tiistai 23. helmikuuta 2016

Onko hyvinvoiva ja pirteä äiti lähes tabu?

Raskausaikana sain kuulla kyllästymiseen asti sitä, että tulisin olemaan kuolemanväsynyt lapsen syntymän jälkeen ja ainakin koko ensimmäisen vuoden. Minulle kerrottiin, että minulla ei olisi suurinpiirtein enää koskaan aikaa mihinkään omiin juttuihin, en ehtisi pestä hampaita tai syödä aamupalaa, en ehtisi ja jaksaisi meikata enkä välittää siitä, miten pukeudun jnejne. En uskonut moisia pelotteluja, koska taisin aavistaa, että minun kohdallani noin ei kävisi enkä koskaan halua murehtia etukäteen sellaista, mitä ei ole vielä tapahtunut. Koskaanhan ei voi tietää, millaista vauva-arki tulee olemaan ja enkä senkään vuoksi halunnut asettaa minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Täytyy kyllä sanoa, että minua peloteltiin monilla eri asioilla eikä mikään niistä toteutunut. Sen sijaan elämääni tuli monia sellaisia asioita, joista kukaan ei älynnyt varoitella!

Koko raskaus, synnytys ja vauva-aika tuntuu perustuvan sille ajatukselle, että kaikki on ihan kamalaa, vaivalloista ja vaativaa. On tietysti hyvä, että neuvolassa ja joka paikassa muuallakin tivataan, että eihän nyt vaan ole masennusta ja väsymystä sekä kysellään mielialaa ja vointia ja opastetaan, mistä voi hakea apua. Sitten kun kerron, että en ole aikoihin nukkunut näin hyvin ja että olen tasapainoinen, onnellinen ja positiivinen, niin minua katsotaan kieroon. Eikä tämä ole kuvittelua tai tulkintaa ihmisten ilmeistä vaan kun sen todella huomaa, miten ihmiset alkavat mulkoilla ja olen joutunut ihan perustelemaankin sitä, miksi olen niin hyvinvoiva, että mikä on salaisuuteni. Miten ihmeessä voin nukkua hyvin, vaikka minulla on pieni lapsi? Miten ehdin ja jaksan pitää huushollin siistinä, miten ehdin meikata ja laittaa hiukset ja ihan valita vaatteet, jotka laitan päälle? Miten ehdin ja jaksan käydä kaupassa, leipoa, kyläillä ja kirjoittaa blogia ja touhuta kaikkea muutakin ja miten vielä kehtaan väittää, että olen pirteä ja jaksava? Olisi kai reilua kaikkia väsyneitä äitejä kohtaan, että minäkin olisin väsynyt ja nuutuneen oloinen kaiken touhotukseni jälkeen! Ja olisi reilua, jos olisin perfektionistisuorittaja, mikä selittäisi kaikkea. Mutta kun en ole vaan olen ihan päinvastainen tyyppi. Toki olen luonteeltani aktiivinen ja tekemisissäni nopea sekä tehokas ja osansa on kai ammatillanikin, jonka ansiosta arjen pyörittäminen on helppoa. Suuri vaikutus on myös sillä, että teen vain pakolliset asiat ja jos huvittaa, niin teen sitten jotain ylimääräistä ja monesti huvittaakin, mutta en kuormita itseäni ekstrahommilla.

Pirteä ja reipas äiti on olio, jonka olemassaolo korpeaa väsymyksen kourissa raahustavia äitejä. Mutta tiedättekö mitä? Minä en ole syypää muiden äitien väsymykseen, joten minulle on ihan turha osoittaa mieltä, kateutta ja katkeruutta. Minua saa kadehtia aivan vapaasti ja jokainen kadehtija voi tulla meille katsomaan, millaista elämäni on ja mielellään astua päiväksi kotiäidin tohveleihini ja sitten päättää, että onko elämäni niin kadehdittavaa ja helppoa. Ihmiset kun nimittäin heti ajattelevat, että jos voi hyvin, niin elämän täytyy olla silloin helppoa. Elämä voi olla vaativaa, haastavaa ja kuormittavaa ja ihminen voi silti voida hyvin ja olla vieläpä onnellinen!

Neuvolassa hämmästeltiin koko raskauteni ajan, että minulla ei ollut useinkaan oikein mitään erityistä mielen päällä. Synnytyksen jälkeen kyseltiin mielialaa ja vastasin koko ajan, että oikein hyvä ja positiivinen ja välillä minusta todella tuntui, että sanomisiani epäiltiin. Mielialani olikin hyvä, vaikka olin väsynyt. Kun kerron, että meillä menee mukavasti, niin epäillään, että meneekö kuitenkaan. Että ei se vaan kehtaa sanoa, että se on ihan hirveen väsynyt kuitenkin. Pakkohan sen on olla, koska äidit aina on. No tottakai minä olin kuin halolla päähän lyöty tullessani sairaalasta kotiin ja ekat kuukaudet nukuttiin katkonaisesti, valvottiin pari tuntia ja nukuttiin pari tuntia. Syksyllä oli rankempi kausi kaikinpuolin ja olin aika huonossa jamassa, mutta nyt nukun paremmin kuin vuosiin ja ihmettelen monesti aamuisin, että nytkö on jo yhtäkkiä aamu. Töissä ollessa heräilin aamuöisin ja monesti ennen herätyskellon soittoa kyttäämään, että joko kello soi. Puhumattakaan siitä, että miten monet yöt pyörittelin mielessäni tekemättömiä töitä tai vaikeita oppilasasioita ja olihan minulla vakavia unihäiriöitäkin muinoin.

Onko olotilaani syynä vain asenteeni vai mikä on syy siihen, että en ole stressaantunut ja väsynyt? Asenne vaikuttaa paljon ja aika suuri merkitys on aiemmilla elämänkokemuksillani. Homehelvetin ja vuosien rankan sairastelun kokeneena raskausoireet ja synnytyksenjälkeiset fyysiset vaivat eivät tuntuneet miltään ja kun on ollut joskus elämässä kuolemanväsynyt, niin vauvan kanssa valvominen oli lastenleikkiä. Toki minulle sattui mielestäni helppo vauva, mutta mietin, että mitenkähän paljon olen omalla toiminnallani vaikuttanut siihen, että vauva on helppo? Onko vauvantahtisuus ollut syynä siihen, että meillä ei itketä mistään turhasta? Onko intuitiivinen (=muiden mielestä hippihörhö) kasvatusperiaatteeni helpottanut yhteiseloamme? En tiedä. Omilla toimillani olen pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että meillä menee mukavasti, mutta toisaalta vaikka äiti tekisi joskus kaikki kommervenkit, niin ei sekään auta ja tottakai esim. koliikkivauvojen vanhemmat ovat väsyneitä. Joskus mietin, että minulla on varmaan ollut vain aloittelijan tuuria! Kun olen antanut asioiden mennä omalla painollaan ilman stressiä, niin kaikki on sujunut mutkattomasti ja vaikka ei olisikaan, niin olen silti ollut tasapainossa. Enkä ole edes älynnyt stressata monista asioista vaan jälkeenpäin olen saanut tietää jotain, jonka tietäminen aiemmin olisi voinut stressata minua. 

