutta kuulkaas, minä en jaksa lähteä jauhamaan uskonnoista. Minä tarvitsen jotain, mitä hyvänsä, mikä rauhoittaa mieltäni. Minä en jaksaisi aina kantaa hartioillani kaikkien maailman ihmisten murheita jä kärsimystä.

Mietin, että olen onnekas, koska minun ei tarvitse päättää sitä, että laitanko lapseni kiikkerään laivaan, joka ehkä vie hänet turvaan tai suoraan kohti kuolemaa vai pidänkö lapseni sota-alueella. En osaisi niin suurta päätöstä tehdä. Sen tiedän, että äidinrakkaus on niin rajaton, että voisin kuolla sen puolesta, jos vain tietäisin, että lapseni pääsee turvaan. Onneksi minun ei tarvitse sellaista ajatella. Mietin, miten äärettömän ja suunnattoman onnekas minä olen juuri nyt, kun ympärilläni on vain rauha ja hiljaisuus. Kuuluu vain vauvan unituhinaa ja tuohon rauhoittavaan tuhinaan haluaisin nukahtaa ja herätä aamulla maailmaan, josta John Lennon lauloi. Imagine.