sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Oletko erityiskova? Tunnista itsesi näistä 10 piirteestä!

Erityisherkät ovat saaneet viime aikoina huomiota ja ymmärrystä ja moni ihminen on tunnustautunut erityisherkäksi. Kyseessä ei ole mikään uusi asia vaan erityisherkkiä ihmisiä on ollut aina, mutta tunne-elämää ja muutakin elämää hallitseville piirteille ei ole ollut nimeä. Lähdetäänpä siitä liikkeelle, että erityisherkkyys on ihan oikea, synnynnäinen ominaisuus. Sitten otetaan huomioon se seikka, että monilla ihmisillä on tarve diagnosoida itseään ja löytää selitys piirteilleen ja käytökselleen. Ok, eikö? Mutta kun aina käy niin, että kun jokin asia nousee pinnalle, niin siitä tulee muotidiagnoosi. Vähän niin kuin laktoosi-intoleranssista! Kun tuollainen hieno nimi tuli kansan tietoisuuteen, niin laktoosi-intolerantikoiksi tunnustautui joka toinen, vaikka he eivät edes tienneet, mitä koko sana tarkoittaa eikä monet edelleenkään erota toisistaan laktoosi-intoleranssia ja maitoallergiaa.

Muokattu: tämä kirjoitus on saanut paljon kommentteja ja tulin muokkaamaan, koska koen tärkeäksi mainita, että erityisherkkyys ei ole diagnoosi. En tätä asiaa tuonut tarpeeksi selvästi esille vaan käytin diagnoosi-sanaa turhan kepeästi. 

Pointtini on siis se, että olen ihan varma siitä, että monet haluavat luokitella itsensä erityisherkäksi, vaikka eivät sitä ole. Erityisherkkyyden kohdalla olenkin pohtinut sitä, että onko aina kyseessä erityisherkkyys vai joskus vain ns. luonnevika? Ihmiset kun hyvin mielellään kategorisoivat itsensä johonkin ryhmään ennemmin kuin lähtevät syvällisesti pohtimaan sitä, aiheuttaako tietyn ajattelu- ja käyttäytymistavan esim. jokin trauma tai muu tekijä. Voihan olla, että ihminen on stressaantunut eikä siksi siedä meteliä. Voi olla, että ihmisen tunteidensäätelyjärjestelmä on jäänyt kehittymättä ja ihminen on siksi yliherkkä. Voi olla, että ihmisellä onkin asperger-piirteitä eikä kyseessä ole erityiherkkyys. Voi olla, että ihminen on vain voimakastunteinen eikä erityisherkkä. En väheksy oikeaa erityisherkkyyttä, mutta kun lähdin pohtimaan erityisherkkyyden mahdollisuutta omalla kohdallani, niin totesin, että tietyt piirteeni ja käyttäytymistapani johtuvat esim. jostain menneisyyden tapahtumasta kuin erityisherkkyydestä.

Erityisherkkyyspiirteitään voi testata netistä löytyvillä testeillä ja tietysti minäkin testasin ja sain tulokseksi, että en ole erityisherkkä. Monet piirteet kyllä täsmäävät minuun sataprosenttisesti, kuten tiedon ja havaintojen syvällinen käsittely, voimakastunteisuus, tarkkaileminen, herkästi reagoivuus, mutta en silti ole erityisherkkä. Sen sijaan olen ERITYISKOVA. Niin mikä? No katsokaas kun, minä ryhdyin luomaan ihan omaa diagnoosia itseni kaltaisille ihmisille, jotta meitä ymmärrettäisiin paremmin. Erityisherkille ihmisille kun satelee ymmärtämystä, mutta kuka ymmärtäisi meitä erityiskovia ihmisiä?

Mitkä ovat sitten erityiskovan piirteet?

1. Pe(i)ttävä ulkokuori. Ulkokuori ei läheskään aina paljasta sitä, mitä mielessämme liikkuu. Saatamme hymyillä sievästi ja sisimmässämme kiehuu murhanhimoiset ajatukset (esimerkkinä Täydellisten naisten Bree Van de Kamp). Olemme oppineet selviämään tilanteesta kuin tilanteesta pokerinaamalla. Nimenomaan oppineet selviämään, koska erityiskovuus on ollut selviytymiskeino. Emme ole voineet näyttää heikkouttamme, koska sitä vastaan olisi voitu hyökätä. Olemme erityiskovia itseämme suojellaksemme ja se on opittu taito toisin kuin erityisherkkyys, joka on synnynnäistä. Emme näytä tunteita julkisesti ja siksi meistä saattaa saada kylmän ja kovan, jopa koppavan kuvan. Se, että ei näytä tunteitaan, ei ole tunteiden patoamista vaan tunteet kyllä käsitellään, mutta sopivana ajankohtana.

2. Tunteidenhallinta. Erityiskova ihminen on oppinut säätelemään ja hallitsemaan tunteitaan. On hetkiä, jolloin pillahdan itkuun aivan pienestä asiasta, kuten laulaessani lapselleni jotain kaunista laulua. Saatan myös liikuttua aivan liikaa jostain lahjasta, jonka saan. Sitten voi olla, että en hautajaisissa itke kyyneltäkään, koska osaan ulkoistaa tunteeni enkä anna niille valtaa. Olen siis opetellut ja ihan opiskellut tunteiden hallintaa ja se olisi tarpeellinen taito jokaiselle. Nuorempana kovetin itseni, koska en osannut muutakaan ja samalla olin kiltisti hymyilevä tyttö, joka antoi kohdella itseään huonosti. Nyt olen oppinut hallitsemaan kovuutta eikä se tarkoita missään nimessä sitä, että olisin tunteeton. Kun luin ensimmäisen kerran Scarlett-romaanin, niin hätkähdin, koska kirjan alussa kuvataan hyvin sitä, mitä minäkin tunnen. Scarlett O'Hara on Melanien hautajaisissa ja siitä kerrotaan näin: Scarlett oli yksin oman varjonsa alla, ja yksin hän kantoi myös murheensa. Tuulenpuuskat vihmoivat hyytäviä ryöpsähdyksiä hänen niskaansa, mutta hän ei niitä huomannut. Hän ei tuntenut yhtään mitään, oli aivan turta. Hän surisi sitten myöhemmin, kun tuska olisi siedettävämpi. Nyt hän piti loitolla kaiken tuskan, kaiken tunteen ja ajatukset... En saa itkeä. En täällä ainakaan. Enkä vielä. Jos alan itkeä, siitä ei ehkä tule loppua ollenkaan. Tiedän hyvin, että Scarlett on fiktiivinen hahmo, mutta en voi kuvailla sitä helpotusta, jonka koin lukiessani tuota tekstiä. Aiemmin olin kuvitellut, että minussa oli jotain vikaa, koska en ollut tiennyt, että ihminen voi käsitellä suruaan noin. Sittemmin olen tavannut muitakin erityiskovia henkilöitä eikä minun ole tarvinnut ajatella enää romaanihahmoa ymmärtääkseni itseäni.

3. Pakko porskuttaa. Me emme jää vatvomaan asioita vaan porskutamme eteenpäin. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Saatamme kyllä masentua siinä missä muutkin, saatamme itkeä kokonaisen yön, mutta seuraavana aamuna tuhahdamme ja tajuamme, että jos minä en hoida tiettyjä asioita, niin ei niitä hoida kukaan muukaan. Tai että jos minä nyt romahdan, niin vedän aikamoisen liudan ihmisiä mukaan. Joillain meillä elämä on aika hatarasti rakennettu ja kuten eräs ystäväni minulle sanoi: "Jos sie romahat, niin romahtaa koko korttitalo." Me emme voi siis antaa itsemme lojua sängynpohjalla ja voivotella elämän kurjuutta, koska me emme vaan voi. Jaksamisen pakko ei tietenkään ole mikään hyvä juttu, etenkin jos työpaikalle tai kotikeittiön pöydän ääreen raahautuu pelkkä tyhjä kuori. Tyhjä kuori, joka hoitaa silti hommat hyvin, koska emme tiedä muuta toimintatapaa. Porskuttaminen ja touhottaminen on meidän tapamme toimia ja sen avulla myös käsittelemme asioita.

4. Kissat pöydälle. Me selvitämme asiat ja kohtaamme ne pystypäin. Toisinsanoen nostamme kissan pöydälle, tykkäsipä kissa siitä tai ei, mutta alas se ei loiki ennen kuin asiat on puitu. Meille ei ole olemassa asiaa, josta emme voisi puhua vaan nostamme rohkeasti esille erilaisia epäkohtia niin kotona kuin muuallakin. Tämä vaatii taistelutahtoa ja kritiikinsietokykyä ja aiheuttaa tappeluja ihmissuhteissa, koska monet ihmiset ovat niin sisäänpäinkäpertyneitä, että heidän on helpompi keksiä tekosyitä ja selityksiä kuin keskustella vaikeista asioista. Toisia ihmisiä puolustellakseni täytyy sanoa, että me erityiskovat voimme vaikuttaa vähän vaikeilta, koska me haluamme asioille perustelut emmekä hyväksy sitä, että toinen mutisee jotain epämääräistä vastaukseksi yksinkertaiseen kysymykseemme. Toisaalta taas monet asiat ovat meille helppoja, koska vastauksia on vain kaksi: kyllä tai ei ja minä ainakin ihmettelen, että miten monet ihmiset voivat vastata joihinkin tärkeisiin kysymyksiin sanolla "ehkä", "en tiedä" tai "tarvitsen miettimisaikaa". Jos se ei ole "kyllä" tai "ei", niin sitten antaa olla! Yksinkertaista kuin mikä!

