lauantai 31. lokakuuta 2015

Pyhäinpäivästä, halloweenista, kuolemasta, surusta ja ilosta

Arvatkaas mitä teen? Olen kotona vaaleanpunaisessa fleecehaalarissa (jossa on seepraraidalliset hihat) ja syön sipsejä! Kyllä, syön sipsejä keskellä päivää. Koska a) maha on näköjään joka tapauksessa sökönä söinpä mitä tahansa ja b) sipseistä tulee hyvä olo c) olen näköjään joka tapauksessa läski d) joskus minäkin repsahdan. Tällainen pyhäpäivä on ihan loistava tekosyy herkutteluun, fleecehaalarissa möllimiseen ja täydelliseen tekemättömyyteen (peruskotitöitä ei lasketa).

Ajattelin kuitenkin käydä hautausmaalla laittamassa kynttilän muistopaikalle, koska se kuuluu pyhäinpäivän perinteisiin (ja hautausmaavisiitti on hyvä tekosyy livahtaa pyöräilemään). Minä vietän sekä pyhäinpäivää etää halloweenia eivätkä ne mielestäni sulje toisiaan pois. Nämä kaksi juhlaa tulisi kuitenkin pitää erillään toisistaan, mutta toisaalta ajattelen, että viettäkööt kukakin mitä lystää eikä asioita tarvitse ottaa aina niin vakavasti. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että meidän omia perinteitämme tulee vaalia, mutta olen myös sitä mieltä, että halloween on kiva, karnevaalimainen piristys syksyyn. Monesti olen järjestänyt halloween-kekkeritkin, mutta nyt olen ihan onnellinen, että ei tarvitse järjestellä mitään. Vaikka juhlien järjestäminen kivaa onkin, niin siitä tulee kuitenkin aina stressiä ja olen tyytyväinen, että tämä päivä voidaan viettää ihan vaan möllien ja tällainen pyhäpäivä ainakin minulla luo fiiliksen siitä, että ei tarvitsekaan tehdä mitään. Illalla väsätään vähän jotain hyvää syömistä ja katsotaan "It's the great pumpkin, Charlie Brown". Vauvalle hankin halloween-puvun, en vaan voinut vastustaa kiusausta. Meillä on siis on pieni samettipukuinen vampyylivauva, jolla ei kylläkään vielä ole edes hampaita. Ikenillään hän kyllä haukkailee kaikkea mitä eteen tulee. Juuri nyt nilkkaani! Vauva kun on ryhtynyt haukkailemaan kaikkea ja silmät suurina nappailee suullaan kiinni ihan kaikesta ja päästelee samalla hassuja ääniä. 

Pyhäinpäivänä pitäisi hiljentyä muistelemaan edesmenneitä, mutta minusta tuntuu nyt, että en jaksa nostaa esille surua vain siksi, että pitäisi. Koska kyllä minä olen elämässäni surrutkin eikä tietyt surut koskaan katoa mihinkään. Sanotaan, että kun surutyötä tekee tarpeeksi, niin menetyksestä pääsee yli. Ei pääse. Ei siitä pääse koskaan kunnolla yli eikä tokene täysin. Surusta tulee kuitenkin päästää irti sillä jos niin ei tee, niin voi käydä niin, että jää suruun vellomaan ja silloin elämän ilot ja kivat asiat meneekin ohi. Show must go on. Olen myös taipuvainen ajattelemaan, että kaikki edesmenneet rakkaani varmasti haluaisivat minun olevan onnellinen ja siinäkin on yksi syy siihen, miksi en surussa ryhdy rypemään.

Oman lapsen syntymän myötä kuolemaan liittyvä suru on saanut elämässäni ihan uuden muodon. Pieni lapsoseni on tuonut elämääni niin suunnattoman onnen, että suru ei tunnu niin karmivalta kuin aiemmin. Näen nyt elämän myös jatkumona ja vauvani on yksi linkki sukupolvien pitkässä ketjussa ja koko maailmankaikkeudessa. Nyt en kuitenkaan halua lähteä pohdiskelemaan kovin syvällisiä, koska olen todellakin vapauttanut itseni tänään kaikesta ahistavasta, haluan olla iloinen ja onnellinen enkä siksi kirjoita asiasta enempää. Liitän tähän Eino Leinon runon, joka kuvaa tuntemuksiani hyvin ja toivotan kaikille hyvää pyhäinpäivää ja halloweenia, mitä sitten vietätkään :)


Sua katson vaan

Sua katson vaan, sua katson vaan,
sua katselen silmät veessä.
Tää onneni on niin outo ja uus,
sen että mä vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiini suu,
mun syömeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.

Minä joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun!
Tää pöytä mulleko katettu ois?
Ois tullutko loppu surun?

perjantai 30. lokakuuta 2015

Blogin uudistunut ulkoasu, mitä tykkäät?

Ohhoh, mitä yön aikana onkaan tapahtunut?! Joku kotitonttu on muokannut blogini ulkoasua. Tonttu todella - minä kahelihan se olin, joka illalla yömyöhään päätin ryhtyä vähän kikkailemaan ja klikkailemaan ja nyt olenkin silmät ristissä... Eipä tarvitse varjostella silmänalusia halloween-henkisiksi, kun mustat renkaat on silmien ympärillä omasta takaa jaa naamakin on normaalia kalpeampi :).

Olen pitkään pohtinut blogin ulkoasun uudistamista, koska edellinen ulkoasu otettiin käyttöön lähes puolitoista vuotta sitten. On jännä, miten blogin ulkoasuun kyllästyy ja miten sitä haluaa päivittää. Ajattelin, että ulkoistan homman jollekulle osaavalle koodaajalle, mutta sitten löysin ihan sattumalta erään vinkin bannerin tekemisestä ja innostuin. Samalla päätin päivittää ja selkeyttää blogin ulkoasua muutenkin. Vielä olisi tarkoitus vähän fiksata ja esim. kehitellä uusi FB-tykkäysnappi. Sitä yritinkin, mutta onnistuin tekemään Facebookissa ilmeisesti niin, että nyt seuraan itse itseäni... Myös kommenttiboksin nimen vaihtaminen oli haastavaa ja se on vielä työn alla ja jos en onnistu niin jääköön muokkaamatta. HTML-koodaus kun on siitä "hauskaa", että väärien koodein syöttäminen tai poistaminen saattaa johtaa lievästi sanottuna katastrofiin. En todellakaan ole mikään mestarikoodaaja, mutta pidän itseäni kyllä keskivertoa nohevampana näissä asioissa ja olen aina hirmu ylpeä itsestäni, kun onnistun tekemään jotain oikein.

Minun on vaikea määritellä blogini kategoriaa, koska kirjoitan kaikesta mahdollisesta ja siksi banneriin valikoitui sanat lifestyle, attitude ja love. Nehän ovat pääasiassa blogini kantavat teemat. Juuri nyt hokasin, että olisi pitänyt kirjoittaa nuo suomeksi - minä kun olen äidinkielen vaalija... Mutta enää en lähde banneria muuttamaan. Ellei joku  sitten huomaa siinä jotain todella häiritsevää. Tällä kertaa en myöskän arastellut oman naaman laittamista esille. Minulla oli ajatuksena, että banneriin tulisi eräs toinen kuva, mutta tykkään tuosta kuvasta ihan älyttömästi. Tiedän, että se on ehkä vähän ylimuokattu, mutta minusta se on vain taiteellinen. Musta ja pinkki ovat aina vaan suosikkivärini ja toki Nainen tummissa -bloggaajalla on oltava kuvassa mustaa päällä. Värikkäät AAVAma-korut piristävät ilmettä, ettei mene ihan synkistelyksi.

Mitä tykkäät blogin uudesta ilmeestä? Ja miten sivun asettelu toimii? Minulla kun on suuri näyttö ja vain tämä yksi näyttö, niin en tiedä, miltä se muunlaisilla aparaateilla katsottuna näyttää. Mahtuuko sivu ruudulle vai pitääkö skrollata sivusuunnassa? Tekstini ovat yleensä melko pitkiä ja siksi haluan pitää tekstiosion leveänä. Toivoisin kommentteja etenkin bloggaavilta vakilukijoiltani, joilla on silmää blogiasioille, mutta haluaisin myös kommentteja kaikilta muiltakin. Enemmän kuin mielelläni otan myös kehitysehdotuksia ja vinkkejä vastaan! Kiitos :)

P.S. Jos sinulla on Google-tili, niin voit liittyä lukijaksi klikkaamalla sivupalkissa oikealla olevaa "Liity tähän sivustoon" -kuvaketta. Facebookista minut löytää haulla "Nainen tummissa" tai tästä linkistä: https://www.facebook.com/inthefootstepsofcocoandcarrie/?ref=hl (toim.huom! Linkin nimessä on blogin vanha nimi). 

torstai 29. lokakuuta 2015

Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää... Ainakaan somessa!

Latasin aamulla Facebookiin tällaisen kuvan ja arvuuttelin, että mikähän tarvike pakkauksessa on ollut. Kirjoitin vielä, että sitä ilman en pärjäisi. Olisitteko arvanneet, mikä tuikitarpeellinen esine on tuossa pakkauksessa on ollut?