Jokaisella äidillä on tietysti omanlaiset voimavarat ja toisen vaikea tilanne voi olla toiselle normaalia arkea. En voi kertoa konkreettista esimerkkiä, koska asia on luottamuksellisissa olosuhteissa tuotu esille, mutta kuuntelin erään äidin itkua siitä, miten raskasta hänellä on ja ajattelin, että voi raukkaa, että miten tuokin ihmispolo elämässä pärjää... Sillä se hänen karmea, sietämätön ja henkisesti romuttava tilanteensa oli sellainen, joka on minulle aivan normaali tilanne ja jonka kanssa elän joka päivä. Minun oli vaikea sitten tuon äidin vuodatuksen jälkeen kertoa arjestani ja sanoa, että minä koen, että meillä menee älyttömän mukavasti. 

Kun jälkeenpäin luin jotain vauvaopasta, niin tajusin, että meillä vauvan ensimmäiset kuukaudet olivat olleet vaativia eikä vauva ollutkaan yleisen mittapuun mukaan niin helppo kuin olin kokenut. Lisäksi arjessani on keskimääräistä enemmän haastavia tekijöitä, joita joku voisi kutsua ongelmiksi tai jopa kriiseiksi. Minun pitäisi varmaan kertoa yksityiskohtaisesti, että mitä ne kaikki elämääni vaikeuttaneet tekijät ovat, jotta ei jää sellaista kuvaa, että kehittelen itselleni jotain superselviytyjän sädekehää tai että teen kärpäsistä härkäsiä. Minun elämässäni on ihan oikeita härkäsiä ja isoja sellaisia, mutta en halua ryöpyttää blogin lukijoiden niskaan henkilökohtaisia asioitani. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta koen, että olen voinut hyvin! Siis pääasiassa hyvin. Jonkin kerran olen toki ollut ärtynyt, ahdistunut ja jopa raivoissani monistakin asioista ja itkenyt ja vuodattanut ystävilleni sitä, miten raskasta minulla on ja miten todella tarvitsisin apua ja enemmän omaa aikaa ja lepoa. Jokainen äiti kokee joskus noin - monet jatkuvasti - ja kaikki ihmiset vuodattavat jotain joskus. Mutta pääsiassa olen ollut hyvinvoiva ja pirteä ja vuodenvaihteen jälkeen, kun aloin voida fyysisesti paremmin mahareistailujen ja kuumeilujen ym. jälkeen, niin elämä alkoi näyttää kirkkaammalta. 

Hyvinvointiin ja jaksamiseen liittyy tietysti myös omasta itsestä huolehtiminen ja tämä on asia, josta äitipiireissä puhutaan paljon. Jauhetaan ja väitellään siitä, että saako äiti meikata tai harrastaa ja minulla tuollainen kinaaminen menee totaalisesti yli hilseen. Olen aina tykännyt laittautua eikä lapsen syntymän jälkeen se muuttunut miksikään. Tykkään vaatteista ja muodista eikä sekään muuttunut. Käytännössä siis olen aina paklautunut ja pynttäytynyt lähtiessäni ihmisten ilmoille (lukuunottamatta erästä pikaista leggins-pyrähdystä lähikaupassa... Tai siis ne oli mustat, pitkät kalsarit...). Joka kerta, kun tapaan jonkun tutun tai tuntemattomankin ja puhun vauva-arjesta, niin minulle sanotaan, että näytän hyvinvoivalta. Omasta mielestäni tuo on vain kohteliasta kehumista, sillä olen ollut kyllä aika nuutunut ja parissa valokuvassakin näytän parikymmentä vuotta vanhemmalta ja naispuoliselta Vesa Keskiseltä turvonneine kasvoineni ja silmäpusseineni. Minulle on myös sanottu, että en näytä yhtään siltä, että olisin saanut lapsen ja olen pohtinut, että miltähän minun pitäisi näyttää, että olisin "uskottavampi" äiti. Vähän väärä sana tuo uskottava, mutta mikä on se ihme oletus, että nainen rupsahtaa ja lösähtää lapsen saatuaan? Kaikki, siis oikeasti kaikki minun ystäväni, jotka ovat saaneet lapsen, näyttävät samalta kuin ennenkin. Olen tätä ulkonäköasiaa miettinyt ja varsinkin sitä, miten toiset äidit aika rajustikin arvostelevat niitä äitejä, joiden ulkokuoressa ei äitiys näykään. Minulla ei riitä aivokapasiteettia tuollaisen ymmärtämiseen, mutta toki on mielenkiintoista pohtia, miksi hyvinvoivalta näyttävä äiti herättää kateutta ja jopa ärsytystä. 

Voi olla niinkin, että väsymystä tuodaan esille enemmän kuin pirteyttä ja hyvinvointia, aivan samalla tavalla kuin raskauden aikaisista vaivoista kerrotaan, mutta harva oireeton pitää meteliä itsestään tai kuten synnytystarinoista tuodaan esille aina kaikkein hurjimmat. Jos jollain on mennyt kaikki helposti, niin siitä ei juurikaan puhuta. Tokihan on kyse myös siitä, että aivan varmasti äitien väsymys on yleisempää kuin pirteys ja siksi pirteät äidit ovat vähemmistöä. Tahtoisin taas tilastoja! Olisi nimittäin mielenkiintoista tietää, miten suuri prosentti äideistä edustaa väsyneitä äitejä ja miten moni on pirteä. 

Onko hyvinvoiva ja pirteä äiti mielestäsi jonkinlainen tabu? Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että yleinen ilmapiiri on sellainen, että on paljon sallitumpaa ja sosiaalisesti suotavampaa valittaa väsymystään kuin kertoa, että on pirteä?

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Miksi haluaisin kihloihin?

