keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Mitä meidän tulisi oppia vauvoilta?

Olen tässä vuoden verran seurannut ihmislapsen elämää ja tajusin, että pikkuolio on opettanut minulle paljon tärkeitä asioita. Yleensähän me aikuiset ajattelemme, että meidän tulee opettaa lapsillemme kaikkea, mutta olen havahtunut siihen, että on myös niin, että meidän tulisi oppia lapsiltamme jotain. Pelkkä lapsen touhujen seuraaminen voi olla hyvää opetusta aikuiselle ja koostin tähän muutamia juttuja, joita mini-ihminen on minulle opettanut. Vauva voi olla aika hyvä life coach!

Intensiivinen syöminen
Ruoka-alan ihmisenä en voi kuin ihailla vauvojen kiinnostusta ruokaa kohtaan. Neljän kuukauden ikäinen pikkuinen pötkylä tuijotti kiinteästi lusikkaa, kun lapoin viiliä suuhuni. Sitten kuului syvä "hyyym"-huokaus ja söpöllä mininaamalla oli surkea ilme. En vielä tuolloin antanut viiliä maistaa, mutta sittemmin vauva on tutustunut eri ruoka-aineisiin kaikilla aisteillaan. Vauvat tutkivat ruokaa mielellään ja katsovat silmät tapillaan yhtä ainoaa hernettä ja pienet aivot tekevät aivan hurjaa työtä siinä, että ne päättävät, uskaltaako lapsi laittaa herneen suuhun vai ei. Pöydän päälle laitettua banaaninpalaa voi lätskytellä avoimella kämmenellä ja sitä voi myös tiristää nyrkkiin, raejuuston hippua voi tirkistellä ja zoomailla piktän aikaa. Myös pöydän pintaa voi maistaa! Ja koiran häntää. Tietenkään aina syömispuuhat eivät suju kovin intensiivisesti vaan kaikki muu kiinnostaa, ruoka puljataan suusta ulos tai aletaan huutaa suoraa huutoa, jos makuelämys ei miellytäkään. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että mitä jos me aikuisetkin tekisimme niin. Jos olisimme jossain syömässä ja ruoka olisi pahaa, niin sen voisi teatraalisesti puljauttaa suusta ylös plööääh-äänen kera. Olisi myös hauskaa, jos ravintolassa jäisi  tuijottamaan eteen tullutta annosta kuten vauva; silmät renkaina ja pää pientä liikettä nykien.

Uteliaisuus
Koirat ja lapset taitavat olla lähtökohtaisesti uteliaita. Taaperoa tosin kiinnostaa aina kaikki muu kuin se, minkä pitäisi sillä hetkellä kiinnostaa. Taapero konttaa kädet lattiaan läpsyen ja polvet tumskuten luokseni ja tahtoo kiipeillä yli ja vaikuttaa siltä, että hänen maailmassaan ei ole sillä hetkellä muuta ajatusta, mutta silmänräpäyksessä katse kohdistuu muualle ja taas mennään. Läps-läps-tums-tums! kun lapsi istuu syötötuolissa ja on täydellisen keskittynyt mutustamaan ruokaansa ja avaan jääkaapin oven, niin hän kääntyy salamana kohti ja alkaa tavoitella maitopurkkia. Kun avaan peilipöytäni laatikon, jonne lapsi ei yllä, niin hän kurottaa kätensä ja alkaa ropeltaa sormillaan laatikon sisältöä, vaikka ei edes näe laatikkoon. Maailma on loputon tutkimusmatka pienelle!

Kikatus
Minä en todellakaan tiennyt, että vauvat ovat kikattajia. Minulla kun oli se käsitys, että vauvat lähinnä vain parkuvat, nukkuvat ja juovat maitoa. Ihan pienet vauvat ei tietenkään kikattele, mutta vähän vanhemmat alkavat tajuta, mitä nauraminen on. Meillä ei  emen päivääkään ilman lapsen huuronaurua ja riemua ja mitä vanhemmaksi hän tulee, niin sitä mahtavampia hänen nauruhepulinsa ovat. Lapsi osaa myös itse thedä hassuja juttuja, jolla hän saa meidät nauramaan ja monesti hän nauraa kanssamme, vaikka ei edes tiedä, mille nauretaan. 

Helliminen
Tiesin, että vauvat tarvitsevat paljon hellyyttä, mutta minulle oli uutta, että taaperot oppivat hellimään aika varhain. On ihan huippua, kun lapsi mönkii syliin ja tarttuu kahdella kädellä kiinni kuin apinanpoikanen. Tai kun hän silittää ihoani tai hiuksiani. Meidän vauva on oppinut myös pusuttamaan! Hänellä on ihan oma tyylinsä siihen. Huulet laitetaan poskea vaten ja niitä pidetään siinä vähän aikaa, joskus käytetään myös hampaita. Vauvalla on myös ihan oma suukotusilme, sellainen veikeä ja joskus hän hymisee. Kun sanon: "Anna äitille pusu", niin vauva yleensä laittaa huulensa poskeani vasten ja pussaa ja joskus kuuluu ihan moiskaus. Priceless! Meillä vauvaa on suukoteltu paljon ja olemmekin pohtineet, että voiko vauvaa helliä liikaa. Ei kai.

Ollaan mitä ollaan
Vauvat eivät älyä ajatella olemustaan vaan ne vain ovat, mitä ovat. Tietysti on hyvä, että ihmisen tietoisuus lisääntyy iän myötä ja että lapsi älyää, että hän ei ole enää osa äitiä vaan hän on oma arvokas yksilönsä. Mutta kuinka moni aikuinen pystyy vain olemaan ilman, että ajattelee omaa olemustaan tai sitä, mitä muut ajattelevat?

Tunteiden näyttäminen ja avoimuus
Ah, miten helppoa elämä olisikaan, kun kaikki näyttäisivät tunteensa yhtä suoraan kuin vauvat. Kun jokin harmittaa, niin otsa vaan kurttuun ja alahuuli rullalle. Kun jokin on hauskaa, niin sitten nauretaan suu apposen ammollaan. Kun jokin hämmästyttää, niin silmät ovat suurena kuin lautaset ja suu roikkuu aukinaisena. Jos minä jotain kanssaihmisiltäni haluaisin, niin avointa tunteiden näyttämistä.

Ilo pienistä asioista
Tämä on taito, jonka jokaisen aikuisen pitäisi hallita. Pienet, kivat jutut voivat tuottaa suurimman ilon. Taapero ihastuu Pilttipurkin kanteen, silikoniseen muffinivuokaan tai lusikkaan. Pehmolelun tai koiran turkkia voi koskettaa monta kertaa ja joka kerta suu leviää korviin saakka ja kuuluu vieno, narahtava naurahdus. Ja voi sitä iloa, kun saa rusinoita! Silloin pitää oikein myhäillä ja hymistä ja nappisilmät loistavat. On hyvin kliseistä sanoa, että elämän onni löytyy pienistä asioista, mutta niin se vain on.

Yritteliäisyys ja sinnikkyys

Vauvojen yritteliäisyys ja sinnikkyys on ihan omaa luokkaansa. Ensimmäisiä taitoja on pään kääntäminen ja voi hyvänen aika, miten vaativa homma se onkaan ja millä ähinällä se tapahtuu! Mikä onnellinen ja voipunut huokaus kuuluukaan, kun pää on satu vartin ähräämisen jälkeen käännettyä toiselle sivulle. Entäs sitten kun harjoitellaan seisomista ja kävelemistä? Tulee monta muksahdusta ja pyllähdystä, mutta silti aina vaan lapsi yrittää uudelleen. Parasta on, että lapset eivät ajattele, että he eivät osaa vaan he harjoittelevat niin kauan, kunnes onnistuvat. Heille ei tule huonon itsetunnon kompleksia, kun he tössähtävät istumaan kesken kävelyharjoituksen eivätkä he ajattele, että joku muu osaa heitä paremmin. Siinäpä olisi todella paljon opittavaa jokaiselle aikuiselle, eikö?


