sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Make-up Blender -arvonnan voittaja ja viikkokuulumiset

No ei mennyt blogisuunnitelmat kuin Strömsössä... Viikko sitten perjantaina julkistin arvonnan ja ajattelin, että tietysti arvotaan voittaja heti kilpailuajan päätyttyä eli tiistaina. Nyt on jo sunnuntai eli luvattoman kauan on mennyt ja joku voisi käyttää jo sanaa blogitauko. Mutta katsokaas kun kävi niin, että lähdin viime sunnuntaina vanhempieni luokse eli paikkaan, jota nykyisin mummolaksi kutsutaan. Tulin kotiin tiistai-iltana ja keskiviikkona oli tarkoitus bloggailla. mutta mitenkäs bloggaat, kun netti ei toimi! Voiko nykyihmisellä olla pahempaa painajaista kuin se, että ei pääse nettiin?! Olin tilannut uuden nettiliittymän ja asennuspäivä oli siirtynyt ja vanha liittymä suljettiin sen mukaan, minkä olisi pitänyt olla alkuperäinen asennuspäivä. Toki puhelimessa netti on, mutta koska puhelimeni on niin surkea, niin bloggaaminen ei sillä onnistu. Torstaina yhdistelin tietokoneen nettiin puhelimeni kautta, mutta yhteys ei pelittänyt kunnolla. Ajattelin kuitenkin, että voin yhden pikaisen postauksen tehdä ja arpoa voittajan. En voinut, koska vauvan hammaskipuilu. Perjantaina sitten nettiasentaja tuli aamupäivällä ja iltapäivällä piti lähteä akuutisti yhteen välttämättömään paikkaan ja koko iltapäivä vierähtikin asioilla ja ilta meni taas vauvan kanssa. Sitten eilen aamulla tapahtui jotain huippua; sain vauvalle hoitajan illaksi. Eilen en ehtinyt muuta kuin askarrella synttärikortin illan juhlakalua varten ja puuhata jotain epämääräistä sipistelyä ja sitten pitikin jo valmistautua iltaan. Jos jossain pitää olla klo 18, niin se tarkoittaa, että minun on oltava valmis jo hyvissä ajoin, että ehdin syöttää vauvan, vaihtaa vaipat ja vauvan vaatteet, pakata hoitokassin ja yleensä ainakin puoli tuntia menee johonkin omituiseen pyörimiseen ja itsekin pitäisi ehditä syödä. Eilen päivällisenä oli omena, mutta illalla tuli mässättyä sen verran, että olen vieläkin ihan täynnä. Itseni saan kuosiin ihan ylinopeasti ja vaikka vaatemääräni välillä käy ahistamaan, niin eipä tarvitse miettiä, mitä laittaa päälle, koska aina löytyy jotain. Asupostaus tulossa myöhemmin, mutta en uskalla luvata milloin. Ensi viikolla on nimittäin kirppishommia ja vaikka sanoinkin, että en ehdi hinnoitella tavaroita, niin varasin pöydän lähistöllä olevalta kirppikseltä. Toivon, että joku tulisi minua ensi viikolla vähän jeesaamaan arjessa, jotta ehdin hinnoittelut tehdä ja kaikki muutkin asiat, jotka huutaa tekemistä. Joulukoristeitakin olisi kiva laitella ja tajusin juuri, että en ole ikinä jättänyt koristelua näin myöhään! Jospa joku kotitonttu laittaisi koristeet puolestani.

Vauvan hammaskipuilu on nyt helpottanut vähän ja ikenestä pilkistää terävä valkoinen kruunu, hammas siis puhkesi torstai-iltana. En tiedä, liittyykö vauvan nuhaisuus hammasteluun vai onko vauvalla jokin miniflunssa, koska hän on kovin räkäinen, rohisee ja yskii, äänikin on painuksissa ja pikkuinen on surkean uninen ja ihan hömelön näköinen. Kuumetta ei onneksi ole ja ihan virkeästihän vauva touhottaa, mutta hän vaatii normaalia enemmän syliä.

Mutta nyt siihen arvontaan. On vähän ikävää käyttää liian usein sanontaa "minun oli tarkoitus", mutta nyt vaan on niin, että minun oli tarkoitus kuvata reliaabeli ja validi arvontatilanne videolle. Kamerasta loppui eilen illalla akku enkä muistanut sitä ladata, joten tässä siis kännykällä otetut kuvat meidän huikeasta arvontatilanteesta, joka suoritettiin makkarin lattialla. Käytin perinteistä menetelmää ja kirjoitin osallistujien nimet lapuille. Vauva toimi onnettarena ja rohmaisi yhden lapun, jossa luki Elisabet. Make-up Blender lähtee siis Elisabetille, onnea voittajalle :).


Nyt toivotan hyvää ensimmäistä adventtia ja lähden leipomaan isänpäiväkakkua! Tällainen kiva kolmen viikon viive on elämässäni ja olisi aika jees, jos saisin joskus kirittyä viiveen kiinni... Joulua juhlin varmaan tammikuussa :D

perjantai 20. marraskuuta 2015

Energeettiset kuulumiset ja Make-up Blender -arvonta

*Postaus sisältää mainoslinkin*

En kovinkaan usein kirjoittele blogiin kuulumishöpötyksiä, koska minusta ne ovat vähän turhia. Minulla on usein jokin ajankohtainen aihe tai jokin muu juttu, josta haluan kirjoittaa ja olen ajatellut, että omat kuulumiseni ovat jonninjoutavaa lätinää. Minun on vaikea ymmärtää, että tuntemattomat ihmiset olisivat kiinnostuneita toisten tuntemattomien kuulumisista ja silti juuri kuulumisjutut ovat blogeissa suosittuja. Itsekin niitä luen, koska nyt nyt kotiolijana on mukavaa lueskella, mitä muut äidit vauvojensa kanssa puuhaavat ja miten arki sujuu. Minulla kun ei ole äitikavereita, joiden kanssa voisin asioista puhua ja haen vertaistukea blogeista. Onhan toisten elämästä lukeminen vähän sellaista "tosi-tv"- tyyppistäkin. Ihminen kun on luonnostaan utelias olio! Sain myös erään ajatuksen, jonka vuoksi tässä nyt kirjoittelen höpötystä... Täällä kirjoitin selfieistä ja siitä, että käsitykseni niistä muuttui. Referaattina siis, että nyt ajattelen, että selfiet ovat mahtavia, koska niissä on ainutlaatuinen ihminen. Ajattelin vähän samaan tapaan, että voin kyllä kirjoittaa vaikka ruokaohjeita ja kosmetiikkapostauksia, mutta niitä voi kirjoittaa moni muukin. Kukaan muu ei kuitenkaan voi kirjoittaa minun kuulumisiani - minun ihan omia, ainutlaatuisia kuulumisiani. Sitten pohdin myös, että miksi minä väheksyn kuulumispostauksia. Eikö juuri se, mitä ihmiselle kuuluu, ole ihan hurjan tärkeää? Toivottavasti tajusitte, mitä tarkoitan.

Ajattelin nyt kirjoittaa kuulumisiani myös siksi, että monet hyvät ystäväni lukevat blogiani. Viime aikoina en ole ehtinyt kirjoitella meilejä enkä oikein soitellakaan. Olin kaksi viikkoa kuumeessa, aika korkeassakin, ja nyt olen sitten yrittänyt tehdä kaikkea sitä, mikä jäi kuumeilun takia tekemättä. Lisäksi tässä on ollut "pari muuttujaa", lainatakseni Napapiirin sankarit -elokuvassa käytettyä ilmaisua. Mutta ei niistä sen enempää, sillä tänään on perjantai, olen energiaa täynnä, ulkona on ihana, talvinen sää ja vauva täyttää tänään 8 kuukautta!

Olen energeettinen siksi, että olen nukkunut koko yön heräämättä kertaakaan! Kävin viime yönä nukkumaan puolen yön maissa ja kun heräsin, oli vielä hämärää ja ihmettelin, miksi huippuimuri (eli sellainen huriseva laite, joka lähtee kerrostalossa päälle aamulla ja muutaman kerran päivällä) on päällä keskellä yötä. Katsoin kelloa ja se oli puoli kahdeksan! Voi hyvä tavaton! Olin ihan hämmästynyt ja epäuskoinen, etten ollut herännyt yöllä kertaakaan. Oli ihan uskomatonta olla aamulla pirteä. En muista, milloin olisin nukkunut noin hyvin... En kovinkaan montaa kertaa viimeisen kymmenen tai oikeastaan parinkymmenen vuoden aikana. Lapsena ja nuorena nukuin hyvin, mutta vuonna 1997 aloin nukkua katkonaisesti ja pätkittäisistä yöunista tuli minulle normi. Muistan elävästi sen, että vuonna 2009 Italian reissulla nukuin 10 tuntia heräämättä. Siihen asti olin ollut sitä mieltä, että en kykene kunnollisiin yöuniin. Sitten alkoi sisäilmaoireilu ja nukuin ihan järkyttävän huonosti kokonaiset neljä vuotta. Että siihen verrattuna en missään vaiheessa pelännyt valvomisia vauvan kanssa. Ajattelin ja ihan tiesin, että vauvavalvomiset eivät olisi mitään sisäilmahelvettiin ja ns. kuolemanväsymykseen verrattuna. Nyt kun vauva on 8 kuukautta, niin voin todeta, että en ole edes ollut mitenkään yliväsynyt. Toki välillä, mutta kyllä töissä oleminenkin väsyttää. Nyt marraskuun pimeydessä olen ollut kiitollinen siitä, että olen saanut nukkua aamulla pitkään eikä minun ole tarvinnut raahustaa ylös ennen kuutta. Eikä minulla ole ollut mitään älytöntä kaamosväsymystäkään - sellaisesta kun olen männä vuosina kärsinyt. Minusta ulkona on ollut kaunista ja jotenkin taiteellista ja olen joka päivä ihastellut marraskuun maisemia.