No Omronin infrapunakuumemittari! Mittari ostettiin jo keväällä ystäväni suosituksesta ja silloin kaikessa tohinassa lykkäsin paketin jemmaan. Nyt kun siivosin, niin ajattelin heittää pakkauksen pois ja katsoinkin pakettia tarkemmin. Hieman huvituin nähdessäni tuon mielenkiintoisen muotoilun, johon en ollut keväällä kiinnittänyt mitään huomiota. Jos nyt ihan rehellinen olen, niin kyllä minä kaksi kertaa mietin, että onko tuo sittenkään kuumemittaripakkaus vai olenko vahingossa ostanut ihan jotain muuta ja sitä miehenikin ihmetteli :D 
Niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin härskin muotoisesta muovikotelosta voi lähteä kehittelemään syvällistä pohdintaa. Aloin pyöritellä mielessäni sitä, että kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä näyttää. Tämänhän me kaikki toki tiedämmekin, mutta silti koen tärkeäksi asiasta muistuttaa ja kirjoittaa, koska niin helposti vaivumme omaan kuplaamme ja tarkastelemme asioita vain sieltä käsin. Saatamme helposti lähteä spekuloimaan kaikkea, olemme ennakkoluulojemme ja asenteidemme ohjaamia ja menemme monesti mukaan juoruiluunkin.

Aktiivisena somettajana olen pohtinut internet-maailman todellisuutta ja todenperäisyyttä ja sitä, miten me itse sitä luomme ja käsitämme. En lähtisi blogien ja Facebookin tai instakuvien perusteella tekemään ihmisestä mitään syväluotaavia päätelmiä. Jotain tietysti voi persoonasta päätellä julkaisujen perusteella, mutta on syytä muistaa, että nettiin laitetaan juttuja aina tietyn suodattimen läpi. Jokaisella meillä on omanlainen suodatin ja jotkut leväyttävät ihan kaiken esille ja toiset taas pitävät tiukan rajan yksityisyydessään. Jokainen paljastaa juuri sen verran kuin itse kokee tarpeelliseksi.

Minä olen joskus ajatellut, että haluaisin antaa itsestäni somessa vähän monipuolisemman kuvan kuin mitä nyt annan. Toisaalta taas juttujani on kommentoitu usein sanalla "monipuolinen" (ja yllättävä, mutta se on ihan toinen tarina). Sitä lähinnä mietin, että jos joku ei koskaan laita kuvia salilla käynneistään, niin se ei tarkoita, etteikö hän salilla kävisi. Ja jos joku lataa vain ruokakuvia, niin osaan kyllä ajatella, että hän tekee muutakin kuin syö. Minäkin teen ruokaa, urheilen, askartelen, käyn eri paikoissa ja teen vaikka mitä, mutta en raportoi joka asiasta sosiaaliseen mediaan. Toki olen tägäilystä innostunut uuden älypuhelimen myötä ja mielelläni jaan kuvia ja olen varsin innokas instailija. Hitsi, olisi pitänyt tänäänkin päivittää/instata, että oltiin vauvakerhossa! Ja että kävin Kodin ykkösessä! Ja että Tripptrappi on nyt kasattu! Ja että beagle söi vauvan maissinaksun jämän ja  nuoli kaupan päälle sitterin puhtaaksi (tuosta olisi ehdottomasti pitänyt ottaa video)! Ja että minulla meni maha illalla kuralle (selfien paikka!).

Sosiaalista mediaa on kritisoitu siitä, että se antaa valheellisen kuvan ihmisten elämästä. Minusta asia ei ole ihan niin. Some antaa kyllä jonkinlaisen kuvan, mutta se, miten sinä itse asioihin suhtaudut, määrittää enemmän kuin se, mitä muut jakavat. Jos olet köyhä ja sinulla ei ole varaa matkustaa mihinkään vaikka tahtoisit, niin tottakai ottaa päähän, kun kaverit latailee hulppeita reissuraportteja - alkaen kuoharilasillisesta lentokentällä. Se, miten muiden julkaisuihin suhtautuu, riippuu omasta mielentilastakin. Jos kaikki ahistaa, niin silloin ahistaa kaikki (aah, miten suurta viisautta!). Tarkoitan, että jos itsellä menee heikosti, niin toisten hehkutukset saattavat masentaa. Ja kun itsellä on hyvä fiilis, niin silloin suhtautuu muihinkin positiivisesti. Se, että kertoo omasta onnellisuudestaan ei ole minusta keneltäkään pois. Eikä se tarkoita sitä, että kaikki olisi välttämättä elämässä hyvin vaan joku voi haluta tuoda esille ne asiat, joista on iloinen. Minä ainakin tuolla tavalla kohotan omaa mielialaani ja haluan vetää muut mukaan kivaan fiilikseeni. Näin ei ole aina ollut ja joskus minulla meni niin kurjasti, että minulla ei ollut oikein mitään kivoja päivitysaiheita. Aika kamalaa, että elämä voi olla sellaista! Nyt olen hypännyt positiivisuudessani ihan uudelle tasolle, vähän niin kuin Super-Mario saavuttaa aina monimutkaisempia tasoja ja on aina vaan parempi. Olen viime aikoina ehkä joidenkin mielestä hehkuttanut onneani liikaakin ja elämästäni voi saada sen kuvan, että kaikki on onnellista ja auvoisaa. Ei ole. Ei todellakaan ole vaan minulla on kaikenlaisia hankaluuksia ja monimutkaisuuksia meneillään, mutta juuri siksi haluan nimenomaan keskittyä hyviin asioihin ja ammentaa niistä voimaa. 

Mielestäni se ei ole esittämistä eikä valehtelua, että haluaa jakaa vain tiettyjä asioita. Meillä jokaisella on ongelmia, vaikka niitä ei esille tuodakaan. Oletan, että meistä jokainen tajuaa, että someen laitetaan asioita valikoidusti. Minä en jaa yksityisasioitani kovinkaan tarkasti enkä pura pahaa mieltäni julkisesti. Sen sijaan haluan jakaa kivoja juttuja ja piristää ihmisten päivää ja kirjoitella vaikka ihan höpöhöpöjuttuja. Toki saatan kertoa, että olen kipeä tai että jotain vähän ikävää tai ärsyttävää tapahtui, mutta yritän välttää sitä, että lähtisin ruotimaan omaa pahaa oloani. Sen teen ystävien kanssa enkä todellakaan halua ryöpsäyttää suuria murheitani 150 Facebook-kaverin tai tuhansien blogilukijoiden märehdittäväksi. Toki nostan joskus elämän varjopuoliakin esiin, sillä "auringossa aina varjo seuraa kulkijaa". 

Myös ihan oikeassakin elämässä on niin, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Käsitämme helposti asioita väärin ja minäkin olen joskus joutunut omien ennakkoluulojeni uhriksi ja jälkeenpäin hävennyt ajattelutapaani. Omasta elämästänikin löytyy monta monituista esimerkkiä siitä, miten asiat on käsitetty väärin. Kotikylällä varsinkin... Olen ollut useasti menossa naimisiin jonkun kanssa, olen eronnut ja saanut lapsen vähintään yhtä useasti ja lapsen isäehdokkaaksikin on epäilty vaikka ketä, olen saanut potkut, muuttanut takaisin vanhempieni luokse ja joidenkin mielestä olen ammatiltani kokki tai sairaanhoitaja. Kertaakaan en ole sentään kuollut, mutta yksi kylän ukko on kuollut puheiden mukaan monesti ja edelleen hänessä henki pihisee! Jos ei tiedetä asioita, niin sitten keksitään ja kun joku kertoo totuuden, niin sitä ei uskota. #anttola

Joskus voisi kyllä olla hyväksi, että ihan oikeasti tietäisimme toisistamme enemmän. Silloin ei tulisi suuria yllätyksiä eikä tarvitsisi olettaa mitään. Koska oletuksiahan sosiaalinen elämä on täynnä ja kulissien takana voi olla meneillään mitä ihmeellisimpiä ja odottamattomimpia asioita. Ihmiset, joita olen pitänyt varakkaina, kärsivätkin taloudellisista ongelmista, täydellisenä pidetyllä parilla on meneillään hurja aviokriisi, joku voi sairastaa ilman, että hän siitä kertoo, joku suunnittelee ammatin vaihtamista, iloiselta vaikuttava ihminen voi ollakin masentunut. Mutta ei meidän tarvitsekaan tietää kaikkea ja jos kyse on ihmisistä, jotka ovat meille tärkeitä, saamme nuo asiat joka tapauksessa tietoomme. Minä taidan olla mestarisalailija, mutta haluan pitää tietyt asiat yksityisinä. Olen siitä kyllä vähän jopa kärsinytkin, mutta jotenkin vaan en koe omaksi jutuksi sitä, että huutelen asioitani pitkin kyliä. Olen kyllä joskus miettinyt, että julkaisen jonkin pamfletin, jossa teen selväksi koko elämäntarinani ja kolistan kaikki luurangot kaapista. Eipähän tarvitse kenenkään sitten enää pähkäillä yhtään mitään. Tosin elämäni on sellaista, että kaappeihin tungetaan aina uusia luurankoja ja pääkalloja, joten saisin olla julkaisemassa pamfletteja jatkuvasti! 