Hahaa, olikos yllättävä otsikko? Ainakin ne, jotka minut tuntevat, tietävät, että vastustan periaatteessa kihloja ja avioliittoa. Olen jonkun kerran aiheesta kirjoittanut hyvin kattavasti ja selostanut näkemyksiäni, mutta en löytänyt siviilisäätyaiheista kirjoitusta, missä ruodin asiaa. Kerrotaan tähän alkuun, että avioliitto merkitsee minulle lähinnä vain juridista sopimusta ja ihmisten luomaa instituutiota sekä uskomusjärjestelmää. A piece of paper, kuten eräs tuttu sanoi. Kuitenkin avioliitto on hyvin merkittävä juridinen sopimus enkä vähättele sitä. Minulle itselleni avioiliitolla ei juurikaan romanttisia merkityksiä ole, sillä uskon kahden ihmisen väliseen liittoon ilman papin aamentakin.

En kaipaa sormusta sormeeni kertomaan siviilisäätyäni ja ylipäätään minusta koko siviilisäädyn ilmoittaminen esim. joihinkin virallisiin lomakkeisiin on täysin turhaa ja jos vain voin, niin en siviilisäätyäni kerro. Kuten en mielelläni kerro oikein mitään muutakaan itsestäni, koska hippinä haluan, että minua ei laiteta minkään tittelin tai aseman takia mihinkään lokeroon eikä arvioida minkään muun perusteella kuin sen perusteella, mikä minä itse olen.

Voin sanoa, että olen periaatteessa avioliittovastainen, mutta toisaalta taas en halua olla järkkymätön. Haluan ymmärtää ihmisiä, joille naimisiin meneminen on tärkeää ja kunnioitan heidän päätöstään. Ja minusta on kyllä ihan mukavaa saada hääkutsuja. Enkä mene sanomaan että "ei koskaan", koska elämästä ei ikinä tiedä eikä tarvitsekaan tietää! Joskus minun päässäni vilahtaa ajatus siitä, että miltähän tuntuisi olla kihloissa. Olen kihloissa ollut, joten tiedän kyllä aivan varmasti, mitä se on ja sormuksia olikin sormessani lähes 15 vuotta! Monikossa sormuksia, koska "päivitin" sormuksia muutaman vuoden välein. Nyt sitten mietin, että mitä teen neljän sormuksen kanssa, joista yksi on kultasepällä teetetty uniikki ja yksi on ihan tavattoman muhkea timanttisormus. Menin kihloihin 18-vuotiaana ja nuorena ja naiivina tietysti ajattelin, että kihlaus on lupaus avioliitosta ja ajattelin myös perinteisesti, että pysyn saman miehen kanssa koko ikäni. Nyt ajattelen aivan toisella tavalla, siis aivan radikaalisti toisella tavalla, mutta silti olen niin pöhköpöllö, että joskus toivoisin olevani kihloissa tai naimisissa. Miksi ihmeessä?! Siksi, että haluaisin elämääni jotain pysyvää ja varmaa. Minun elämäni kun on aina ollut lastu laineilla -henkistä ja olisi älyttömän mukavaa, että elämässä olisi jokin varma asia. Naiivi olen edelleen, koska sorrun ajattelemaan, että kihlaus/avioliitto olisi tae yhtään mistään. Koska se ei ole. Se ei takaa sitä, etteikö jompikumpi koskaan ihastuisi keneenkään toiseen tai pettäisi jonkun bimbon kanssa, se ei takaa sitä, etteikö toinen sairastuisi tai kuolisi tai muuttaisi ulkomaille tai kyllästyisi tai jotain eikä se takaa sitä, että rakkaus kestää ikuisesti. Ja kuitenkin aika varmasti kaikki, jotka menevät kihloihin/naimisiin, haluavat ajatella, että he saavat elämäänsä jotain pysyvää ja minäkin sorrun näin haaveilemaan. Tietysti näin pitääkin ajatella, ettei sormuksia vaihdettaisi joka toisen vastaantulijan kanssa, mutta pettymys onkin sitten aika raju, jos käykin niin, että suhde ei kestä. Minä en edes lähde siitä ajatuksesta, että parisuhteen pitäisi kestää koko elämän. Hienoa, jos niin käy ja on ihanaa ja herttaista nähdä harmaapäisiä pariskuntia. Tosin eihän sitä heistäkään tiedä, ovatko he vastarakastuneet vai olleet 50 vuotta yhdessä. Minä en enää uskaltaisi mennä lupaamaan, että rakastan toista aina kuolemaan saakka. Tuntuisi hurjalta antaa sellainen lupaus. Etenkin kun olen ihminen, joka pyrkii kunnian ja omatuntonsa kautta pitämään kaikki lupauksensa. Enkä minä voisi vaatia toiselta ihmiseltä sitä, että hän pysyisi rinnallani aina. Kaunis ja liikuttava ajatushan se on, mutta en kertakaikkiaan voisi vaatia toiselta mitään sellaista.

Monet kyllä sanovat, että he tietävät sydämessään kumppaninsa olevan se yksi, ainoa ja oikea. Hyvä, jos joku voi olla niin huippuvarma asiasta ja pystyy olemaan varma siitä, että asia ei tule ikinä muuttumaan. Monet kertovat, että sen oikean tuntee sydämessään ja niin varmasti joidenkin kohdalla on. Mutta jos minä olisin kihlannut kaikki jannut, joihin olen palavasti rakastunut ja kokenut sielunkumppanuutta, niin en olisi muuta ehtinytkään kuin mennä kihloihin (no ei nyt ihan...). Pointti on se, että me emme koskaan tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Tietysti haluamme uskoa, että tällä hetkellä rakastamamme ihminen on rinnallamme aina, mutta elämä osaa yllättää.

Kihlautuminen käsitetään parisuhteessa merkiksi suhteen vakavuudesta ja siitä, että ollaan tosissaan. Jos taas paljastan jotain hyvin henkilökohtaista, niin tunnustan joskus ajattelevani, että pitäisikö meidänkin edetä parisuhteessamme jotenkin, kun ollaan oltu jo vuosia yhdessä? Sitten hoksaan, että ai niin, onhan tässä edetty, kun on tuo pinnasängyssä tuhiseva olio ja ajattelen, että kihlasormus ja jopa avioliitto on aika mitätön sidos verrattuna lapseen. Tapahtuipa parisuhderintamalla mitä hyvänsä, niin lapseni isä tulee aina olemaan minuun sidottu lapsen kautta. Ja mitkään etenemisjutut eivät kuulu ajatusmaailmaani vaan menen päivä kerrallaan eteenpäin enkä aseta mistään asiasta paineita.