5. Perkele! Se on se, kun kaikki on kaatumispisteessä, kun itsellä ei olisi enää yhtään voimia, kun pää tuntuu halkeavan ja tekisi mieli varata menolippu johonkin - ihan mihin tahansa. Ja sitten tulee se "perkele!" Meitähän ei lannisteta, ei kukaan eikä mikään, vaikka välillä tuntuukin siltä, että olemme Universumin testikappaleita siinä, miten paljon ihminen voi kestää. Minäkin ajattelen yleensä positiivisesti, keskityn kaikkeen hyvään ja etenen iloisella mielellä, mutta aika monesti ärsytys tai ihan suoraan sanoen vittuuntuminen on sellainen voima, joka saa tekemään ja päättämään asioita. Esimerkkinä se, että en tiedä, olisinko koskaan saanut äidinkielen approbatur-opintojani tehtyä loppuun, ellei minulla olisi ollut niin palava halu näyttää epäilijöille, että pystyn siihen. Olin nimittäin superärsyyntynyt siitä, että joku kehtasi epäillä voimavarojani ja älylahjojani ja aina, kun olin luovuttamassa, mietin noita ihmisiä ja jaksoin jatkaa oppimistehtävien tekemistä. Nykyisin puhutaan paljon positiivisuudesta ja siitä, että kaiken pitäisi olla positiivista eikä vihalle ei saa antaa valtaa jne. Mutta kun esim. murrosikäisen angstaus ja taaperon uhmailu ovat välttämättömiä kehitysvaiheita. Myös parisuhteessa ärsytyksentunteet voivat olla tarpeellisia, koska ne nostavat esille asioita, joita voisi olla tarpeen käsitellä. Olen kirjoittanut Negatiivisuuden kannustavasta voimasta joskus ja olen edelleen sitä mieltä, että kun Perkele!-olotila iskee, niin silloin saa paljon aikaiseksi tai saa kerättyä itsensä. Kuten minä tässä erään kerran, kun lysähdin itkemään lohduttomasti ja tuntui, että joka solu tikahtuu itkuun. En minä kauan siinä vollottanut, kun ajattelin, että "perkele, tässä nyt jouda itkemään" ja sitten pyyhin kyyneleet ja minulle tulikin ihan hyvä olo.

6. Henkiset voimavarat. Meitä on siunattu valtavilla voimavaroilla, joita itsekin ihmettelemme. Miten me aina jaksammekaan? Me kannamme aina omien murheiden lisäksi toistenkin murheet ja olemme aina valmiita kuuntelemaan toisia, olipa oma tilanteemme mikä hyvänsä. Välillä tuntuu, että kestämistä on liikaa, mutta jälkeenpäin voi olla ylpeä siitä, miten hyvin kaikesta selvisi ja miten taas on suoriutunut jostain, minkä koki lähes mahdottomaksi. Elämässä ei ole sellaista asiaa, joka romahduttaisi meidät ja saisi raiteiltaan. No, ehkä hetkeksi, mutta sitten taas palataan porskuttamaan.

7. Reippaus. Erityiskoville ihmisille on tärkeää olla aina reipas. Jo pieninä lapsina olemme halunneet olla kilttejä ja vastata vanhempien ja opettajien toiveisiin ja täyttää muiden odotukset. Osaamme suuressa katastrofissa tai hätätilanteessa ajatella loogisesti ja viileästi sekä ladella toimintaohjeita ja myös tarjota lämpimän olkapään muille tueksi. Kun katastrofitilanne on ohi, niin hytisemme omissa oloissamme ihan riekaleina. Tähänkin on laitettava pätkä Scarlettista: "Katso nyt", kuiskasi muuan mustahuntuinen rouva toiselle, "kova kuin kivi. Kuulin, ettei hän vuodattanut kyyneleen kyyneltä koko sinä aikana, jonka hautajaisjärjestelyihin käytti. Se on Scarlettia se, ei sydämen puolikastakaan." Ja mikä olikaan totuus? Se, että Scarlett oli surun murtama, mutta hän hoiti kaikki hautajaisjärjestelyt, koska kukaan muu ei siihen kyennyt. Jonkun on pakko olla täysjärkinen, jonkun on pakko pitää homma kasassa ja yleensä se on erityiskova ihminen, joka siihen kykenee.

8. Vastoinkäymiset. Erityiskovat ihmiset ovat niitä, jotka ovat kokeneet elämässään paljon. Heitä lohdutetaan sanoilla: "Ei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa". Ja tähän sopii se, mistä erään ystäväni kanssa puhuimme ja mikä on joidenkin ihmisten elämässä valitettavan totta. Eli se, että joku on aina ollut sairas tai kuollut ja loppujen lopuksi ei tiedä, kumpi on pahempaa. Tietenkään kaikista vastoinkäymisiä kokevista ei tule erityiskovia ja jokainen suoriutuu vastoinkäymisistä omalla tavallaan. 

9. Pärjääminen Luin joskus Jouni Hynysen haastattelun jostain lehdestä ja hän sanoi siinä niin, että suomalainen mies kantaa vaikka pianon kuudenteen kerrokseen. Tajusin, että minä olen juuri sellainen! Siis en suomalainen mies vaan sellainen, joka tekee sisullaan. Tyhmäähän se on, mutta kun on ollut pakko pärjätä. Erityiskovilla ei ole käsitystä siitä, mitä on helppo elämä ja siksi he eivät osaa suhteuttaa omaa elämäänsä muihin, Tietenkään elämiä ei pidä vertailla, mutta ihan yleisen mittakaavan ja normien mukaan ajateltuna voi olla, että erityiskova kokee oman vaikean elämänsä olevan rutkasti helpompaa kuin sellainen ihminen, jonka elämä on aina ollut helppoa. Esimerkkinä tästä se, että sisäilmahelvetin ja pitkän sairastamisen + aika monen muun ongelman kokeneena vauva-arki tuntui ja tuntuu kohtalaisen iisiltä. Sitten kun kerroin neuvolassa arjestani, niin neuvolan täti sanoi, että onpas paljon kuormittavia tekijöitä, että jo yksi noista on sellainen, mikä voisi suistaa tuoreen äidin raiteiltaan. Aha, olipa kiva tietää. Erityiskovan ihmisen elämän lähtökohta voi olla valitettavan usein se, että täytyy vain pärjätä jotenkin ja aina sitä vaan pärjää.

10. Asenne. Tämä jos mikä on opittua ja opeteltua. Me emme ruikuta emmekä kerjää sääliä, mutta tietysti kerromme, jos meillä menee huonosti, kerromme elämämme epäkohdat ja juttelemme asioista henkisen hyvinvoinnin varmistamiseksi, mutta katsomme aina eteenpäin. Me suhtaudumme moniin asioihin luonnollisena osana elämää ja jos jotain tapahtuu, niin se tapahtuu. Shit happens ja show must go on! Erityiskovan ihmisen suhtautuminen elämään on realistista enkä lähtisi luokittelemaan sitä positiiviseksi tai negatiiviseksi, koska tuollainen luokittelu on turhaa ja suhtautuminen riippuu monesti tilanteestakin.

Tässä siis oli nyt äkkiseltään listattuna 10 erityiskovan ihmisen piirrettä. Tunnistitko itsesi vai oletko ihan päinvastainen tyyppi? Ja jos et tunnistanut, niin miltä tämä sinusta kuulostaa? Haluan korostaa, että erityiskova ihminen ei ole nilkki eikä ikävä persoona vaan hän on vahva ihminen, joka voi olla myös lämmin ja rakastava. On nimittäin älytöntä, että usein ajatellaan, että monet piirteet sulkevat toisensa pois, vaikka on ihan mahdollista, että ihminen on yhtäaikaa kova ja herkkä. Tästä tulikin mieleeni Tommy Tabermannin runo, joka kiteyttää aiheen aika hyvin: Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Ensimmäiset nimipäivät

Onpas mukavaa kun on vauva! Siis senkin takia, että on hyvä syy järjestää kekkereitä. Parin kuukauden päästä juhlitaan 1-vuotissynttäreitä ja eräs ystäväni kysyi, että olenko ajatellut niitä edes alitajuisesti. Ihania tuollaiset ystävät, jotka tietävät tarkkaan, miten mielessäni liikkuu. Olen ajatellut tulevia synttäreitä alitajuisesti, mutta en vielä varsinaisesti suunnitellut. Tarjottavien suunnittelu on minusta hauskaa ja tykkään selailla ruokaohjeitani ja poimia kivoja ideoita ja olin ihan innoissani, kun pääsin suunnittelemaan vauvan ekat nimipäivät. 

Vauvan ensimmäiset nimipäivät ovat merkkitapaus, mutta mitään suuren luokan juhlia nimpparit eivät mielestäni vaadi ja siksi nimipäiväjuhlat on helppo järjestää. Kun suunnittelin tarjottavia, niin lähtökohtana oli taas vaihteeksi helppous ja nopeus ja se, että keksisin jotain vähän erilaista. Monesti kahvipöydässä tarjotaan suolaista piirakkaa, mutta olen aika kyllästynyt niihin. Ei varmaan ole olemassa sellaista raaka-aineyhdistelmää, josta en olisi piirakkaa tehnyt. Löysin kyllä yhden italialaisen piirakan ohjeen, mutta se oli sen verran erikoinen, että en arvannut sitä tehdä. Joskus täytyy kyllä sitäkin kokeilla! Olisi huikeaa, jos keksisin joskus jonkin mainion ja kuuluisan ruokajutun, josta tulisi hetkessä somehitti. Kuten avokadopasta, nyhtöpossu tai vähän aikaa sitten uutiskynnyksen ylittänyt uunipelti-makaronilaatikko. Mutta en minä koskaan keksi.

On aika vaikeaa yrittää keksiä uudenlaisia ideoita, koska minusta tuntuu, että kaikki on jo kokeiltu. Toki raakakakut olisi yksi vaihtoehto, mutta mielestäni kahvipöytä ei ole se paikka, mihin laitetaan epämääräisiä kokeiluja. Enkä halua lähteä kokeilemaan mitään silloin, jos jonkin on pakko onnistua. Minulla kun on huono kakkukarma ja tällä kertaa ongelmia aiheutti sähkövatkain. Kakkua vatkatessani vatkaimesta kuului rominaa ja vatkaimesta putosikin pieniä metallikuulia! Huomasin tämän vasta, kun aloin vatkata kermaa ja tutkin jo paistamani kakkupohjan ja sen sisällä olikin yksi kuula! Olisipa ollut kiva ylläri jollekulle nimpparivieraalle... Juu se on kato vähän niiiku joulupuurossa manteli, että nyt voit toivoa! Ensimmäinen kakkupohja lensi siis roskiin ja vaikka kakkupohjan tekeminen on nopeaa, niin silti otti päähän, että meni aikaa hukkaan. Olin vielä tuona päivänä ihan yliyliväsynyt ja siinä tilassa kaiken ylimääräisen tekeminen on ärsyttävää.