Kun olen julkaissut jotain somessa, niin olen miettinyt motiivejani ja kuvan tai tekstin arvoa ja huomioarvoa ja totuudenmukaisuutta (olenko esim. rajannut kuvista sotkuja pois). Kyllä, olen ottanut tämänkin asian liian syvällisesti ja vakavasti, mutta Instaan liittymisen jälkeen olen alkanut olla huolettomampi ja julkaisen kuvia, koska se on kivaa ja olen muutenkin muuttanut suhtautumistani sometteluun. Ehkäpä jossain vaiheessa innostun selfieistäkin! Täytyy kai ottaa mallia oppilailtani, ysiluokan tytöiltä, jotka ovat huulet töröllään ja suihkivat hiuslakkaa kesken kotitalosutunnin (älkää huoliko, Wilma-viesti lähtee kotiin välittömästi!). Instagramia on kritisoitu siitä, että siellä ei ole enää mitään aitoa. Onpas, ainakin minun instailuni ovat konstailemattomia ja jopa liian aitoja. Instassa (ja blogeissa) kun pitäisi olla valkosävyisiä kuvia, kauniita asetelmia, smoothiekulhoja ja luksuslaukku vähän silleen puolihuolimattomasti aseteltuna. Ja minä kuvaan mitä sattuu ja miten sattuu.

Miten sinä koet somemaailman aitouden? Asiasta on ollut viime aikoina paljon juttua ja tämä minun postaukseni oli vain yksi näkökulma enkä oikein itsekään tiedä, osasinko sanoa mitään järjellistä. Oletko sinä kohdannut tilanteita, joissa elämästäsi tai asioistasi on luultu jotain ihan muuta kuin mitä ne todellisuudessa ovat?

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Millaista seksiä teillä harrastetaan?

Somemaailmaa on kuohuttanut parin viime päivän aikana seksi. Eräs tunnettu bloggaaja kertoi avoimesti, että heillä on harrastettu seksiä perhepedissä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että lapsi nukkui äitinsä tississä kiinni, kun äiti ja isä hoiteli hommat. Asiasta nousi ihan hirvittävä kohu, ihmiset tai siis lähinnä toiset äidit ovat pöyristyneet ja bloggaajan intiimielämää on ruodittu yksityiskohtaisesti ja on pähkäilty sitä, että miten ihmeessä joku voi harrastaa seksiä tuolla tavalla! Bloggaajaparka on joutunut niin järkyttävän someraivon kohteeksi, että sellaista en toivoisi kellekään. En ainakaan äidille, joka on liputtanut vauvantahtisuuden puolesta ja joka on omistautunut perheelleen. Hänestä on tehty lastensuojeluilmoituksia ja hän on saanut niin törkeitä viestejä, että en voi kuin ihmetellä. Olkoonkin niin, että voi olla vaikeaa ymmärtää tuollaista toimintaa ja jokainen voi olla asiasta mitä mieltä hyvänsä ja aika moni on sitä mieltä, että ei koskaan voisi sortua moiseen. Minusta on hirmu hienoa, että ihmiset kykenevät olemaan seksin suhteen niin päättäväisiä, että he voivat sanoa joistain asioista jyrkästi "ei koskaan".

Tuumailin, että arvaanko edes kirjoittaa koko aiheesta, koska ammattini puolesta minun täytyy olla hieman varovainen. Sitten ajattelin, että nimenomaan yläkoulun opettajana minun täytyy tästä kirjoittaa. Olen aina ollut hyvin avoin seksiasioissa ja sanonut usein, että puhun seksistä kuin ruisleivästä. Töissä minulla on hyvin merkittävä rooli siinä, millaisen käsityksen seksistä oppilailleni annan ja koen tärkeäksi myös kirjoittaa aiheesta asiallisesti ja järkevästi. Jos olet eri mieltä kanssani tai jos olet samaa mieltä, niin kommentoithan. Pidetään keskustelu kuitenkin ystävällisenä alle 18-vuotiaillekin.

Ihmettelen, että vuonna 2015 seksi jaksaa vielä kohahduttaa. Monia tabuja on rikottu ja on nurinkurista, että perverssiydet eivät nosta myrskyä vesilasissa vaan sen tekee aihe nimeltä seksi lapsiperheessä. En todellakaan olisi halunnut tätä miettiä, mutta mietin silti, että millaista seksiä perheissä harrastetaan? Miksi  tuo bloggaajan arkinen seksikokemus leimattiin pedofiliaksi ja perverssiydeksi? Eikö nyt jukranpujut kellekään äidille tai muulle ole ikinä käynyt niin, että se vain tapahtui, että yksi asia johti toiseen ja kolmanteen? Eikö kukaan perheenäiti tunnusta, että seksielämys voi joskus olla parin minuutin pikapuuhastelu?  Ilmeisesti ei, vaan äidit haluavat pitää yllä jotain ihme Madonnan (ei se laulaja) roolia ja sanotaan, että ei meillä ainakaan... Että naapurissa ne kyllä mutta ei meillä, ei ei!

On mielenkiintoista, ei vaan on on suunnattoman tekopyhää, että äidit lähtevät sotajalalle, sillä tiesittekö, että suurin ryhmä, joka tulee vahingossa raskaaksi, on vastikään synnyttäneet äidit! Tuo oli minulle yllätys, koska olen luullut, että teinit johtavat tuota kyseenalaista tilastoa. Teinien sijaan tilaston kärjessä ovatkin naiset, joista olen kuvitellut, että he keskittyvät vauvaan ja imetykseen. En ollut ennen oman lapsen syntymää ajatellut sellaista matemaattista faktaa, että jos lapsilla on vuoden ikäero, niin nuorempi on pantu alulle noin parin-kolmen kuukauden päästä ensimmäisen syntymästä. En minä ole tuollaista älynnyt ajatella ja minulla on ollut se käsitys, että synnyttäneet naiset elävät suurinpiirtein selibaatissa. Tällaisen kuvanhan helposti saa, koska perheiden seksielämästä puhutaan harvoin eivätkä äidit juurikaan seksistä puhu. Nuorten, sinkkujen ja jopa senioreiden seksistä kyllä puhutaan, mutta lapsiperheen seksiä käsitellään lähes aina siitä näkökulmasta, että seksiä ei ehdi harrastaa tai että se on toisarvoinen juttu. 

On ikään kuin niin, että seksi ei kuulu perhe-elämään ja vaikuttaa myös siltä, että suurin osa äideistä on siinnyt neitseellisesti Äiti Marian tavoin, sillä niin moralisoivasti monet äidit suhtautuvat seksijuttuihin. Ja kuitenkin lähes jokainen synnyttänyt nainen käyttää ehkäisyä, mikä käsittääkseni kertoo siitä, että uusi raskaus halutaan ehkäistä. Mutta sitten kun tulee puhetta seksielämästä, niin naiset vaan punastelevat, viheltelevät ja katselevat kengänkärkiään. On älytöntä, että bussipysäkillä saa olla suuri alusvaatemainos, jota ei juurikaan erota pornolehden kansikuvasta, ja että telkkarissa saa näyttää seksikohtauksia keskellä päivää ja sitten kun tulee puhetta seksistä, niin vain hymistellään ja myhäillään. Ei meidän kaikkien tarvitse olla Sinkkuelämää-Samanthoja, mutta voitaisiinko puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja silleen normaalin luonnollisesti? Kuten siitä ruisleivästä. En tietenkään tarkoita, että kysymyksen "Mitä kuuluu?" sijaan kysyttäisiin "Ootko saanu". Tai no, miksi ei, koska seksielämällä on kuitenkin aika iso merkitys ja jos joku sanoo, että en oo kuule saanu aikoihin, niin hänen kärttyisä käytöksensä voisi olla ymmärrettävää. Ja nyt olen ihan varma, että tuosta lauseesta joku sitruunapi... eiku tosikko vetää herneet sanonko mihin! Ystävien kesken seksistä puhutaan avoimesti ja aika yksityiskohtaisestikin ja monet miehet ovat järkyttyneet siitä, mistä naiset juoruilevatkaan. Minusta on ihan terveellistä, että voin puhua ystävieni kanssa aiheesta kuin aiheesta ja on terveellistä, että ihan tavallisesta seksistäkin puhuttaisiin.

Kuulostan ihan terveystiedon opettajalta (ai niin, minähän olen sellainen!) korostaessani seksin luonnollisuutta ja monimuotoisuutta. Seksi on hyvin monimuotoista ja sehän siitä niin mielenkiintoista tekeekin. On erilaisia mieltymyksiä, on erilaisia elämäntilanteita ja tilanteita, joihin vain ajautuu. On olemassa valtavan eroottisia kokemuksia, jotka ovat seksimpää kuin seksi itse. Esimerkkinä voisi olla se, kun Jack piirsi Rosen muotokuvaa Titanic-elokuvassa. Minulla on eräs tämäntyyppinen kokemus vuosien takaa. Tanssin erään miehen kanssa ja se oli eroottisinta ikinä. Ei kourimista, ei kähmimistä vaan gentlemanni vei ja mie vikisin ja kuuntelin, kuinka tuo mies puhui korvaani sellaisia sulosanoja, joiden voimalla pärjään vielä vuosienkin jälkeen huonon itsetunnon päivät.

Seksuaalisuus on tärkeä osa meistä jokaista jo vauvasta lähtien ja minä vähän yllätyin kuullessani termin vauvan seksuaalikasvatus. Minusta on hyvä, että asia otetaan puheeksi jo neuvolassa ja vanhempia kannustetaan tukemaan lastensa seksuaalista kehitystä. On nimittäin hirvittävä sääli, että niin tärkeässä asiassa on aikuisillakin niin paljon ongelmia. Enkä tarkoita mitään vinksahtaneisuutta vaan ihan perusongelmia, joita monissa parisuhteissa kohdataan ja jotka olisivat aika helpostikin korjattavissa. Esimerkiksi naisten heikko itsetunto ja se, että mies ei huomioi riittävästi. En tiedä, johtuuko horoskooppimerkistäni vai mistä, mutta minä olen aina ollut sitä mieltä, että seksin tulee olla mutkatonta. Skorpioni suhtautuu kuulemma rahaan ja seksiin samalla tavalla: sitä joko on tai ei ole (yleensä on). Se on niin yksinkertaista. Toki joillain ihmisillä on vakavia ongelmiakin seksiin liittyen, mutta jos ongelmia ei ole, niin ei niitä pidä erikseen tehdä. 