Tässä oli nyt muutama mieleeni tullut juttu. Olisiko sinulla lisättävää tähän listaan? Teki mieli kirjoittaa myös aiheesta "Mitä opittavaa meillä on koirilta" ja siihen olisi tullut aika monta samaa juttua kuin tähän.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Samettinen sitruuna-rahkapiirakka (gluteeniton)

Lupasin eilen, että tänään tulisi sitruunapiirakan ohjetta ja tässäpä sellainen tulee. Piirakkaa voi todellakin kutsua samettiseksi, sillä täyte on suussasulavan pehmeää. Monesti rahkapiirakat ovat liian munaisia eli niissä maistuu kananmuna ja ovat ihmeen rakeisia ja kalsean makuisia. Pohja on gluteeniton ja tämä pohja jää käyttöön, tätä kun voi soveltaa eri piirakoihin ja tällä tulee normaalin oloinen taikina, joka pysyy hyvin kasassa eikä tässä ole gluteenittoman leivonnaisen hiekkamaista rakennetta ja outoa sivumakua. Paistamisen aikana taikina leviää yllättävän paljon ja vähän säikähdin uuniin kurkatessani, että tuleeko tuosta mitään. Jotkut murotaikinapohjat kun pysyvät jämäkästi vuoan reunoilla eivätkä leviä. Jos jotain huonoa tästä etsii, niin juuri tuo taikinan leviäminen ja itse tykkäisin syödä täytettä enkä "jauhoja"! Mutta täyte jäi jännästi tuonne reunan alle eli ei nuo reunat ihan pelkkää taikinaa ole.

Täytteeseen käytin 1 purkin tavallista rahkaa ja 1 purkin lime-sitruunarahkaa, mutta sitä en suosittele, koska täytteestä tulee liian kirpeä. Minun makuuni on perinteinen, sitruunainen rahkapiirakka ja tämä on juuri sellainen. Jos makurahkaa haluaa käyttäää, niin vaniljarahka sopii hyvin antamaan pehmeää makua ja myös tavallinen sitruunarahka käy. Piirakan pinta halkesi ja se on vakava tyylivirhe, mutta koska tarkoitukseni oli kuorruttaa piirakka, niin halkeama ei haitannut.

SITRUUNA-RAHKAPIIRAKKA

Pohja
125 g margariinia/voita
1 dl sokeria
1 muna
2  1/2 dl gluteenitonta jauhoseosta
1/2 dl perunajauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vanilliinisokeria

Täyte
2 prk rahkaa
2 dl kuohukermaa
3 munaa
1 dl sokeria
2 tl vanilliinisokeria
1/2 sitruunan mehu +raastettu kuori
2 tl maissitärkkelysjauhoja (Maizena)

1. Vaahdota rasva ja sokeri ja vatkaa kananmuna taikinaan.
2. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet.
3. Painele taikina voidellun irtopohjavuoan pohjalle ja reunoille.
4. Sekoita täytteen ainekset keskenään ja kaada pohjan päälle.
5. Paista 175 asteessa 50-60 minuuttia.

VINKKI: voit lisätä täytteen joukkoon rusinoita ja/tai persikanpalasia. HUOM! Täyte voi olla keskeltä vähän höllyvää, mutta hyytyy kyllä jäähtyessään. Noudata kuitenkin paistoaikaa!

Tällainen raikas ja pirteä piirakka oli meillä 1-vuotissynttäreiden kahvipöydässä. Minulla oli hinku tehdä jotain pääsiäismäistä ja tämä korvasi hedelmäkakun, mikä oli mielestäni hyvä idea. Sitruuna-rahkatorttu kuuluu ainakin meillä perinteisiin pääsiäisleivonnaisiin persikka-marenkirahkan ohella. Onko teillä jotain pääsiäisen perinneruokia ja -leivonnaisia?

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Hyvää pääsiäistä + suklaamousseohje

Ah, miten rentouttavan hiljaista! Pitkäperjantait ovat aina mukavan hiljaisia päiviä, vaikka nykyisin baarit ja monet kaupatkin ovat auki eikä enää tarvitse olla väkisin kotona neljän seinän sisällä kuin ennen vanhaan ja syödä pelkkää mämmiä! Meillä on ihanan hiljaista, koska tällaisena päivänä ei ole paljonkaan liikennettä talon ohi menevällä tiellä ja kelikin on sellainen, että ihmisiä ei ole paljon liikkeellä ja eräs (suurin) hiljaisuuden syy on se, että yläkerran naapuri muutti pois. 

Vaikka pitkänäperjantaina ei hiljentyisikään uskonnollisista syistä, niin mielestäni on tärkeää hiljentyä muuten vaan ja joskus pitää rauhallisia kotipäiviä. Pääsiäisloma ja ylimääräinen vapaa tulee monelle tarpeeseen, näin olen ainakin monien puheista ymmärtänyt. Minä olen jo monta viikkoa odottanut pääsiäistä, että saisin levätä ja pitää jonkinlaista lomaa ja ilmeisesti aivoni ovat nyt kääntyneet lomamöllötysolotilaan. Kotiäitinä koen tärkeäksi, että edes joskus psyykkaan itseni loma-ajatukseen, koska varsinaista lomaa tai vapaa-aikaa kotiäidillä ei ole. Tai no, minähän lorvaan päivät pitkät kotona enkä ole töissä, mikä on monien mielestä pelkkää lomailua koko ajan.

Kovinkaan moni ei varmaan nykyisin keskity pääsiäisen uskonnolliseen sanomaan vaan pääsiäistä pidetään vaan ylimääräisenä vapaana ja mahdollisuutena minilomaan tai kaikkeen mukavaan tekemiseen. Pääsiäinen on myös hyvä syy valmistaa kaikkia sesonkiherkkuja ja ruokaihmisenä tykkäänkin kaikista sesonkijuhlista, koska ne tuovat vaihtelua normaaleihin arkiruokiin. Tietysti juhlasesonkeihin kuuluu myös herkut ja minunhan ei ollut tarkoitus tehdä mitään herkkuja, etenkin kun en ole vieäläkään tokentunut viime viikonlopun herkkuövereistä, mutta eilen illalla tuli ihan hirvittävä suklaamoussehimo ja siitä noin neljän minuutin päästä olikin mousse valmis. Pääsiäisen herkkukiintiö on nyt täynnä ja sinänsä on aika mälsää, että olen ollut näin ahne, sillä pääsiäistä on jäljellä vielä monta päivää. Mutta suklaamoussehimo tyydyttyi eikä nyt teekään mieli mitään makeaa. Mousse on niinkin yksinkertainen kuin 2 dl vaahdotettua kermaa + noin 100 grammaa sulatettua (tummaa) suklaata, joka valutetaan koko ajan vatkaten kermavaahdon joukkoon. Lätkäisin päälle vielä mandariinimarmeladia, koska tykkään sitrushedelmien ja suklaan yhdistelmästä. Marks & Spencerin mandariinimarmeladi tosin maistuu ihan appelsiinille. Jos haluat tsekkailla muita pääsiäisen herkkureseptejä blogista, niin klikkaa sivupalkin sanakentästä kohtaa "pääsiäinen".

Olen ollut viime aikoina aika iloinen siitä, että huusholli on vihdoin viimein siisti ja järjestyksessä ja olikin kivaa koristella pääsiäistä varten. Nyt koristeetkin näyttävät joltain, kun joka paikassa ei loju joitain ylimääräistä. Innostuin kasvattamaan rairuohoja ja hyödynsin astiaksi pilttipurkit. Laitoin ruohoja myös moneen muuhun astiaan, koska halusin käyttää kaikki kaappeihin kertyneet ruohopussit pois. Äitini antoi vinkin siitä, miten paljon siemeniä pitää laittaa ja nyt sainkin ruohot kivan tuuheiksi. Tämä taitaakin olla eka kerta, kun sain ruohot onnistumaan. Joskus laitoin ne kelmun alle ja ne homehtui, joskus heinät ovat olleet naurettavan harvassa, joskus siemenet eivät ole itäneet ja joskus olen unohtanut kastella ruohot. Istutan siemenet pumpuliin, mikä on epäekologisempaa kuin multa, mutta paljon siistimpää. Tarkoitukseni oli koristella pilttipurkit värikkäällä kreppipaperilla, mutta en ehtinyt. Minä kun halusin koristaa purkit lapsen synttäreille ja kun synttäreitä edeltävänä iltana on paljon muutakin puuhaa kuin askartelu, niin nauhat saivat luvan riittää. 