Vielä nukkuma-asioista sen verran, että vauvahan on nukkunut hyvin jo monta kuukautta ja minua huvittaakin kysymys: "Joko vauva nukkuu täysiä öitä?". Huvittaa siis siksi, että vauva kyllä nukkuu, mutta äiti ei ja toivoisin, että joku kysyisi, että miten äiti saa nukuttua. Vauva nukahtaa viimeistään puolenyön maissa, aamuyöllä vaihdetaan pissivaippa, koska vauva alkaa ähkiä ja vaatii vaipanvaihtoa, sitten vauva pistää pään tyynyyn. Yleensä hän haluaa jatkaa unia jo kesken vaipanvaihdon ja yrittää kierähtää masulleen tai kyljelleen ja närkästyy, kun minä nyvin vielä vaippaa. Sitten hän nukkuukin yleensä aamukahdeksaan-yhdeksään. Joskus vauva syö yöllä, mutta hyvin harvoin. Kuulostaa siis siltä, että minun pitäisi olla itsekin hyvin nukkunut ja pirteä. No, en ole ollut. Viime aikoina on ollut kova stressi monista eri syistä johtuen enkä ole saanut unta ja olen heräillyt öisin. Lisäksi kuumeilun aikana oma unirytmi meni sekaisin, koska nukuin huonosti, aamulla torkkuilin pitkään ja oli pakko yrittää levätä myös päivisin, mikä kostautui niin, etten saanut illalla kunnolla unta. Nyt kun olen parantunut, niin olen sitten tohottanut kaikkea sitä, mikä jäi parin viikon aikana tekemättä. Olisin kipeästi arjen avun tarpeessa ja vaikka pärjäänkin oikein hyvin, niin arkiapu vähentäisi kuormitustani ja olisi joskus illalla kiva vaikka istahtaa puoleksi tunniksi ja töllöttää telkkaria ja jossain välissä rentoutuakin.

Nyt minulla on ihan uskomattoman pirteä ja jaksava olo ja aamulla oloani piristi vielä se, että oli tullut lunta. Tänä vuonna en ole oikein tavoittanut joulufiilistä, vaikka yleensä alan odottaa joulua jo syyskuussa, koska olen vähän joulukahjo. Epäilin jo, että joulufiilistä ei tänä vuonna tulekaan, mutta sieltähän se tuli tänä aamuna ja pistin joululaulut soimaan! Olisi ollut ihanaa ryhtyä virittelemään joulukoristeitakin paikoilleen, mutta velvollisuudet haittaa harrastuksia... Lupasin tänään käydä läpi opetussuunnitelmaluonnosta ja sitä teinkin koko aamupäivän. Illalla tsekkaan vielä kirppiskamat huomiselle Blogikirppikselle ja hinnoittelen joitain tuotteita valmiiksi. Veikkaan kirppikselle ruuhkaa ja kaupankäyntiä jouduttaa, jos joissain tuotteissa on hinnat valmiina. Kirppiskamat oli onneksi minulla valmiina, mutta minun piti käydä varastosta hakemassa henkarit ja vaaterekki ja sain päähäni, että siivoan häkkivarastokopin siinä samalla. Siinä samalla? Eli: Hei mitä jos mie iha äkkiä käyn sen varaston siivoomassa... Ai herranen aika, kun täällä on tavaraa... Jaa, oliko mulla tällanen lamppukin, en muistanutkaan. Pitää kuvata tääkin ja pistää kirppisryhmään lahjoitettaviin tavaroihin... Ai nii, no nythän mie haen parvekkeelta ne tavarat tänne ja voi jumpe, tää on jo kolmas kerta kun juoksen rappuja ylösalas... Mitä kello on, oho se on jo yheksän... Kerkeisinköhän laittaa vielä joulukyntteliköt... Hitsi, täähän oli jo viime vuonna rikki... Mut keittiön kynttelikön ainakin saan paikalleen... Ei hiiskatti, missä on yks jatkojohto?...

Tänään pitäisi vielä juhliakin, sillä vauva täyttää 8 kuukautta! Voi hyvä tavaton, miten aika rientää! Minun on vaikea sisäistää, että pikkupapu on jo noin "vanha", sillä pidän häntä monta kuukautta nuorempana ja purkkiruokia ostaessa täytyy ihan muistuttaa itseä, että en katsele 4 kk ikäiselle tarkoitettuja sapuskoja. Poikanen kasvaa hienosti ja on innokas ja superiloinen vesseli, joka mönkii lattialla reippaasti ja notkistelee peppu pystyssä siihen malliin, että kohta lähtee konttaamaan. Juttua tulee kovasti ja ättä-tättä äbä-bäbä-böblön-böö tarkoittaa vauvakielellä varmaan jotain tärkeää. Äbbä tarkoittaa ilmeisesti ruokaa, koska usein tuo äbbä kuuluu ennen kuin aletaan syömään.

Nyt kun olen näin intoa täynnä, niin ajattelin järjestää pienen arvonnan... Tilasin Ihonhoidon ihmesienet eli Konjac Sponget ja samalla laitoin tilaukseen supersuositut Hyvän Olon Maailman Make-up Blenderit eli suomeksi meikkimunat. Pakkauksessa oli kaksi meikkimunaa ja toista kokeiltuani totesin, että minulla ei ole toiselle käyttöä... Make-up Blendereistä olen kuullut vain pelkkää hyvää ja hehkutuksia toistensa perään, mutta taitaa olla niin, että ne sopivat vain täydelliselle iholle. Ei meikkimunassa mitään vikaa ollut, mutta mielestäni sitä oli hankala käyttää eikä meikistä tullut sen kummempi kuin ilman sitä ja lisäksi saan meikin sutaistua helpommin ja nopeammin ilman sientä, joka pitäisi pestä joka käytön jälkeen. Taidan olla ainoa, johon meikkimuna ei tehnyt suurta vaikutusta. Make-up Blender on hajuton, myrkytön, hypoallergeeninen ja kierrätettävä ja sen avulla pitäisi saada unelmankevyt, tasainen, kestävä ja ihon virheet peittävä meikkipohja. Sillä voi upeasti sekoittaa värejä, jotta saa kauniit varjostukset. Minun paperinvalkoiseen naamaani ei varjostuksia tehdä, vaikka olisi minkälainen meikkisieni, sillä aurinkopuuteri ja muut varjostustutotteet näyttävät ihollani likaläikiltä. Tämä ei ollut nyt kovin hyvä "myyntipuhe", mutta jos meikkimuna kiinnostaa ja haluaisit kokeilla sitä, niin nyt kannattaa osallistua arvontaan, sillä arvon käyttämättä jääneen meikkimunan.

ARVONTAAN VOIT OSALLISTUA NÄIN:

Kerro kommenttikentässä, mitä sinulle kuuluu.
Kommentoimalla saat yhden arvan.

Toisen arvan saat jakamalla arvontaa Facebookissa.

Kolmannen arvan saat olemalla blogini lukija (nyt kannattaa siis liittyä lukijaksi :).

Voit siis saada yhteensä kolme arpaa.

MUISTA jättää sähköpostiosoitteesi kommenttikenttään, kiitos!

Arvontaan voit osallistua TIISTAIHIN 24.11. KLO 20 ASTI.
ONNEA ARVONTAAN JA MUKAVAA VIIKONLOPPUA :)


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Suosittu blogikirppis taas Jyväskylässä

Tiedoksi kaikille kirppistelijöille ja muillekin, että huippusuosittu blogikirppis pidetään tämän viikon lauantaina Jyväskylän Veturitalleilla. Kulttuuriyhdistys TUFF järjestää kirppiksen yhdessä bloggaajien kanssa ja TUFF pitää myös kahvilaa ja paikalla on myös DJ:t takaamassa pirteän meiningin. Ja arvatkaas mitä? Minäkin olen myymässä!

Olen keräillyt jo jonkin aikaa myytävää tavaraa kaappieni kätköistä ja ollut vähän tuskissani, koska en ole päässyt niitä mihinkään myymään. Itsepalvelukirppiksiä on tässä aika lähelläkin, mutta minulla ei ole aikaa hinnoitella eikä ravata joka päivä pöytää järjestelemässä. Ajattelin jo, että pidän kotikirppiksen ja mainostan sitä sanoilla: "Entinen himoshoppaaja myy vaateaarteistoaan!" Olen ollut joskus ultimate-himoshoppaaja ja nykyisin tuntuu aika hullulta ajatella entistä elämäntapaani. Jossain vaiheessa kaverini tituleerasi minua Jyväskylän Carrie Bradshaw'ksi ja onhan siinä vinha perä. Mutta nyt "Mä en tahdo olla enää Carrie" ja pistän myyntiin  aikamoisen kasan kaikkea sitä, mitä olen shoppaillut: upeita juhlavaatteita, (erityisesti pikkujouluihin sopivia!), laukkuja, kenkiä, boutique-löytöjä, reissuilla tekemiäni ostoksia, neuleita, hyviä arkivaatteita... On toppia, paitaa, hametta, takkia, nahkatakkeja ja housuja. Tein laukkujen ja korujen kohdalla superinventaarion ja nyt raaskin luopua sellaisistakin jutuista, joita olen ennen säästellyt. Olen tehnyt aika hurjan diilin, joka menee niin, että en saa ostaa mitään ennen kuin entiset kirppiskamat on myyty ja tällainen diili kyllä pistää innokkaasti myymään tavaraa! Tarkoitus ei ole, että myyn entisiä pois, että pääsisin ostamaan uutta vaan tuon diilin takana on ajatus siitä, että ihminen pärjää hyvin vähällä ja halusin vähän haastaa itseäni.

Vähän haikein mielin laitan joitain vaatteita myyntiin, etenkin kun olen yleensä tehnyt hankinnat sillä ajatuksella, että käytän niitä vuosia ja jos ostain jotain ihanaa, niin yleensä tykkään siitä vielä monen vuoden jälkeenkin... Mutta enhän minä mistään tiennyt, että en pysy sutjakkana ja on hyvin epätodennäköistä, että laihdun entisiin mittoihini eli 15 kilon verran. Mielestäni on turhaa lojuttaa vaatehuoneessa vaatteita tilaa viemässä ja odottamassa laihtumisihmettä.

En ole koskaan päässyt blogikirppikselle, mutta tiedän, että kirppis on tosi suosittu ja ulkona on ollut ostajia ihan jonoksi asti ja pöydät ja rekit ovat tyhjentyneet yhdessä hujauksessa. Myymässä on paikallisia, suosittuja bloggaajia, joiden pöydistä löytyy varmasti uudenveroista tavaraa. Kuten minunkin pöydästäni, sillä monia vaatteitani ei ole kovinkaan montaa kertaa käytetty. Tarkoitukseni on päästä tavaroista eroon, joten en ainakaan ylihinnoittele. Kannattaa tulla paikan päälle tsekkaamaan ja tekemään löytöjä! Tapahtuman Facebook-sivuilta löydät listan myyjistä ja lisätietoja.

Tässä esimaistiainen siitä, mitä minun pöydästäni lauantaina löytää (yhden jättikassillisen, yhden pahvilaatikon ja yhden kenkä- ja laukkukassillisen verran):

Nähdäänhän lauantaina :)

lauantai 14. marraskuuta 2015

Miksi rukoilen Pariisin puolesta?