Meillä ei koskaan ole ollut mitään juhlia sydäntalvella vaan kaikki juhlat ovat aina olleet syksyllä tai keväällä ja nyt olinkin innoissani siitä, että on talvijuhlat ja siksi valitsin teemaksi talven, silleen pienimuotoisesti. Täytekakun tein tähden malliseen vuokaan, ohje on Hyvää! Gluteeniton keittiö -kirjasta. Tällä kertaa tein pienen kakun ja minusta oli ihan outoa tehdä 3 munan kakkupohja - yleensä kun teen jättikakkuja. Tarkoitus oli, että kakkua ei jäisi pakastimeen, jossa on muuten vieläkin ristiäistarjottavia ja paljon muitakin ylijäämäherkkuja! Kakun täytteeksi tuli kerma-sitruunarahkaa ja Marks & Spencerin reilun kaupan lime-sitruunamarmeladia, jota olen joskus ostanut ja se on syytä käyttää pois ennen kuin päiväys menee vanhaksi. Kakun kuorrutin valkosuklaalla, koska mielestäni lime/sitruuna sopii valkosuklaan kanssa, valkosuklaa on talviteemaan sopivaa ja halusin testata ganachen tekemistä. Valkosuklaa kun on aika vaativa kaveri ja se juoksettuu ja kökkäröityy helposti. Googlettelin valkosuklaaganachen ohjetta ja taas kerran olin tulla hulluksi, koska jokainen ohje kumosi toisen ja kun yhdessä ohjeessa kielletään vatkaaminen, niin toisessa kehotetaan vatkaamaan. Päätin soveltaa kaikkia ohjeita ja sulatin valkosuklaan vesihauteessa ja lisäsin jäähtyneen suklaan joukkoon vaahdotetun kerman. Monissa ganacheohjeissa pitää kuumentaa kerma ja lisätä suklaa vähän jäähtyneen kerman joukkoon ja tuollaisen kuorrutteen voi vatkata tai jättää vatkaamatta. Tuollaisia kuorrutteita olen usein tehnytkin. Ganachestani tuli samettisen pehmää, mutta vähän sameaa jäähdyttyään. Voilla olisi saanut kiiltoa, mutta en uskaltanut lisätä voita, koska pelkäsin, että kuorrutus olisi mennyt pilalle. Kuorrutus olisi voinut olla vielä juoksevampaa eli sitä ei olisi tarvinnut pitää niin pitkään jääkaapissa kuin pidin, mutta olin lukenut siitä, että tuollainen kuorrute imeytyy kakkuun ja halusin pelata varman päälle. Kuorrutusta pitäisi olla hillitön määrä, että siitä saisi tasaisen ja tuohon 3 munan kakkuun meni 200 g valkosuklaata, mikä on aikamoinen määrä noinkin pieneen kakkuun. Kerman määrästä ei ole tietoa, koska laitoin sitä summamutikassa. Kakun päällisestä tuli tasainen, mutta reunat on tökerät ja epäsiistit eikä mutua voi olettakaan, kun iltamyöhään yliväsyneenä sössii menemään tahmeaa kuorrutetta. Kakun koristeena on hopeatähti, koristesokeria, kermavaahtoruusukkeita ja FilmTownin irttarilaarista löytyneitä hopea-lakritsikuulia, muistaakseni Pandan. Kuulat ovat kauniita ja niitä oli myös kullanvärisenä ja aloinkin jo pohtia, että mihin upeaan kakkuluomukseen niitä voisi käyttää. Hopea- ja kultakuulat näyttäisivät hyvältä myös esim. häiden karkkibuffetissa.

Suolaisen tarjottavan miettiminen aiheutti päänvaivaa ja ajatuskulkuni on taas aika mielenkiintoinen. Minulle käy aina niin, että keksin jonkin hyvän ja kätevän idean, mutta en voikaan sitä toteuttaa. Ensimmäinen ajatus oli, että lettukakku olisi kiva, koska nyt on bliniaika ja mielestäni letut sopivat tähän vuodenaikaan (tai no, mihin vuodenaikaan ne eivät sopisi?). Sitten äkkäsin, että olen juuri puunannut koko huushollin, pessyt seiniä, ovenpieliä ja keittiön kattoa ja jos alan käryyttää lettuja, niin siivous on ollut yhtä tyhjän kanssa, koska rasvankäry tarttuisi seiniin. Ei siis lettuja. No tortillakakku sitten! Joo, meksikolaistyppinen, maistuisi varmaan kaikille. Ai niin, pitäisi olla gluteenittomia. Niitähän voi paistaa itse... Ai niin, siitäkin tule käryä. Kaupan gluteenittomat tortillat maistuvat etikalle, mutta tsekkaanpa, olisiko joitain muitakin kuin ne etikkaiset... No oli, mutta 2 tortillaa maksoi neljä euroa. Hätäpäissäni otin viimeisen rullarieskapaketin ja päätin, että gluteeniton henkilö kyllä ymmärtää, ettei tällä kertaa saa itselleen sopivaa suolaista syötävää.

Rullarieskoista leikkasin saksilla lumiukon muotoisen kakun ja väliin tuli tsatsikintapaista eli kurkku-porkkana-valkosipulituorejuusto-turkkilainen jogurtti -täytettä ja salaatinlehtiä. Valkosipulituorejuustoa laitoin, koska tuorejuusto tekee täytteestä jämäkää, mutta en enää tykkää valkosipulituorejuuston mausta vaan kakkuun olisi mielestäni sopinut ihan oikea valkosipuli ja itse olisin kaivannut täytteeseen tujakampaa makua. Mutta kun kakun pitää sopia moneen makuun, niin on varmempaa valita vähemmän ärhäkkää täytettä ja täyte olikin oikein raikasta ja mehevää! Kuorrutteena on turkkilaista jogurttia ja maustamatonta kermavaahtoa. 

Toisena suolaisena oli juusto-spelttirinkilät, jotka tulivat vauvasämpylöiden sivutuotteena. Olen ryhtynyt nyt leipomaan itse ja vauva tykkää ihan hulluna omatekoisesta leivästä ja pieni suu on aina muikeana, kun hän sai tuoretta leipää ja minusta tuntuu, että hän osaa jo odottaa maistiaisia.

Päivänsankarillekin piti olla jotain ja hän sai mussuttaa pehmeitä banaani-kookos-kaura"keksejä" eli 1 ruskeapilkullinen banaani, sen verran kaurahiutaleita ja kookoshiutaleita, että seoksesta tulee koossapysyvä massa ja uuniin 175 asteeseen, kunnes pohja vähän ruskistuu. Näistä tykkään itsekin ja vievät kyllä makeannälän! Aikuisten versiot kuorrutin tummalla suklaalla ja nämähän ovat melkein terveysherkkuja! 

Pöydässä oli myös joulukonvehtien jämiä ja vaikka niitä ei oikein kukaan syönytkään, niin olivatpahan ainakin koristeena. 

Olen ajatellut, että niin kauan kuin lapsi ei vielä itse älyä kinuta mitään teemaa, niin en ryhdy suureellisia teemajuhlia järjestämään. Siis ettei tarvitse tehdä mitään monsterikakkuja ja ostella koristekrääsää. Tykkään kyllä teemabileistä, mutta koristekrääsän on niin epäekologisuus ahistaa. Nimppareille ei mitään koristeita mielestäni tarvitsekaan vaan kauniisti katettu pöytä riittää. Kattaukseen laitoin baby showereista jääneet servetit, jotka on niin vauvamaiset, että sopivat 10 kk ikäisen nimpparikahvipöytään.  

Nimipäivät sujuivat mukavasti ja vauvalla oli täydellinen ajoitus nukkumisen suhteen. Hän oli valveilla, kun eka vierasporukka kävi, nukkui päikkärit heidän lähdettyään ja heräsi, kun viimeiset vieraat olivat olleet meillä hetken. Päivänsankari oli touhukas, kikatteleva ja kiinnostunut juhlavieraista. Vaikka kyseessä oli vain nimipäivät, niin minulla oli kivan juhlava olo ja on aina mukavaa kestitä vieraita ja saada vaihtelua arkeen pienten juhlien muodossa.

Miten teillä juhlitaan nimipäiviä? 

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Ihmiskoe: kaksi viikkoa somemutsina

Ai että minä rakastan kaikenlaisia ihmiskokeita! Siis sellaisia, mitä voin tehdä itselleni ja ehkä toisillekin ilman että kenenkään psykologinen kehitys tai mikään muukaan vaarantuu. Viimeisin kokeiluni kantoi nimeä Ihmiskoe: somemutsi. Hästäkkinä tuo olisi hirveen hyvä, siis #ihmiskoesomemutsi.

Minähän hankin älypuhelimen viime elokuussa. Siihen asti pärjäsin vallan mainiosti vanhanaikaisella puhelimella, jolla vain soitettiin ja lähetettiin tekstiviestejä. Kun hankin uuden puhelimen, niin kaikki sanoivat, että koukutun älypuhelimeen, koska on niin paljon erilaisia sovelluksia, pelejä ja kaikkea muuta kivaa. Toisin kävi. Minulla on puhelimeeni viha-rakkaussuhde, jonka vihapuoli johtuu siitä, että puhelimeni on kauniisti sanottuna ihan paska ja rakkauspuoli taas siitä, että älypuhelin ihan oikeasti helpottaa arkea joskus. Puhelimella on kätevää tsekata monia asioita ja tehdä elintärkeitä googletuksia (Giulio Berruti smile... Pakkasraja vauva... Alexander Skarsgård Tarzan... Nopea suklaakakku gluteeniton). En ole koskaan tykännyt nettipeleistä enkä tietokonepeleistä, mitä nyt graduntekoaikana pelailin tietokoneella pasianssia. Joitain hyviä älypuhelinsovelluksia voi toki olla, mutta en saa niitä puhelimeeni ladattua, koska LG-puhelimessani on muistia on niin vähän. Instagramissa kyllä olen ja se on minusta kivaa, vaikka ilman Instaa voisin aivan hyvin elääkin. 

Puhelimeni käyttö on siis kohtalaisen vähäistä, vaikka älypuhelinta tuleekin käytettyä enemmän kuin entistä perusluuria. Minä kun olen näin empaattinen persoona ja haluan aina tietää miltä toisista tuntuu ja ymmärtää toisia, niin ajattelin kokeilla, millaista on somemutsin elämä. Aloitin kokeilun jouluna ollessani vanhempieni luona joulunvietossa. Päätin, että kokeilu saa kestää kaksi viikkoa ja ajankohdaksi valitsin joululoman. Tai no, eihän kotiäidillä ole koskaan loma-aikaa, mutta olen näköjään synkronoitu elämään opettajien loma-aikojen mukaan ja kun joulun aikaan ei ihmisellä ole mitään järjellistä tekemistä, niin ajattelin, että hyvin tässä joutaa ihmiskoehenkilöksi. Kokeilun aikana oli tarkoitus käyttää puhelinta niin paljon kuin mahdollista ja tutkia, miten käyttö vaikuttaa arjen toimintoihin, psyykeeni, vauvan kanssa olemiseen, ihmissuhteisiin ja yleisolooni.