Minulla on tosi harvoin leikkokukkia, mutta nyt voisin sanoa, että minun mittapuullani niitä on talo täynnä! Ostin synttäreitä varten 2 tulppaanikimppua ja myös vieraat toivat kukkia. Tulppaanit ostin Citymarketista varmuuden vuoksi, koska en tiennyt, että ehdinkö kukkakauppaan. Olisin halunnut oransseja kukkia ja ajattelin, että jos vaan pääsen, niin käyn läheisestä kukkakaupasta ostamassa lisäksi oransseja ruusuja, gerberoita tai neilikoita. Kerkesin piipahtaa kaupassa, siis todellakin vain piipahtaa... Kukkakaupan oranssien kukkien valikoima oli aika huono, mutta ajattelin, että otan sitten vaikka keltaisia neilikoita tai joitain muita peruskukkia tulppaanien kaveriksi. Enpä ottanut mitään, sillä siinä ääneen pohtiessani, kuten kukkakaupassa on tapana: "Hmm... mitähän mie ottaisin... Oliskohan nuo neilikat... Hitsi kun ei ole niitä oransseja, mutta...", myyjä tokaisi erittäin töykeästi: "Se on sitten mentävä muualle etsimään!" Olin aivan häkeltynyt, käännyin kannoillani ja sanoin "Selvä, kiitos hei". Olen aiemmin saanut hyvää palvelua lähikukkakaupasta ja haluan suosia pikkukauppoja, mutta noin tökerön palvelun ansiosta en enää mene tuohon kauppaan! Olin juuri sanomassa, mitä ottaisin ja ärsytti, että myyjä ei kuunnellut lausettani loppuun. Ilmeisesti kukkakauppiaalla on varaa valita asiakkaansa ja menettää lähes 10 vuotta asiakkaana ollut henkilö! 

No, se siitä episodista! Kauniita nuo keltaiset ja punaiset tulppaanit ovat sellaisenaankin ja mielestäni kukat oikein heräsivät eloon auringonpaisteella! Synttäripäivä oli upean aurinkoinen ja viikollakin eräänä iltana paistanut aurinko loi niin mielettömän valon, että meinasin mennä ihan sekaisin! Minä vaan haahuilin ja huokailin keittiössä ja hoin, että miten olenkaan ikävöinyt kevään valoa ja aurinkoa! En todellakaan muistanut, miten hyvältä aurinko tuntuu. En voi sanoa, että näyttää, koska aurinko nimenomaan tuntuu koko kehossa ja mielessä. Muutamana aurinkoisena aamuna olen hakeutunut olkkarin matolle pötköttämään aurinkotäplään kuin kissa ja olen imenyt valoa ja lämpöä. Aurinko nimittäin lämmittää jo ikkunankin läpi.

Laitoin suurimman osan pääsiäiskoristeista keittiöön, koska siellä tulee vietettyä paljon aikaa. Ikkunalaudalla olevat rairuohot, pääsiäiskimppu, vihreä pöytäliina, värikkäät mukit, pupukoristeet ja tulppaanit piristävät kummasti arkisen keittiön olemusta. Keltainen, oranssi ja vihreä eivät ole ns. minun värejäni, mutta tykkään käyttää niitä sisustuksessa keväisin, jolloin alan kaivata kirkkaita värejä. Uskon siihen, että värit vaikuttavat mielialaan ja meillä on monesti ihan tiettyjen värien tarve. 

En esittele tässä kaikkia pääsiäiskoristeita, joita minulla on, mutta eräs suloinen juttu ansaitsee tulla esitellyksi: pupukoulu! Siis mikä? No pupukoulu! Lähes jokainen tämän koristeen nähnyt on kysynyt, että a) mistä tuollaisia saa ja b) miksi juuri pupukoulu? Tilasin setin aikanaan Klingeliltä siksi, koska puput olivat niin suloisia ja kouluajatus on niin hauska. Klingelillä on juuri tällaisia erikoisia ja "eurooppalaistyylisiä" koristeita, joista tykkään. Eurooppalaistyylisellä tarkoitan siis perinteisiä ja koristeellisia juttuja ja jokainen, joka on käynyt jossain euroopammassa kuin Suomi, tietää, mitä tarkoitan. Vuosia sitten olin pääsiäisen aikaan Itävallassa ja voi hyvänen aika, kun siellä oli kauniita kukka-asetelmia ja koristeita! 

Tänä vuonna innostuin väkertämään myös virpomavitsoja, vaikka meillä ei virvottukaan. Löysin lähi-Salesta kreppipaperisetin ja tein siitä peruskukkasia eli laitoin kaksi eriväristä neliötä sisäkkäin , rypistin ne kukkaseksi ja laitoin rautalangalla kiinni pajunoksaan. En tiedä, mistä muistilokeron syövereistä tuon kukkasohjeen kaivelin. Sellaisia on tehty varmaan jo ennen kuin olin edes koulussa! Taaperon kanssa ollaan vitsoja tunnusteltu ja kokeiltu paperikoristeita, rusetteja ja höyheniä ja silitelty pajunkissoja. Taapero näyttää tykkäävän värikkäistä jutuista ja mielellään tunnustelee kaikkea ja vaikka vitsat eivät tulleetkaan virpomiskäyttöön, niin niillä on käyttöä lapsen aistien kehittäjänä. Ja sitäpaitsi minusta oli ihanaa askarrella vitsoja! Tulevaisuudessa meiltä löytyy pieni trullipoika, sillä haluan pitää virpomisperinnettä yllä ja kun Suomessa olen minä kasvanut, tuolla kauniissa Karjalassa, niin virpomisella on minulle aika syväkin merkitys. Tosin trulliperinne on Länsi-Suomesta, mutta minua ei ainakaan haittaa se, että perinteet ovat sekoittuneet ja ainakin jo minun lapsuudessani pukeuduttiin trulleiksi. Laitettiin pitkä hame, yksi huivi hartioille ja toinen huivi päähän ja posket punattiin pyöreiksi pallukoiksi ja täpöteltiin mustia noidanpilkkuja naamaan. Minusta on sääli, että virpominen nähdään nykysin kerjäämisenä ja jopa saatanallisena noituutena. Virpomisen tarkoitushan on tuottaa virvottaville terveyttä ja hyvää onnea ja kyseessä on mielestäni aika viaton oma perinne, meidän oma suomalainen perinne, jota ikävä kyllä verrataan Halloweeniin. 

Ortodokseilla on ollut tapana säilyttää vitsoja helatorstaihin asti ja voi olla, että minullakin vitsat on koristeena niin pitkään... Ikkunassa on nimittäin edelleen synttärikoristeet ja ilmapallot roikkuvat katossa! Kun käväisin yhtenä iltana ulkona ja keittiön valo heijastui ikkunaan, niin värikkäät koristeet ihan loistivat ja loivat kivan kontrastin valkoiselle lumimaisemalle. Näyttää siltä kuin meillä olisi aina lastenkutsut! 

Nyt lähden laittamaan kynttilät palamaan, sytytän lyhdyn parvekkeelle ja jatkan möllimistä. Huomenna blogiin on tulossa gluteeniton, samettisen sitruuna-rahkapiirakan ohje, joten jos pääsiäisen kahvipöydästä puuttuu vielä perinteinen herkku, niin pysypäs kuulolla!

Mukavaa pääsiäistä kaikille :)

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Haussa pyöräilykypärät vauvalle ja äidille

Teen tässä erinäisiä suunnitelmia sen suhteen, että pääsisin kesällä pyöräilemään mahdollisimman paljon ja koska suunnitelmien tekeminen on aina vaativaa, niin päätin aloittaa helpoimmasta päästä eli kypäräasiasta. Oma kypäräni on lähes 10 vuotta vanha ja minun olisi pitänyt hankkia jo aikoja sitten uusi ja ihan hävettää, että olen ollut näin saamaton. Nyt ajattelin investoida uuteen kypärään ja ostaa myös vauvalle kypärän. Tutkin verkkokauppojen valikoimia ja löysinkin kiinnostavia vaihtoehtoja, mutta haluan kiertää myös kaupoissa katselemassa ja päästä sovittamaana eri malleja.

Nykyinen kypäräni on viininpunainen perus-Bell ja se on ollut hyvä. Tosin pehmusteet irtosivat jo vuosia sitten ja liimasin pikaliimalla tilalle kirjavaa fleece-kangasta... Tuollaista viritelmää ei kai saisi tehdä! Mitään ihmeellistä kypärää en tarvitse, mutta aktiivipyöräilijänä vaadin kuitenkin hyvää istuvuutta, käytännöllisyyttä ja hengittävyyttä sekä tietysi kestävyyttä. Tärkeää on myös nätti ulkonäkö (siis sillä kypärällä :) ) ja mielellään violetti tai pinkki väri. Valkoista ei saa olla, koska en tykkää valkoisesta ja pelkään, että se alkaisi näyttää aika nopeasti kulahtaneelta ja likaiselta, etenkin kun olen tällainen tahmatassu. Olen etsiskellyt kivaa kypärää, mutta aina kun olen löytänyt jonkin sievän kypärän, niin olen saanut huomata, että se on tarkoitettu pienille tytöille! En mihinkään Disney Princess -kypärään ole ihastunut vaan vaaleanpunaisiin ja pinkkeihin, joissa on kukkia tai jotain söpöä koukeroa, mutta sellaiset ei kai sitten sovi aikuisille naisille.