Luin illalla pikaisesti Iltalehden uutiset ja ajattelin, että voi hyvänen aika, että taasko Pariisissa terrori-isku... Sitten nukuin yöni erittäin hyvin ja nukuin erittäin piiiitkään ja aamulla heräsin tyynenä, mutta huomasin ajattelevani hyvin voimakkaasti, että olisipa maailmassa rauha. Minua itketti kamalasti ja ihmettelin, että mikä mättää, koska minulla oli kuitenkin muuten levollinen ja hyvä olo. Minulla oli tarve lähettää rauhan ja rakkauden ajatuksia johonkin ja sitten tein kuten joka aamu eli sanoin itselleni, että tänään olen onnellinen ja tästä tulee ihana päivä ja pohdin hetken kaikkia niitä asioita, joista olen kiitollinen.

Sitten tsekkasin Instagramin, joka oli täyttynyt erilaisista Eiffel-tornin kuvista hashtagilla #prayforparis. Luin uutiset ja järkytyin enkä vieläkään oikein sisäistä asiaa... Otsikot olivat toinen toistaan järkyttävämpiä ja syy, miksi asia koskettaa minua, on se, että Pariisi on minulle hyvin rakas kaupunki. Olen käynyt siellä vain kerran, mutta mielessäni olen siellä jatkuvasti ja haluaisin sinne uudelleen - tai ainakin tähän asti olen halunnut. Olen sen verran maailmalla reissannut ja rajaton, että voin ajatella, että minä tai joku ystäväni olisi jopa voinut olla Pariisissa terrori-iskujen aikana! Minulle on ihan sama, missäpäin maailmaa tuollaista tapahtuu, mutta Pariisi on niin lähellä ja siksi nuo tapahtumat minua koskettavat. Pariisilaisten henki ei ole sen arvokkaampaa kuin kenekään muunkaan henki, mutta koska kyseessä on minulle läheinen kaupunki Euroopassa, tuossa ihan nurkan takana, niin asia koskettaa. Ainahan on niitä, jotka tällaisissa tapauksissa sanovat, että no niin, maailmassa kuolee joka päivä nälkään/sairauksiin jnejne. paljon ihmisiä, että miksen sure heidän puolestaan. Tietysti suren, kuulkaa kun kannan sydämessäni koko maailman surutaakkaa välillä! Mutta juuri tällaisina hetkinä  me voimme keskittää ajatuksemme tiettyyn kohteeseen. Ja minun sydämessäni riittää myötätuntoa Indonesian tulipaloissa kuolleille uhanalaisille eläimille, nälkäänäkeville lapsille ja pariisilaisille perheille, jotka ovat menettäneet nyt läheisensä. 

Minunlaisen hipin on vaikeaa ymmärtää terrori-iskuja ja vihaa, mihin ikinä viha sitten kohdistuukaan. Hippinä ajattelen, että meidän tulee keskittyä rakkauden ja rauhan ajatuksiin ja ne, jotka rukoilua harrastavat, voivat rukoilla. Aika moni miljoona muukin rukoilee tällä hetkellä Pariisin puolesta. Ja tästä päästään siihen, että joku on sanomassa, että no ei se Jeesus sieltä saavu pelastamaan eikä kuolleita herätä henkiin. Se ei olekaan pointti vaan se, että me, jotka uskomme johonkin korkeampaan, haluamme ajatella, että maailmaan tulisi joskus rauha, että kaikella on tarkoitus ja sitäpaitsi, rukoilemisesta tulee joillekin hyvä olo. Tiedän kyllä, että nyt ollaan myös sanomassa, että uskontohan on kaiken pahan alku ja juuri ja Suomessakin on niitä erimaalaisia ihmisiä jotka huutelee tuolla ohikulkijoille salamaleikkum ja niitä tulee koko ajan lisää varmaan terrroristeja jokainen pitäs pistää rajat kii blaablaablaa... Ja minä sanon taas kerran tähän vain yhden sanan: Imagine ♪

Tämä aamu alkoi hyvin synkissä tunnelmissa, mutta juuri siksi aion olla tänään superekstrakiitollinen kaikesta siitä, mitä elämässäni on. Olen toki kiitollinen joka päivä, mutta tänään meistä jokaisen on syytä olla erityisen kiitollisia siitä, että elämässämme on asiat kuitenkin aika hyvin. Peace & love ♥ 



keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Ajatus, joka muutti käsitykseni selfieistä

Kun ostin uuden puhelimen, niin en löytänyt siitä kovinkaan helposti numeroidennäpyttelytoimintoa. En myöskään mitenkään näppärästi löytänyt kaikkia tarpeellisia asetuksia, mutta arvatkaas mikä oli helppoa? Selfieiden ottaminen! Kyllä on kuulkaa monta kätevää toimintoa heti löydettävissä! Jos laittaa tietyn asetuksen päälle ja sanoo Smail, Kimchi, Cheese, Whisky tai LG (eltszii), niin kamera ottaa selfien! Toimii myös sanoilla "vitsi", "pitäskö", "mitäs sie", "mälsää", "bantsu" (=banaani), ja lapseni lempinimellä. Klikklikklik kuului vaan puhelimesta ja ihmettelin, että onpas omatoiminen kännykkä, kun ottaa kuvia ihan issesseen. Sitten älysin ottaa toiminnon pois päältä. Kamerassa on myös gesture-toiminto eli jos avaan käden ja suljen sen nyrkkiin, niin kamera ottaa kuvan. Kun kameraa pitää niin, että näyttöruutu on itseen päin, niin puhelimen takana olevasta volyyminäppäimestä painamalla saa otettua kuvan erittäin ergonomisesti. Puhelin on myös selfiekeppiystävällinen! Voi jukra, miten pärjäisinkään ilman moista toimintoa (huomaa sarkasmi).

Olen ollut arka ottamaan selfieitä ja tietysti olen pohtinut, että miksi. Minusta selfiet ovat vaan jotenkin narsistisia enkä pidä siitä, että itseä tuodaan korostetusti esille. Mutta onko selfieiden ottaminen sitä vai vaan huoleton nykyilmiö? Olen vanhempaa sukupolvea ja (kai vanhanaikainenkin) ja selfiet ja myös älypuhelimet ovat minulle uusi juttu. Minun nuoruudessani kuvan ottaminen tarkoitti sitä, että mallattiin itsemme johonkin hyvään asentoon, päjötettiin ja hymyiliin kuvassa, odotettiin, että kameran rullan 24 kuvaa tuli täyteen ja sitten kuvat vietiin kehitettäväksi. Aikaväli kuvien ottamisesta niiden näkemiseen oli yleensä ueampi kuukausi. Ei siis ihmekään, että minusta on vähän outoa räpsäistä kuva, nähdä se heti ja voin vielä jakaa kuvan monen eri kanavan kautta reaaliajassa kavereilleni ja jopa toisella puolella maapalloa oleville ihmisille.

Selfiekulttuuri on poikinut ikäviä ääri-ilmiöitä ja on ihan uskomatonta lukea uutisia siitä, miten joku on syöksynyt kuolemaan ottaessaan selfien. Kunnia ja rauha kaikkien kuolleiden sieluille ja toivon, että kukaan ei tästä loukkaanu, mutta eikö ihmisten itsekeskeisyydellä ole enää mitään rajaa? Selfiekuolemat kuvastavat mielestäni nykyaikaa hyvin karulla tavalla. En tiedä, miksi minulle nousee tätä ajatellessa Titanic mieleen... Ehkä kaikessa itsekeskeisyydessämme ajattelemme, että olemme unsinkable... Tottakai selfiet edustavat itsekeskeisyyttä, koska kuvassa on oma itse. Enää ei riitä, että otetaan kuva muistoksi vaan pitää itse olla kuvassa. Sitten voi käydä niin kuin minulle ja matkakumppanilleni Versaillesin puistossa... Tarkoitus oli mallata meidän naamat ja hulppea linna kuvaan ja kävikin niin, että kuvassa näkyy vain puistoa, taivasta ja kaksi virnuilevaa naamaa. Vaikea yrittää selittää, että kyylllä  se Versailles siellä takana on kaikessa loistossaan. 

Voi olla, että olen pohtinut tätäkin aihetta liikaa ja voi olla, että selfiet vaan kuuluvat nykyaikaan eikä niiden ottajalla ei ole sen kummempia tavoitteita kuin vain ottaa omakuva. Joillekin selfiet voivat kuitenkin olla narsismin ilmentymä ja oman itsetunnon ja minäkuvan rakennuspalikoita. Voi olla hyvinkin koukuttavaa ladata omakuvia ja tsekkailla, kuinka paljon tykkäyksiä ja ihastelevia kommentteja satelee. Aikuisella ei toivottavasti ole tuollaiseen tarvetta, mutta teinitytöt tuota harrastavat ja rakentavat minäkuvaansa tykkäyksien varaan. Tottakai meistä jokaisesta tuntuu kivalta saada kehuja ja arvatkaas, olinko minäkin yhden sekunnin sadasosan täpinöissäni, kun joku ihan törkeän komea mies oli Instassa kommentoinut kuvaani sanalla "Wow". Täpinäni kesti todella vain sekunnin sadasosan, koska kerkesin heti ajatella, että varmaan homo. Ja niin hän olikin! Ja jotta nyt en saa seksuaalivähemmistöjen vihoja niskaani, niin selitän, mistä homoajatukseni johtui. Ihan puhtaasti siitä, että heteromiehet ei laittele wow-kommentteja tavallisen näköisille kotiäideille, jotka ei vastaa yleistä kauneusihannetta. Sitäpaitsi hän oli joku yrittäjä, joka markkinoi joogabisnestään.

Olen ollut jokseenkin selfievastainen kaikista edellä mainitsemistani syistä johtuen. Instagramista luin kuitenkin erään ajatuksen, joka muutti käsitykseni.  Se oli englanninkielinen enkä muista sanasta sanaan miten se meni, mutta idean voin kertoa. Se meni jotenkin näin: "Taivas ja puut ja kukat on kauniita ja ainutlaatuisia nekin, mutta on vain yksi sinä. Ja minä haluan nähdä, miltä juuri sinä näytät tänään, koska olet ainutlaatuinen! Minusta on kiva nähdä, miltä ystäväni tänään näyttävät." Olin ihan, että vau, tuolla tavalla en ole ikinä älynnyt ajatellakaan! Totesin, että minustahan on oikeasti ihan hirmu kiva katsella muiden selfieitä, koska näen niissä sellaisten ihmisten kasvot, joista välitän. On myös kiinnostavaa katsella tuntemattomien ihmisten selfieitä, koska olen loputtoman kiinnostunut ihmisistä ja Instagramissa seikkaillessa on kiva huomata esim. se, että jollakulla australialaisella kotiäidillä voi olla meneillään ihan samoja juttuja kuin minulla. Puhumattakaan siitä, mikä fiilis tulee päivään, kun käy eka kerran Instassa ja ruudulle lävähtää Giulio Berrutin selfie... Kyllä, seuraan Giuliota, koska mielestäni elämässä pitää olla kuolattavan komeita miehiä kauniita asioita.