Tietysti lapsiperheen arjessa seksi voi olla haastavaa, kun ei löydy aikaa ja väsyttää, mutta seksi on niin monimuotoista, että ehkä olisi syytä laajentaa ajattelutapaa. Joskus riittää, kun vain hellitään ja halitaan ja minäkin olen joskus sanonut, että voidaanko vaan olla lähekkäin. Joskus nauraa räkätetään, joskus riennetään vaihtamaan vauvan vaippaa kesken kaiken, joskus piipahdetaan pikaisesti vessassa, kun lapset leikkivät ja joskus käy niin, että kun lapsi nukkuu vieressä, niin pidetään hiljainen lemmenhetki. Tällainen käsitys minulla on perheiden harjoittamasta arkiseksistä. Joskushan vanhemmat saavat viettää iltaa kahdestaan, mutta jos seksin harrastaminen jätetään perheissä vain ennaltasovittuihin ja suunniteltuihin hetkiin, niin eikös siinä jo näivety ja viimeisetkin spontaaniuden rippeet katoa? Tai enhän minä tiedä, kuka mistäkin näivettyy, mutta ajattelin vaan, että kai perheissä harrastetaan seksiä arkenakin eikä vain lauantai-iltana pimmeessä peiton alla tai silloin, kun lapset ovat mummolassa yökylässä. Minä haluaisin nostaa jalustalle termin arkiseksi. Se on nimittäin ihan liian aliarvostettua, kuten monet muutkin arkiset asiat. 

Opettajana ja äitinä pohdin, että millaisen käsityksen me haluamme lapsillemme ja nuorillemme seksistä antaa. Nythän tutkimusten mukaan teiniytöt odottavat, että pojat virittelevät ruusuntuoksuiseen huoneeseen kynttilöitä ja satiinilakanoiden välissä rakastellaan kuten Top Gun -elokuvassa, jonka Take my breath away -kohtaus oli minulle teininä esimerkki seksistä. Pojat taas ammentavat mielikuvansa pornosta ja keskittyvät suoritukseen. Toki näin on vissiin monilla aikuisillakin ja tuosta asiasta on tullut monta monituista parisuhdekriisiäkin. Somemaailmassa on nähtävissä ihan selkeästi kaksinaismoralismi ja suuntaus onkin huolestuttava. Seksistä pitäisi pystyä keskustelemaan avoimesti ja järkevästi ja myös avarakatseisesti. Vaikka sinä et tekisi sitä, mitä joku muu tekee, niin se ei anna sinulle oikeutta moralisoida tai lynkata (siis jos puhutaan ihan normaaleista seksijutuista). Minä olen juuri alkanut päästä äitiejä kohtaan kokemista ennakkoluuloistani, mutta viime päivien someraivo on saanut minut taas ajattelemaan, että en halua kuulua ahdasmieliseen porukkaan, jossa en voi olla vapaasti oma itseni. Koska jos olet vapaasti oma itsesi äitimaailmassa, niin sinulle käy kuten seksielämästään kertoneelle bloggaajalle. Ihmettelen jälleen kerran äitien maailmaa, jossa kilpaillaan, puukotetaan selkään tai oikeastaan ihan suoraan sydämeen ja korostetaan omaa paremmuutta  sen sijaan, että edes yritettäisiin ymmärtää ja jopa kannustaa toisia.

Taitaa olla niin, että on jollakin tapaa suotavampaa kertoa omista seksiongelmistaan kuin sanoa, että hei kuulkaas, meillä on ihan hurjan mahtava seksielämä eikä siinä ole ongelmia. Tuollaista jos sanoo, niin jo on joku kommentoimassa, että juu, jos pitää kehua, että ei ole ongelmia, niin kyllä niitä silloin varmasti on. Onko kaiken takana taas perisuomalainen kateus? Että jos omat peitot ei heilukaan ja joku muu on naama muikeana, niin kyllähän se pistää pännimään.

Otsikon kysymys oli retorinen, mutta jos joku haluaa siihen vastata, niin sana on vapaa. Sopii sananvapausviikon loppuun tällainen :)

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Ihonhoidon ihmesieni on todellinen ihme

Ihonhoidon ihmesieni... Just joo, onhan näitä ihmetuotteita vuosien aikana nähty eikä mikään ole tepsinyt ruusufinniini... Sieni? Miten sellainen voi muka toimia? Eikö pitäisi olla seerumia, rasvaa, voidetta, tippoja...? Konjac... Mikä? Onko siinä konjakkia? Nämä olivat ajatuksiani, kun ensimmäisen kerran kuulin Konjac Spongesta, ihonhoidon ihmesienestä. Olen aika kyyninen kaikkia uusia ihonhoitojuttuja kohtaan, sillä minulla on niin paljon huonoja, jopa traumatisoivia kokemuksia eri ihonhoitosarjoista ja -konsteista (täällä vuodatukseni). Sienen mainostetaan aktivoivan verenkiertoa, puhdistavan, kosteuttavan, kuorivan ja tasapainottavan ja tuo kuulostaa ihan liian hyvältä ollakseen totta. Sienellä on hintaa vain kympin verran, joten pistin sellaisen kuitenkin tilaukseen. Ensin olin ottanut yhteyttä Cosmeryan asiakaspalveluun ja kysynyt, että mikä sieni minulle sopisi. Sain nopeasti ystävällisen ja perusteellisen vastauksen, josta olen edelleen kiitollinen. Minulle suositeltiin bambu-sientä, joka sisältää talia imevää ja bakteereja vähentävää aktiivihiiltä ja mineraaleja, mutta kehotettiin harkitsemaan myös herkälle ja kuivalle iholle sopivaa aloe-sientä. Päädyin aloe-sieneen, koska ihoni oli tuolloin huonossa kunnossa ja pahasti herkistynyt ja silloin kirjoitinkin aiheesta otsikolla Pärstä liekeissä.
Olen lähes aina joutunut pettymään erilaisiin ihonhoitotuotteisiin ja -välineisiin ja olin hyvin skeptinen ennen sienen käyttöä. Skeptisyyteni kuitenkin laantui, kun jo ensimmäisen käyttökerran jälkeen iho näytti kirkkaammalta ja jopa vähän siloisemmalta. Sienestä ei myöskään tullut minkäänlaista allergista reaktiota. Yleensä nimittäin iholleni nousee hetivälittömästi jonkin kokeilun jälkeen pieniä tulehdusrakkuloita ja pahimmillaan kärsin isoista finnipahkuroista viikkokausia vain yhden tuotekokeilun jälkeen. Parasta oli, että pesun jälkeen ihoni ei helottanut punaisena. Niin on käynyt ihan liian usein erilaisten kokeilujen jälkeen ja olin olin pelännyt, että sieni raastaa ihoni pinnan karrelle, kuten lähes kaikki, mitä mainostetaan sanalla "kuoriva", tekevät. En voi käyttää minkäänlaisia kuorintavoiteita eikä minulla ole mitään naamiotakaan. Vaativa iho tarvitsisi vaativia hoitotuotteita, mutta sopivien tuotteiden löytäminen on erittäin hankalaa. Ruusufinni-iho kun voi olla yhtäaikaa sekä talia tuottava että kuiva ja myös herkistynyt ja allergisoitunut ja oman lisänsä tuo couperosa sekä muu taudinkuvaan kuuluva punotus.

Muutaman viikon käytön jälkeen huomasin, että mustapäät olivat vähentyneet ja etenkin nenänpielien talialue oli asettunut vähän siedettävämmäksi. Sieni siis todella syväpuhdistaa! Olen metsästänyt syväpuhdistavaa tuotetta vuosia, mutta ne ovat olleet aina liian rajuja ja vain pahentaneet talineritystä, kuivattaneet ihoa tai aiheuttaneet jotain muuta ei-toivottua. Myös leukapieleni alkoivat näyttää inhimillisemmiltä. Kasvojani kun oli kehystänyt kovien, valkoisten (ei miliumeja vaan isompia patteja) näppylöiden rykelmät siitä asti, kun täytin 30 vuotta. Olin aivan haltioissani, kun pääsin vuosia minua kiusanneesta röhelmästä eroon! Jatkoin sienen käyttöä ja huomasin, että meikki alkoi näyttää paremmalta. Ihohuokoset eivät enää loistaneet niin pahasti kraatereina eivätkä imeneet meikkivoidetta itseensä. Yleensä kun meikkivoide uppoaa huokosiin ja meikki näyttää epätasaiselta. Alkoi tapahtua myös jotain kummallista, mitä ei ollut tapahtunut vuosiin: aloin saada kehuja ihostani! Tietysti minulla oli meikkiä ja siitä jokaiselle sanoinkin, mutta minulle sanottiin, että nii-inn, mutta kun ihosi on tasainen eikä sinulla ole näppyjä. Aloin itsekin tajuta, että niin todella on. Vaikka tuloksia näkyi aika nopeasti, niin olin vakuuttunut vasta muutaman kuukauden käytön jälkeen. Olen käyttänyt Konjac Spongea puolitoista vuotta enkä pärjäisi ilman sitä. Minä nimittäin kokeilin, että pärjäänkö ja katsokaas, mitä tapahtui:.