Ensimmäinen tutkimustulos oli se, että puhelimen jatkuva käyttö arjessa on jopa liian helppoa. Kännykkä on kuin käden jatke. Noin lyhyessä ajassa en huomannut mitään kännykän käytön aiheuttamia fyysisiä vaivoja, mutta niitä kyllä ajan mittaan tulisi. Usein mainitaan puhelimen aiheuttaman ryhtiongelmat, mutta pitäisi muistaa myös sormet ja koko kädet. Kävin vuosia sitten hermoratahierojalla, joka löysi vasemman kyynärpääni lähettyviltä kipeän pisteen. Hän tivasi, että enkö olekin oikeakätinen ja vastasin että kylläkyllä... Sitten hän kertoi, että se piste kipeytyy yleensä tekstiviestien näpyttelystä ja sanoin, että vasurillahan minä aina viestit näpytän. En ollut ajatellut, että niinkin pieni liike kuin tekstareiden näpyttely voisi vaikuttaa oikein mihinkään. Kuinka moni muuten venyttelee sormiaan ja käsiään? Minä olen ottanut venytykset tavaksi ja suosittelen muillekin. Kädethän on meillä käytössä koko ajan ja nekin tarvitsevat lihashuoltoa ja muutaman fysioterapeutin kanssa juteltuani olen vakuuttunut siitä, että käsien venytteleminen on tärkeää.

Älypuhelimen käyttö arjessa on siis helppoa ja sitä kuvittelee olevansa hirveän noheva, kun pystyy tekemään useita toimintoja yhtäaikaa. Puhelin kourassa pesin hampaat, isutin vessassa, kaivoin puhelimen jos minun piti odottaa sekuntikin vaikka autossa, katselin puhelinta sekoitellessani ruokaa, syöttäessäni vauvaa... Käytin puhelinta myös muiden ihmisten seurassa, vaikka yleensä sitä vältän. Toki tägäilyjä teen, otan ruokakuvia ja vastaan tekstareihin, mutta vältän Facebookissa ja Instassa käymistä silloin, kun seurassani on ihan oikea ihminen ja aika pian pistän puhelimen syrjään ja keskityn ihmisiin, joiden kanssa olen. Minusta puhelimen jatkuva käyttäminen toisten seurassa on epäkunnioittavaa ja se on myös huonoa käytöstä ja vaikka kännykän aktiivikäyttäjä kokeekin, että sen käyttö ei haittaa, niin kyllä se haittaa ja joskus tekisi mieli sanoa, että he pistätkö puhelimen pois ja keskityt ihan vaan minuun.

Eräs merkittävä tutkimustulos oli se, että puhelimen käyttämiseen upposi ihan hirveästi aikaa. Kaikki me varmasti tiedämme, miten nettiä selatessa aika hujahtaa. Aloitin aamuni uutisten lukemisella, tsekkasin Facebookin ja Instagramin ja joskus hurahti kokonainen tunti ja sama illalla. Aivan käsittämätöntä ajanhaaskausta! Tuohon kun lisää ne kaikki minuutit, jotka olin puhelin kourassa, niin saldoksi saa useamman tunnin ja se on mielestäni aivan liikaa ja sanokoon kuka mitä hyvänsä, niin aika on myös satavarmasti jostain pois. Tai no, jos ihmisellä ei ole elämässä sisältöä ja se ainoa sisältö tulee puhelimesta, niin ei kai se sitten ole mistään pois. Mutta minä ainakin haluan käyttää aikani johonkin muuhun kuin puhelimen hipistelyyn. 

Kokeilun aikana huomasin olevani väsyneempi ja uupuneempi ja myös jotenkin aloitekyvyttömämpi. En kyennyt keskittymään asioihin vaan koko ajan jokin oli hukassa ja sekoilin; tavaroita oli hukassa normaalia enemmän, unohtelin asioita ja aivotoiminta pätki muutenkin. Keskittymiskyvyssä oli aivan selkeä ero normaaliin verrattuna. Huomasin, että minulle alkoi tulla sähköjänisolo eli en pystynyt keskittymään kunnolla mihinkään vaan toiminnot ja ajatteluni katkesivat sen takia, että mietin puhelintani. Puhelin koukuttaa helposti ja aika pian huomasin, että puhelinta on pakonomainen tarve käydä tarkistamassa; vastasiko joku Facebook-kysymykseeni, tykkäsikö joku Instagram-kuvastani, onko tullut sähköpostia, montako viestiä on Messengerissä ja Whatsupissa. Arkiset työt katkesivat jatkuvasti puhelimen tarkisteluun ja minusta tuntui, etten saanut mitän kunnolla aikaiseksi.

Kännykän käyttö vei ajan lisäksi tilaa omilta ajatuksiltani. Toisaalta se voi olla hyvä, sillä jos ahistaa kovasti, niin silloin mikä tahansa, mikä vie ajatukset muualle ahistuksesta, on hyvästä - tämä huomio siis vain yhtenä näkökulmana. Yleensä olisi ihan terveellistä, että ihminen kuuntelisi itseään. En tiedä, ymmärtävätkö kaikki mitä tarkoitan, mutta minulle on tärkeää kuunnella itseäni ja olla tekemisissä omien ajatusteni kanssa. Kännykän vuoksi en saanut kunnolla kiinni ajatuksistani. Kun keskityn vain kännykkään, niin minulta jää huomaamatta myös ympärillä tapahtuvia asioita. Haluan keskittyä huomaamaan elämässä kaiken hyvän, haluan huomata kivoja pikkuasioita ja ne jäävät kyllä huomaamatta, jos silmät toljottavat puhelimen ruutua. Ulkona haluan ihastella maisemaa, hengittään syvään ja tuntea miltä minusta tuntuu kuin tapittaa puhelinta.

Jotta olisin päässyt sisälle somemutsin maailmaan, niin minun olisi pitänyt käyttää puhelinta myös silloin, kun touhuan taaperon kanssa. Siihen en pystynyt vaan halusin antaa lapselle jakamattoman huomioni. Toki jakamatonta huomiota ei aina voi lapselle antaa eikä se ole tarkoituskaan, mutta mielestäni on eri asia, jos huomion vie toinen lapsi/koira tai sitten puhelin. Älypuhelinten käyttö on uusi ilmiö, mutta pikkuhiljaa alkaa tulla tutkimustuloksia siitä, että vanhemman puhelimen käyttö vaikuttaa vanhemman ja lapsen vuorovaikutussuhteeseen ja lapsen kehitykseen. En parjaa niitä äitejä, jotka työntävät lastenvaunuja puhelin kourassa, koska jos lapsi nukkuu, niin ei puhelimen käytöstä silloin ole haittaa. Ellei sitten ole tyrkkäämässä vaunuja suojatielle sivuilleen katsomatta - tällaistakin olen nähnyt. Jos äidillä (tai isällä) on koko ajan puhelin kourassa eikä huomiota kiinnitetä lapseen, niin se aivan varmasti vaikuttaa lapsen kehitykseen. Toki puhelinaddikteilla on omat perustelunsa puhelimen jatkuvalle käytölle, mutta pitäisi muistaa, että kyseessä on ihan samanlainen addiktio kuin mikä muu hyvänsä, mutta puhelinriippuvuutta väheksytään ja ajatellaan, että no ei se niin vakavaa oo.

Eräs asia, jota mietin normaalia enemmän ihmiskokeeni aikana, oli älypuhelinten aiheuttama säteily. Kovin moni sitä tuskin arkipäivässä miettii, mutta lasten kohdalla olisin erityisen varovainen enkä pidäkään puhelinta taaperon lähellä. Säteilyasiasta muut ovat kirjoittaneet minua paremmin ja esim. juttu 15 myyttiä sähkömagneettisesta säteilystä on erinomaista luettavaa ihan jokaiselle. Toinen juttu, jota harva varmaan ajattelee, on se, että puhelin voi olla aikamoinen bakteeripesä. No joo, siis pöpöjähän on kaikkialla, mutta minua kyllä inhottaa käyttää kännykkää samalla, kun laitan ruokaa. Ja sitäpaitsi aina on riski, että puhelin mulahtaa kattilaan tai tiskialtaaseen.

Sitäkin mietin, että onko sillä väliä, että onko netissä puhelimella vai tietokoneella. Mielestäni suurta eroa ei ole. Älypuhelin on siinä mielessä helpottanut elämääni, että minun ei tarvitse aina avata tietokonetta mennäkseni nettiin ja ihan yhtä lailla saan ajan kulumaan netissä, olipa välineenä puhelin tai tietokone. Ja jos joku on nettiriippuvainen, niin samapa se on, roikkuuko perinteisen tietokoneen vai jonkin älylaitteen ääressä. Kotiäitinä tunnustan kyllä, että olen nyt enemmän netissä kuin silloin, kuin olin työelämässä. Aikaa minulla ei ole yhtään enempää kuin töissä ollessa, mutta kotona oleminen mahdollistaa tiiviimmän netin käytön. Puolustelen tässä omaa netinkäyttöäni sillä, että olen aika paljon lapsen kanssa kahdestaan kotona ja sosiaalinem media ja netti on hyvä kontakti ulkomaailmaan ja netistä saan myös vertaistukea moniin asioihin.

Ihmiskokeeni piti kestää kaksi viikkoa, mutta jouduin lopettamaan sen kesken. Oloni alkoi olla liian hyperaktiivinen ja kännykkä käden jatkeena alkoi ahistaa eikä minusta tuntunut hyvältä. Kokeen jälkeen pohdin, että olenko jotenkin kännykkävastainen, mutta tulin siihen tulokseen, että en ole. Minä en vaan tykkää käyttää kännykkää jatkuvasti eikä se ole yhtään huono juttu!