On aika surullista, että vielä nykyisinkin niin monet naiset odottavat nimetön pitkällä kosintaa ja päiväänsä prinsessana. No, se heille suotakoon, mutta kun olen monien monituisten vanhempien naisten kanssa puhunut, niin he myöntävät, että nuorena sitä kuvitteli kaikenlaista. He ovat myös tunnustaneet, että halusivat sormuksen merkiksi parisuhteesta. Sitä en ole älynnyt kysyä, että merkiksi itselleen vai muille, mutta aivan varmasti monet haluavat näyttää maailmalle, että heillä komeilee sormus sormessa ja että he ovat varattuja. Sehän se sormuksen yksi tarkoitus onkin. Vapaana ja riippumattomana persoonana mietin sitä, että kuinka paljon sormuksen kantamisessa on kyse tarpeesta näyttää muille, että on vihdoin päässyt kihloihin tai naimisiin. Minulla ainakin oli se fiilis, että onpa mahtavaa kun minulla on sormus ja kaikki näkee, että olen varattu ja että olen kihloissa. Nyt on sitten mahtavaa, kun minulla ei ole sormusta!

Olen tietysti äitinä ajatellut kihla- ja naimishommassa sitä, että minulla ja miehellä on yhteinen lapsi. Joskus välähtää mielessä, että lapsen kannalta voisi olla hyvä, että äiti ja isi olisivat naimisissa tai edes asuisivat yhdessä, mutta toisaalta en taas tiedä, mihin se loppujen lopuksi vaikuttaisi. Jos lasta kasvattaa kaksi riippumatonta ja vapaasieluista persoonaa, niin en usko, että lapsesta tulee kovin konservatiivinen ja että hän ryhtyisi pohtimaan syvällisesti siviilisäätyämme. Lähinnä ongelma tuntuu olevan muilla ihmisillä, joiden mielestä pitäisi sitä ja tätä ja kuuluisi tehdä niin tai näin ja jotka jaksavat kysellä sormusasioista tai muista kuvioista. Minulle on tärkeää olla hyvä äiti ja äitiyden onnistuminen ei onneksi riipu siviilisäädystä.
Kuvassa minun ja ystävättäreni lavastettu kihlautumiskuva. Olimme lentokoneessa matkalla kotiin kesäreissulta ja pohdimme, että koska reissu meni niin mukavasti, olemme hyvä ja ongelmaton tiimi ja sovimme hyvin yhteen, niin miksi meidän pitäisi ämpyillä miesten kanssa ja aateltiin, että mennään kihloihin. Ei oikeasti menty, mutta tuo leikkimielinen hetki laittoi kyllä ajattelemaan mm. sitä, että miten iisiä kihloihin meno ja sormusten laittaminen nimettömään on. Ja kihlautuminen kun ei ole enää sukupuoliriippuvaistakaan!
Tuntui vähän hurjalta kirjoittaa näin henkilökohtaisia asioita ja avata sisintäni ja mietinkin, että onko tämä edes blogiasia vai pitäisikö tätä puida vain ystävien kanssa. Halusin kuitenkin kirjoittaa, koska minulle itselleni tähän asiaan tuli ihan uusi näkökulma eli sormuksen mukanaan tuoma (näennäinen) turva ja pysyvyys. Aiemmin olen ajatellut kaikkia muita juttuja, mutta nyt tuo turva-asia on noussut tärkeimmäksi, kun mietin kihlautumista tai naimisiinmenoa. Keittiöpsykologisoin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että minulla on jo sen verran ikää, että en jaksa haihatteluja ja kai sitä jossain vaiheessa alkaa kaivata elämäänsä jotain pysyvää. Voi myös olla, että lapsen myötä olen alkanut ajatella asioita uudella tavalla. Tiedä häntä! Nyt ei pidä siis käsittää, että odotan kihloja, ei, ei, ei, vaan nimettömäni nauttii nudistina olosta.

Mitä ajatuksia tämä sinussa herätti? Onko olemassa muita, jotka kokee ja ajattelee samalla tavalla? Tai sitten ihan eri tavalla :D

maanantai 15. helmikuuta 2016

Ystävyyden aarrearkku

Ystävänpäivä oli eilen ja minä todella keskityin viettämään ystävänpäivää ruusuineen, kortteineen, herkkuineen ja hellimisineen, joten en ehtinyt tulla kirjoittelemaan mitään. Enkä oikein ehdi nytkään kirjoitella, joten turvaudun erääseen vanhaan tekstiini. Se on vuodelta 2010 ja on edelleen ja aina vain ajankohtainen. Vetoan vanhaan kliseeseen siitä, että ystävänpäivä on joka päivä ja siksi voin julkaista tekstin tänään :)

Kohtaamme elämämme taipaleella monelaisia ystäviä. Jotkut viivähtävät vierellämme vain hetken, mutta jättävät jäljen sydämeemme. Jotkut putoavat kyydistä tai putoamme itse heidän kyydistään. He ovat valinneet jonkin toisen polun kuljettavaksi, kun me jatkamme omaamme ja ehkä sillä polulla kohtaamme taas uusia ystäviä. Jotkut kulkevat koko tämän matkan kanssamme. Polkumme on yhteinen, vaikka sen varrella meille tapahtuu erilaisia asioita. Tapahtuipa mitä hyvänsä, nämä ystävät ovat sitkeästi rinnallamme. Muu maailma voi kääntää meille selkänsä, mutta ystävät pitävät kädestä kiinni ja näyttävät kanssamme kieltä tälle muulle maailmalle.