Että rohkeasti vaan ulos ilman meikkiä, niinkö? No way! Kuvan ottamisen jälkeen otsan iho meni vielä pahemmaksi ja oikealle nousi tulehduspahkurapesäke, joka oli kooltaan niin suuri, että mollotti piponkin läpi... Heräsin parina yönä siihen, että otsaani ihan jomotti, kuin päätä olisi särkenyt! Leuka oli samanlaisessa kunnossa, mutta posket ovat onneksi säästyneet "kupalta". Ihoni ei ole aikoihin ollut näin karmeassa kunnossa ja koko raskausajankin selvisin aika vähillä iho-ongelmilla (siis minun mittakaavassani). Kun ihon tasapaino järkkyy, niin sen toipumisessa kestää pitkään.

Olen sitä mieltä, että ihoni kunto huononi, koska en vähään aikaan käyttänyt Konjac Spongea. Minulle kävi niin, että piti heittää jo pitkään käyttämäni sieni pois enkä tilannut uutta tässä kaikessa hötäkässä ja sitäpaitsi ajattelin ihan varmuuden vuoksi testata, onko sienellä vaikutusta, että olisiko kyse sittenkin vain jostain muusta tekijästä. Ei ole! Ihoni kuntoon ei ole vaikuttanut koskaan mikään ruokavaliokaan eikä heinäkuusta asti kestänyt herkkujen välttelykään näy naamassa (mikä on ihan hirveän epistä!!!). Kun en käyttänyt Konjac Spongea vähään aikaan, niin aloin taas huomata, että kosteusvoide ei imeydy niin hyvin vaan ikään kuin vain liukuu ihon pinnalla. Mustapäitä äityi nousemaan ihan koko kasvoille ja kasvojen iho meni muutenkin röhelöisemmäksi. Tilasin uudet sienet ja olen käyttänyt uutta sientä perjantaista asti eikä sen jälkeen ole noussut yhtään näppyä, jee!

Sienen käyttö voi kuulostaa omituiselta, mutta minulle siitä on tullut rutiini. Kun sienen ottaa ensimmäistä kertaa käyttöön, niin ei kannata ihmetellä sen rakennetta, se kun on kivikova koppura ja minä jo kerkesin säikähtää, että sellaisella korpunpalasellako minun pitää naamavärkkiäni raastaa. Kun sienen kostuttaa, niin se turpoaa ja muuttuu hauskan pehmeäksi. Innostuin kuvaamaan lyhyen videon, jossa koputtelen kuivaa sientä ja puristelen kostutettua sientä (video sopii erinomaisesti kaikille aistiherkille :)).

Olen käyttänyt sientä vain iltaisin, sillä olen ollut arka käyttämään sitä aamuin illoin. Olen pelännyt, että se hoitaa ihoani jotenkin liikaa, mutta nyt olen alkanut käyttää sientä myös aamuisin tehostaakseni vaikutusta. Vaikka sienellä voi puhdistaa kevyen meikin (lukuunottamatta silmämeikkiä) ja sieneen voi laittaa puhdistusemulsiota tai saippuaa, niin minä olen halunnut pitää sienen ihan puhtaana ja käytän sitä siis vain kostutettuna. Puhdistan ennen sienen käyttöä meikit kasvoilta (Lumenen Sensitive-sarjan puhdistusemulsiolla) ja huuhtelen meikinpoistoaineen jäämät pois. Sitten kostutan Konjac Spongen vedellä ja pesen kasvoni sillä hellästi hieroen ja huuhtelen kasvot lopuksi. Kasvojen iho jää kostutetun ja puhtaan tuntuiseksi ja saippualla pestyn oloiseksi ja tuntuukin siltä, kuin sienessä olisi saippuaa - erona vaan se, että saippuaa ei ole ja iho on kimmoisa ja kostea eikä kuiva kuten saippuapesun jälkeen. Sienen käyttö on minusta mukavaa ja hauskaa, vaikka jotkut ovatkin kritisoineet sitä, että sieni olisi yksi ylimääräinen ja aikaavievä lisä kasvojenpesurutiineihin. No, viehän se sienellä peseminen aikaa minuutin tai kaksi enemmän, jos tekee niin kuin minä. Jos pesee meikittömiä kasvoja, niin sienen käyttö ei vie sen enempää aikaa kuin normaali kasvojen pesukaan. Tärkeää sienen käytössä on, että jos sillä puhdistaa meikit, niin sieni on pestävä saippualla käytön jälkeen. Muuten sienelle riittää lopuksi pelkkä huuhtelu. Sientä ei saa kiertäen rutistella vaan pesun jälkeen ylimääräinen vesi on vain puristettava pois, etteivät kuidut vahingoitu.

Sienen käyttöiäksi on mainittu pari-kolme kuukautta ja kolmisen kuukautta olen sientä käyttänytkin. En ole vielä koskaan saanut sientä murenemaan, mutta se alkaa pienentyä käytön myötä, tuntua likaiselta ja sienen värikin muuttuu. Olen myös ajatellut, että epäpuhtaalle iholle käytettynä sieni varmasti imee itseensä likaa eikä kaikkea likaa saa sienestä pois. Sieni on biologisesti hajoava, onhan se tehty Konjac-kasvin juuresta, ja jostain luin niksin, että sienen voi laittaa kukkapurkin pohjalle, koska se imee itseensä paljon vettä ja pitää mullan kosteana. Sienen ekologisuutta pohdin ja tulin siihen tulokseen, että sieni on siinä mielessä hyvä vaihtoehto, että en tarvitse kuorintavoiteita enkä naamioita ja kosteusvoiteen sekä käyttämäni meikkivoiteen määräkin vähenee, koska iho ei ime niitä enää niin paljon. Sieni ei sisällä kemikaaleja ja siksikin liputan sen puolesta!

Konjac Sponge ei ole täysin parantanut ruusufinniäni (sellaista konstia ei ole vielä löytynyt, mikä parantaisi täysin) eikä se ole poistanut kasvojen punotusta ja silloin tällöin minulle nousee hormoninäppyjä, mutta sieni on parantanut ihoni kuntoa huomattavasti. Ja kun ihon kunto paranee, niin elämä helpottuu ja myös itsetunto kohoaa. Elämä helpottuu siksi, että ei tarvitse olla koko ajan paklaamassa näppyjä piiloon, meikkaaminen on helpompaa eikä tarvitse kärsiä kivuliaasta ja rumasta rupinaamasta ja olo on huolettomampi. Itsetuntoasian mainitsen, koska kroonisiin iho-ongelmiin liittyy lähes aina itsetunto-ongelmat, joista kirjoitin täällä

Sienet ovat hajusteettomia, luonnollisia ja säilöntä- ja väriaineettomia ja sopivat herkkäihoisille ja melkein uskaltaisin mennä antamaan takuun siitä, että sienet eivät aiheuta oireita, koska niissä ei ole mitään oireilututtavaa. Jos joku on niin onnekas, että hänellä on normaali-iho, niin veikkaan, että sienellä pesun jälkeen iho näyttää heleältä enkä keksi yhtään syytä, miksi hyväihoinen ei voisi sientä kokeilla. Jos innostuit, niin voit käydä tilaamassa oman Hyvän Olon Maailman ihmesienesi Cosmeryan verkkokaupasta, josta löytyy eri ihotyypeille omat sienet ja myös vartalosieniä, joilla on muuten aika ihanaa hemmotella itseään suihkussa. Vartalosienikin on minulla säännöllisessä käytössä.

Onko Konjac Sponge sinulle tuttu? Ja mitä sinun ihonhoitorutiineihisi kuuluu?

lauantai 17. lokakuuta 2015

Luksusta vai halpista? Olisitko osannut arvata vaatteiden alkuperän?

Oletko lukenut Veikkaa onko kyseessä halpahalliasu vai luksusasu -postaukseni? Jos et, niin käypäs tsekkaamassa ja yritä arvata vaatteiden alkuperä ja lue sitten vasta tämä postaus.

Miksi minä tällaisesta aiheesta kirjoitan? Siksi, koska tyylini yksi salaisuus - jos sitä salaisuudeksi voi sanoa - on se, että yhdistelen sekä halpaa että kallista, kierrätettyä ja luksusta ja milloin mitäkin! Toinen syy on se, että haluan kyseenalaistaa merkkikulttuuria. Tiedän kyllä, että se on vähän tekopyhää, koska merkkivaatteita minullakin on, mutta eihän se estä kyseenalaistamasta! Ajatelkaas, jos vaikka paidassa on kultaisessa pikkulaatassa jokin suosittu merkki ja jos tuo laatta tippuu, niin mitä jää jäljelle? Pelkkä merkitön paita. Paidalla ei ole siis enää kirjaimellisesti merkitystä :). Kuten sanoin, niin minullakin on merkkivaatteita ja olen aiemminkin tunnustanut ostaneeni jotain lähes pelkän merkin takia, mutta monet merkkivaatteeni olen hankkinut siksi, että ne ovat ihan oikeasti hyviä ja laadukkaita ja joskus jopa monikäyttöisiä. Esimerkkinä DKNY Cozy -neuletakki ja Furlan lompakko, joka on ollut nyt päivittäisessä käytössä 3 vuotta eikä siinä ole minkäänlaisia merkkejä kulumisesta. 