Välillä pohdin, että mitä ihmiset hakevat sillä, että he jakavat päivässä useita kuvia enkä ymmärrä sitäkään, että jaetaan ne kaikkein karmeimmat kuvat, vaikka arkirealismia kannatankin. En kylläkään tiedä, kumpi on pahempaa, se että jaetaan ihan kaamea omakuva vai se, että jaetaan vimpan päälle duckface-selfie...Voiko nimittäin olla typerämpää ilmettä kuin duckface? Ei. En voi käsittää sen suosiota, mutta enpä minä käsitä monia muitakaan nykyajan suosikkijuttuja. Tähän kuvaan yritin muodostaa duckfacen, mutta en ihan onnistunut. Näytän vaan tylyltä. Tietääkö kukaan muuten, mistä tuo ankkanaamavillitys on saanut alkunsa?

Facebookissa on nyt ollut useita selfiehaasteita ja ne ovat olleet kivoja, koska niihin on osallistunut sellaisiakin ihmisiä, jotka ei yleensä selfieitä jaa. Arkiselfie-haaste on ollut erityisen kiinnostava, koska siinä ihmiset jakavat haasteen nimen mukaisesti arkikuvia eikä sellaisia, että ollaan tälläydytty varta vasten selfien vuoksi. Toki toiset meistä tälläytyy ihan arkenakin... Tässä kännykkäkameralla otettu arkiselfie, jonka otin väsynytrikkipoikkistresssaantuneessa tilassa ja kuumeessa ja ajattelin, että lataan sen näkyville, niin ihmiset tajuavat, miten riutunut olen. Ja höh, ihan virkeältähän minä tuossa näytän, mitä nyt silmät vähän lupattaa. Ehkä rakeinen kuva vähän valehtelee, mutta voin kyllä sanoa hyvinkin itsekeskeisesti, että tuosta kuvasta tuli hyvä mieli, kun en näyttänytkään niin pahalta kuin luulin ja siinä tilassa olisi pitänyt näyttää.

Selfiet eivät ole minulle edelleenkään mikään selviö ja arastelen niitä edelleen, kuten arastelen muutenkin valokuvissa olemista. Mutta nyt olen ryhtynyt suhtautumaan selfieihin vähän huolettomammin ja ajattelen, että todellakin on olemassa vain yksi minä ja olen ihan superihanan ainutlaatuinen! Haluan myös nähdä kuvia kavereistani ja ilahdun aina heidän selfieistään, joten jakakaas ahkerasti kuvia itsestänne, niin voin tykkäillä :)

Mitä sinä ajattelet selfieistä? Onko sinusta ihan luonnollista ja normaalia olla käsi ojossa ja ottaa omakuvia (minusta se on aina vähän hassua)?

maanantai 9. marraskuuta 2015

Kotimaista, eettistä ja ekologista sekä superihanaa: Melli EcoDesign & Hilla Clothing

*Tämä ei ole yhteistyöpostaus vaan vain vinkki erinomaisista lastenvaatteista :)
Kaikenlaisia uusia puolia sitä voi itsestään löytääkin, kun saa vauvan... En ole koskaan ollut kuosihullu enkä lastenvaatehullu, mutta nyt olen kumpaakin. Tämä ei tarkoita sitä, että shoppailisin himona lastenvaatteita, koska olen sitä mieltä, että vaikka maailmassa on kaikkea ihanaa, niin minun ei tarvitse omistaa sitä kaikkea. Mielenkiinnolla kyllä seuraan lastenvaatekeskusteluja ja itsekin otin kantaa ja tsekkaan jopa bloggaajien päivitykset uusimmista mallistoista. Tähän mennessä mikään trendikäs merkki ei ole minuun kolahtanut ja suurin osa huippusuosituista lastenvaatteista on mielestäni rumia, en vaan tykkää. Tosin en ole kovinkaan kranttu sen suhteen, mitä vauvalleni puen ja suurin osa vauvanvaatteistamme onkin käytettynä ostettuja/saatuja ja lahjaksi saatuja. Olen myös autuaan tietämätön monista lastenvaatejutuista ja saattoipa olla niin, että vauvalla oli viime kerralla vauvakerhossa yöhaalari päällä! Mistäs minä tiedän, mikä on yöpuku ja mikä on peruspotkupuku, ne kun näyttävät ihan samalta. 

Ostelen lastenvaatteita harvoin ja siihen on monta syytä. Suurin syy on tuo aiemmin mainittu eli kierrätyksen harrastaminen ja toinen syy on se, että minulla on kohtalaisen tiukat kriteerit. Vaatteen pitäisi olla kivannäköinen, eettinen ja ekologinen ja mielellään kotimainen. Olinkin enemmän kuin ilahtunut, kun löysin Melli EcoDesignin vaatteet kesällä. Sitten sattuikin niin, että tehtaanmyymälässä Jyväskylän Palokassa oli asiakastapahtuma ja minä porhalsin sinne ja yllätyin. Olin yllättynyt siitä, miten erityylisiä kuoseja on ja siitä, että miten monista tykkäsin ja että kaikki vaativat kriteerini täyttyivät ja jopa ylittyivät. 

Olin hämmästynyt siitä, miten moni asia vaatteiden tuotantoketjussa on otettu huomioon. Vaatteet valmistetaan GOTS-ekosertifioidusta luomupuuvillasta ja GOTS-standardi takaa sekä ekologisuuden että eettisyyden. Kankaat ja  vaatteet suunnitellaan ja valmistetaan Suomessa ja minulla kesti hetki tajuta, että vaatteen koko tuotantoprosessi eli leikkausten ja kuosien suunnittelu, kankaiden valmistus ja ompelu todellakin tapahtuu kotimaassa! Vaatteilla onkin kotimaisuudesta kertova Avainlippu-merkki. Suomen nykyisessä taloustilanteessa olisi äärettömän tärkeää tukea kotimaisia yrityksiä ja toivon todella, että tällaisia yrityksiä kannatetaan - loppujen lopuksi kyse ei ole muusta kuin valinnasta.

Mielestäni Melli EcoDesignin kuosit päihittävät monet trendimerkit persoonallisuudellaan. Minun piti ihan ajattelemalla ajatella sitä, että joku ihan oikeasti suunnittelee ja piirtää kuviot. En ole koskaan nimittäin sellaista ajatellut ollenkaan! Ihan mieletöntä, että jollakulla on mielikuvitusta ja taiteellista lahjakkuutta, että pystyy tuollaista tekemään. Jokuhan siis ketjuliikkeidenkin vaatteet suunnittelee, mutta minä pöhelö en tosiaankaan ollut ikinä ajatellut noin pitkälle. 

Melli EcoDesignin vaatteissa on huomioitu vauvojen herkkä iho ja materiaali on erityisen pehmoista puuvillaa. Eron huomaa, kun vertaa vaatteita esim. joihinkin marketvaatteisiin tai monta kertaa pestyihin kirppisvaatteisiin. Väriaineet ovat Öko-Tex 100 -standardilla merkittyjä, turvallisia ja allergisoimattomia. Kemikaaliyliherkistyneenä nämä asiat ovat minulle hyvin tärkeitä ja olen sitä mieltä, että kaikkien lastenvaatteiden pitäisi olla tuollaisia. Pidän tärkeänä myös vaatteiden kestävyyttä, koska mitä hyvänsä tuotetta käyttäessä pitäisi laskea koko elinkaari. Ekologisuuden idea lössähtää vähän, jos luomuvaatetta käytetään vain kerran tai pari. Melli EcoDesignin vaatteiden käyttöikä on pitkä, koska esim. bodyissa on tuplakoot. Hiharesoreiden avulla hihoihin saa pituutta ja haaraneppareita on kaksi riviä. Erityisen hyvää on myös se, että monet kuosit sopivat sekä tytöille että pojille ja vaatteita voi siis kierrättää sisarusten kesken. Vielä on mainittava se, että Melli EcoDesign tekee keskosvauvoille sopivia vaatteita, joissa on huomioitu pienokaisten herkkä ja ohut iho eikä vaatteissa ole esim. sivusaumoja. Voi hitsi, kun olisin keväällä tiennyt vaatemerkin olemassaolosta, niin olisin varmasti pyytänyt jotakuta piipahtamaan myymälässä ja hakemaan pienelle poikaselle jonkin ihanan vaatteen tai ylihellyttävän unipussin. Eihän meidän vauva mikään keskonen varsinaisesti vissiin ollut mutta pikkuinen kirpputirpsukka kylläkin ja pienimmätkin hänelle hankitut vaatteet olivat aivan liian suuria.

Samassa myymälässä myydään myös HillaClothingin vaatteita, joita voi ostaa myös Prismoista ja tietenkin tilata verkkokaupasta. Tämänhetkinen ihastukseni Hillalta on mustavalkoinen Metsän eläimet -kuosi, josta ostinkin söpöt pikkutumput.

Eläinkuosista on myös olemassa muita vaatteita ja kypärämyssy, joka on nyt verkkokaupassa tarjouksessa ja voi olla, että myssy lähteekin tilaukseen. En tiedä, mikä kypärämyssyissä on mielestäni niin ylisöpöä... Ehkä se, että kun sellaisen laittaa vauvalle, niin vauva näyttää erityisen vauvamaiselta (ukin eli isäni sanoin: "No nyt sie oot tosi vauva"). Ostin myös raidalliset puolipotkarit ja lyhythihaisen bodyn ja taas täytyy sanoa, että vaikka en ole raitaihminen, niin vauvoille raidat sopivat. Meillä kun poika on puettu niin neutraalin värisiin vaatteisiin, niin on kiva pitää tuollaisia "poikavauvan värisiä" vaatteita joskus. 

Tämä sydämeni sulattanut delfiinikuosi on Hillaa ja harmittelin, että vaatteista ei ollut sopivaa kokoa.