Ymmärrän kyllä, että älylaitteet ovat nykyaikaa enkä ole älypuhelinvastainen, mutta mielestäni jokaisen tulisi osata suhtautua omaan älypuhelimen käyttöönsä kriittisesti ja kysyä itseltään, miten paljon somettelu ja netissä notkuminen vie aikaa ja onko se jostain pois ja tärkeimpänä kysymyksenä: millaisen esimerkin haluaa lapsilleen antaa. Tässäkään asiassa vanhempi ei voi sanoa, että älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin sanon. Monet lapset rauhoittuvat iPadin tai puhelimen äärellä ja tapittavat ruutua lumoutuneena ja vanhempien mielestä se on ihan ok. On myös niitä vanhempia, joiden on helppo sanoa, että minä en kyllä antaisi katsoa mitään Padilta, mutta kun taapero saa itkupotkuraivarit, on kiire lähteä johonkin ja kaikki kaatuu päälle, niin tarkoitus pyhittää keinot ja älylaite saan luvan toimia sekä taaperon että äidin rauhoittajana. Meillä ei tuollaisia tilanteita ole tullut, koska meillä on rauhallinen ja itkuton vauva eikä ole tablettia, mutta olen kyllä parissa hätätapauksessa laittanut lapsen tietokoneen ääreen ja ladannut Youtubesta BabySensory-ohjelman... Mielestäni sillä ei ole valiä, katsooko lapsi telkkaria, tietokonetta vai tablettia, ainoastaan sillä on väliä, että missä tilanteissa sitä katsotaan. Tähän väliin täytyy mainita, että tablettia meille ei varmaan tulekaan, koska tähän mennessä olen saanut niistä oireita. En tiedä, ovatko ne kemikaaliyliherkkyysoireita vai joitain säteilyoireita, mutta sen verran vakavia kuitenkin, että en tablettia pysty käyttämään.

Ihmiskokeeni herättämät ajatukset voisi kiteyttää vanhaa sanontaa mukaillen: älypuhelin on hyvä renki, mutta huono isäntä! Missä roolissa puhelin on sinun elämässäsi? Ja jos olet somemutsi, niin voisitko harkita päinvastaista ihmiskoetta eli käyttää puhelinta parin viikon ajan mahdollisimman vähän?

tiistai 12. tammikuuta 2016

Mitä olisit valmis tekemään unelmasi vuoksi?

Otsikossapa tulikin jo hyvin konkreettinen kysymys, jota olen pohtinut viime päivinä. Olen elänyt pitkään siinä tilassa, että minulla ei ole unelmia. Tai tavallaan on asioita, joiden toivoisin tapahtuvan, mutta toisaalta taas (muiden mielestä) erikoinen hippielämänasenteeni aiheuttaa sen, että en unelmoi mistään. Asiat tulevat elämääni sellaisena kuin ne tulevat ja jos jokin on tapahtuakseen, niin se tapahtuu ja niin usein käykin ihan uskomattomalla tavalla. Tämä ei tarkoita sitä, että pyörittelisin vain peukaloitani vaan kyllä itsekin teen asioiden eteen jotain, mutta monesti asiat vaan sysäytyvät eteenpäin ja sitten huomaan, että oho, nyt kävi näin ja olen taas yhden unelmani huipulla.

Mielestäni unelmat ovat tarpeellisia, koska ne potkivat ihmistä tavoitteita kohti, mutta toisaalta taas unelmoinnilla on kääntöpuolensa. Jos unelmaansa ei saavutakaan, niin vaarana on katkeroituminen. Voi myös käydä kuten minulle, että unelmoinnin tulos on ikään kuin plusmiinusnolla. Eli saan kyllä jonkin unelman toteutumaan, mutta se ei käy ollenkaan niin kuin olen suunnitellut ja joudun aina luopumaan jostain. Minun unelmieni toteutumisella näyttää olevan aina vähän turhankin kova hinta, enkä tarkoita nyt Chanelin laukkua!

Monet unelmat ovat ostettavissa ja minäkin olen saanut toteutettua monia unelmiani kylmästi rahalla,. Klikklik ja Pariisin matka oli ostettu. Ringring ja beagle oli hankittu! Olen käyttänyt rahaa matkusteluun, olen päässyt näkemään paikkoja, joista olen haaveillut pienestä asti, olen hankkinut tavaroita, joista olen haaveillut. Nämä ovat materialistisia unelmia enkä yhtään väheksy niitä, mutta jotkut unelmani ovat suurimmaksi osaksi sellaisia, mitä ei voi ostaa ja tällaiset unelmat ovat tietysti vaikeampia saavuttaa kuin materialistiset. Joidenkin unelmien eteen pitää tehdä paljon töitä ja minulla on mielessä yksi juttu, joka vaatisi panostusta ja olenkin viime aikoina pohtinut, että mitäs jos...

Minulla on ollut teini-ikäisestä lähtien mielessä eräs unelma, haave, projekti, jota en ole saanut vieläkään toteutettua. Pari vuotta siten sain siihen vetoapua, mutta sisäilmasairastamiseni vuoksi en päässyt alkua pidemmälle, vaikka intoa oli. En ole missään vaiheessa haudannut ajatusta projektista vaan se on ollut sinnikkäästi mielessäni. Jossain vaiheessa turhauduin ja ajatettelin, että pistän koko homman jäihin ja kuulostelen, että tuleeko vielä aika, jolloin asia kutsuu minua enemmän, jolloin se nousee mieleeni niin pakonomaisesti, että en voi sitä enää vastustaa. Tämä voi kuulostaa oudolta varsinkin niistä ihmisistä, jotka ovat käytännön tyyppejä, jotka vain menevät ja tekevät, mutta minä en ole sellainen. Ja sitäpaitsi elämäni harvoin antaakaan mahdollisuutta vain mennä ja tehdä, sillä aina tulee jokin este, jonka vuoksi en pysty tekemään sitä, mitä suunnittelin. Elämäntaitovalmentajat sanovat, että ei ole olemassa esteitä, mutta he eivät ilmeisesti ole koskaan itse sairastuneet tai joutuneet kohtaamaan arkielämään vaikuttavia ongelmia. Toki aina kuulee juttuja ihmisistä, jotka sairastavat syöpää tai ovat pyörätuolissa, joilla on 8 lasta ja erilaisia kotieläimiä, jotka tekevät vaativia opintoja ja juoksevat vielä maratonin. Mutta minä en ole sellainen supersuorittaja.

Nyt haaveeni on noussut hyvin voimakkaasti mieleeni ja olen jonkin aikaa pohtinut, että tartunko toimeen vai jäänkö loppuelämäksi jahkailemaan. Koskaan ei nimittäin tule parempaa hetkeä, elämässä ei ole edes parempia hetkiä vaan hetkeen on tartuttava heti. Ja minusta tuntuu, että se hetki on nyt. Mutta se vaatisi minulta uhrauksia ja olen joutunut pohtimaan sitä, että mihin olen valmis ja tullut siihen tulokseen, että aika paljoon. Me ihailemme ihmisiä, jotka saavuttavat jotain ja ajattelemme, että onpas tuokin saavuttanut unelmansa helposti, koska emme tiedä, mitä uhrauksia ihmiset ovat joutuneet tekemään. Voihan tietysti olla, että on olemassa ihmisiä, jotka saavat kaiken ja onnistuvat saavuttamaan  unelmansa ilman suurempia uhrauksia.

Elämässä on helppo siirtää asioita ja sitkutella, siis ajatella, että sitku olen sitätätätaituota, mutta mitä jos käykin niin, että sitkuttelun vuoksi huomaakin, että monet asiat jäivät toteutumatta, koska odotti parempaa hetkeä? Minä en haluaisi, että niin tapahtuu. Olen erittäin tyytyväinen siihen, että olen tarttunut hetkeen ja usein myös uhrannut aikaani ja voimavarojani, jotta pääsen tavoitteeseen. Esimerkkinä se, että sain äidinkielen approbatur-opinnot suoritettua, vaikka kohtasinkin matkalla monenlaisia hankaluuksia ja myös ihmisiä, joiden mielestä minun ei kannattanut tuhlata aikaani opintoihin. Olin siis tehnyt opinnot yliopistossa, mutta jotta ne voitaisiin hyväksilukea, niin minun piti tehdä täydennyspaketti ja kyllä minua kismitti tehdä samat opinnot uudelleen. Mutta se tunne, kun sain todistuken käteeni, oli aivan uskomaton! Oli huikea voittajafiilis, olin voittanut itseni ja olin ylpeä siitä. Jos en olisi approa muutama vuosi sitten tehnyt, niin se olisi jäänyt tekemättä. 

Mitä siis vielä jahkailen? En tiedä! Ehkä tarvitsen vain tsemppausta ja life coucheja, jotka sanovat: "Go, girl, go"! Se, mitä en tarvitse pisaraakaan, on negatiivinen suhtautuminen. Olen aina saanut kokea sen, että joku taliaivo onnistuu tuomaan negatiivista energiaa ja pahoittamaan mieleni kaivamalla esille jonkin huonon puolen tai spekuloimaan sitä, että asiat eivät kuitenkaan onnistu ja voi tulla jokin este tai "entäs jos" ja "pitäisiköhän sinun vielä miettiä". Ei! Ei pitäisi. Jos olisin jäänyt elämässä miettimään ja kuunnellut muita ihmisiä, niin en olisi koskaan mennyt ex tempore -meiningillä ravintolakouluun ja tavannut huippuihania ihmisiä, en olisi hakenut lukemaan kotitalousopettajaksi, en olisi muuttanut Jyväskylään, en olisi matkustellut enkä varsinkaan hankkinut vauvaa. Vain muutaman esimerkin mainitakseni. Joka kerran, kun olen kuunnellut vain itseäni, olen onnistunut, menestynyt ja päässyt tavoitteeseeni ja asiat ovat kääntyneet parhain päin. 