Ystävät ovat kallisarvoisin aarre, mitä meillä on. He ovat loputon aarrearkku, jonka sisältämät jalokivet ovat mittaamattoman arvokkaita. Ystävyyden aarrearkkua tulee vaalia rakkaudella ja hellyydellä, silloin ystävyys hoitaa itse itseään. Ystävyys ei silti saa olla itsestäänselvyys, vaan siitä pitää olla syvästi kiitollinen. Siksi juuri tänään, rakkaat ystäväni, kiitän teitä kaikkia siitä, että olette elämässäni! On ihanaa, että ystävä on kanssani samaa mieltä, mutta tarvitsen ystäviä olemaan myös eri mieltä. Ystävä kyseenalaistaa mielipiteeni juuri siksi, että oppisin ajattelemaan asioita eri näkökulmista. Ystävä ei koskaan loukkaa, vaikka sanookin asiat suoraan. Hän loukkaisi silloin, jos ei olisi rehellinen. Ystävä onnistuu sanomaan sellaisen asian ääneen, mitä olen itse ajatellut, mutta en ole rohkaistunut tunnustamaan. Ystävää minun ei tarvitse erikseen pyytää pitämään salaisuutta, sillä tiedän voivani luottaa häneen. Ystävien välillä vallitsee sanattomia sopimuksia, mutta myös sanaton ymmärrys. Vain yhdellä vilkaisulla tai eleellä voi kertoa toiselle ajatuksensa ja toinen ymmärtää. Pitkissä ystävyyssuhteissa oppii lukemaan jo toisen ajatuksiakin ja aavistaa, mitä toinen aikoo sanoa. Tästä ajatuksesta kehittyi aforisimini tälle ystävänpäivälle:
"Hiljaisuus on syvällisintä keskustelua ystävien välillä"

Miten teillä vietettiin ystävänpäivää? Onko koko päivä vain turhaa ja imelää jenkkihapatusta vai ihana piristys arkeen? 

lauantai 13. helmikuuta 2016

Päivän asu: musta säkki ja sulkakoru

Uskokaa tai älkää, niin asupostauksia toivotaan jatkuvasti! Siis minulta, joka en edes pukeudu omasta mielestä mitenkään ihmeellisesti enkä ainakaan trendikkäästi, mutta monet haluavat nähdä vähän erilaista tyyliä ja saada inspiraatiota. Tänään olin lähdössä vyöhyketerapeutille ja vetäisin päälle vaan jotain. Sillä tavalla nykyisin pukeudun, sen kummempia miettimättä ja otan sitä, mitä löytyy, mikä mahtuu päälle ja tuntuu mukavalta.

Ystäväni linkitti minulle tässä yhtenä päivänä kuvan eräästä säkkimäisestä mekosta, joka oli ihan huipputyylikäs ja tietysti kehotin häntä ostamaan sen. Tänään kaivoin esille oman säkkini, jonka ostin jo viisi ja puoli vuotta sitten eräästä JKL:n pienstä vaateliikkeestä, jossa btw saa ihan tajuttoman huonoa palvelua. Tämä on muuten aika iso miinus tämän kaupungin pienille vaateputiikeille, joissa en ole koskaan saanut hyvää palvelua!!! Siinä on syy, miksi en tiettyihin kauppoihin mene enkä niitä suosittele kellekään. Mutta se siitä.

Tällainen omituinen pussimainen, taskullinen neule on siis kyseessä ja kun tämän ostin, niin tiesin, että tämä tulee olemaan minulla niin kauan, kunnes se kuluu puhki. Nyt vaate on vähän kulunut ja ensi syksynä siirtyykin työkäyttöön, mutta täytyy sanoa, että erittäin kestävä ja laadukas tämä neule on ollut ja kestänyt aikaa ja mielestäni se on edelleen ihan tyylikäs. Neule on myös lämmin ja siksi olenkin tätä paljon käyttänyt.

Kun neuleen ostin, niin painoin viisitoista kiloa vähemmän kuin nyt ja vaate näytti ihan erilaiselta päälläni. Nyt se - anteeksi suorasukaisuuteni - näyttää lihavan ihmisen vaatteelta. En ihannoi hoikkuutta, mutta jotkut vaatteet vaan näyttävät paljon paremmilta hoikkien päällä. Neule leventää hartioitani eikä imartele keskivartaloa - tosin pötköpötikässä ei mitään imarreltavaa olekaan. Tämä säkki on vain niin mukava, että haluan sitä käyttää ja kun oma vartalo on mikä on, niin en jaksa tehdä siitä mitään kompleksia.

Neuleen alla oli väripilkkuna pinkki paita, josta olen kirjoittanut täällä. Kevättä alkaa olemaan rinnassa, koska haluan laittaa jotain värikästä päälle. Syksyn ja talven kuljenkin mustissa vaatteissa jostain kumman syystä. Ja jos joku ihmettelee, että miksi minulla on aina vain yhdet ja samat kengät, niin siksi, koska on vain yhdet ja ainoat... No ei sentään, on minulla muitakin kenkiä, mutta nuo ovat vaan niin tyylikkäät, mukavat ja kätevät ja tottapuhuen ei minulla enää olekaan niin paljon kenkiä kuin ennen, koska olen viimeisen vuoden aikana heittänyt aika monta paria roskiin tai kierrätykseen.

Asun jujuna on kaunis, puinen kaulakoru, jonka sain ystävältäni joululahjaksi. Koru on Pauliina Rundgren Handicraftsin ja jos suomalainen mielenkiintoinen design kiinnostaa, niin katso googlesta tai vieraile Mikkelin Kenkäverossa, jossa tuotteita myydään. Tämän asun kanssa sopisi myös fuksianväriset AAVAma-korut ja tässä tuleekin päivän toinen koruvinkki, kannattaa nimittäin tsekata AAVAma-koruvalikoima.

Mekkohankintaa pohtivan ystäväni kanssa mietimme stailausasioita ja minä aloin taas haaveilla, että olisipa kiva, jos joskus pääsisi stailattavaksi tai jos joku osaisi ehdottaa minulle jotain uutta tyyliä. Toki itsekin etsin ja käytän uusia asuideoita, että mitään rajua muutosta en ole hakemassa, mutta jotain pientä vinkkiä olisi kiva saada. Siksi laadin Facebookiin stailaushaasteen ja jos haluat osallistua, niin käy tsekkaamassa blogini FB-sivut!

Mitä tykkäät tästä asusta? Omasta mielestä tämä on aika tätimäinen ja jopa tantta. Mutku mie niin tykkään tuosta säkistä!

torstai 11. helmikuuta 2016

Rakkauskranssi ystävälle

Viime syksynä kävin ystäväni kanssa Ween Maan Wiljaa -markkinoilla ja ystäväni ihasteli kransseja ja muita koristeita ja oli sellaista ostamassa. Sanoin, että älä tuhlaa rahojasi, että miepäs kuule teen siulle kranssin! Ei ole kerta eikä ensimmäinen, kun minä tai joku muu sanoo nuo kohtalokkaat sanat... Niiden ansiosta on säästetty paljon rahaa, kun joku on ilmoittanut, että kykenee tekemään vastaavia juttuja ihan ite. Toisaalta taas ikinä ei tule tehtyä käsitöitä tai askarteluja, joten kaikki kiva jää saamatta, kun sitä kivaa ei tule ostettua, kun olettaa, että joku sitten tekisi ite :)

Minä päätin tehdä ystävälleni kranssityyppisen koristeen ja sen tekeminen kävikin äkkiä. Toimistotukku Karista löytyi risusydän ja leveä nauha, jota ostin pari pakettia makkarin verhoja varten. Helminauha sekä punaiset nauhat löytyi omasta askartelulaatikosta. Aikaa koristeen tekemiseen meni muutama minuutti. Pari minuuttia enemmän olisi mennyt, jos olisin silittänyt pitsinauhat, mutta olin vähän laiska. Sydämen ympärille olisi voinut vedellä jotain nauhoja, mutta minusta tuo on kiva noin.