Eräs pieni juttu, jonka vaadin, on jonkinlainen lippa, koska vesisateella lippa estää silmälasien kastumista. Haluan myös, että kypärä sopii tyyliini ja olisi vähän modernimpi kuin entinen. Minulle tulee edelleen mielikuvia 80-luvun sinisistä styroksikypäristä. Muistaako kukaan muu niitä?

Olen nyt tiiraillut nettikauppoja ja poiminut joitain vaihtoehtoja ja tässä joitain:

MINULLE:
Verkkokauppa.comissa oli ihan älyttömän hyvät valikoimat kypäriä ja hullaannuin. Tässä NutCasen nätti Rosey Dots Street, joka olisi ihanan naisellinen ja passeli ruusuja rakastavalle:




NutCasen Watermelon Street on suosikkini! Voisin ihan oikeasti ajella tällainen päässä, silläkin riskillä, että kaikki alkaisivat kutsua minua melonipääksi tai kaikki tuntisivat sen naisen, jolla on melonikypärä päässä ja vauva peräkärryssä. Hintaa NutCasen kypärillä on vähän alle kahdeksankymppiä ja se on aika paljon. Tosin kaikki on suhteellista!


NutCasella oli monia muitakin kivoja malleja, joista osa on tosi naisellisia ja sähäköitäkin, kuten pinkki leopardikuvioinen Mutta voiton vie kyllä tämä lehmäkuvioinen kypärä! Minulla on kestoihastus lehmäkuvioon, vaikka ihastukseni onkin vuosien saatossa laantunut. Tämä olisi hauska, mutta ei niin huvittava kuin melonimalli. Sitäpaitsi mustavalkoinen sopisi paremmin tyyliltään vaatteisiin kuin vihreä, joka ei ole yhtään minun värini.


NutCaset on kivoja ja tuo pyöreä kypärämallihan on ollut pinnalla pitkään, mutta täytyy tunnustaa, että ehkä se ei kuitenkaan ole minun juttuni. Koska heti kun katson virtaviivaisempia ja sporttisempia kypäriä, niin ne tuntuvat omammalta. Tämä MET-kypärä taitaa lähteä tilaukseen, koska tähän olen todella ihastunut. Se täyttää kriteerini ja tämä näyttää ihan minun kypärältäni! Hintaa on kuusikymppiä eli ei ole ylikalliskaan. Ainoa huono puoli tässä on se, että Suomen polkupyörätukun sivuilla mainittiin, että tämä on yksi myydyimpiä malleja. Yleensä kartan kaikkea suosittua kuin ruttoa, mutta sitten pähkäilin, että en minä ole kyllä kellään tällaista nähnyt.

Eräs hinta-laatusuhteeltaan erinomainen olisi Prisman Bell Cognito-kypärä, jonka olen meinannut ostaakin. Tämä olisi varmasti hyvä ja nätti perusmalli, mutta tämä ei vaan kolahda. 


Pyöräilykypäriä pitäisi olla useampia, jotta ne sopisivat eri menoihin. On eri asia viipottaa metsässä kuin kaupungilla ja olisi hirveän kivaa omistaa myös tyylikäs kaupunkikypärä! Finnish design shopista löytyvät Yakkay-kypärät ovat täydellisiä kaupunkikypäriä ja toimivat myös hienona asusteena! Vai mitä sanotte tästä kypärähatusta. Kypärän päälle laitetaan siis päällinen ja arvatkaa vaan houkuttaisiko tilata tuollainen, etenkin kun nyt on hyvät alennukset.

VAUVALLE?
Jos kypärän valitseminen itselle on vaikeaa, niin entäs sitten vauvalle? Haluan hyvän ja turvallisen kypärän, mutta en tiedä, onko hinta tae paremmuudesta ja miten suuri ero on halvan ja kalliin kypärän välillä. Suurin ongelma vauvan kypärän hankinnassa on koko. 1-vuotiaalla on vielä aika pieni pää ja monet kypärät ovat pari senttiä liian suuria. En tiedä, onko tapana tunkea alle pipoa tms. mutta koska pyöräilemme kesällä, niin pipoviritelmä ei ole mahdollinen. Olen tottunut hankinnoissa siihen, että ostan pitkään kestäviä tavaroita, mutta lapsen kohdalla täytyy tästä tinkiä ja ilmeisesti ostaa joka vuosi kaikenlaisia uusia varusteita. Tästä NutCase Little Nutty Ladybugista olisi XS-koko eli 46-52 cm, mutta mielestäni ei ole järkevää maksaa seitsemääkymppiä taaperolle tulevasta kypärästä, joka menee vain lyhyen aikaa. En edes tiedä, miten paljon lapsen pää kasvaa vuodessa, että menisikö tämä vielä seuraavana kesänä. Myös lehmäkuvioisesta kypärästä olisi XS... Ehkä samistellaan lapsen kanssa! Tai sitten ei, koska kypärien yhteissumma nousisi aika korkeaksi ja vaikka NutCaset ihania onkin, niin päädyn varmasti edullisempiin malleihin.

Eräs kiva ja edullinen vaihteohto olisi tämä Amazor Kids Eläimet, joka löytyy Lastenturvan nettikaupasta. Hintaa on 19,90 ja koko 48-52 cm eli se olisi sopiva. Pojalle olisi hinku hommata kaikkea Spiderman/Batman/monsterijuttua, mutta niitä ehtii hankkia myöhemminkin. Nyt vielä söpistellään ja käytetään hyväksi lapsen tietämättömyyttä. Hän voi kyllä sitten vanhempana kirota ja hävetä äitiään, joka pyräili meloni päässä ja laittoi lapselle päähän leppäkertun/ampiaisen/pandan.

Jos monstereista tykkää ja haluaa jotain häijympää, niin Crazy Safetyn kypärät olisi ihan must! Minusta nämä ovat hauskoja ja ensin vähän ihastuin näiden erikoisuuteen, mutta pitempään katseltuani totesin, että ei nämä olekaan niin kivoja. Jos lapsi josku itse haluaa tällaisen, niin sitten voin hankkia. Nämäkin löytyy Lastenturvalta ja hintaa on neljäkymppiä.

Yksi kiva vaihotehto olisi Haisuli-kypärä. Olen aina ollut Muumi-fani ja ajattelen, että Muumi-tuotteita ostamalla tuen kotimaisuutta. Ainakin henkisellä tasolla, koska en todellakaan tiedä, miten paljon Muumi-tuotteista jää verorahoja Suomeen. Haisuli-kypärä löytyisi Anttilasta ja myös Suomen Polkupyörätukusta ja hintaa on parikymppiä. Koko on 49-55 cm eli voisi olla sopiva. 



Tässä oli siis varteenotettavimmat vaihtoehdot sekä minulle että vauvalle. Olisiko kellään antaa vinkkiä vauvan pyöräilykypärän hankintaan? Olisi tarpeellista kuulla käyttökokemuksia ja tietää, mitä tulee ottaa huomioon. Ja miten paljon lapsen pää kasvaa vuodessa? Saa myös vinkkaista hyvistä ja hienoista aikuisten kypäristä :)

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Otsatukka ja samppanjanväriset raidat

Tiedättekö mitä?! Olen ollut jo viikon verran hyvinhyvin iloinen! Kävin nimittäin viime viikon maanantaina kampaajalla - luottokampaajallani Mikkelin Groove Stylen Sanna Piilillä, joka on huolehtinut hiuksistani vuodesta 1997 saakka (öööö.... se tekee niinku kohta 20 vuotta, herttinen!). Minusta on aina ihanaa käydä kampaajalla, mutta nyt oli aivan erityistä. Ensinnäkin siksi, että kotiäitinä kaipaan omaa aikaa ja hemmottelua ja toiseksi siksi, että olin lopen kyllästynyt ja ärsyyntynyt hiuksiini ja elämäni ja arkeni helpottui uuden hiusmallin ansiosta. 

Aloittelin vuosi sitten otsiksenkasvatusprojektia, jonka tavoitteena oli pitkät hiukset ja pitkä otsis, jonka saa kauniisti ja tyylikkäästi sivulle. Minulla kun on luonnonkiharat hiukset, niin ajattelin, että otsis kaareutuisi oikein kauniisti ja lookini olisi yhtäaikaa huoleton ja tyylikäs. Sinnikkäästi kasvattelin hiuksia, vaikka jo viime kesänä etuhiusasia alkoi ärsyttää. Kun etuhiukseni kasvoivat pitkäksi, niin ne valahtivat aina silmille ja niitä joutui sukimaan korvan taakse sillä seurauksella, että ne rasvoittuivat ja roikkuivat entistä pahemmin. Sitten laitoin hiukset pinnillä kiinni ja se näytti tylsältä eikä sovi minulle, mutta kotona oli pakko pitää pinniä pistämässä hiukset ojennukseen.