Monet merkkivaatteiden käyttäjät vannovat, että he tunnistavat laadukkaan vaatteen jo kaukaa. Minä väitän, että vaatteen laatua ei voi maallikko tunnistaa kovinkaan helposti. Keinonahkatakkiani on luultu aidoksi, kirpparilta ostettuja alunperin Seppälän Reflex-malliston housuja luultiin kalliiksi design-pöksyiksi ja onpa minulla joitain kalliita vaatteitakin, jotka eivät näytä kovin kalliilta. Toki on tiettyjä perusjuttuja, joiden perusteella voi päätellä jotain vaatteen alkuperästä. Halpisketjuliikkeen neuleet nyppyyntyvät helposti, mutta toisaalta taas H & M: ltä vuonna 1997 hankkimani liukuvärjätty neule on edelleenkin priimakunnossa! Monilla ketjuilla on myös oma premium-mallistonsa ja voi olla, että halpahallista ostettu vaate onkin kestävämpi kuin boutiqueversio.

Muttta jorinat sikseen, lähdetäänpäs tutkimaan, millaisista vaatekappaleista tämä asuni koostuu...

Aloitetaan sukkiksista, jotka ovat Vilalta. Paksut, erittäin kestävät ja lämpimät sukkikset, joissa on leveä ja paikallaan pysyvä vyötärönauha, joka sopii korkeavyötäröiselle. Minulla on myös Vilan fleecesukkikset, joita ilman en talvella pärjäisi. Kuvassa näkyvät sukkikset olen ostanut muistaakseni pari-kolme vuotta sitten ja ne on edelleen kuin uudet. Hinta-laatusuhde on kohdallaan erittäin hyvin!

Bleiseri on huippulöytö kirpparilta, kotimainen, aikaa kestävä perustakki, joka maksoi 2,50 €. Merkki on Finn Club ja lapussa harvinainen teksti Made in Finland. Veikkaan, että takki on 1980-luvulta, koska silloin juuri tuollaisia tehtiin. Sitä en tiedä, minkä hintainen takki on aikanaan ollut. Ennen vanhaan kun Suomessa tehtiin enemmän vaatteita eikä kotimainen vaate automaattisesti merkinnyt ylikallista kuten nykyisin tahtoo olla. Polyesteriähän tuo on, mutta hyvin jämäkkää. Istuvuus ei ole tällä hetkellä paras mahdollinen, mutta se ei ole jakun vika vaan vartaloni, joka ei ole vieläkään entisellään. Kun ostin takin, niin oli vähän kuin olisin räätälillä käynyt. Kokolapun mitoituksen mukaan kun takki oli juuri minun mitoilleni sopiva (siis silloin kun sen ostin). Tyköistuvahan tuo ei ole, mutta ei ole kaikkien vartalokaan :) Jakku on ollut käytössä usein, mutta kuvia siitä on vähän; yksi asu näkyy täällä. Napit on pitänyt vaihtaa nätimpiin ja ostinkin jo kauniit hopeiset napit, mutta aion ostaa sellaiset, jotka käy sekä kultaisten että hopeisten korujen kanssa. Olen myös ajatellut tuunata perusmustaa takkia jotenkin, mutta koska en ole kovin hyvä tuunaaja, niin en tiedä, miten voisin takkia piristää.

Paita on ehtaa Tokmanni-kamaa, alerekistä vitosella, ikää tälläkin paidalla useampi vuosi. Olin ihan kauhuissani, kun kuvasin paitaa, sillä nyt vasta huomasin, miten nyppyinen se onkaan! Ja myös ryppyinen, mutta se johtuu huolimattomasta säilytyksestä. Tämä vaate lähti kotivaatepinoon! Uutena paita oli hyvin nätti ja sileäpintainen ja onhan tuota paitaa käytettykin, että ei onneksi ihan parissa pesussa ole tuollaiseksi mennyt. Niin kun nykyisin käy liian monelle vaatteelle. Jostain syystä olen viehtynyt tällaisiin rusettipaitoihin ja jokin kaunis, silkkinen rusettipaita voisi olla aika ihana ja ihan oikeasti tyylikäs ja kestävä.


Hame on ostettu ystävältäni, jolta sain monet äitiysvaatteet. En olisi ikinä osannut tuollaista hametta itse ostaa, mutta hameesta tulikin kesähelteillä (ai millä?) käytetyin vaatekappaleeni. Tämä on mielestäni astetta tyylikkäämpi vaihtoehto farkkuhameelle. Minusta oli hyvä älynväläys, että tätä hametta voi pitää muulloinkin kuin kesällä ja rohkeasti yhdistin sen muuten mustaan asuuni. Tosin eräs blogikommentoija oli sitä mieltä, että hame näyttää asukokonaisuudessa irralliselta ja minusta alkoi itsestänikin näyttää siltä! Sen kerran kun minä päätin räväyttää ja laittaa värillisen hameen mustan sijaan. Hameen ryppyisyys johtui siitä, että olin istunut pitkään hame päällä eikä sellaista hametta varmaan olekaan, joka ei rypistyisi. Sen verran kurttuinen hameesta käytössä tulee, että en aio sitä esim. pitkillä automatkoilla käyttää. Hame on siis alunperin H & M: lta ja minä maksoin siitä pari euroa. Nyt juuri tuli mieleen, että ajatelkaapas, hame+paita+jakku ovat maksaneet yhteensä vain kympin!

Kengät ja laukku on nähty minulla usein ja se kertoo siitä, että ne ovat vaan niin hyvät, että niitä on kiva käyttää ja että ne kestävät aikaa. Kengät ovat Gaborin enkä muista mitä ne maksoivat, mutta Gaborin kengissä on mielestäni erinomainen hinta-laatusuhde. Kenkiä on käytetty jo vuosia, mutta ne ovat edelleen hyväkuntoiset ja myös hyvät jalassa. Suurin osa kengistä kun löystyy ajan mittaan. Laukku on matkamuisto Nizzasta ja merkiltään Lollipops. Laukku taitaakin olla paras matkamuisto ikinä! Se on käytännöllinen ja aina kun käytän sitä, niin muistan huikean reissuni ja laukun tekstikin siitä muistuttaa. Se kun on  suomeksi Kesä Nizzassa.

Huivi on Diorin ja ostettu Lontoosta - kai tätäkin voisi matkamuistoksi sanoa. Huivi oli ihan vit...sikkään kallis ja onkin saanut meillä lempinimen Miljoonahuivi, mutta en ole ostosta katunut enkä tule katumaan, vaikka olisihan tuolla rahalla saanut jotain viisaampaakin ostettua. Tai no, mikä se tässä maailmassa on loppujen lopuksi viisasta? Huivia voisi verrata Vuittonin ns. blogihuiviin eli Monogram-huiviin, mutta erona on se, että tämä ei ole ihan niin tunnistettava. Ja sitten joku kysyy, että mitä järkeä on pitää kallista huivia, jos kukaan ei edes tiedä sen merkkiä eikä logo kiru (kiru, kirku? miten se sanotaan?). Minä kuittaan asian nyt sillä, että eiköhän nämä keskustelut ole käyty jo monella foorumilla niin moneen kertaan, että niihin ei tarvitse enää ottaa kantaa. 

Instagramiin asettelin tällaisen kuvan koruista ja kellosta ja huivista. Kello on DKNY:n, mutta näyttää kuulemma Korsilta... Ei kai sillä hirveästi ole väliä minkä merkkinen kello on, paitsi että minulle on, koska yritän välttää must-tuotteita eli niitä, mitä on joka toisella vastaantulijalla. Rannekoru on Oriflamen hyväntekeväisyyskoru. Minulla on niitä musta, valkoinen ja vaaleanpunainen ja jos en mitään muuta rannekorua keksi laittaa, niin päädyn aina noihin rannekkeisiin. Tällaisia vastaavia oli jollain kalliilla merkilläkin ja pohdin, että kumpikohan on plagioinut kumpaa? Sormukset ovat Timanttisilta, kivisormus on edullinen zirkoni ja toinen on Espritin strassisormus, jossa kivet ovat jännästi sivussa. Ylensä käytän enemmän sormuksia, mutta sormein ovat vielä niin pökelöt, että vain muutama sormus mahtuu.

Kaulakoru täytyy mainita ihan erikseen. Se on kotimainen Lumijo-koru, jonka tilasin ristiäisiä varten. Toiselle puolelle on kirjoitettu lapseni nimi ja toisella puolella lukee Lumijo. Käytän siis korua tietysti niin päin, että lapsen nimi näkyy, mutta blogia varten käänsin sen toisinpäin. Tilasin Lumijolta myös ihanan vaaleanpunaisen Mummo-rannekorun äidilleni äitienpäivälahjaksi sekä vielä yhden kaulakorun äidilleni muuten vaan. Koruvalikoimassa oli vaikka mitä ihanuuksia ja olisin valehtelematta voinut tilata ne kaikki!

Tässä oli siis selvitys vaatteideni alkuperästä. Oletko yllättynyt ja olisitko arvannut vaatteiden alkuperän? Kiinnitätkö yleensä huomiota vaatteiden merkkeihin ja tunnistatko laadukkaan vaatteen sellaisen nähdessäsi? 

tiistai 13. lokakuuta 2015

Aarteita runoarkistosta: K-18 -osastoa...

Minun piti jo toissapäivänä paljastaa Veikkaa onko kyseessä halpahalliasu vai luksusasu -postauksen lopputulos eli vaatteiden alkuperä, mutta hampaita tekevä vauva+vähän huonosti nukutut yöt+oman ajan puute+makkarin järjestäminen uutta sänkyä varten+miljoona muuta hommaa on yhdistelmä, jonka keskellä en ole ehtinyt otella kuvia enkä kirjoitella... Mutta lupaan, että tällä viikolla vielä palataan tuohon kiinnostavaan aiheeseen. 