Asiakastapahtumassa oli ihan huikean hyviä tarjouksia ja oli ihan hirveän vaikeaa valita, mitä oikein ostaisin... Suurin osa kuoseista miellytti silmääni ja yritinkin miettiä, mitä oikeasti tarvitaan. Suosikkikuosini on edelleen Orange Carrots eli suloinen pupukuvio, jota löytyy myös muissa väreissä (pinkki-harmaa Raspberry Jam on syötävän iiiiihana!). Ruskea, oranssi ja keltainen ei ole ollenkaan omia värejäni, mutta vauvalla onkin ihan oma värimaailmansa ja tuollaiset vähän retrohenkiset kuviot sopivat mielestäni pikkuisille. (No jos tunnustan, niin voisin itsekin käyttää vaikka pupupipoa!). Mukaani lähti pupubody ja -peitto. Body on vielä vähän suuri ja ostinkin sen tarkoituksella reilussa koossa, koska on hyvä aina vähän ennakoida ja isompia vaatteita meillä ei vielä ole kovinkaan paljon.

Pupupeitto on ollut meillä ahkerassa käytössä. Se on pienikokoinen ja on siksi kukenut kätevästi mukana, se toimii puuhapeittona ja myös torkkupeittona ja vauva tykkää tutkia värikkäitä kuvioita. Kangas on myös turvallista lussutettavaa, vauvat kun imeskelevät kaikkea mahdollista. Vinkkinä, että Melli EcoDesignin verkkokaupassa on nyt nuo pupupeitot tarjouksessa!

Asiakastapahtuman osallistujat saivat valita lahjaksi pipon ja minä hullaannuin hauskoihin pipoihin ihan täysin ja hypistelin niitä varmaan kymmenen minuuttia, koska en osannut päättää kuosia... Päädyin Nallet rannalla -kuosiin, joka on kylläkin kesäinen, mutta tuolloinhan oli vielä kesä. Kaksi muuta myssyä on lahjaksi ostettu. Myssyjen malli on ihan huippu, mutta ikävä kyllä se ei pääse näissä kuvissa oikeuksiinsa. Resori levenee korvien kohdalta ja meidänkin touhottajalla myssy on pysynyt hyvin päässä ja pidettiin sitä ulkoillessakin alkusyksystä, koska se suojaa korvat niin hyvin. Nyt tuo nallepipo on jo jäänyt pieneksi ja aion käydä ostamassa jonkin talvisemman pipon sisäkäyttöön. Yleensähän vauva on pää paljaana sisällä, mutta joissain tilanteessa on sisäpäähineelle käyttöä. 

Tässä vielä Nallet rannalla -kuosia haalarin muodossa... Ääk ja awww, eikö ole ylisuloista? 

Vaatteita löytyy myös aikuisille, on perusraitapaitaa (myös miehille), pirteästi kuvioitua trikootunikaa ja mekkoa sekä imetysvaatteita. Meinasin hullaantua erääseen mekkoon, mutta koska minulla on shoppailulakko omien vaatteiden suhteen, niin piti jättää ostamatta. 

Olen aina vähän hukassa, kun pitää hankkia vauvalahjoja, mutta nyt ongelmani on vihdoin ratkaistu. Mikä olisikaan parempi lahja kuin ihanasti kuvioidut harsot tai lakanat? Pikkulahjaksi voi hankkia tumppuja ja myssyjä, sillä niitä tarvitaan aina. Minua ilahduttaa ajatus siitä, että voin ostaa lahjaksi tai tuliaiseksi jotain paikallista. Melkein hullaannuin ostamaan pupulakanat, mutta oltiin sovittu mummon kanssa, että hän ompelee vauvalle lakanat vanhoista lakanoista. Melli EcoDesign valmistaa myös kankaita, jos haluaa itse ommella. 

Olen Melli EcoDesign -vaatemerkistä jotenkin paikallisylpeä, on nimittäin ihan mahtavaa, että tuossa muutaman kilometrin päässä on lastenvaatetehdas, jossa työskentelevät aikuiset eivätkä lapset kuten kehitysmaissa. On myös aika kätevää, että voin piipahtaa myymälässä, josta löydän aivan varmasti jotain ihanaa - minä kun olen vähän huono ostelemaan lastenvaatteita. 

Melli EcoDesignin ja myös Hilla Clothingin verkkokaupassa on vielä ale meneillään, joten voit tehdä aika hyviä löytöjä. Nettikaupan valikoima ei ole ihan niin laaja kuin tehtaanmyymälän, joten kannattaa piipahtaa myymälässä Palokassa (Ollilantie 2). Myymälä on avoinna lauantaisin klo 10-14 ja sinne on helppo mennä, koska myymälä on ihan tien vieressä ja rakennuksen edessä on riittävästi parkkitilaa. Facebookissa kannattaa tykätä Melli Eco designin sivuista, jos haluaa pysyä kärryillä uutuuksista ja tarjouksista.

Onko Melli EcoDesignin ja Hilla Clothingin vaatteet sinulle tuttuja ja tykkäätkö noista kuoseista yhtä paljon kuin minä? Millä perusteella valitset yleensä lapsesi vaatteet? 

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Mies, josta ei koskaan pitänyt tulla isä

Tämä isänpäivä on aivan erityinen. Se on ensimmäinen isänpäivä miehelle, josta ei koskaan pitänyt tulla isä. Tällaista ei varmaan saa sanoa ääneen, mutta kun se on ihan totta. Eihän minustakaan pitänyt ikinä tulla äitiä ja nyt olen niin äitiä kuin olla ja voi. Tänä isänpäivänä on myös yksi ukki ja pappa, joilla on varmaan eri fiiliksiä kuin aiemmin... Heidän maailmassaan on nyt lapsenlapsi, joka on hurmannut heidät ihan täysin. Omat fiiliksetkin on jännät, en keksinyt mitään parempaa sanaa, mutta jännä on oikein hyvä sana kuvaamaan sitä, miltä minusta tuntuu. On jännää, että siitä miehestä, josta ei koskaan pitänyt tulla isä, tulikin ihan älyttömän hassahtanut ja rakastava isä ja että tänään on juhlittu hänen ensimmäistä isänpäiväänsä. Ihmeellinen on elämä!

Tyypilliseen tapaani ja kunnon bloggaajan tavoin minun pitäisi nyt kirjoittaa ylipitkä pohdinta isyydestä, perhe-elämästämme ja siitä, mitä ajatuksia isyys minussa herättää. Pitäisi kiitellä lapseni isää tai sitten avautua tai ruotia jotain isyyteen liittyvää. Sovitaanko kuitenkin niin, että kun olen yhden gradun isäaiheesta tehnyt, niin minun ei tarvitse enää koko loppuikänä pohdiskella isyysasioita? Ja että kun on juhlan aihetta, niin silloin juhlitaan eikä pähkäillä turhia.

Miten meillä sitten juhlistettiin isänpäivää? Valitettavasti ei ollenkaan niin kuin suunnittelin... Olen ollut nyt puolitoista viikkoa kuumeessa, välillä korkeassakin enkä sen vuoksi ole voinut tehdä mitään, mitä suunnittelin. Lisäksi tilaamani isänpäivälahjan toimitus viivästyi ja koko isänpäiväsuunnitelma, johon liittyi pari lahjaa, meni mönkään. Ne oli ihan pikkulahjoja, mutta idea vähän kuivahti, koska kyseessä oli nimenomaan sellaiset jutut, jotka pitäisi antaa isänpäivänä lahjaksi. Minun piti käydä eilen kaupungilla ostelemassa vähän erilaisia juttuja, mutta koska pienikin rasitus ja varsinkin ulkoilu nostaa kuumetta, niin oli pakko jättää väliin. Tällaisen pienen voodoo-nuken ostin vähän aikaa sitten ja ostin myös konvehtirasian, että oli edes jotain annettavaa tänään. Yleensä en tuollaisista pikkukrääsistä perusta, mutta onhan tuo pieni voodoo-olio ihan hauska ja katu-uskottavakin.

Kieltämättä aika mälsää, että suunnitelmani vesittyivät, mutta nyt ei voi mitään enkä asiaa harmittele, koska eipä harmittelu hyödytä mitään. Harmittelun sijaan keskityn siihen kaikkeen hyvään ja kivaan, mitä tänään on ollut... Olemme viettäneet perheaikaa ja käyneet mummolassa ja minusta tämä on oikein mainio tapa juhlia isänpäivää.

Minunhan piti ottaa kuva papalle tehdystä kortista, jonka eilen askartelin... Eihän siinä muuta ollut kuin kuukauden ikäisen vauvan jalanjälki sinisissä kehyksissä, että sinänsä ei mikään ihmeellinen askartelu, mutta kuitenkin. Miehen kortista sentään muistin ottaa kuvan (jonka Blogger jostain syystä kääntää vinoon, argh!). Askartelin Ressu-kortin, joita meillä on ollut tapana toisillemme antaa. Vauva oli mukana askartelussa ja minä sain taiteilla rauhassa, kun vauva kaiveli tavaroita askartelulaatikosta. Touhukas ja kaikesta kiinnostunut tapaus on tuo 7 1/2 kuukauden ikäinen mönkijä!

Miten teillä vietettiin isänpäivää? Minua kiinnostaa myös, millaisia lahjoja teillä on tapana ostaa ja miten paljon panostatte lahjoihin, hemmotteluun tai muuhun?

Nyt toivottelen hyvää isänpäivää kaikille ja menen viettämään isänpäivän illan laatuaikaa (ja ihastelemaan vauvaa, joka jaksaa telmiä muovisen lävikön kanssa :)).



keskiviikko 4. marraskuuta 2015

MIES! Muista nämä 10 asiaa, kun kumppanisi on raskaana

Pähkäilin eräänä päivänä porakone kädessä (otin poran pois laatikosta, että mies sai porata reiän seinään) naisten ja miesten rooleja. En jaksanut pohdiskella niitä sen kummemmin, mutta mielessäni lähti kytemään eräs aihe... Suurin osa blogien lukijoista taitaa olla naisia, mutta siitä huolimatta tai oikeastaan juuri siksi osoitan tämän postauksen miehille. Lähestyvä isänpäiväkin pisti miettimään erinäisiä juttuja...