Tämä hyvän onnen rakkauskranssi* on siis tehty joululahjaksi, mutta tällainen sopii ystävänpäivälahjaksikin ja vain mielikuvitus on rajana! Tällaisesta askartelusta minä tykkään ja ajattelin, että voisin käydä ostamassa itsellekin risusydämen ja tuunailla sitä aina mielen ja sesongin mukaan. Joskus olen askarrellut paljonkin, mutta nykyisin tuntuu, että aika, energia eikä rahat riitä. Askartelukaupassa kun iskee aina hullaannus ja sitten hermostun kotona, kun askartelulaatikkoni (iso sängynaluslaatikko) pursuaa eri materiaaleja ja mietin, että oliko ihan tarpeellista ostaa sitä kaikkea. Eikä minulla oikein ole aikaakaan... Jos olisin tehokkaampi, niin sitten ehkä ehtisin askarrella, mutta minun askarteluni on yleensä sellaista, että räjäytän askartelulaatikon keskelle lattiaa, tutkin laatikon sisältöä, kuuntelen musiikkia, fiilistelen ja näpertelen. 

*Asiat saa juuri sen merkityksen, minkä niille annamme

Askarteleminen on kivaa ja rentouttavaa, mutta jos joutuu askartelemaan väkisin jotain, niin heti menee fiilis. Siksi tänä vuonna en ryhtynyt ystävänpäiväaskarteluihin vaan laitoin ystäville valmiit kortit ja lahjat. Lahjat hankin jo ennen joulua, mutta ei niistä sen enempää, sillä paljastan myöhemmin, mitä paketteihin laitoin, ettei mene yllärit pilalle.

Millä nimellä tuota kutsutaan, koska käsittääkseni kranssi on sellainen, missä on keskellä reikä? Onko tämä vain koriste? Vai umpikranssi? :) Onko muita satunnaisaskartelijoita, jotka tykkää askarrella lähinnä omaksi ilokseen?

maanantai 8. helmikuuta 2016

Mummot rulettaa!

Ja tapahtui niinä päivinä, että minusta tuli äiti ja kahdesta äidistä tuli mummo ja maailmassa oli ihan uusi roolijärjestys. Se oli niin uusi, että kun ystäväni soitti minulle lapseni syntymän jälkeen ja sanoin, että mummo on tulossa, niin ystäväni ihmetteli hetken, että ai niinku kenen mummo. että minun mummoniko vai varamummo, josta usein puhun vai mikä mummo. Kunnes hän äkkäsi, että minun lapseni mummo, siis miehen äiti! Raskausaikana minusta oli vähän outoa ajatella, että ryhdyn kutsumaan omaa äitiäni mummoksi, mutta kuten kaikki muukin, niin mummoasiakin lutviutui luonnollisesti.

Mummo-sana on saanut ihan uuden merkityksen vauvan syntymän myötä. Viime kevääseen asti minulle mummot merkitsivät seuraavia henkilöitä:

1) Oma mummoni, isänäitini, joka kuoli 22 vuotta sitten. Toista mummoani en tavannut, koska hän oli kuollut jo paljon ennen syntymääni enkä osaa edes ajatella häntä mummona vaan vain äitini äitinä. Onneksi minulla on muistot isäni äidistä. Muistan hänen pienikokoisen, käppyrässä köpöttelevän tai kuten meillä sanotaan, syhkivän, hahmonsa, muistan edelleen hänen äänensä ja kuinka hän viänsi levveetä savvoo värisevällä äänellä. Muistan, kuinka hän ryysti kahvia asetilta sokeripala suussaan, muistan hänen keltaisen mekkonsa, kuinka se vilahti mummolan pihalla, muistan mummon kumisaappaat ja hiuspinnit, muistan harmaita hiuksia peittäneen huivin ja muistan jopa mummon tuoksun. Mummo oli mummo, vaikka minulla ei liity mitään erityisen lämpöisiä ja helliä muistoja häneen, hän ei koskaan pitänyt minua edes sylissä eikä paijaillut. Ukkini sen sijaan sylitteli minua ja piti lähellä. En lapsena osannut ajatella asiaa sen kummemmin, mutta aikuisena tajusin, että siinä on jotain outoa, jos oma mummo ei hellittele lapsenlastaan. Mutta mitäpä minä tuota pohtimaan, koska asia ei vaikuta minuun millään tavalla. Eräs asia, joka vaikutti minuun, oli se, että näin vähän aikaa sitten kuvan mummostani siltä ajalta, kun hän oli lapsi ja oli häkeltynyt. Miten paljon samaa minussa onkaan kuin mummossani! Varsinkin lapsena on ollut - samantyyppinen olemus ja jokin häivähdys ilmeessä ja ulkonäössä. Valokuva aiheutti pohdiskeluryöpyn ja mietin isovanhempien merkitystä ja etenkin mummoja ja siksi tästä aiheesta kirjoitan. 

2) Varamummo eli eksäni mummo, jonka olen tuntenut yli 20 vuotta. Hän ei tosin vastaa kuvaa perinteisestä mummosta, koska hän on räväkkä niin suustaan kuin liikkeiltäänkin. Hän on hyvin tärkeä ihminen minulle ja edelleenkin häntä tapaan eikä ero eksän kanssa ole minun ja mummon vaikuttanut. Olen sitä mieltä, että meistä jokainen tarvitsee elämäänsä tällaisia varamummoja. Vanhoja ja viisaita ihmisiä, joiden elämänviisaudesta voi ottaa opiksi.