Sunnuntaina otin härkää sarvista ja julkaisin Aarteita runoarkistosta. Nyt ajattelin jatkaa samalla aiheella. Olen tässä muutamana yönä innostunut lukemaan vanhoja tekstejäni ja olen löytänyt aikamoisia helmiä (omasta mielestäni). En kertakaikkiaan ymmärrä, miten olen kyennyt tuottamaan sellaisia tekstejä! Nykyisin kun tuntuu, että olen ihan pösilö ja hyvä että osaan kirjoittaa edes järkeviä tekstareita.

Tämä runo on ehkä vähän rohkea ja hippihenkisyyttäkin siinä voi havaita. Runo on kirjoitettu jokunen vuosi sitten ja nyt viimeistelin sen. En ole ihan varma, täyttääkö tämä edes runokriteerejä vai onko tämä vain teksti - oli mikä oli, niin tässä se nyt on:


Kanssasi muodostan oman maapallon
jonka pinnalla meret seisahtuvat 
ja mantereet madaltuvat.
Sinä imaiset minut tummaan avaruuteen,
missä kuulen vain
planeettojen huminan ja linnunradan laulun.
Kätesi kulkee ihollani
kuin etsien jotain kauan sitten kadonnutta.
Haluan sulaa siihen hetkeen,
jossa maailma paljastaa kirkkaimmat värinsä,
jossa se tuo tajuntaani uuden todellisuuden.
Maailmaan, jossa ei ole estoja, ei pelkoja, ei rajoja,
vaan vain hekuman katoava kauneus.
Siinä hetkessä kaikki seitsemän kuolemansyntiä
kuiskuttelevat korvaani suloisia sanoja,
saavat minut unohtamaan kaiken sen,
mitä olen rippikoulussa oppinut.
Kanssasi vaivun syntien psykedeliaan.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Aarteita runoarkistosta

Juuri kun ajattelin, että hautaan runotekeleeni lopullisesti alimman pöytälaatikkoni perimmäiseen nurkkaan, niin sitten tulikin monelta suunnalta kysymyksiä runoistani ja siitä, että voisinko julkaista niitä. Vaikuttaa siis vakaasti siltä, että ei ollutkaan tarkoitus runoja haudata. Mutta tietysti minä ämpyilin... Emmie, no emmie viitti ku ne on vaan sellasia, ku ei ne nii kovin hyviä, emmie ilkee niitä... Enkä mie oo kirjottanu uusia runoja aikoihin. Sitten minulle tokaistiin, että julkaise vanhoja ja vielä ämpyilin, että olen niitä joskus julkaissut, että uusinnat on noloja, mutta toisaalta; tuleehan telkkaristakin uusintoja!

Aloitetaan yhdellä suosikkirunollani. Tämän runon kirjoitin 16-vuotiaana, jolloin olenkin ollut tuotteliaimmillani. En osaa itse objektiivisesti analysoida, että näkyykö teiniyteni runossa. Toki runoanalyysin olen tehnyt, koska minulla on tapana analysoida ihan kaikkea. Nyt en kuitenkaan lähde runoa avaamaan sen kummemmin, sillä jätän tilaa lukijan ajatuksille.

Olen aina ollut ns. vanha sielu ja miettinyt liikaa syntyjä syviä jo ihan pienenä... Olen kai aina kokenut olevani sellainen, mistä Eino Leino kirjoitti: "Minä lapsena vanhaks vanhenin, en nuor ole koskaan ollut". Kun teininä tämän runon kirjoitin, niin sille ei silloin ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa. Jälkeenpäin ajateltuna runon voi nähdä vaikka jonkinlaisena etiäisenä - minä kun menin siihen yhteen ihkuun kitaransoittajapoikaan rakastumaan...

AJATON

Tulen taas sun kämppään
Tuoksu tuttu tunkkainen
tervehtii mua.
Oven lukitsen hiljalleen
takin kengät eteiseen jätän.
Olohuoneen sohvalla soitat kitaraa.
Surulliset soundit mut kiinni saa.
Jääkaapista pari kaljaa
otan ihan vaan janojuomaksi.
Sanot eilisen lapsi
sua huomisen luomaksi
voisi luulla.
Menneisyyden varjot
ympärillämme vaellamme
tulevaisuuden sumuun.
Kitarasi kielistä kosmos humaltuu.
Minä rakkaudestasi.


lauantai 10. lokakuuta 2015

Kotimuskarin opetussuunnitelma

Pohdin vähän aikaa sitten vauvan harrastuksia ja me käytiinkin jo MLL:n vauvakerhossa! Siitä juttua myöhemmin, sillä nyt kirjoittelen muskarisuunnitelmista. Minähän olin kovasti viemässä poikasta muskariin, mutta en ehtinyt ilmoittautua ja sitten ajattelinkin, että en halua sitoutua mihinkään pakolliseen ja säännölliseen. Jonkinlaista kotimuskaria meillä on pidetty jo raskausajoista asti ja nyt ajattelin, että muskaroinnista voisi tehdä vähän ammattimaisempaa...

En ole koskaan pitänyt itseäni kovin musikaalisena, mutta mikä on musikaalisen määritelmä? Olen käsittänyt sen niin, että musikaalinen tyyppi on sellainen, joka osaa soittaa ja laulaa, jolla on sävel- ja rytmikorvaa. Minä kyllä hallitsen nuotit jotenkuten, mutta kovin kummoinen lauluääni minulla ei ole. Siitä huolimatta laulan todella paljon, koska rakastan laulamista. Olenkin ajatellut, että olen vähän kuin Loiri - minä siis tulkitsen! Vauva ainakin nauttii laulustani ja kun pikkuinen kärsi elämänsä alkutaipaleella masuvaivoista ja parkui iltaisin, niin ainoa asia, joka häntä rauhoitti, oli minun laulamanani Kuubalainen serenadi, Rosvo-Roope ja Kotkanpoikii ilman siipii. Joka kerran vauva rauhoittui ja kun lopetin laulamisen, niin parku alkoi. Naapureiden iloksi (tai kauhuksi) hoilotin täällä täyttä kurkkua ja välillä mietin, että onkohan parempi, että täältä kuuluu vain parku kuin että kuuluu sekä parku että loilotus...

Samat kappaleet toimivat meillä edelleen silloin, kun mikään muu ei auta. Nyt unilauluksi ja rauhoittajaksi on tullut myös Odotusta Pariisissa, Hiljainen tienoo, Lähtevien laivojen satama ja Akselin ja Elinan häävalssi ja joitain randomikappaleita. Muistan uskomattoman paljon kaikenlaisten laulujen sanoja eikä taida olla sellaista sanaa, josta ei tulisi jokin biisi mieleen ja hämmästytän jatkuvasti miestäni tällä omituisella taidollani. Nyt vauvan myötä muisti on alkanut palailla pätkittäin ja mieleen on pompsahtanut lauluja lapsuudestani. Kerran ihan yhtäkkiä aloin laulaa "aa-ram-sam-sam-kudi-kudi-kudi ramsamsam" ja vauva nauroi ihan hillittömästi ja mies ihmetteli, että sekosinko lopullisesti. On vaikeaa vakuuttaa, että aa-ramsamsam on oikea laulu, etenkin kun minulla on tapana keksiä omia lauluja, jotka kuulostavat ihan oikeilta kappaleilta.

Kaikenlaiset lallattelut ja loruttelut ovat vauvalle tärkeitä ja kehittäviä ja meillä rallatellaan paljon. En muista oikein mitään lastenloruja, mutta kehitän niitä itse. Vauvan ratkiriemukas suosikki on dippijumppa. Istun jalat harallaan ja pidän vauvaa kainaloiden alta ja nostan häntä ylös ja alas ja rallatan samalla: "Dipataan porkkanaa, kurkkua ja paprikaa, kurkkua ja paprikaa. Dipataan omppua ja lanttua ja maiiissintähkiä!". Vauva odottaa aina innoissaan uusia sanoja ja maissintähkät naurattivat kovasti. Kuten loruttelussa yleensä, niin ideana on erilaiset äänenpainot ja sanojen ja liikkeen yhdistäminen, mistä vauva näyttää nauttivan. Keksin aina uusia vihanneksia ja muita dipattavia, mutta aloitamme aina tuolla porkkana-kurkku-paprikalla. Dippijumppa on nimensä veroinen, sillä yli 8 kilon pötkylän nostelu käy hyvästä treenistä!

Onkohan kotimuskari ihan pöllö ajatus? Toki muskarin yksi idea on se, että vauva saa kaverikontakteja, mutta pidän tärkeänä myös kotona tehtävää musiikkikasvatusta. Enhän minä tietenkään mikään musiikkipedagogi ole, mutta pedagogi kylläkin ja arvelen, että kykenen tarjoamaan vauvalle edes jonkinlaisia musiikkivirikkeitä. Arvostan asiantuntijoita ja ammattilaisia, mutta minulla on myös se näkemys, että koska olen kotitalousopettajan koulutuksella pitänyt niin kuvataiteen, englannin, ranskan, ruotsin, saksan, matematiikan, äidinkielen, historian ja yrittäjäkasvatuksen tunteja sekä alakoulun tunteja ja vetänyt laululeikkejä ja kehitellyt monenmoista muuta virikettä, niin eiköhän yksi vauvamuskarikin hoidu :) Tietenkään en pysty tarjoamaan samaa kuin koulutetut muskarin vetäjät, mutta eiköhän kotikutoinenkin versio musiikkikasvatuksesta riitä vauvalle. Ajattelin jopa olla niin hurja, että voisin pyytää meille muitakin äitejä, jotka eivät käy muskarissa ja jotka haluaisivat laulella ja leikitellä (ja kahvitella), mutta tämä hieno ajatukseni kaatui siihen, että minulla ei ole yhtään äitikaveria.