Haaveeni toteuttaminen tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi käyttää kaikki liikenevä aika projektiini. Pienen lapsen semiyksinhuoltajaäitinä se on aikamoinen haaste, mutta jos käyttäisin lapsen päikkäriajat projektiini, niin siitä tulisi aika monta tuntia viikossa. Joutuisin kyllä luopumaan monista asioista ja todellakin uhraamaan aikaani ja säästöjänikin, mutta elämässä ei mikään tule ilmaiseksi. Monet, jotka ovat saaneet jotain aikaiseksi, ovat joutuneet pyytämään lähipiiriltä tukea ja tämä on minulle vaikein paikka. Etenkin kun minulla ei ole tukiverkkoa. Olisi nimittäin aika huippua, että joku ihminen voisi tulla luokseni koko päiväksi tai ottaa taaperon hoitoon, jotta minä saisin keskittyä työskentelemään. Tavoitteeseni pääseminen vaatisi lähi-ihmisiltäkin jonkin verran ja jos minä kysyn itseltäni, että olenko valmis, niin minun pitää kysyä läheisiltäni, että ovatko he? Ovatko he valmiit ymmärtämään sitä, että haluan ryhtyä tekemään asiaa, joka on ollut mielessäni jo yli 20 vuotta, ovatko he valmiit auttamaan minua ja miten paljon? Ymmärtävätkö he, että en ole niin helposti tavoitettavissa kuin ennen ja että saatan valita itsekkäästi omat juttuni ja jäädä kotiin projektini pariin sen sijaan, että lähtisin johonkin? Ymmärretäänkö sitä, että minullakin on tavoitteita, itsekkäitä sellaisia vai ajatellaanko, että minun pitää keskittyä nyt olemaan vain äiti? Monesti kun ajatellaan noin, mutta minä haistatan pitkät tuollaisille ajattelumalleille. Niin, ja mikä sitten on itsekästä? Äitimaailmassa saa helposti noottia jo siitä, että meikkaa ja pukeutuu nätisti tai jos harrastaa jotain muuta kuin pukliriepujen ja kestovaippojen pesemistä ja jos äiti haluaa tehdä jotain, mikä olisi hänelle itselleen merkittävää, niin saattaa saada huonon äidin leiman.

Olen pahoillani, että kirjoitan näin ylimalkaisesti enkä kerro, millaisesta asiasta on kyse. En halua vielä innostua tästä liikaa ja jos joudunkin heittämään kirveeni kaivoon, niin pääsen helpommalla, kun ei tarvitse selitellä niin paljon. Yritän myöskin välttää sitä, että joku onnistuu torppaamaan hankkeeni. Jos kertoisin yksityiskohtaisesti asiasta, niin siitä voitaisiin kaivella kaikki mahdottomuudet esille ja sitten alkaisin itsekin miettiä, että olenko ihan järkevä. Haluaisin pitää mielessä erään Instgramista lukemani mietelauseen, joka kuului näin: Vuoden päästä toivot, että olisit aloittanut jo tänään.

Millaisia unelmia sinulla on? Ja oletko saavuttanut jo joitain unelmiasi ja millä hinnalla? Ovatko ne olleet materialistisia vai henkisiä?

torstai 7. tammikuuta 2016

Joulu meni jo!

Tämänhetkisiä fiiliksiäni kuvaa parhaiten tämä Kummeli-sketsi:

Koskaanikinä joulu ei ole mennyt niin nopeasti kuin tänä vuonna! Tosin minulla joulu jatkuu vielä, koska haluan kunnioittaa vanhoja perinteitä ja purkaa koristeet vasta Nuutinpäivänä = olen siis niin laiska, etten jaksa hötkyillä ja sitäpaitsi haluan vielä pitää koristeita esillä. Joulun jälkeen olen aina ihan hirmu surullinen siitä, että joulu on ohi ja alan jo odottaa seuraavaa joulua. Sitten kuitenkin uudenvuoden jälkeen, kun tammikuu paljastaa valkoiset ja raikkaat kasvonsa, tulee minulle tunne, että haluan laittaa koristeet pois eikä enää ole jouluolo. Yleensä pidän koristeita ja kynttelikköjä esillä niin pitkään, että varmasti kyllästyn. Ja sitäpaitsi kyntteliköt on kivoja vielä tammikuussakin, sillä ne luo tunnelmaa ja pidän hämyisistä talvi-illoista, jolloin voi vaan möllöttää omissa oloissaan, piilossa kaikelta maailman pahuudelta.

Eilen raaskin ottaa muutaman koristeen pois ja järjestelin paikkoja muutenkin. Vauvakin osallistui ja oli ihan täpinöissään lahjapaperiesta, joita en ollut raaskinut heittää pois. Ensin ihasteltiin paperia ja kikateltiin ja sitten alkoi paperin repiminen, mikä onkin parasta hupia ikinä. (Huom! Hän on kyllä poika ja toivon, että äitiyttäni ei nyt arvostella sen perusteella, mitä lapsellani on päällä... Mummon kutoma nuttu ja ystävältä saadut pöksyt. Tuolleen ne minitontut puetaan Korvatunturillakin, uskokaa pois!)

Monissa blogeissa kirjoitettiin jo heti joulun jälkeen siitä, miten joulu meni ja esiteltiin lahjat, mutta minä en kokenut tuollaista juttua tarpeelliseksi, koska minulla oli ihan perusjoulu perinteisine kuvioineen. Lahjaesittelyäkään en koe tarpeelliseksi, etenkin kun jouluni ovat melko lahjattomia. Perheen kesken ei jaeta paketteja, mutta ystäviltä tulee muistamisia. Mielenkiinnolla luin bloggaajien lahjasaaliita ja olin ihan pökerryksissä siitä, miten hienoja ja kalliita lahjoja lähes kaikki olivat saaneet. Sitten bloggaajat kirjoittivat, että "olen ollut tosi kiltti, koska sain paljon ihania lahjoja" ja minun teki mieli käydä kommentoimassa, että "ei, ei tuolla ole mitään tekemistä kiltteyden kanssa vaan sinulla on varakas ja suuri lähipiiri". Mutta en tietenkään käynyt noin kirjoittamassa, koska ymmärränhän minä, että tuo kiltteysjuttu on vain sanonta ja sitäpaitsi minut olisi heti leimattu kateelliseksi ja katkeraksi, kuten blogimaailmassa on tapana. Mutta minä olen siis ollut varmaan tositosi huono ihminen ja tuhma, koska kuusen alta ei aattona löytynyt minulle yhtään pakettia!

Meillä ei siis ole tapana antaa lahjoja aattona ja lähes aina avaan lahjat ennen joulua ja tähän on käytännön syy. Olen aina joulun vanhempieni luona enkä lähde raahaamaan paketteja sinne. Minulle lahjojen avaamisella aattoiltana ei ole merkitystä ja monesti olen avannut joitain paketteja joulun jälkeenkin. Ihan siitäkin syystä, että ne ovat jotuneet lojumaan Postissa koko joulun ja olen saanut noudettua ne vasta joulun jälkeen. Lahjojen avaaminen etukäteen ei kuulemma ole sosiaalisesti suotavaa, mutta nyt sattui sellainen juttu, jonka vuoksi päätin, että avaan ensi vuonna KAIKKI lahjani VARMASTI ennen joulua. Sain nimittäin erään paketin, jonka ihana ja liikuttava idea olisi ollut se, että se olisi avattu nimenomaan aattona. Toinen asia, jonka päätin, on se, että EN USKO KETÄÄN. Olisi pitänyt taas vaan olla tiukkis ja avata se paketti eikä uskoa sitä hapatusta, että paketteja ei saa avata ennen joulua. Kolmas päätös, jonka tein, on se, että USKON INTUITIOONI. Minä kun olin vakaasti sitä mieltä, että juuri se paketti olisi pitänyt avata. Pienestä paketista voi saada aikaan suurta draamaa ja suuria päätöksiä. Mutta ei tästä enempää vaan keskitytään nyt kuvien muodossa vielä fiilistelemään ja muistelemaan joulua... Omat joulukoristeeni eivät ole mitään ihmeellisiä vaan kaivan laatikosta joka vuosi aina samat koristeet ja koristelu on hyvin kotikutoista. Toki olisi ihanaa ostella uusia ja kauniita koristeita ja vaikka joka joulu valita jokin väriteema, mutta ekologisena nuukailijana minusta ei ole sellaiseen. Tosin meinasin ostaa Anttilasta kauniin, kultaglitter-peuran, mutta se maksoi 15 euroa ja ajattelin taas, että tarvitsenko sitä oikeasti ja vastaus oli ei. Mutta kaunis se olisi ollut ja kultakimalluksellaan se sai mielikuvitukseni laukkaamaan joulun taikamaailmaan. Tällaisella mielikuvituksella varustettu persoona tosin rakentaa taikamaailman vanhoistakin koristeista!

Keittiön ikkunalla istuu tonttutytöt ja Villeroy & Bochin joulukipot on sivussa koristeena. Noita Villeroy & Bochin jouluastioita voisin ostaa lisääkin, mutta en ole raaskinut.

Keittiön pöydällä on ollut joulukuun alusta asti tällainen asetelma. Minusta on ollut ihanaa ajatella, että glögimukit ovat valmiina odottamassa vieraita ja jokin tuossa vaan on sellaista, mikä saa minut aina hyvälle tuulelle. Taustalla näkyy lahjaksi saamani gluteenittomat tattaripiparkakut, jotka olivat älyttömän hyviä. Sain myös Raffaello-konvehteja ja vaikka olenkin sokerittomalla, niin joskus minäkin lipsun ja se minulle suotakoon. Tajusin muuten juuri, että kuvan esineistä kaikki muut on lahjaksi saatuja paitsi glögimaustemalja ja kuppi, jossa konvehdit ovat.

Olohuonetta on valaissut punainen kyttelikkö. Minullahan on ollut sininen kynttelikkö, mutta kun laitoin sen paikalleen, niin se ei toiminut ja muistin, että se oli jo edellisvuonna rikki. Sitten sain tuon punaisen ja totesin, että ihan suotta olen karsastanut punaisia kynttelikköjä. Tonttutyttö ja -poika istua nakottaa ikkunalaudalla punaiset samettiporot on seuranaan. Ostin joskus kirppikseltä kaksi samettiporoa ja vuosien päästä löysin eri kirppikseltä vielä yhden ja ostin senkin.

Olkkarin sivupöydällä on pinkit valot, pinkkiä nauhaa (mikä tuon pörrönauhan virallinen nimi on?) ja joulupukki ja -muori, jotka on vuosia sitten lahjaksi saatu. Pinkit valto ostin käytettynä ja ne ovat siitä kivat, että eivät ole jouluvalonoloiset, joten käytän niitä koko pimeän vuodenajan.

Nämä tiernapojat olen ostanut muinoin enkä enää edes muista, oliko ne nimellä tiernapojat, mutta sillä nimellä niitä kutsun... Settiin kuului myös keraaminen olkipukki, mutta se hajosi joulun alla. Veikeitä hahmoja ainakin minun mielestäni!

Tietysti minulla pehmoleluhulluna on myös joulupehmoja! Minulla on myös tapana laittaa joillekin pehmoille tonttulakkeja päähän ja punaisia rusetteja kaulaan. Oikealla oleva nalle on toiminnallinen eli siitä kuuluu musiikkia, sikälimikäli olisi paristot. Tuo nalle oli mukana myös joulukorttikuvauksissa.