3) Eksäni toinen mummo, joka vastaa käsitystä Oikeasta Mummosta. Jos joku ihminen säteili rakkautta, niin se oli hän. Hän kuoli monta vuotta sitten ja vaikka vanhan ihmisen kuolema ei tulekaan yllätyksenä, niin minä surin kovasti. Suren edelleen ja välillä ihmettelen, miten suren näin paljon ihmistä, jota harvakseltaan tapasin. Suren siksi, koska ikävöin mummon rakkautta ja lämpöä. Hän oli mummo isolla M:llä ja isolla sydämellä. Sellainen mummon pitää olla - harmaatukkainen, kasvoissa elämän uurteet, ilot ja surut, kurttuisissa käsissä käsityö tai Seura-lehti tai lapsenlapsi.

Omaa äitiäni en käsitä kunnolla mummoksi, koska hän on minulle niin voimakkaasti äiti ja on jotenkin kakofonista, että hänellä on kaksi roolia. Se on yhtä kakofonista kuin se, että minä olen sekä äiti että tytär. Oman äitiyden myötä olen alkanut käsittää mummoutta paremmin. Mummous on universaalia, ihan varmasti on. Olen ihan varma, että mummot joka puolella maailmaa kantavat mukanaan suuria ikiaikaisia viisauksia ja tietoa, jota he siirtävät seuraaville naissukupolville - mahdollisesti tuleville mummoille. Mummot tuntuvat tietävän kaikesta kaiken, he osaavat aivan ihmeellisiä asioita ja niksejä ja ovat käveleviä vauvojen hoito-oppaita. Olen erittäin onnellinen siitä, että lapsellani on kaksi mummoa, koska se on hyvä juttu lapseni kannalta, mutta myös minun kannaltani. Minua vähän harmittaa, että oma äitini asuu sen verran kaukana, että hän ei pääse osallistumaan arkeemme enemmän. Miehen äiti onneksi asuu lähellä ja hänen ansiostaan pääsen joskus päiväsaikaan kauppaan ja hoitamaan asioita ja saan kotonakin jotain aikaiseksi muulloinkin kuin lapsen päikkäriaikaan. Tietysti on myös tärkeää, että isovanhemmat saavat viettää aikaa pienokaisen kanssa.

Välillä minua hirvittää, että mummot ovat katoava luonnonvara... Tämä hirvitys johtuu siitä, että nykyisin harmaatukkaiset mummot ovat saaneet väistyä aktiivsten seniorikansalaisten tieltä. Olen törmännyt epämummoihin, jotka eivät millään tavalla täytä mummokriteeriä. Mummokriteerinä kun on perinteisesti harmaat hiukset, kävelysauvat, suurehkot silmälasit ja beigenväriset tai kukikkaat vaatteet ja mattapintaiset sukkahousut sekä suuri nahkaveska. Mummon pitää tuputtaa ruokaa, vaikka juuri olisi syöty ja mummon elämäntehtävä on huolehtia siitä, että kaikilla on hyvä olla ja eritoten lämmintä, pökköä vaan puuhellaan ja villasukkia jalkaan, ettei lapset palellu. 

Lähes menetin uskoni mummoihin, kun eräs harmaatukkainen, perusmummon oloinen mummeli, päällään beige pitkä takki, käpsytteli kävelytiellä kantaen mustaa muovikassia, jossa oli punainen Rolling Stones -logo! Ei se sovi, eieieiei!! Mummolla pitää olla kangaskassi tai moneen kertaan käytetty kulahtanut ja ruttuinen muovipussi - kahvipaketeista askarreltu kassi käy myös. Minua kovasti mietitytti, mistä tuo mummeli oli uudenkarhean näköisen pussinsa saanut. Ajatusleikissäni hän oli ollut  Rollareiden fani ja tahtoo vieläkin näyttää sen maailmalle. Voi myös olla, että hän ei välttämättä edes tiedä, mitä logo tarkoittaa. Kun olin tästä mummojärkytyksestä selvinnyt, niin eräänä aamuna minua vastaan hölkkäsi mummo, hölkkäsi! Vanhoissa verkkareissa, huivi päässä. Hän oli ihan sellainen mummomummo, joka näytti siltä, että viihtyisi paremmin kiikkustuolissa kuin lenkillä. Sen kun nimittäin vielä ymmärtäisi, että hölkkämummo olisi olemukseltaan trendikäs, Aira Samulin - tyyppinen sähköjänis, mutta tuollainen peruskurttumummo hölkkäämässä... Jo on aikoihin eletty!

Eräs asia, jota en ihan kykene sisäistämään, on se, että teoriassa minäkin voisin ihan kohta olla jo mummo... Tai jo nyt! Jos olisin saanut lapsen 18-vuotiaana ja hänellä olisi lapsi, niin minä olisin jo mummo. Voi hyvä tavaton! Jokin aika sitten havahduin erinäisiin epämääräisiin puumapohdiskeluihin tavatessani lauman parikymppisiä pojankloppeja ja puumaikäajatuskin on minulle vaikea käsitettävä, joten mummoasiaa en vaan pysty miettimään. Eikä minun onneksi tarvitse!

Tällaisia mummopohdintoja tässä heti viikon alkuun! Mummot rulettaa, eikö?

lauantai 6. helmikuuta 2016

Klassinen talviasu: Marks & Spencer villakangastakki, Balmuir Kid mohair -huivi ja Ril's -laukku

En jaksanut kahlata blogiarkistoa läpi tutkiakseni, että milloin viimeksi täällä on ollut asukuvia, mutta siitä on jo ihan liian kauan! Korjataanpa asia nyt ja esitellään minulle tyypillinen ja tavallinen talviasu, joka rakentuu klassisista elementeistä eli laadukkaista saappaista ja tyylikkäästä laukusta, perinteisestä villakangastakista ja lämpimästä kaulahuivista.

Kuvat otettiin viikko sitten lauantaina Jyväskylän keskustassa enkä nyt jaksa harmitella sitä, että oli pimeää. Kuvistani tulee nimittäin aina yhtä sumeita, olipa päivänvaloa tai ei. Ehkä sumeat kuvat voivat olla blogini kiva ominaispiirre :)? Blogini eräs kantava ajatus onkin ollut matalan kynnyksen kuvien julkaisu ja se, että pistän kampoihin sille, että jokaisen harrastelijabloggaajankin kuvien pitäisi olla täydellisiä ja vimpan päälle muokattuja.