Jokaisella miehellä pitäisi olla opas siitä, miten naista tulee käsitellä  Facebookissa levisi aikanaan tällainen kuva ja onhan tuo ihan hauska, vaikka epäilen vahvasti, että tuohonkaan opukseen ei olisi saatu naisten kaikkia oikkuja sisällytettyä :)


Oppaassa pitäisi olla ihan perusasioita kuten se, että kannattaa viedä naiselle säännöllisesti kukkia, muistaa merkkipäivät, kehua tasaisin väliajoin nätiksi, laittaa likaiset vaatteet pyykkikoppaan ja vaikka se, että tiskikoneen luukun voi avata ihan itse ja tarkistaa, että onko siellä puhtaita vai likaisia, ettei tarvitse naiselta kysyä. Jokaisella miehellä tulisi myös olla opas siitä, miten kohdella raskaana olevaa naista, olipa kyseessä sitten oma kumppani, kaveri tai joku muu. Tämä postaus on tarkoitettu miehille, joiden kumppani on raskaana. Miehet kun voivat olla vähän ymmällään uudesta tilanteesta ja siitä, miten tulisi toimia. Siksi kokosin tähän kymmenen asiaa, jotka jokaisen miehen tulisi pitää mielessä: 

1) HELLI 
Raskaana oleva nainen tarvitsee paljon hellyyttä, joten helli, hipistele ja silittele. Pienikin kosketus voi tuntua naisesta mukavalta ja varsinkin hartioiden ja jalkojen hieronta tuntuu taivaalliselta. Keskity vain hellyyteen ja hillitse itsesi, jos alatkin haluta seksiä. Ne hommat hoituvat tänä erityisenä aikana naisen ehdoilla. Toisaalta taas voi olla, että nainen ei siedä kosketusta, joten kunnioita tätäkin. Ja muista, että on olemassa niin kommervenkillisiä naisia, että jos he tarkoittavat kyllä, niin he sanovat ei. Nainen voi esim. tuntea olonsa ja olemuksensa epämukavaksi suuren mahansa ja ns. läskiensä takia ja kieltäytyä kosketuksesta, mutta hän voi silti kaivata hellyyttä.

2) YMMÄRRÄ JA SIEDÄ
On tärkeää ymmärtää, että nainen ei voi mielialamuutoksilleen mitään vaan äkäilyt johtuvat hormoneista. Nainen ei voi myöskään mitään jatkuvalle nälälle eikä sille, että pissalle/syömään/juomaan on päästävä hetivälittömästi. Raskaana oleva ei tunne sanaa "kohta" vaan jos hän pyytää vettä, niin sitä on saatava heti. En minäkään olisi uskonut, että fyysiset tarpeet voivat olla niin akuutteja ja kun halusin vettä, niin sitä todella piti saada heti ja meinasin hermostua, jos toinen kupeksi sadasosasekunninkin. Juoksupoika miehen ei tarvitse olla eikä missään nimessä kaikkea tarvitse sietää, mutta miehen kannattaa opetella tiukoissa tilanteissa se taito, jonka avulla naiset ovat sietäneet miehiään varmaan luolaihmisajoista asti: hampaiden pureminen yhteen ja sietäminen. 

3) ÄLÄ VERTAILE
Älä vertaa kumppaniasi toisiin naisiin. (Tämä pätee myös kaikkiin niihin, jotka eivät ole raskaana.) Eli hyvä mies, älä ikinä, missään olosuhteissa vertaa naistasi keneenkään muuhun naiseen, älä edes leikilläsi! Jos tiedät, että kaverisi veljen vaimo oli säilynyt lattamahana koko 9 kuukautta ja oli bikinikunnossa jo synnytyslaitokselta lähdettyään, niin älä kerro tätä kumppanillesi. Äläkä ikinä kehu muita naisia. Piste.

4) IHAILE
Rakasta naisen muuttunutta ulkomuotoa. Raskaus tuo mukanaan kiloja, se voi raadella kehon raskausarville, se lörpsäyttää erinäisiä paikkoja, mutta ihaile silti kumppaniasi. Jos et ole hyvä sanomaan ihailuasi ääneen, niin ihailun voi osoittaa myös pienin teoin ja fyysisin elein. Tosin suomalaiset miehet eivät taida olla hyviä näissä asioissa, mutta näitäkin taitoja voi opetella.

5) KERRO, ETTÄ RAKASTAT
Kerro usein, kuinka paljon naistasi rakastat ja kuinka paljon hänestä välität. Raskaana oleva nainen on välillä yhtä surkeaa kuin Nalle Puhin Ihaa, joka luulee, että kukaan ei välitä hänestä. Etenkin kun nainen kokee olevansa lähinnä maitovalas (katso uudelleen kohta 4).

6) PALVELE
Nainen on yleensä se ihmeellinen tehopakkaus, joka hoitaa ruoat, pyykit, siivoukset ja lievästi sanottuna kaiken. Olisiko nyt miehen vuoro passata ja palvella? Olisi. No excuses.

7) ÄLÄ SYYLLISTÄ
Älä koskaan, edes leikilläsi syyllistä naista raskaudesta tai mistään muustakaan. Raskauden mukana tulee jos jonkinlaisia, kivuliaitakin vaivoja ja naisen tulee saada niistä valittaa. Älä koskaan sano, että itsepä lapsen halusit. Raskaana olevat ja tuoreet äidit ovat yliherkkiä syyllistymään ja ikävä kyllä he voivat syyllistyä, vaikka et sanoisi mitään. Suurinta osaa nykyäitejä vaivaa huono äiti -syndrooma ja sinun tehtäväsi on tukea kumppanisi hyvää itsetuntoa ja käsitystä siitä, että hän on hyvä maailman paras äiti.

8) OLE TUKI JA TURVA
Raskausaikana nainen voi kokea epävarmuutta monista eri asioista. Tehtäväsi on tukea naista ja poistaa epävarmuuden aiheuttajat. Tärkeintä on olla läsnä ja saada nainen vakuuttuneeksi siitä, että pidät hänestä ja vauvasta huolen. Ota asioista vastuu isänä, miehenä ja tasavertaisena kumppanina.

9) AUTA
Jotkut naiset (kuten minä) ovat aktiivisia, reippaita ja pärjääviä, mutta ihan yhtälailla hekin tarvitsevat apua, vaikka sanovatkin pärjäävänsä. Älä pidä itsestäänselvänä sitä, että nainen jaksaa yhtä paljon kuin ennen. Jos sinulla on älyä, niin voit jopa yrittää ennakoida naisen tarpeita. Tosin tämä voi olla vaikeaa, sillä naiset ovat monseti hyvin ailahtelevaisia ja kun olet ajatellut, että ennakoit, niin nainen haluakin jo jotain ihan muuta.

10) NAINEN ON NUMERO 1
Sinun täytyy valitettavasti luopua joistain omista jutuistasi. Hyvä parisuhde perustuu siihen, että kummallakin on omat juttunsa, mutta raskausaikana miehen on kyettävä kompromisseihin ja jätettävä omat tarpeet, menot ja kouhotukset vähemmälle. Niihin kyllä vielä kerkiää. Isänä joudut luopumaan jostain, mutta lapsen myötä saat jotain niin kallisarvoista tilalle, että sitä ei voi mitata millään mittayksiköllä. Aseta oma itsesi ja omat tarpeesi toissijaiseksi. Tai oikeastaan sijalle 3, sillä vauva on numero 1, vauvaa kantava nainen numero 2 ja sen jälkeen hyvin kaukana tulevat kaikki muut asiat. Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu ja sen pitääkin muuttua ja jos se ei muutu eikä mies tätä tajua, niin mies on silloin epäkypsä. Parisuhteesta tulee perheyksikkö ja parasta on, jos tuo yksikkö puhaltaa yhteen hiileen.

Tsemppiä kaikille tuleville isille!

P.S. Naiset, olisiko tähän jotain lisättävää?



maanantai 2. marraskuuta 2015

Mikä blogissani kiinnostaa? Eli vähän kävijätietoja ja outoja googletuksia

Nukkumaanmenoaika oli jo ajat sitten, mutta olen niin energinen, että en haluakaan käydä vielä unten maille vaan hyödynnän aktiivisen vireystilani. Jostain syystä olen viime aikoina innostunut joistain jutuista, kuten pitkästä aikaa DIY-jutuista, sisustamisesta (kyllä, minä!!!) ja jopa bloggaamiseen on tullut uusi into. Varmaan jotkut planeetat on vaihtaneet asentoa tai sitten joku pistää juomaveteeni jotain mielialaa kohottavaa. Sitäpaitsi nyt on marraskuu ja minun pitäisi muiden tavoin märistä siitä, miten maailma on harmaa ja ahistaa. Minusta maailma on kaunis ja tänäänkin oli upea päivä! Riehaannuin niin totaalisesti, että otin jopa Instagramiin selfien. Aurinko paistoi ja vähän lämmittikin ja aah, sitä oranssia valoa, joka herättää joka soluni eloon! Haa, siinäpä on muuten selitys tämän päivän energeettisyydelle! En todellakaan ole mikään selfietyyppi, mutta nyt minulla on uusi näkökulma omakuvien ottamiseen, mutta siitä kirjoittelen joku toinen kerta!

Bloggaamisinto näkyy siinä, että olen saanut ulkoasun uudistettua, järjestettyä luonnoskansiota ja tehnyt suunnitelman tulevista jutuista ja tietysti into ihan tuntuukin reippaana fiiliksenä ja sormet loikkii näppäimistöllä ennätysvauhtia. Minulle bloggaaminen on kiva harrastus, jonka avulla pidän kirjoitustaitoa ja luovuutta yllä. Eräs tärkeä syy on sekin, että bloggaaminen pitää minut järjissäni. Kirjoittaminen on ihan oma hetkeni, jolloin suljen ympäriltäni kaiken muun ja jopa rentoudun. Kirjoittamisen aikana en murehdi mitään ja kun kirjoitan illalla, niin käyn levollisin mielin nukkumaan, sillä kirjoittaminen on vienyt ajatukset pois päivän asioista. Minusta on myös kiva lukea muita blogeja ja ihan yleensäkin seikkailla blogimaailmassa.

Siinä missä minulla on hurja bloggailuinto, niin monilla into on lopahtanut ja jotkut suositutkin blogit ovat lopettaneet. Ihmettelen vähän, että miksi. Onko hauskasta harrastuksesta tullut piinaava ja painostava kilpakenttä? Ehkä joillekin on. Bloggaajat lopettavat myös siksi, että he saavat liian usein negatiivisia kommentteja ja vastikään eräs suosittu bloggaaja teki päätöksen, että antoi kommenttinsa ulkopuolisen moderaattorin luettavaksi. Minulla ainoa negatiivinen kokemus on ollut jonkun perverssin kommentit, jotka nekään eivät olleet mitään kauheita, mutta muutaman kommentin sensuroin. Yleensä jätän kaikki kommentit näkyville, mutta asiattomuuksia ei tarvitse kenenkään hyväksyä.