Minulla on koristeena joitain joulukortteja ja tämä enkelikortti on niin ihana, että se on joka vuosi esillä. Nyt se roikkuu  parvekkeen ovessa ja vauvan kanssa ollaan käyty sitä ihastelemassa.

Toinen kaunis kortti on tämä, jonka ostin vauvalle. No ihan höperöähän se on hankkia joulukortti vauvalle, joka ei edes tajua joulusta mitään, mutta sain hyvän verukkeen ostaa tämän kauniin kortin. Ja nyt en muista, onko tämä Harjun Paperista vai Pienikamarista, mutta kummassakin on ihan huippuihania kortteja. Rakastan kaikkia tällaisia juttuja ja voisin toljotella niitä vaikka kuinka pitkään ja mielikuvitukseni lähtee aina laukkaamaan, kuten se glitterpeurankin kohdalla. 

Eräs kortti, jonka tulen ottamaan esille tulevinakin jouluina, on tämä. Tätä arvostan suuresti, koska mieheni on tämän omin pikku kätösin minulle askarrelut! Siis mies! Hän on leikannut viime vuoden Tenavat-kalenteristaan joulukuun kuvan pois ja vieläpä tarkasti reunoja pitkin. Ja koska olen nainen, niin tuon kortin saadessani ajattelin, että hänen täytyy rakastaa minua valtavasti, koska on ryhtynyt vuokseni askartelemaan! Kun hän antoi kortin minulle, niin olin juuri sitä ennen ottanut omasta pienestä Tenavat-kalenteristani tuon vastaavan kuvan ja sanonut, että tää on ihan paras ja tää täytyy säilyttää ja tuon ison kortin saadessani totesin, että meillä menee ajatukset aika hyvin yksiin. Minusta tuo Ressun olomuoto tuossa kuvassa vangitsee täydellisesti jouluolon.

Makkarissa on ikivanhat pörrövalot ja ne tuovat huoneeseen kivan tunnelman. Sistuksellisesti epäsopivasti laitoin hyllykön päälle Willow Treen Guardian -figuurin. Hahmo on siis äiti, jolla on sylissä vauva ja se symboloi ääretöntä äidinrakkautta. Näistä Willow Treen pikkupatsaista voisin tehdä ihan oman blogijutun ja ainakin ottaa paremman kuvan kuin tämän hämärän, mistä ei saa mitään tolkkua.

Jossain kyselyssä kyseltiin kauneinta joulukoristetta ja minun vastaukseni on tämä Wienin joulumarkkinoilta ostettu sydän. Näitä myytiin siellä useissa kojuissa ja arvatkaa vaan, oliko vaikeaa valita toinen toistaan kauniimpien koristeiden joukosta vain yhtä. Päädyin tähän sydänkoristeeseen ja äidilleni ostin tuliaiseksi nallen, joudin siis valitsemaan kaksi koristetta, minkä vuoksi vietin kojulla kohtuuttoman paljon aikaa. Tämä koriste muistuttaa minua Wienin matkasta ja siitä, miten sitä ennen aina hinguin Keski-Euroopan joulumarkkinoille, siis ihan mihin kaupunkiin tahansa. Joka vuosi lehtien matkailumainoksia lukiessani huokailin ja sanoin, että joskus vielä lähden joulumarkkinoille ja vuonna 2011 sitten kävinkin Wienissä ja tuo reissu-unelma toteutui. Tuollainen pieni joulukoriste voi sisältää paljon muistoja ja symboliikkaa.

En ole vieläkään saanut aikaiseksi tehdä sisustuspostausta makkarista, jonka uudistin syksyllä., mutta tässä pieni sneak peek... Minusta on ollut aina vaikeaa laittaa makkariin joulukoristeita ja huoneesta löytyy "onttoja" kohtia, jotka kaipaisivat väriä joulukoristeiden muodossa. Eräältä ystävältä sain kauniin koristetähden ja sille löytyi paikka heti. Sitä en tiedä, mitä mieltä sisustusintoilijat ovat siitä, että meikäläinen voi vaan laittaa jonkin koristeen roikkumaan ikkunankahvaan, mutta minusta tähti sopii siihen ja se  sopii myös makuuhuoneen tyyliin. Tässä kuvassa on muuten kaunis ja lämmin valo. Vaikka kesää ja aurinkoa rakastankin, niin rakastan myös tällaista pehmeää sisävaloa talvella ja etenkin kynttelikköjen valoja.

Edelliseen verrattuna ihan toista tyylisuuntaa edustaa tämä asetelma, jonka virittelin joulun alla keittiön sivuhyllykön päälle.. Kullan ja hopean yhdistäminen on vaikea laji, mutta joulukoristelussa suotakoon pienet tyylivirheet. Ja sitäpaitsi tuo asetelma on ilahduttanut minua ihan joka päivä.

Sitten nämä pienet ihanuudet, jotka saivat minut kyyneliin. Joulunalusaika meni niin hötäkässä, etten ehtinyt ajatella kovinkaan paljon sitä, että tämä on ensimmäinen jouluni äitinä. Toki ajattelin, että tämä on vauvani esnimmäinen joulu ja ensimmäinen joulu kun minulla on vauva, mutta en älynnyt ajatella, että tämä on eka jouluni äitinä. Nämä lahjapaketin kylkiäisenä olleet koristeet saivat minut ajattelemaan sitäkin ja olin ihan yliliikuttunut.

Sitten lopuksi tämä toisten niin rakastama ja toisten vihaama koriste. Minun piti tällainen ostaa ennen joulua ja tsekkasin jopa, että voisinko tilata kuuluisan ja klassisen joulupallon Harrodsilta. Sitten asia unohtui, mutta onneksi ihana mummo oli laittanut tällaisen pakettiin.

Tässä oli joitain otoksia joulukoristeluistani ja nyt kun näit kuvia katselin, niin päätin, että en varmana kerää koristeita ainakaan vähään aikaan pois. Joko muilla on kuuset karisteltu ja koristeet kerätty?

maanantai 4. tammikuuta 2016

Anteeksi, etten ole ollut paras versio itsestäni

Tässä uuden vuoden alussa olen lukenut monta mietelausetta Instagramista ja monta blogijuttuakin, joissa on pohdintoja viime vuoden sujumisesta ja lupauksia tulevalle. Jutuissa olen kohdannut monesti termin "paras versio itsestään". Kuulostaa hienolta ja tavoittelemisen arvoiselta, eikö? Tietysti olen sitä mieltä, että ihmiselämän perustavanlaatuinen voima on kehittyminen ja itsensä kehittäminen, mutta "paras versio itsestään" kalskahtaa korvaani. Sen on tottakai tarkoitus olla tsemppaava ja sen on tarkoitus saada meidät kehittämään hyviä puoliamme, mutta mitä jos emme pystykään siihen? Looooooo-sssseeeerrrrr taitaa olla vastaus, joka tulisi niiltä ihmisiltä, jotka ovat onnistuneet jollakin tavalla edistymään ja olemaan parhaita versioita itsestään. Nykyisin kun on vallalla se ajatus, että mikään ei riitä vaan aina pitää olla parempi, tavoitella mitä ikinä keksiikin ja helposti ajautuu ajatukseen siitä, että ei riitä edes itselleen. Aiheesta olenkin kirjoittanut tässä postauksessa.

Kun mietin tuttavapiiriäni ja rakkaitani, niin minulle riittää, että jokainen on se, mitä on. Siksi juuri välitän heistä. Välitän heistä myös silloin, kun heillä menee kaikki päin pyllyä. Toki jos joku kaverini haluaa kehittyä parhaaksi versioksi itsestään, niin olen hänen tukenaan. Se, mitä itse kaipaan, on se, että joku sanoo, että riitän juuri tällaisena ja tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka rakastavat minua silloinkin, kun kaikki kaatuu päälle. Onneksi heitä on olemassa. En ole viime vuonna todellakaan ollut paras versio itsestäni. Olen kyllä kokenut useita kasvun hetkiä, jopa sellaisia, joita kutsutaan elämä oivalluksiksi ja valaistumisiksi ja olen kehittynyt ihmisenä, ihan vaikka vaan siitä syystä että minusta tuli äiti. Minulle on ollut viime vuonna tärkeää selvitä arjen haasteista ja olla äiti. Siis ihan vaan pelkkä äiti, ei supermutsi, ei tiikeriäiti eikä mikään muukaan etumääritelmä-äiti vaan ihan vain pelkkä äiti.

En ole osannut päättää, olenko vai enkö ole tyytyväinen siihen, mitä olen ollut... Harmittaa, että olen ollut poissaoleva, harmittaa, etten ole jaksanut tehdä edes joitain kivoja juttuja, harmittaa, että monet asiat ovat menneet vähän ohi. Toisaalta taas voin olla ylpeä siitä, että olen hoitanut vauvaani erinomaisesti ja jaksanut kestää kaikenlaisia arjen vaikeuksia ja välillä aika suurtakin kuormitusta. Samalla olen koko ajan huolehtinut itsestäni kuten ennenkin, olen liikkunut ja jumpannut silloin kun olen voinut, olen huolehtinut ulkonäöstäni ja olen huolehtinut muistakin ihmisistä. Olen ainakin yrittänyt olla sosiaalinen ja osallistuva, vaikka viesteihin vastaaminen minulla kestääkin. Viime vuoden tavoitteeni oli vain selvitä elämästä vauvan kanssa ja se tavoite täyttyi, mutta nyt huomaan, että aika moni muu asia on ollut retuperällä ja olen jollain ihmelliseellä katumapäällä ja tekee mieli pyytää anteeksi sitä, millainen olen ollut. Haluaisin nimittäin olla oma ihan itseni ja se huippuiloinen ja energinen tyyppi, joka olin raskausaikana. Toisaalta taas meidän jokaisen tulee olla armollisia itseään kohtaan. Ja minä olen ollut sitäpaitsi sairas, ihan oikeesti sairas. Ja jostain oudosta syystä, jota en tiedä, minun tekee mieli tehdä poikkeus linjaani eli siihen, että en vatvo sairauksiani ja kerron, mitä olen joutunut kokemaan.