Aloitetaanpas asun esittely takista. Minulta puuttuu kunnollinen ja tyylikäs toppatakki - sellainen josta maalaiset puhuvat kaupunkitakkina. Olen tosi huono ostamaan toppatakkeja, koska en ikinä löydä mieleistä/hyvin istuvaa/sopivanhintaista. Siksi minulla on lähes aina villakangastakki eikä siinä mitään, sillä minä todella pidän villakangastakeista. Olisi vaan tässä Suomen ilmastonmuutosolosuhteista kärsivässä talvessa käytännöllistä, jos olisi myös toppatakki käytettävissä, villakangas kun ei oikein tykkää vesisateesta! Lauantainakin sää muuttui aurinkoisesta pakkaspäivästä vetiseksi illaksi.

Jos kunnollisen toppatakin löytäminen on vaikeaa, niin on erittäin vaikeaa löytää kelvollista villakangastakkia. Viime vuonna loppuraskauden aikaan kävin Marks & Spencerillä ja ihastuin yhteen takkiin. Mallailin sitä pyöreän masuni ja yli kymmenen ekstrakilon kanssa ja olin ihan varma, että takki olisi minulle täydellinen: sopivan pituinen, että lämmittää pehvaa, sopii hameen kanssa ja ruudullinen takki olisi kivaa vaihtelua ainaisten mustien takkien sijaan. Myyjä oli oikein ystävällinen, mutta luulen, että hänen mielestään oli hölmöä ostaa takki, koska sen istuvuutta ei voinut kunnolla todeta ja sitäpaitsi eihän sitä koskaan tiedä, minkä kokoiseksi raskauden jälkeen jää (tätä minulle on toitotettu). Paitsi että minä päätin, että en jää lylleröksi! Ostaa täräytin takin ja ostopäätöstäni tuki se, että takki oli vielä alennuksessa. Alkuperäistä hintaa en muista tarkalleen, mutta se oli pitkälti toistasataa euroa ja alehintaa jäi vain seitsemänkymppiä. Kuulostaa varmaan uhkarohkealta tehdä tuollaista hankintaa tuossa tilassa, mutta minä olen joskus hyvin varma asioista ja siksi uskallan tehdä muiden mielestä hölmöltäkin tuntuvia päätöksiä. Arvelin ostohetkellä, että en varmastikaan tule myöhemmin löytämään vastaavaa takkia ja olin oikeassa, koska en ole noin hyvää takkia löytänyt, kun olen huvikseni kaupoissa kierrellyt. Takki jäi lojumaan kaappiin, koska tuli kevät ja vauva, sitten olikin kesä ja syksyllä kun takkia koitin, niin se oli kireä. Olin silti vakaasti sitä mieltä, että takki vielä mahtuu ja niinhän siinä kävi ja olin enemmän kuin iloinen saadessani pukea päälle "uuden" takin. Etenkin nyt kun minulla on ostolakkokin enkä ole hankkinut mitään uutta. Vaikka takki on vuosi sitten ostettu, niin minulle se on uusi, koska en ollut käyttänyt sitä vielä kertaakaan. Takkien ostaminen on ollut minulle aina hankalaa ja kun löydän sopivan yksilön, niin en luovu siitä ennen kuin se kuluu puhki. Toivon todella, että tämä takki on kestävä ja ainakin se tuntuu laadukkaalle ja jopa vähän ylelliselle pehmeän pintansa vuoksi. Minulle on myös tärkeää, että takki on oikeasti lämmin eikä vain näytä siltä.

Samoihin aikoihin takkiostoksen kanssa ostin Ril'sin konjakinvärisen laukun. Minähän olen aina kammoksunut konjankinväriä, mutta minulle taisi käydä niin, että ensin ihastuin pysyvästi beigeen ja sitten äkkäsin, että ei konjakkikaan mikään huono väri ole ja ostin kuvissa näkyvät saappaat. Ril'sin laukku oli alelöytö Aleksi 13: sta ja harmittaa, kun Jyväskylässä ei enää Aleksia ole. Sieltä nimittäin löysin suurimman osan kengistä, vaatteista ja laukuista silloin, kun vielä shoppailua harrastin. Tämä Ril'sin laukku oli järkihankinta, koska tarvitsin suuren laukun moneen käyttöön. Laukku onkin ollut työkäytössä, reissukäytössä ja toimii myös hoitolaukkuna. Se on niin reilunkokoinen, että sinne mahtuu vauvan perustarvikkeet omien tavaroideni lisäksi. Laukkua ostaessani pohdin kovasti eettisiä ja ekologisia kysymyksiä, mutta päätin sallia itselleni materialismin ja päädyin ostamaan laadukkaan oloisen laukun, etenkin kun hintaa jäi viitisenkymppiä vai olikohan kuuskymppiä. No kuitenkin mielestäni hyvin halpa noin suureksi ja myyjän puheiden mukaan laadukkaaksi laukuksi. Ril's merkkinä ei merkitse minulle oikein mitään ja olisin ostanut tuon laukun, olipa siinä jotain merkkiä tai ei.

Huivi ansaitseekin sitten ihan oman postauksensa ja sellainen on tulossa lähiaikoina. Tämä pehmoinen ja lämpöinen huivi-ihanuus on siis Balmuirin Kid mohair -huivi, jonka tilasin itselleni joululahjaksi. Huivista en nyt siis jaarittele enempää, vaikka tekisi mieli, mutta sanonpahan vaan, että aaaahhh, ihanan luksuksellista! 

Otin vielä pari lähikuvaa huivista, mutta kameralla on vaikeaa vangita tismalleen oikeaa sävyä ja näissä väri meni vähän turhan kalseaksi, vaikka huivin sävy onkin Silver Pink eli kylmään vivahtava vaaleanpunainen. Pikkuinen käsi tuossa tunnustelee pörröistä huivia!



Tulen varmaan aina olemaan huono yhdistelemään värejä ja tyydyn ehkä jopa liian klassisiin (= tylsiin?!) yhdistelmiin. Minun silmääni viehättäisi, jos tässä asussa  olisi kokomustat tai harmaat saappaat ja musta laukku. Mielestäni konjakinväriset osat ei natsaa vaaleanpunaisen huvin kanssa ollenkaan. Olin kuitenkin aika tyytyväinen tähän asuun siinä mielessä, että kaikki sen osat ovat sellaisia, joista tykkään ihan älyttömästi. Laukku mätsää kenkien kanssa täydellisesti ja kengistä löytyy juttua täältä. Mitä mieltä blogiraati on? Itse kun olen vähän sokea omalle pukeutumiselleni ja olisi ihan virkistävää, jos joku joskus ehdottaisi jotain vähän erilaista. Minä jo suunnittelin, että mies voisi stailata minut jonain päivänä... Mitähän siitäkin tulisi :D?