Yhtä innokkaasti kun blogeja lopetellaan, niin siirrytään myös takaisin itsenäisiksi bloggaajiksi eli pois portaalista. Toki liikennettä on molempiin suuntiin ja monet bloggaajat palavat halusta päästä bloggaamaan portaaliin ja sen toki ymmärrän. Portaalien kautta kun saa blogityöstä palkkaa ja myös kivoja yhteistyökuvioita ja tietysti rutkasti enemmän lukijoita. Minä en hingu portaalibloggaajaksi, mutta sen sijaan liityin blogiyhteisöön. Löysin Instagramista JKL-BLOGIT ihan sattumalta, laitoin viestiä ja nyt kuulun blogiyhteisöön! Jee! Ei varmaan mikään iso juttu monelle tällainen, mutta minusta oli ihan hirmu kivaa löytää muita alueen blogeja ja vaikka tällainen lonely raider olenkin, niin on silti kiva kuulua johonkin yhteisöön ja joskus olisi kiva tavata mutia bloggaajia ihan livenäkin. JKL-BLOGIT löytyy Instagramista nimellä @jklblogit ja myös Facebookista.

En tiedä, vaikuttaako innostukseni jollakin ihmeellisellä tavalla siihen, että blogini lukijamäärä on kasvanut. Päivittäisten kävijöiden määrä on kaksin-kolminkertaistunut ja olen siitä ihan hirmu kiitollinen! Olen kiitollinen ja iloinen myös jokaisesta FB-tykkäyksestä ja kommentista ja erittäin ilahduttavaa on saada kommentteja "livenä" ja myös sähköpostiin tai ystäviltä tekstiviestillä. Olen aina riemastunut, kun joku tuttu kertoo lukevansa blogiani ja pidän tärkeänä, että tuotan kiinnostavaa sisältöä. Kommentteja olisi kiva saada enemmänkin, mutta tiedän, että monien mielstä kommentointi on hankalaa eivätkä he koe kommentoinnille olevan tarvetta, vaikka mielessä jotain olisikin. Tekstejäni jaetaan Facebookin kautta ja joskus olen miettinyt, että mitenkähän juttujani muiden sivuilla kommentoidaan, minä kun en niitä kommentteja näe. Ihmiset eivät varmaan ajattele, että jos heillä on jotain ajatuksia ja kirjoituksistani, niin kannattaisi kommentoida suoraan blogiini eikä linkin jakajan sivuille. Blogini FB-sivujen kommentoinnithan näen itse.

Käyn välillä vilkuilemassa blogini kävijätietoja ja on mielenkiintoista tutkia, millä hakusanoilla blogiini on päädytty. Olen ajatellut, että en hakusanoja paljasta, ettei kenenkään yksityisyys kärsi ja etten vaan loukkaisi ketään (ihme ajattelutapa tuokin!), mutta enhän minä näe, kuka on googletellut ja jos joku on päätynyt blogiini jonkun epämääräisen hakusanan kirjoitettuaan, niin omapa on häppeensä.

Blogini suosituin aihe on ruusufinni. Olen tyytyväinen siitä, että olen kirjoittanut aiheesta niin asiallisesti ja perinpohjaisesti ja toivon, että jutuistani on apua ruusufinnistä kärsiville.  Toinen hyvin suosittu aihe on kosmetiikka. Kiinnostukseni on lähinnä luonnonkosmetiikassa ja haluaisin kirjoittaa aiheesta enemmänkin, mutta se vaan aina jotenkin jää. Haluaisin kirjoittaa suosikkituotteistani ja vinkata hyvistä kosmetiikkalöydöistä muillekin, mutta en saa ikinä aikaiseksi... Jotenkin monien aiheiden kohdalla teen kärpäsestä härkäsen ja lähden suunnittelemaan liian isoa juttua, joka muuttuu niin suureksi peikoksi, etten sitten kykenekään kirjoittamaan. Eräs bloggaajatuttu vinkkasi, että jotkut tykkää lukea lyhyitäkin juttuja ja että blogikirjoituksen aiheeksi riittäisi vaikka huulirasva tai ripsiväri! Minulla on siis vielä opeteltavaa...

Pidän tärkeänä sitä, että kirjoitan tuotteista puolueettomasti. Monesti blogien yhteistyöjuttuja ja mainosjuttuja arvostellaan ikävään sävyyn ja ajatellaan, että bloggaajat hehkuttavat tuotteita ja palveluja vain mainostaakseen ja saadakseen rahaa. Minä haluan tehdä tuotearvosteluja vapaasti, eri näkökulmat huomioiden ja kriittisesti ja kirjoitan tuotteista, joita olen itse ostanut ja hyväksi (tai huonoksi) havainnut. Minusta tällainen kirjoittelu ei eroa paljonkaan siitä, että tuotteista jutellaan kavereiden kanssa ja vaihdetaan kokemuksia. Joitain yhteistyökumppaneita minullakin on, saan josksu jotain blogin kautta ja joissain postauksissa on mainoslinkkejä, mutta se ikään kuin kuuluu blogimaailmaan enkä todellakaan jaksa lähteä nyt vatvomaan tätä asiaa vaan jatkan aiheista, jotka blogini lukijoita kiinnostavat.

Suosittuihin aiheisiin kuuluu ruokaohjeet ja blogiini on päädytty esimerkiksi, kun on etsitty Daim-palojen, kidenypapukeiton, Brita-kakun, vaahtokarkkien ja erilaisten piirakoiden ohjeita. Kun kirjoitan ruokaohjeita blogiini, niin haluan tehdä sen ammattimaisesti ja olla täsmällinen. Liian monessa blogissa ja netissä muutenkin on liikaa epämääräisiä ruokaohjeita. Ruoka-alan ammattilaisena haluan olla tarkka ja täsmällinen. Minulta on kysytty, että miksi en pidä ruokablogia, kotitalousopettaja kun olen. Syitä on monia. Ensinnäkin en halua rajata blogin aihepiiriä vain yhteen asiaan. Toiseksi koen, että perusarkiruoat ovat minulle niin tavanomaista, että en niistä viitsi kirjoitella. Kuka hyvänsä voi löytää broileripastan tai mokkapalojen ohjeen googlettamalla, joten miksi minun pitäisi käyttää aikaani siihen, että kirjoitan uudelleen sellaista, mitä joku muu on jo kirjoittanut? Kolmas syy on se, että minulla ei ole oikein ohjeita vaan sovellan omasta päästä ja kun ruoka/leivonnainen on valmis, niin en enää muista, mitä olen siihen laittanut. Neljäs syy on se, että leivon nykyisin enää erittäin harvoin, koska oikein mitkään leivonnaiset eivät minulle sovi. Viides syy on se, että koen olevani jauhopeukalon sijaan sormiköpelö (kun veljeni oli pieni ja tarkoitti jauhopeukaloa, niin hän sanoi tuon sanan). En nykyisin oikein onnistu leipomuksissani ja kaikki on vain jotain epämääräistä räpeltämistä. Kuudes syy on se, että olen niin laiska ja malttamaton, että en saa otetuksi vaihekuvia ja kun ruoat ja/tai leivonnaiset on pöydässä, niin olen niin ahne, että syöksyn niiden kimppuun. Liian usein kuvat jäävät ottamatta ja vaikka muistaisinkin kuvailla, niin en viitsi pilata hetkiä kaivelemalla kameraa esiin.

Yksi suositummista aiheista on homesairaudet ja sisäilmaongelmat. Niistä voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta koska se on niin laaja aihe, niin en ole vielä kyennyt paneutumaan riittävästi. Minua on pyydetty asiasta kirjoittamaan, mutta en ole oikein kyennyt, sillä kaikki kokemukset ja ajatukset puuroutuvat päässäni enkä saa itseäni ilmaistua selkeästi. Silloin tällöin kyllä nostelen aihetta esille ja luonnoksissakin joitain juttuja jo on.

Kun olen stalkannut blogini kävijätietoja, niin olen vähän hämmästynyt. Ymmärrän, että joku googlettelee ruusufinniä, yksinäisyyttä, miehen hymyä ja Giulio Berrutia, mutta blogiin on päädytty niin omituisten googletusten kautta, että en tiedä, mitä minun pitäisi ajatella... Parempi kun en ajattele mitään! Mutta kyllä minua kiinnostaa, millainen ihminen googlettaa "Kumihanskat kädessä vessaan".

Huolestuttavia on epätoivoisten ihmisten haut tyyliin "En jaksa enempää vastoinkäymisiä". Tuollaisten kohdalla toivon, että hakija on löytänyt blogistani jonkin kannustavan tekstin ja saanut lohtua. Olen kirjoitellut jonkin verran life couch -tyyppisiä tekstejä ja vaikka syvälliset postaukset eivät olekaan blogimaailmassa supersuosittuja, niin toivon, että joku on tekstini löytänyt. 

Eräs mielenkiintoinen seikka on se, että nahkahame on aihe, josta etsitään säännöllisesti tietoa ja viimeisin haku on ollut "nahka hame huora". Tosin yhdyssanavirheen vuoksi en ole ihan satavarma, onko haun kohteena nahkahame ja huorat vai erikseen nahka, hameet ja  huorat. Mutta on erittäin kiinnostavaa pohtia, millainen pervo nuokin hakusanat on kirjoittanut. Pervoja hakusanoja riittää ja osa on niin törkeitä, että en niitä viitsi edes tänne kirjoittaa enkä halua menettää yöuniani miettimällä, miten sairaita ihmisiä tämä maailma onkaan täynnä. Kaikkein omituisin haku, jonka kautta blogiini on päädytty, on: "esita vlla nuked fuked"... Mitähän kieltä lienee...?

Monet bloggaajat valikoivat postausaiheitaan kävijätietojen perusteella eli he kirjoittavat vain suosituista aiheista, jotta saisivat lisää lukijoita. Minä en kykene noin tekemään vaan kirjoitan niistä aiheista, joita mieleen juolahtaa. On kyllä mielenkiintoinen ilmiö, että jos postauksen otsikossa mainitaan jokin luksusmerkki, niin lukijoita pelmahtaa heti! Sama vaikutus on seksiaiheisilla jutuilla. Sen sijaan esimerkiksi nälänhätä tai luonnonsuojelu ei kiinnosta juuri ketään. Surullista.