Viime vuoden heinäkuussa vatsani alkoi temppuilla ja on vähättelyä sanoa, että maha vain oireili, koska olin todella sairas ja huonokuntoinen. En tykkää yhtään siitä, että ihmiset kertovat sairaskertomuksiaan julkisesti, mutta jotta tilanteeni tulee ymmärrettäväksi, niin kerron, että heinäkuussa alkoi viikkokausia kestänyt ripuli ja vatsakivut, syynä lääkärin mukaan todennäköisesti synnytyksen yhteydessä saamani antibiootit ja särkylääkkeet + ärtyvän suolen oireyhtymä, vanha vaivani. Kun on heikko olo, ruoka ei imeydy ja silti pitää imettää, hoitaa vauvaa ja kotia ja pitää tiukkaa ruokavaliota ja pisteenä I:n päällä vielä luopua kaikesta sokerista ja muustakin makeasta, niin siinä on psyykekin koetuksella. Marraskuussa olin kaksi viikkoa kuumeessa, joka verotti voimiani, etenkin kun en saanut levättyä vaan vauvanhoidot ja ulkoilut oli suoritettava, vaikka olo oli kuin keitetty kokovartalospagetti. Sitten meille kaikille tuli flunssa ja vauvakin oli kipeänä vähän aikaa, mutta parani onneksi nopeasti. Minäkin paranin yllättävän nopeasti, mutta taas tapaninpäivänä sairastuin ja olo on edelleen sellainen kuin olisi vähän kuumetta ja olen puolikuntoinen. Lisäksi loppuvuonna minua alkoi piinata monta kertaa viikossa neurologiset oireet, jotka todennäköisesti on kemikaaliyliherkkyyttä tai homeoireita. Esim. alakerran pyykkituvalla käydessäni ja voimakkaan pesu-/huuhteluaineen haistaessani meni pää heti "sekaisin" eli tuli hyvin hönttyrä olo, ei huimaava vaan höttöinen, kaikki energiat hävisi kropasta, vapisutti, kuvotti ja tuli näkö- ja puhehäiriöitä, tajunnan häiriöitä ja "krapulainen olo" ja oireet kestää muutamasta tunnista useaan päivään. Tällaisia oireita minulle tulee mm. joistain voimakkaista kemikaalihajuista, Biltemassa, sairaalasta saadusta Liberon vauvatarvikekassista ja myös homeista ja sisäilmaogelmaisista rakennuksista. Syy-yhteys on niin selvä, että tässä ei ole minkäänlaista tulkinnanvaraa. Nyt noita oireita on alkanut tulla enemmän ja pelottaa, että olenko todella sairastunut pahemmin MCS: ään eli monikemikaaliyliherkkyyteen, mikä on monen sisäilma- ja homesairastuneen kohtalo. Vatsaoireisiini ei ole olemassa lääkettä enkä ole edes löytänyt sopivaa maitohappobakteeria tai mitään muutakaan minulle sopivaa valmistetta, joka parantaisi suoliston bakteerikantaa (toki sopiva ruokavalio on hoitona). Myöskään noihin neurologisiin oireisiin ei ole mitään lääkettä eikä parannuskeinoa muuta kuin altisteiden välttäminen, mutta koska en ole varma, mikä minua altistaa, niin en voi sitä välttääkään.

Sairastaminen on vaikuttanut siihen, että en ole ollut oikein oma itseni ja vain parina päivänä viikossa on ollut normaali olo. Sairastamiseni on tullut ihmisille yllätyksenä, koska olen hehkuttanut positiivisuuttani enkä ole huonoista oloistani huudellut ja siksi monet luulevat, että olen voinut hyvin. Ihminen voi olla onnellinen ja positiivinen, vaikka on sairas! Olen ollut väsähtänyt ja välillä innoton, koska olen joutunut keskittymään vain siihen, että miten jaksan hoitaa vauvaa, itseäni ja huusholliani. Olen sekoillut sanoissani, olen änkyttänyt ja sönkännyt, olen tehnyt paljon kirjoitusvirheitä, mikä ei olen maailmanloppu, mutta äidinkielihikarille kuitenkin vähän kurjaa etenkin sen kannalta, että ennen niin helppo asia on muuttunut vaikeaksi. Minun on ollut vaikeaa ilmaista itseäni kirjallisesti, kirjoittaminen kestää kauan ja tuttujenkin sanojen löytäminen on vienyt aikaa, jopa oman nimen kirjoittaminen on ollut välillä haastavaa. Kirjoittaessa olen ollut kuin ekaluokkalainen, joka joutuu miettimään, mikä kirjain tulee sanassa seuraavaksi. Minulla on ollut myös lukihäiriötyyppisiä oireita ja jos pitää kirjoittaa esim. sana "kaikille", niin saatan kirjoittaa "kailikke" ja esim sana "kirjoittaessa" tulee muodossa "kirjoitteassa". Kirjoitan vääriä numeroita, vaikka mielestäni olen kirjoittavinani ihan oikein ja tekstejäni lukiessani huomaan, että välistä puuttuu sanoja. En ole kunnolla kyennyt saamaan kirjallisesti ulos sitä, mitä mielessäni on. Monesti ajatukset karkaavat ennen kuin ehdin saada ne ylös. Tämä on vaikuttanut siihen, että FB- ja blogikommenttejani ja sanomisiani on ymmärretty väärin ja minua harmittaa, koska olen joutunut selittelemään asioita. En ole ymmärtänyt aina puhetta ja olen joutunut pyytämään ihmisiä toistamaan sanojaan. Kuulen kyllä, mitä minulle sanotaan, mutta viesti ei tunnu menevän aivoihin asti. Olen tuntenut itseni todella tyhmäksi, mutta en tiedä, ovatko muut edes huomanneet mitään. Minulla on mennyt tosi moni asia ohi, en ole huomannut monia FB-päivityksiä (ja siksi olen ollut ihan pihalla monista jutuista, tärkeistäkin) ja olen unohtanut merkkipäiviä. Tai sitten olen muistanut ne ja tsempannut itseni viikkoja ennen merkkipäivää siihen, että vien kortin tai lahjan Postiin. Ja juuri sinä päivänä, kun pitäisi Postiin mennä, olenkin ollut kipeä ja on ollut muuta hässäkkää ja asia on unohtunut. Toivon, että sisäinen kalenterini asettuisi pikkuhiljaa järjestykseen ja pääsisin pois kolmen viikon viiveestä, joka on vaivannut minua keväästä asti. Monet sanovat, että vauvavuodesta ei muista yhtään mitään, että se menee hirveässä väsymyssumussa, mutta minun siunaukseni on ollut hyvin nukkuva ja kiltti vauva ja olenkin sitä mieltä, että Universumilla on ilmeisesti silmää jonkinlaiselle kohtuudelle.

Olen nyt harmitellut sitä, että viime vuonna en ole jaksanut olla noheva emäntä, en ole jaksanut taikoa vierailleni pöytää täyteen herkkuja, etenkään lapsivuodeaikana vaan vieraat saivat tyytyä jopa näkkäriin ja minua ihan hävettää. Vauvaa katsomaan tulleet vieraat tulivat asuntoon, jota en ollut ehtinyt järjestää siistiksi, koska lähdin synnyttämään etuajassa. Kirppis- ja kierrätystavararöykkiö lojuu edelleen olkkarin nurkassa. Tavaramäärä on jo puolittunut, mihin olen tyytyväinen, mutta silti tavaroita on edelleen paljon ja arjen hässäkässä lisäajan löytäminen millekään ylimääräiselle on aikamoinen haaste, etenkin kun vauvanhoitoapua on huonosti saatavilla eikä vahvaa tukiverkkoa ole.

Hitsi kun ahistaa itseäkin tällainen vuodattaminen, joten palataanpa alkuperäiseen pointtiini. Mielestäni tärkein kysymys kuuluu näin: olenko riittänyt itselleni? Meidän tulisi osata erottaa omat vaatimukset toisten vaatimuksista. Mikä on minulle itselleni riittävää? Niinpä. Voin erittäin onnellisena ja ylpeänä todeta, että vaikka kaikki muu on ollut retuperällä, niin vauva on saanut hyvää hoitoa ja huolenpitoa ja olen ihan varma, että se myös näkyy hänessä. Todellakin aion kissana nostaa häntääni tässä asiassa.

Kun puhutaan vaatimuksista, niin mitä ne oikein ovat? Kuka muu meille asettaa vaatimuksia kuin me itse? Ovatko ne vaatimuksia vai pelkkiä oletuksia siitä, että mitä toiset muka vaativat? Menikö vaikeaksi? Noh, katsokaas kun minä oletan, että koska olen kotitalousopettaja, niin kaikki maailman ihmiset olettavat, että kotini on aina ja iankaikkisesti siisti ja minulla on pöydässä seitsemää sorttia tarjottavaa. Onko yksikään vieraani kritisoinut kotini kuntoa ja epäjärjestystä? Ei. Onko yksikään valittanut, että tarjoamiset ovat huonoja? Ei. Onko kukaan edes vaatinut kahvia/teetä? Ei. Toki haluan juoda kupposen kuumaa vieraiden kanssa eikä kahvin/teen keittäminen ole ollut minulle mikään iso vaiva. Santsikuppia en ole älynnyt tarjota, mutta onneksi vieraani ovat olleet niin nohevia, että he ovat kaataneet itselleen uuden kupillisen ja minullekin siinä sivussa ja sanoneet, että istu sinä nyt rauhassa. Toinen esimerkki on synnytyksestä palautuminen tai siis palautumattomuus. Käytän edelleen äitiyshousuja, olen tosi löysässä ja pulskassa kunnossa (entiseen verrattuna) ja minua itseäni ahdistaa huono kuntoni ja haluaisin voida paremmin ja mahtua entisiin vaatteisiini. Mutta onko kukaan huomauttanut asiasta? Ei. Sen sijaan olen kuullut, että näytän hyvinvoivalta, energiseltä ja pirteältä.

Äiteihin kohdistuu paljon vaatimuksia ja herkkä äiti hermostuu siitäkin, kun joku kysyy, että etkö käytä kestovaippoja/etkö imetä/syödäänkö teillä purkkiruokaa. Onneksi en ole herkkä äiti ja jostain ihmeen syystä äitinä oleminen on minulle helppoa enkä koe äitiriittämättömyyttä, mistä varmaan 99 % äideistä kärsii. Jokainen ihminen kokee varmasti joskus riittämättömyyden tunteita, joiden syyt voivat olla omassa itsessä tai sen ulkopuolella tai molemmissa. Ympäristön paineista, niistä muka-paineista tulisi osata olla välittämättä, mutta se ei ole helppoa. Kunpa pystyisin aina vaan ajattelemaan niin, että se riittää, kun olen vain minä.

Riittävän hyvää uutta viikkoa kaikille ♥