Tässä kuvassa näkyy, miten otsis taipuu. Aivan päinvastaiseen suuntaan kuin pitäisi, sillä haluaisin, että hiukset olisivat enemmän otsalla. Kuvassa hiukset ovat vieläpä hyvin, sillä yleensä ne olivat ihan päätä myöten ja pelkäsin jo, että hiusteni luonnollinen kuohkeus on kadonnut. Monestihan kuulee kauhutarinoita siitä, miten raskaus vaikuttaa hiuksiin ja joillain kiharat ovat suoristuneet ja toisinpäin ja joillakin on ollut karmaiseva karvanlähtö. Minä en huomannut hiuksissa oikein mitään muutosta raskauden/imetyksen aikana ja ainoa ero tavalliseen oli se, että hiukset voivat raskausaikana erittäin hyvin ja voivat edelleen. Kampaajan mielestä hiukseni ovat kiharammat kuin aiemmin, mutta emme voi tietää mistä se johtuu.

Kasvatin otsista ja se kasvoikin kivasti, mutta en ollut tyytyväinen, koska roikale:  

Käytännössä otsis valahti silmille aina noin eikä siihen auttanut mikään muotoilutuote eikä -laite. Tuollainen roikale naamalla häiritsee elämää ja erilaisia toimintoja ja ärsyttää. Kun laitoin vauvaa auton turvakaukaloon, niin hiukset valahtivat eteen, samoin kokatessa, lukiessa, imettäessä, jumpatessa... On uskomatonta, miten niin pieni asia kuin otsahiukset voi ärsyttää niin suuresti! Pinni kyllä auttoi, mutta minä olen tottunut siihen, että ei tarvitse käyttää pinnejä. Kun minulla on ollut sellaiset hiukset, että niitä ei tarvitse pahemmin laitella, niin pinnien käyttäminen tuntuu täysin ylimääräiseltä vaivalta. Jos tuo roikale ärsytti ja oli ruma, niin mitäs sanotte tästä: 

Hiuksia ei ole kiharrettu eikä käsitelty mitenkään, ei juurikaan edes harjattu kuten takahiuksista näkyy vaan hiukset todella sojottavat sivulle tuolla tavalla! Jotta tuon sojotökön sai pois, piti liiskata hiukset ärtsyllä muotoilutuotteella ja orjuuttaa ne pinnilauman alle ja sitten ne ehkä asettuivat. Minä en todellakaan tiennyt, että hiukseni voivat taipua noin! 

Vielä kampaajalle mennessäni arvelin, että pitäisikö vaan jatkaa otsiksen kasvattamista, mutta päätin sitten, että leikataan roikaleet pois. Otsikseni on ollut aina vähän haasteellinen leikattava ja sen käsittely vaatii kampaajalta todellista ammattitaitoa. Hiusten taipuisuus aiheuttaa sen, että suoristettuna otsis näyttää pitkältä, mutta pesun jälkeen luonnollisesti kuivuttuaan se nousee pari senttiä ylemmäs eikä otsistani siis saa leikata liian lyhyeksi. Sitä ei saa myöskään ohentaa liikaa, koska silloin se kihartuu enkä saa sitä laitettua mitenkään. Otsahiukset jätettiin siis tarkoituksella pitkäksi. Kampaaja suoristi hiukset ja kun nyt olen otsista pitänyt, niin se nousee korkeammalle kuin kuvassa eli ei tule silmille. Ja sen saa silmiltä pois yhdellä kepeällä päänheilautuksella eikä tarvitse pinnejä eikä hermostumista! Otsahiukset on leikattu vähän vinoon ja oikealla puolella on pidempää ja vasemmalla vähän lyhyempää ja tällainen särmikäs malli sopii minulle mielestäni hyvin. Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota ihmisten otsahiuksiin ja todennut, että hyvin leikattu otsis antaa huolitellun ilmeen. Kehuin jopa Citymarketin kassaneitiä, kun hänellä oli ihan älyttömän nätti otsatukka. Olen myös nähnyt sellaisia tyylejä, joista en tykkää. Ylipitkät otsahiukset voivat sopia jollekulle, mutta minulle niistä tulee aina mieleen Joey Ramone ja äitini sanonta "näyttää kyntöruunalta". Myöskin liian lyhyeksi nirsitty otsis on huono valinta, etenkin jos kasvot on pyöreät. Minulla on ehtinyt olla  varmaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat otsahiuslookit, mukaan lukien kyntöruuna ja Willy Wonka. Mielestäni oikean otsahiusmallin löytäminen ja leikkaaminen on taitolaji!

Parasta tässä uudessa hiusmallissa on se, että hiukset saa monella tavalla. Tuossa alla on eräänä aamuna otettu kuva ja uskokaa huviksenne, että hiuksia ei ole tupeerattu vaan vain kampasin ne ja suihkutin vähän lakkaa. Kun hiukseni on leikattu hyvin, niin niitä ei tarvitse kuin pestä ja harjata eli wash & go! Ja arvatkaa vaan miten monesti olen saanut ihmiset ällistymään, kun joku on kehunut hiuksiani ja olen sanonut, että ne olivat näin, kun heräsin. Ja niin todella on! Toki joskus tupeeraan vähän nostaakseni hiuksia irti päänahasta ja joskus aamuisin näytän kasaribändin bändäriltä, kun hiukset on pystyssä ja silloin joudun työstämään niitä vähän enemmän. Tämä kuohkeampi tyyli on miljoona kertaa parempi kuin entinen suikaleroikaletukka ja olen ollut ihan supertyytyväinen. On ollut kivaa, että hiuksiin ei tarvitse kiinnittää koko ajan huomiota ja tuntuu hyvältä, että hiukset ovat hyvin ja on ollut mukavaa ja itsetuntoa kohottavaa katsoa peiliinkiin, kun ei tarvitse tuijotella valjua juurikasvua ja lässähtäneitä roikaleita. Minusta tuntuu, että koko yleisoloni parantui kampaajalla käynnin jälkeen ihan huomattavasti. Ennen noin radikaalia tunnetta ei ole tullut. Tukka hyvin, kaikki hyvin! 

Uuden mallin lisäksi laitettiin uutta väriä. Kovinkaan ihmeellisesti hiuksillani ei voi kikkailla, koska en halua luopua pituudesta enkä tummasta pohjaväristä ja siksi ainoat mahdolliset muutokset voi tehdä otsahiuksiin ja raitoihin. Hiukseni ovat olleet aika tummahkot, vaikka vähän vaaleampaa raitaa onkin ollut joukossa. Nyt raitoja laitettiin reilummin ja tämä väri on minusta ihana! On jännä, että välillä haluan hiusteni olevan lähes mustat, välillä hingun viininpunaista ja violettia raitaa ja välillä tulee tällainen pirtsakoitten raitojen kaipuu. Hiuksissa on nyt monenväristä raitaa, koska entisten raitojen kohdalle laitetusta väristä tulee vaaleampi ja nuo vaaleat raidat ovat mielestäni parhaita. Myös otsikseen tuli raitaa ilmettä piristämään. Kun kampaaja sanoi, että värisävynä on samppanja, niin minulle tuli hirmuisen ylellinen olo ja näin jo sieluni silmin otsikon jossain muotilehdessä: "Samppanjanväriset raidat ovat kevään hiushitti!"

Hiusten pituudesta otettiin vain kuivien latvojen verran ja takaa hiukset ovat tasapitkät, mutta sivuilta lyhennettiin vähän kerrostetusti. Kerrostaminen innostaa luonnonkiharaa taipumaan ja suoristettaessa tulee kiva, kasvoja kehystävä malli. Minähän olen lähes koko ikäni yrittänyt kasvattaa pitkiä hiuksia, mutta ne eivät vaan kasva kovin pitkiksi. Välillä on ollut pidemmät hiukset, mutta minusta tuntuu, että viime vuosina hiukseni ovat olleet aina saman mittaiset. Tämä on hyvin subjektiivinen tunne, sillä ystäväni sanoi, että minulla on nyt tosi lyhyet hiukset ja olin ihan hölmistynyt, koska omasta mielestä ne ei ole lyhyet. 