Millaisista aiheista toivoisit minun kirjoittavan? Kiinnostaako syvälliset aiheet, asukuvat, ruokaohjeet vai mikä? Joskus olisi kiva toteuttaa jokin toivomuspostaus. Otsikon kysymys kuulu:"Mikä blogissani kiinnostaa" ja siihenkin toivoisin saavani vastauksen tai siihen, jos ei kiinnosta :)

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Avain rakkauden löytymiseen

Kävin eilen pyhäinpäivän perinteiseen kuuluen hautausmaalla. Yleensä hautausmaalla käydessäni olen kantanut hyvin raskasta surun taakkaa, mutta nyt havahduin siihen, että olenkin onnellinen. Eilenhän asiasta kirjoitin ja Eino Leinon runon sanat on ilmeisesti käyneet toteen. Jollakin aivan ihmeellisellä tavalla minuun on muuttanut asumaan aivan kummallinen juttu nimeltä Onni, ihan isolla O: lla! Se taisi muuttaa kämppään, joss Ahistus asui ennen... Kavereita vissiin ovat, sillä Ahistus välillä käy kylässä, mutta nykyisin harvakseltaan. 

Marraskuinen hautausmaa oli hyvin kaunis, vaikka puut ovat jo paljaina ja marras alkaa iskeä maahan. Lukuisat kynttilät toivat valoa harmaaseen pyhäinpäivään ja kynttilöiden loiste sai minut miettimään valoa. En ollenkaan jäänyt vatvomaan mitään mustia asioita vaan ajattelin kaikkea sitä valoa ja rakkautta, mitä elämässäni on. Sitten aloinkin pohtia rakkautta ja sitä, miten suhtautumiseni rakkauteen on muuttunut ja miten olen saanut lisää rakkautta elämääni.

Usein sorrumme ajattelemaan, että elämme siitä rakkaudesta, mitä toiselta ihmiseltä saamme. Janoamme rakkautta, kerjäämme, anomme, etsimme, toivomme, kaipaamme näännyksiin asti. Tarvitsemme toisen ihmisen vahvistamaan olemassaolomme ja tekemään sekä antamaan meille rakkauden. Eihän siinä, rakkautta on kiva ottaa vastaan, mutta mitenkäs sitten ne, joilla ei kumppania ole? Mistä heille löytyy rakkaus? Eikä ole itsestäänselvää, että parisuhteessakaan on riittävästi ja tasapuolisesti rakkautta, jos toinen on umpimielinen mölliskä. Siksi on äärimmäisen tärkeää löytää aina rakkaus ja tasapaino omasta itsestä. Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta uskokaa minua, kun kerron tietäväni tästä jotain. Minäkin luulin, että rakkaus = parisuhde, mutta rakkaus onkin monimutkainen yhtälö ja siinä voi olla kaikenlaisia muuttujia. Vasta kun opin rakastamaan itseäni täysillä, opin olemaan onnellinen ja tasapainoinen.

Mielestäni rakkaus käsitetään liian suppeasti. Kun ajattelemme rakkautta, niin usein ajatellaan vain naisen ja miehen välistä rakkautta ja jopa kaikkea prinssi-/prinsessähömppää. On mahtavaa, jos rinnalla on rakas kumppani ja on hyvä ja toimiva parisuhde, mutta ilman sitäkin elämässä voi olla paljon rakkautta. On aika suppeaa ajatella, että parisuhde olisi rakkauden suurin tai jopa ainoa ilmentymä ja elämän tärkein rakkaussuhde. Se ei nimittäin ole. Tärkein rakkaussuhde, joka sinulla koskaan tulee olemaan on suhde omaan itseesi. Koska vain silloin, jos rakastat itseäsi, voit rakastaa muita. Itsensä rakastamisen pitäisi periaatteessa olla hyvin helppoa, mutta en taida tietää ketään, jolla ei olisi jonkinlaisia probleemia itsensä hyväksymisen ja rakastamisen kanssa. Rakastatko itseäsi yhtä paljon kuin rakastat kumppaniasi tai parasta ystävääsi? Tai koiraasi? Välihuomautuksena, että koiria on muuten hirmu helppoa ja yksinkertaista rakastaa, ja kissoja! Suhtaudutko itseesi yhtä lempeästi ja arvostavasti kuin muihin rakkaisiin? Pidätkö itseäsi yhtä erityislaatuisena ja upeana kuin pidät rakkaitasi? Niinpä. Omaa itseään tulisi rakastaa vilpittömästi ja pyyteettömästi ja enemmän kuin mitään muuta maailmassa! Alapas harjoitella heti :)

Jos itserakastamisharjoitus on liian vaikea, niin voit alkaa etsiä rakkautta ympäriltäsi. Jokaisen elämästä löytyy nimittäin paljonkin rakkautta. Se pitää vain oppia löytämään ja näkemään. Pitää itse tehdä rakkauden tekoja ja ottaa niitä vastaan. Hellyys, välittäminen ja vaikka toisen auttaminen arjessa on sekin rakkautta. Saatamme kokea elämässämme rakkauden puutetta, mutta se voi olla vain pelkkä kokemus, jokin piintynyt ajatus syvällä omassa uskomusjärjestelmässämme. Rakkautta voi olla, mutta emme sitä ehkä näe. Pahinta on, jos emme halua ottaa rakkautta vastaan. Jos sulkeudumme kuoreemme, jos estämme rakkauden pääsyn sydämeemme. Tiedän ihmisiä, jotka kavahtavat kosketusta, eivät halua ottaa rakkautta vastaan ja jotka käpertyvät kuoreensa, vetävät sydämensä piiloon kuin kilpikonna pään kuoreensa. 

Me suomalaiset olemme jäyhiä ja vanha vitsi suomalaisesta pariskunnasta on monesti ihan totta. Eli kun vaimo kysyy, että miksi mies ei koskaan sano rakastavansa. Mies murahtaa, että kertoo kyllä, jos tilanne muuttuu. Ei meidän tarvitse olla kuten jenkit, joiden "I love you" -kulttuuri menee mielestäni vähän överiksi, mutta voisimme kuitenkin vähän useammin käyttää sanaa rakkaus ja rakas. Sana rakas ei kuulu vain rakastavaisten välille vaan sanan käyttökohteita voisi laajentaa ilman, että siihen liittyy mitään epäilyttävää. Jos sanon jollekulle miespuoliselle ystävälleni: "Olet rakas", niin se käsitetään helposti väärin ja se on harmi. Mietipä ihan ite, että kuinka usein olet sanonut, että vihaat jotain? Vihaat, kun joku töppää... Ärsyttää, jos joku ei onnistu... Onpa taas hirveetä, kun... Taidat käyttää aika paljon negatiivissäsvytteisiä sanoja ja ajatuksia. Mieti sitten, miten usein ajattelet tai sanot, että rakastat jotain tai jotakuta... Rakkausjutskia pitäisi olla paljon enemmän kuin negatiivista puhetta. Se puhe, mitä käymme oman pään sisällä, on erittäin ratkaisevaa. Uskon ja tiedän  että olotila voi muuttua pelkästään sen avulla, että puhuu itselleen ja toisille rakkaudellisemmin. 

Minä uskon, että rakkautta on kaikkialla. Eräässä elämänvaiheessa olin vähän rakkaudeton ja arvatkaas mitä? Minä aloin nähdä sydämiä! Siis en mitään näkyjä nähnyt vaan sydämiä ilmiintyi mitä ihmeellisimpiin paikkoihin ja minua harmittaa, että en ottanut kuvia kaikista niistä. Aamuteen pintaan muodostui sydämenmuotoinen ilmakuplarykelmä, vessan lattialle läikähti siivousainetta sydämen muotoon, hiihtoretkellä puun oksalta tipahtanut lumiklöntti teki hankeen sydämenmuotoisen jäljen, lattialle heitetty koiran hihna oli sydämenä... Kun koulun pihalla bongasin sydämenmuotoisen räkäklimpin, niin mietin, että vetääkö Universumi tätä hommaa nyt vähän överiksi, mutta ajattelin, että rakkautta on ihan kaikkialla. Ajattelin, että minun pitää vain nähdä se ja että minun pitää vain ottaa rakkaus vastaan ja antaa rakkautta. Ja niin minä ryhdyin rakastamaan, ihan vaan mielessäni ja hain kehoonikin rakastuneen olotilan. Hengitin rakkautta, ajattelin rakkaudellisia ajatuksia ja aina kun Ahistus hyökkäsi, niin aloin miettiä kaikkia asioita, joita rakastan. Se vaati paljon henkistä työtä, koska Ahistus on aika voimakas ja hiivatin sinnikäs kaveri. Pikkuhiljaa aloin siirtyä pois rakkaudettomasta tilasta ja sitten kaboooommmm! Minä ihan rakastuin! Sillä tavalla ihan hulluna, niin pähkähulluna kuin vain voi toiseen ihmiseen rakastua. Haluaisin ajatella, että koska olin avannut sydämeni ja siirtynyt rakkauden taajuudelle, niin silloin rakkaus astui elämään sen yhden ihkun miehen muodossa (ja sitten meille tuli vauva ja sitten sitä rakkautta vasta riittikin!).

Minusta tuntuu, että olen vähän kuin Veeti-koirani, ihana, suuri newfoundlandinkoira, joka säteilee rakkautta. Veetin koiranelämän lähtökohta tuntuu olevan, että hän rakastaa kaikkia ja kaikkea ja kaikki rakastavat häntä, varauksettomasti. Minäkin tunnen monesti samalla tavalla ja sitten petyn, kun joku ei tykkääkään minusta eikä vastaa lempeyteeni. Sanotaan että rakkautta ei voi tuhlata, mutta välillä mietin, että onko rakkauden tuhlaamista, jos annan rakkautta jollekulle, joka ei siihen vastaa? Olen liian kiltti ja ihana sellaisiakin ihmisiä kohtaan, jotka eivät kohtele minua hyvin. Ymmärrän heitä loputtomasti ja kun saan heiltä kuraa niskaan, niin toki ärsyynnyn, mutta siltikin lähetän heille rakkautta. En ole vielä päässyt mihinkään järkevään lopputulemaan siitä, että kannattaako tuo vai ei. Miksi, oi miksi minä pölhömys edes tuhlaan energiaani ja rakkauttani ja välittämistä sellaisiin ihmisiin, jotka eivät sitä arvosta pätkän vertaa? Hippihenkisenä olen ajatellut, että jos lähetän rakkautta, niin se palaa minulle aina takaisin ja haluan uskoa rakkauden voimaan.
Kuva-arkistoista kaivettu otos minusta ja Veetikästä ♥
Minähän kirjoittelen kuin mikäkin life couch, mutta kutsuisin itseäni mieluummin rakkauden lähettilääksi. Mitä ajatuksia kirjotus sinussa herätti? Viime aikoina olen kirjoitellut aika paljon syvällisiä juttuja, mutta ensi viikolla on luvassa vähän kevyempiä aiheita kuten juttua kotimaisista, ekologisista lastenvaatteista ja myös ensimmäinen sisustuspostaukseni.

Rakkaudellista marraskuuta ♥♥♥