Opettajana ja säntillisenä ihmisenä ajattelin laatia ihan opetussuunnitelman kotimuskariimme. Huomaan kyllä, että vaikka työni puolesta joudun jatkuvasti suunnittelemaan oppitunteja ja se ahdistaa välillä, niin sen verran sisäsyntyistä tuo homma on, että näin äitiyslomalla kaipaan sitä. Vaikuttaa siltä, että todella tarvitsen vähän älyllistäkin haastetta kaiken itskuböölyilyn* ohelle. Minulla ei ole mitään hajua siitä, mitä oikeassa muskarissa tapahtuu, mutta jos kotimuskaria pidän, niin niin laadin muskarikerroille tietysti tavoitteet ja sisällöt, ei opettaja-pantteri pääse pilkuistaan... Jonain kertana voimme tanssia, jollain kerralla harjoitellaan yksinkertaisia tavuja rytmikkäästi, vauva kun jo nyt matkii mielellään äänteitä. Sitten otetaan jotain rapisevaa käteen, tutkitaan värejä ja muotoja, joskus pehmoleluja, kaikkia eri materiaaleja mukaan. Soittimia meillä ei ole muuta kuin nokkahuilu ja vaikka tee se itse -soittimia saa kattiloista ja puukauhoista, niin sen verran välineurheilija olen, että suunnittelin jo hankintalistaa: tamburiini, triangeli, äänirauta, marakassit, minirummut, ksylofoni ja rytmimuna! Pyysinkin tässä mieheltä rytmimunaa ja hän käsitti asian vähän väärin, mutta ei siitä sen enempää ;)

*vauva sanoi kerran itskuböö ja siitä lähtien tuo vauvaa riemastuttava sana on kuulunut sanavarastoomme 

Vaikka minulla on päässä paljon kappaleita, niin on ihan kiva käyttää apuna joitain opuksiakin. Ystäväni suositteli minulle Rytmikylvyn Pikku-Kuplat -kirjaa, joka onkin aika kattava tietopaketti ja myös hyvä vinkkipankki erilaisiin musaleikkeihin. Tosin vähän säikähdin sisällysluetteloa, joka näytti liian pedagogiselta. Löysin myös oman vanhan musiikinkirjani ja Laulureppu-kirjan ja myös vihkon, johon olen kirjoitellut eri kappaleiden sanoja. Noista tuli hirmuinen flashback-eksploosio! Joskus ihan yritinkin opetella soittamaan, kun sain 80-luvulla joululahjaksi syntetisaattorin ja silloin opettelin myös nuotit. Soitin on ollut minulla tallessa enkä ole myynyt sitä, koska se oli mielestäni rikki, mutta nyt kun kokeilin, niin se toimii taas ja otamme sen käyttöön. Aika mieletöntä ajatella, että oma lapseni soittelisi samalla soittimella, millä olen itse soitellut, kun olin pieni!

Kotimuskarin tarkoituksena on tietysti tutustuttaa ja innostaa musiikkiin ja luoda vauvalle musiikin avulla iloisia ja myönteisiä kokemuksia. Rytmi on mielestäni jotain niin tärkeää ja alkukantaista, että ihan perusnaputteluilla ja lorutuksilla voi vahvistaa vauvan musiikki-intoa. Musiikin avulla voi myös käsitellä tunteita ja voismme kuunnella iloisia ralleja ja sitten jotain rauhallisempaa ja vaikka surullistakin ja nauttia vain musiikin tuomasta tunnelmasta. Musiikki voi toimia sekä rauhoittajana että riehuttajana. Miltähän vauvasta tuntuu kuunnella erilaisia kappaleita?

Mielestäni musiikki on vähän samanlaista kuin liikunta; se ei ole jotain, mitä meillä harrastetaan erikseen vaan se on osa jokapäiväistä elämää. Nämä kaksi juttua on helppo yhdistää ja vaikka en osaa tanssia, niin hytkyn ja keinun kyllä musiikin tahdissa ja se varmaan riittää vauvalle. Vauva kun tässä kehityksen vaiheessaa vasta hahmottaa omaa kehoaan ja musiikki+liikunta ovat hyvänä apuna oman kehon tuntemaan opettelussa. Ja onhan kaikenlainen musisointi ja liikkuminen ja hetkuminen hauskaakin!

Miltä kotimuskarimme kuulostaa? Muskaroidaanko teillä kotona vai käyttekö ihan oikeassa muskarissa? Onko joitain kivoja vinkkejä kotimuskarointiin?

tiistai 6. lokakuuta 2015

Syksyn alesesongin paras bongaus (sis. alevinkin Hyvinvoinnin Tavarataloon)

*Sisältää mainoslinkkejä

Syksyn alesesonki hyökkäsi elämääni ja sähköpostiin pompsahtaa koko ajan viestejä huimista alennuksista. Viime viikonloppuna oli Sokkarin 3+1 päivää, oli Jyväskeskuksen ja Forumin hintakarnevaalit, Halosen HintaHaloo, HobbyHallin Hobbalot ja huomenna alkaa Stockan Hullut päivät. Hulluilta Päiviltä olen usein tehnyt hyviä löytöjä, mutta nyt en ole ehtinyt selailla kuvastoa, koska en tiedä, mistä löydän aikaa lähes 300-sivuisen nettikuvaston selailuun! En oikein ehdi reagoida alennusmyynteihin, koska nyt on niin paljon kaikkea muuta, mihin pitää reagoida :) Enkä oikeastaan tarvitse mitään, joten voin skipata alet aika huoletta, mutta köyhänä nuukana kannattaa aina hyödyntää alennusmyynnit... Leuhkinpa tässä ohimennen, että syyskuun aikana onnistuin säästämään parisataa euroa! Tosin eipä se missään oikein näy, ainakaan sillä tavalla, mitä yleensä ajatellaan, että kun säästää, niin sitten rahat jää säästöön. Minulle tarjousten hyödyntäminen tarkoittaa sitä, että minulla on ylipäätään varaa elää. Jos ostaisin kaiken normaalihintaisena, niin eläisin yli varojeni.

Olen huomannut, että vaikka olen nykyisin nettishoppailija, niin parhaiten huomioni herättää perinteinen hinnasto. En jaksa istua koneella pitkiä aikoja eikä nettikuvastojen selailu ole yhtä kivaa kuin paperiversioiden. Sitäpaitsi paperisia lehdykkäisiä on helpompi lueskella, vaikka aamupalalla tai kun hyssyttelee vauvaa. Postin mukana minulle tuli Hyvinvoinnin Tavaratalon hintahulina -esite ja ajattelin, että skippaan tämänkin alevillityksen. Mutta enhän minä voi, koska en vaan voi ohittaa hyviä tarjouksia! Taitaa olla myös niin, että nyt elämääni sanelee sana tarve eikä heräteostokset, joten siksikin tämä alennusmyynti puhutteli minua kaikista parhaiten. En ole vielä ehtinyt selata nettikaupan valikoimaa, mutta esitteestä poimin heti muutamia tuotteita, jotka lähtee tilaukseen.

Minulta on aika usein kysytty, että mistä ostan kaikkia kivoja juttuja, ekotuotteita ja luonnonkosmetiikkaa ja olen sanonut, että milloin mistäkin. Periaatteen vuoksi haluan kannattaa ns. kivijalkakauppojakin, mutta nyt kun kaupoissa käyminen ei ole ihan niin helppoa ja yksinkertaista kuin aiemmin, niin turvaudun yleensä nettikauppoihin. Tosin minulla ei ole hirveästi aikaa surffailla eri nettikaupoissakaan ja siksi tykkään siitä, että saan eri tuoteryhmien tuotteita samasta paikasta. Hyvinvoinnin Tavaratalosta olen löytänyt tuotteita moniin eri tarpeisiini ja tuotevalikoima onkin tosi laaja ja monipuolinen ja kyseessä on nimenomaan hyvinvoinnin tavaratalo, ei siis mikään ekohippihörhöjen viherpiiperönettikauppa. Olen löytänyt mielenkiintoisia tuotteita, joita en ole nähnyt muualla ja joskus olen tilannut jotain siksi, että en ole ollut varma, saako tuotetta lähimarketista. Urtekramin luomusitruunamehutiiviste oli juuri tällainen tuote. (Huom... Asialla taas ammattikuvaaja, joka onnistui sommitelemaan sitruunamehupullon etikettiläpyskän taakse:) )

Jokin aika sitten liityin Hyvinvoinnin tavaratalon kanta-asiakkaaksi, koska ajattelin, että teen kuitenkin tilauksia säännöllisesti ja ekopisteiden kerääminen on kannattavaa ja saan tietysti myös kanta-asiakastarjouksia. Paketit noudan lähi-Salesta ja on kätevää, kun voin ne vaunulenkillä hakea eikä tarvitse raahautua Postiin asti. Täällä muuten Posti muutti Citymarketin yhteyteen ja vaikka muutos on herättänyt purnausta, niin minulle tuo kaupan yhteydessä posteilu sopii hienosti, koska nyt aukioloajat ovat paremmat ja voin kauppareissun yhteydessä hoitaa kaikki postiasiat.


Onko Hyvinvoinnin tavaratalo sinulle tuttu? Mistä sinä ostat yleensä ekoelintarvikkeesi ja luonnonkosmetiikkasi?