Mieheltä kyselin ennen kampaajalle menoa, että onko hänellä mitään ehdotonta eiei: tä hiusteni suhteen ja hän sanoi, että kunhan ei ole ihan kauhea. Tietenkin tivasin, että mikä on ihan kauhea ja hän mainitsi muutaman lookin, joka ei sytytä häntä enkä sellaista ollutkaan leikkauttamassa. Minusta oli kyllä lohduttavaa, että hän sanoi, että naisten hiuksilla ei ole hirveästi väliä miehille, että ei miehet kiinnitä sellaisiin asioihin huomiota muulloin kuin vain silloin, jos naisella on ihan kamala tukka. Oli myös kiva huomata, että meillä on samanlainen maku naisten hiusten suhteen. Yleensä en välitä siitä, mitä mies ajattelee vaan tyyliasioissa olen oppinut, että kannattaa tehdä päinvastoin kuin mies sanoo. Tässä hiusasiassa olin kuitenkin niin yliepävarma, että halusin hänen kommenttinsa. Ennen kampaajalle menoa ajattelin, että voi kun olisi oma tyylikonsultti, mutta kampaajan tuolissa hokasin, että osaava kampaajahan on juuri sellainen!

Mitä tykkäätte uudesta lookistani? Onko otsahiukset ylipäätään kivat vai ei?

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Lukutoukkaäidin kirjavinkit

Haloo, huhuuu...!!! Huhuilen täällä äitejä, jotka harrastaa lukemista. Tai ei tarvitse olla äiti, koska minusta on kiva tietää, mitä ihan kaikki muutkin lukevat ja millaisista kirjoista muut tykkäävät. Sen takia vaan äitejä huhuilin, koska en ole ainakaan blogimaailmassa tavannut montakaan lukemista harrastavaa äitiä. Eikä ihmekään, koska lukeminen vaatii aikaa ja äidit tuppaavat olemaan kiireisiä. Minä en tiedä, mistä revin aikaa lukemiseen, mutta jostain sitä välillä löytyy. En juurikaan katso telkkaria ja jos minulla on jokin hyvä kirja käsissäni, niin saatan lukea sen yhdessä illassa. Olettaen siis, että se ei ole mikään tuhatsivuinen eepos. Olen myös kokeillut sitä, että luen joka päivä 10 minuuttia. Viikossa se tekee aika paljon. Ja joskus voi käydä kuten jumppani kanssa, että suunnittelen treenaavani vartin ja huomaankin, että olen huhkinut tunnin. Kun otan kirjan käteen aikomuksena vaan selailla sitä, niin huomaan, että olen lukenut koko sen ajan, kun lapsi on nukkunut päikkäreitä. Eli jotain vartin ja kahden tunnin väillä.

Aion jossain vaiheessa vinkkaista hyvistä raskauteen, äitiyteen ja lastenhoitoon liittyvistä kirjoista, mutta nyt tehdään katsaus viime aikoina lukemiini kirjoihin. Tarkoituksena on kertoa ja ottaa vastaan hyviä kirjavinkkejä ja löytää vertaishenkilöitä, joiden kanssa voisi vaihtaa muutaman sanasen kirjoista ja lukumieltymyksistä. 

Olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että lähikirjasto sijaitsee parinsadan metrin päässä. Kirjasto on juuri remontoitu ja siellä on huippumukavaa asioida - olemmekin vauvan kanssa kirjaston vakioasiakkaita. Minä pidän kirjastoista ihan valtavasti ja tykkään vaan haahuilla kirjastossa hyllyjen välissä pää kenossa ja bongailla mielenkiintoisia kirjoja. Olen kiinnostunut niin monesta aihepiiristä, että minun pitää kirjastoreissuilla ihan hillitä itseni, etten kahmi kassikaupalla kirjoja. Ihan kaikki kirjat ei sentään kiinnosta vaan tiettyjä rajoituksia minullakin on. Aira Samulin sanoi joskus jossain haastattelussa, että hänen elämänsä on ollut niin vaikeaa, että hän ei jaksa lukea ahdistavia kirjoja. Minulla on vähän sama homma. En pysty lukemaan jännäreitä ja monet dekkaritkin ovat minulle liian jännittäviä. Jos jotkut näkevät edelleen flashbackejä joistain aikanaan katsomistaan kauhuleffoista, niin minulle on palanut verkkokalvolle joidenkin kirjojen kohtaukset. Ei siis sillä tavalla, että näkisin kirjaimet vaan kun minulla on vilkas mielikuvitus, niin näen tapahtumat mielessäni. Tässä on myös se syy, miksi pidän kirjoista enemmän kuin elokuvista... Mielikuvitukseni tekee paljon paremmat erikoisefektit kuin elokuvissa on eivätkä mielikuvitukseni luomat henkilöt koskaan kompastu huonoon roolisuoritukseen.

Eräs ihminen taivasteli kerran sitä, että en ole lukenut Sinuhe egyptiläistä ja hänen mielestään olen siksi sivistymätön moukka. Yritin selittää, että en halua haaskata aikaani mihinkään pakolliseen lukemiseen, jos kirja ei vaan kiinnosta. Sofi Oksasen Puhdistustakaan en ole lukenut. Sen yhden Finlandia-voittaja -kirjan luin ja se oli ihan karmeaa luettavaa ja vieläkin ahistaa. Koko kirja kertoo naisen raskaudesta ja lopussa naista pahoinpidellään ja raiskataan ja hän saa keskenmenon. Siinä siis juoni pääpiirteissään. Tuon todella ahistavan lukukokemuksen jälkeen päätin, että luen vain sellaisia kirjoja, jotka ei jätä jälkeensä ikäviä fiiliksiä! Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi mihinkään huonoon. Toki makusioita nämäkin ovat.

Chick lit on heikkouteni ja kaikki hömppäkirjat ahmin lähes kerralla. En tarkoita mitään Harlekiini-tyyppisiä vaan esim. Himoshoppaaja-kirjoja, jotka ovat ikisuosikkejani. Ei ainoastaan siksi, että tunnistin itseni liiankin hyvin kirjoja lukiessani vaan myös siksi, että Sophie Kinsella osaa kirjoittaa hauskasti eikä vain mukahauskasti. Syksyllä luin Himoshoppaaja-sarjan viimeisimmän osan eli Himoshoppaaja tähtien tiellä. Minulla oli kiire saada kirja loppuun, koska se oli niin jännittävä ja koukuttava, mutta kirjan lopussa selvisi, että kyseessä olikin vasta ensimmäinen osa. Pöh. No, onpahan yksi kirja ainakin tulossa luettavaksi. Sitten lainasin Kinsellan kirjan Kadonnut Audrey, joka on kylläkin nuortenkirja. Kirjaston täti siitä minulle mainitsi, piti varmaan pöhelönä tai yli-ikäisenä lukemaan kirjaa, joka kertoo teini-ikäisestä Audreysta. Vaikka kirja kertookin elämästä teinin näkökulmasta, niin en pitänyt sitä lapsellisena. Samastuin perheen vanhempiin ja etenkin äitiin. Koska työskentelen teinien parissa, niin tällainen nuortenkirja on mielestäni mukavaa luettavaa, kun pääsee kurkistamaan teinin pään sisään. Kinsellan hersyvä huumori ei pettänyt tässäkään kirjassa vaan naureskelin ihan ääneen.

Yritän aina epätoivoisesti etsiä yhtä hyviä kirjoja kuin Himoshoppaajat, mutta en ole vielä löytänyt. Monia ihan luettavia on ollut ja eräs bongaus oli Yoyo van Gemerden Sushi ja Chardonnay, jonka lainasin kuinkas muutenkaan kuin kansitekstin perusteella tai oikeastaan sen perusteella, että kirja sijoittuu Amsterdamiin. Se kertoo kolmekymppisestä Nickistä ja hänen miesseikkailuistaan, ystävyydestä ja mistä chick lit nyt yleensä kertookaan. Mitään huikeita juonenkäänteitä ei ollut eikä kirjasta jäänyt edes oikein mitään ihmeellistä mieleen. Hyvän kirjan kun tunnistaa siitä, että vielä pitkän ajan päästä sen luettuaan muistelee sitä fiilistä, mikä lukuhetkellä ja sen jälkeen on ollut. Lainasin myös jonkin toisen vastaavantyyppisen kirjan, joka kertoi jostain sinkkunaisesta, joka alkoi ulkoiluttaa naapuruston koiria. Koiraihmisenä aihe kiinnosti, mutta en jaksanut lukea kirjaa loppuun enkä nyt muista siitä oikein mitään. Jotkut kirjat ovat aika yhdentekeviä.

Pia Heikkilän Operaatio Lipstickiä yritin lukea, mutta sekin jäi kesken. Chick litiähän sekin oli, mutta aivan ylikliseistä. Mielenkiintoista oli, että tapahtumat sijoittuvat sota-alueelle, mutta sekään ei riittänyt kannattelemaan höttöistä kerrontaa. Minua alkoi sitäpaitsi ärsyttää kaikki chick litin kliseet esim. tummat, pitkät komeat, hyväpeppuiset ja sopivasti lihaksikkaat miehet, joita noissa kirjoissa vilisee. Minä en ole eläissäni tavannut kuin yhden ainoan chick lit -kriteerit täyttävän miehen, mutta se onkin sitten sellainen tarina, että siitä saisikin bestsellerin!

Viime aikojen parhaimmat lukukokemukset on tarjonnut Graeme Simson, jonka Vauvatestin luin syksyllä ja vähän aikaa sitten luin Vaimotestin. Luin ne väärässä järjestyksessä ja jos joku näistä innostuu, niin suosittelen lukemaan ensin Vaimotestin, jossa perehdytetään genetiikan professori Don Tillmanin asperger-henkiseen ja akateemiseen maailmaan ja vaimonetsintäprojektiin. Molemmat kirjat ovat olleet ratkiriemukkaita, mutta ne vaativat tietyntyyppisen huumorintajun ja tietynlaista ymmärtämystä eivätkä varmasti kolahda kaikkiin lukijoihin. Minusta nämä päihittivät jopa Himoshoppaaja-kirjat huumorissa ja se on paljon se! 

Eräs viime aikojen hauskimmista kirjoista on ollut Antti Holman Kauheimmat runot. Nauroin maha kippurassa runoille, jotka olivat todellakin kauheita sisällöltään. Runojen lukijalta vaaditaankin kieroa huumorintajua. Runot oli erittäin taitavasti kirjoitettu ja upeasti oli kopioitu tunnettujen runojen tyylejä ja eniten tästä kirjasta saakin irti, jos tuntee runoutta edes jonkin verran. Leino-fanina olin aivan haltioissani, kun Holma oli osannut kirjoittaa niin leinomaisia runoja. Ostan kirjoja hyvin harvoin, mutta tämä on sellainen kirja, jonka aion ostaa itselleni. Maaliskuun loppuun mennessä pitää käyttää kirjakaupan bonusseteli ja taidan hyödyntää sen tähän. Kauheimmat runot on kirja, jota lukiessa tulee aina hyvälle tuulelle, joten se on sijoitus omaan hyvinvointiin ja mielenterveyteen!

Tuolla aiemmin kerroin, että en välitä dekkareista, mutta aina pitää olla poikkeus. Robert Galbraithin (J.K. Rowlingin salanimi) Käen kutsu -kirjan kansitekstiä lukiessani ajattelin, että kirja ei kiinnostaisi minua, mutta aloin silti lukea kirjaa. Olin heti koukussa ja Käen kutsu taisi olla paras dekkari, jonka olen ikinä lukenut. Kirja kertoo lontoolaisesta etsivästä Cormoran Strikesta (aika pähee nimi!) ja tapauksista, joita hän selvittää ja täytyy sanoa, että kirjan loppuosan juonenkäänteet olivat mielestäni aika huisia! Sarjasta on tullut kaksi muutakin osaa ja ne aion lukea jossain vaiheessa. J.K. Rowlinghan kirjoitti kirjat salanimellä, koska hän ei halunnut Potter-leimaa dekkareilleen ja minuun tuo Robert Galbraith -nimi meni täydestä. Kirjaa lukiessani oli koko ajan sellainen tunne, että näppärän ja kuvailevan tekstin takana on joku loistava ammattikirjailija ja oikeassa olin. Käen kutsu oli jännittävä ja koukuttava ja yhtäaikaa sekä nykyaikainen että perinteinen ja jos tykkää Poirotista ja muista vastaavista, niin todennäköisesti tykkää tästäkin.

Jos jokin kirjallisuuden laji on minulle vähän vieras, niin se on elämäkerrat. On tietysti kiinnostavaa tutustua jonkun hekilön elämään, mutta aivan liian usein koen elämäkerrat puuduttaviksi enkä jaksa pysyä kärryillä henkilöistä ja tapahtumista. Coco Chanelin elämäkerta on vieläkin kesken. Bon Scottin elämäkerta Highway to Hell: Bon Scottin elämä ja kuolema oli minulla lukuprojektina lähes vuoden. Luin sitä raskausaikana, mutta nukahtelin kesken kaiken enkä muistanut lukemastani mitään, joten minun piti lukea samat kohdat uudelleen. AC/DC-fanille kirja antoi ihan uutta tietoa bändistä ja sen legendaarisesta laulajasta ja ihan hävettää, etten ole lukenut kirjaa aikaisemmin. Tämä kirja on sellainen, joka ansaitsisi ihan oman kirja-arvostelunsa ja pohdintansa. Minulle kirjassa oli hyvin merkittäviä kohtia ja alleviivailinkin sieltä monia juttuja. Joskus hyvä kirja avaa maailmaa ja antaa oivalluksia mielenkiintoisella tavalla!













Kuvassa on aika hyvä otos siitä, miltä kirjastokassini näyttää. On kaunokirjallisuutta, tärkeitä ja asiallisia kirjoja lapsenhoitoon, lähes aina jokin keittokirja, on jokin ajankohtainen kirja, kuten Homehelvetti, sitten jokin itsehoito-opas tms. ja Pilates-kirjan avulla olenkin jumppaillut. Vaikka kirjoista pidänkin, niin jumppaaminen kirjan avulla ei ole ehkä minun juttuni vaan DVD toimisi tuossa tarkoituksessa paremmin. Joka kerta lainaan myös jonkin aivan random-kirjan, kuten Syntymä - enteitä ja uskomuksia. Siinä oli vanhan kansan uskomuksia ja niitä oli mielenkiintoista lukea. Tuokin kirja oli lukaistu siinä ajassa, kun mies katsoi Simpsoneita. Kaikkia kirjoja ei ole tarkoitettu luettavaksi kannesta kanteen vaan joitain voi vain silmäillä ja tutkailla.

Tässä oli nyt muutama kirja, joita olen viime aikoina lukenut. Löytyykö blogin lukijoista lukutoukkia ja kirjastointoilijoita tai kirjojen keräilijöitä? Ja kiinnostaako kirja-aihe blogissa? Olen nimittäin joskus ajatellut kirjoittaa kirja-arvostelujakin.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Ristiäismuistelot

Sain toissailtana vihdoin viimein tilattua kuvat vauvan kastekehykseen ja isoon perhekehykseen. Aikaa meni kolmisen tuntia! Kolme tuntia siihen, että valkkaan vain muutaman kuvan! Ei ole ihme, etten kerkiä mihinkään enkä ole saanut aikaiseksi tehdä kuvakirjaa vauvavuodeta ja ristiäisistä. Kun katselin läpi ristiäiskuvia, niin tajusin, että ristiäisistä en sitten missään vaiheessa tehnytkään blogijuttua, vaikka tarkoitus oli. Onhan se tietysti vähän noloa kirjoittaa aiheesta vasta nyt, mutta toisaalta voin vedota siihen, että a) ristiäisiä on ihanaa muistella ja b) aihe ei vanhene c) jotkut etsii aina ohjeita ja vinkkejä d) parempi myöhään...

Ristiäisiä vietettiin siis viime vuoden toukokuussa Taulumäen kirkossa ja kotona. Kaikenlaisia juhlia on tässä elämän varrella ollut, mutta täytyy sanoa, että ristiäiset meni ykköseksi liikuttavuudessaan, tunnepitoisuudessaan ja tärkeydessään. Millään juhlilla ei ole koskaan ollut niin suurta merkitystä minulle kuin oman lapseni ristiäisillä.

Minulle oli itsestäänselvää, että pidämme perinteiset ristiäiset ja halusin ehdottomasti kastattaa lapseni minulle tärkeässä kirkossa. Taulumäen kirkkoa sanotaan enkelten kirkoksi maalaustensa vuoksi. Minulle noilla maalauksilla on suuri merkitys, sillä ne ovat äitini isän, taidemaalari Paavo Leinosen maalaamat ja olikin aika upeaa, että kastepäivässä oli tällainen sukupolvien välinen yhteys.

Olin ristiäispäivänä aika väsynyt, koska olimme tehneet jumalattoman siivousurakan eli yrittäneet selättää asunnossa vallitsevan kamalan kaaoksen ja tavararöykkiöt, pesseet ikkunat, vaihtaneet muutamien huonekalujen paikkaa ja lisäksi olimme kaikki kipeitä, siis minä, mies ja vauva ja oltiin oltu kuumeessa jo ennen ristiäisiä ja kuumeisena juhlat siis valmisteltiinkin. Onneksi mummo, siis miehen äiti, oli apuna - ilman häntä olisimme olleet pulassa. Ristiäispäivän aamuna oltiin kaikki terveitä ja jaksettiin reippaina iltaan asti, mutta sitten seuraavana päivänä oltiin taas kipeitä. Ihmettelen, että miten näytän kuvissa niin hyvältä, vaikka väsymys näkyykin monessa kuvassa siinä, että silmät lerpsuttavat kuin olisin kännissä. Sellaisen mielenkiintoisen havainnon tein, että kaikista kuvissa olevista ihmisistä heijastuu iloisuus ja lämpö ja kun katson itseänikin, niin näytän aivan ihmeellisen rakastuneelta ja rakastavalta ja sitä olinkin tuona päivänä. Ehkä se on jokin äidillinen lempeys, joka lapsen syntymän myötä pulpahti minussa pintaan ja kai lapsen mukanaan tuomalla onnellakin on osuutta asiaan.

Päätin, että en stressaa ristiäisistä ja miksi olisinkaan stressanut, koska sävelet oli selvät. Siis periaatteessa. Käytännössä tuli monenlaista sähellystä ja säätöä. Ensinnäkin kukkakauppias oli säveltänyt omiaan ja vaikka olin selkokielellä selostanut ja näyttänyt, millaisen asetelman haluan juhlapöytään, niin hän oli tehynyt aivan eri tavalla ja minä jouduin ennen kirkkoonlähtöä repimään jättimäisen kimpun auki ja tekemään siitä uuden asetelman. Minä kun olin tilannut pienen, matalan asetelman ja sain metrin korkuisen valtavan puskan. No, riittipä siitä sitten muuallekin kukkia koristeeksi! Myös lahjapöydälle tilattu kukka oli ihan päin honkia tehty! Siinä oli tarkoitus olla vain neilikat ja kauppias oli tyrkännyt väliin liljoja. Kaunishan se oli, siis oikesti tosi kaunis ja ristiäisiin sopiva, mutta kun se idea juurikin oli että piti olla pelkät, yksinkertaiset neilikat. Mutta minä en jaksa hiiltyä tuollaisesta ja mietinkin, että on aina hyvä sovittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin ja pohtia, että antaanko kukkaepisodin pilata koko päivän. Toki se asetelman tekeminen vei aikaa ja kun muutenkin oli minuuttiaikataulu, niin siihen ei olisi kaivannut mitään ekstraa. Kiitin onneani, että olen aikanaan ollut kukkamyymälässä töissä ja asetelman teko kävi nopeasti.
Kastemaljan ympärille olin tilannut kranssin, joka ei olisi voinut olla kauniimpi! Niin herkkä, suloinen ja juuri passeli pienen poikavauvan ristiäisiin. Perhoskoristetta en ollut pyytänyt, mutta olin ilahtunut, koska jostain syystä minulla oli älytön hinku koristella kaikki paikat perhoskoristeilla ja meinasin ostaa itselleni perhoskuvioisen mekonkin juhliin. Tämä kranssi lähti sitten kotiin koristeeksi ja jos olisin ollut oikein nuuka, niin tämä olisi riittänyt kahvipöydän koristeeksi eikä erillistä asetelmaa olisi edes tarvinnut.

Kahvitilaisuus oli siis kotona ja koska asunto on pieni, niin keittiön pyöreä ruokapöytä toimi noutopöytänä ja kahvit nautittiin olohuoneessa tai kuka missäkin. Keittiön ikkunalaudan olin koristellut lainaksi saamillani ruseteilla, baby showereihin tilaamallani helminauhalla, nallella, joka oli yhdessä vauvalle tuodussa kukkakimpussa ja askartelulaatikostani löytyneillä pikkukukilla. 

Haittaako ketään, että servetit ei olleet vaaleansiniset? Pitäisikö edes olla? Oli nimittäin tarkoitus. Mutta en päässyt enää kauppaan ja minulla oli paketti näitä vaaleita ja ajattelin, että en lähde juoksemaan servettien perässä. Minusta nämä vaaleat servetit sopivat oikein hyvin!

Ristiäistarjoiluista koitui päänvaivaa siksi, että minulla oli aika huono karma leipomusten suhteen ja monet jutut meni ihan plörinäksi, mutta pääasia oli, että pöydässä kaikki oli mallillaan. Tältä kahvipöytä näytti ja hyvin perinteisellä linjalla siis mentiin. Tarjoamiset vasemmalta oikealle: voileipäkakun sijaan tehty suolainen kranssi, lohi-rieskarullat, savuporomuffinit, leipäjuusto+lakkahillo, täytekakku, pullakakku ja kukka-asetelman takana piileskelee suklaa-toffeeleivokset ja pikkuleivät.


Koska monia kiinnostaa juuri tarjoilut, niin kerrotaanpa niistä yksityiskohtaisemmin. En halunnut voileipäkakkua, koska vain harva niistä tykkää ja minä olen vähän kyllästynyt niihin. Päädyin suolaiseen kranssiin enkä nyt muista, mistä otin taikinaohjeen. Jokin voitaikinatyyppinen se oli. Kranssi oli ihan nätti vielä uuniin laitettaessa, mutta se repesi uunissa yhdestä kohdasta. Tietysti, koska taikina oli ohutta ja täyte painavaa. Ja nyt en kuulkaas edes muista, mitä täytteenä oli! Ainakin fetaa ja tomaattia ja varmaan jotain tuorejuustoa. Rieskarullat on tehty Fazerin rullarieskasta, välissä on lohituorejuustoa, graavilohta ja tilliä. Savuporomuffinit ovat gluteenittomia ja niiden ohje on Liian hyvää -blogista, vähän soveltaen. Tuota ohjetta voin kyllä suositella, jos kaipaa helppojen ja onnistuvien gluteenittomien suolaisten muffinien ohjetta.

Täytekakku on ihan peruskakku, jonka välissä on mansikkahilloa, säilykepersikanviipaleita ja mansikkamoussea. Päällä kermakuorrutus, jonka kanssa taistelemisen jälkeen päätin, että en enää tee kermakuorrutteisia juhlakakkuja, koska tulikuumat käteni eivät ole kerman kanssa yhteistyökykyisiä ja minun olisi jo syytä uskoa, että minusta ei vaan ole kondiittoriksi. Osa reunapursotuksesta oli nimittäin lörähtänyt jääkaapin hyllylle enkä todellakaan olisi halunnut enää ristiäispäivän aamuna ryhtyä vatkaamaan, värjäämään ja pursottamaan uusia kermoja. Se siitä yksinkertaisesta ja näyttävästä ruusupursotuksesta! Ja kun pöydässä oleva kakku oli jo kolmas minkä olin tehnyt, niin olin vakaasti sitä mieltä, että Universumi yrittää kertoa, että pitäisi luovuttaa kakkujen suhteen... Jos jotain osaan tehdä, niin hyviä kakkupohjia ja ihmettelin, että mikä Murphyn laki oli iskenyt, koska kaksi ekaa kakkupohjaa epäonnistui. Ai niin, sehän se vielä oli, että ruusutyllaa ei meinannut löytyä mistään. Vissiin joku muukin oli toukokuussa tekemässä ruusukakkuja! Soitin luottokauppaani eli keittiötarvikeliike Decolaan ja sieltä varattiin minulle heti oikeanlainen tylla. Mahtavaa palvelua! Kakun koristeeksi olin tilannut vauva-Akun, koska haluttiin jokin vähän poikkeavampi koriste. Jokin ylisöpö marsipaanivauvakoriste olisi kyllä ollut kiva, mutta tuo Aku kolahti. Täytekakku on minulle juhlissa aina kaikkein tärkein juttu ja minua jää aina pikkuisen kaivelemaan, jos kakku ei onnistu. Kakun maussa ei ollut mitään vikaa, mutta ulkonäkö on niin karmea, että ihan hävettää ja ahistaa ajatella sitä kaikkea sötköttämistäkin. Eikä tämä ole mitään käänteistä kehujen keräämistä vaan ihan van toteamus siitä, että ihminen ei voi osata kaikkea, vaikka kuinka yrittää.

Mitään ihme koristuksia en alkanut kakkuun väsätä vaan hyödynsin ystävältä lahjaksi saamaani jalanjälkimuottia ja kirjoitin lapsen nimikirjaimet hopeanvärisellä elintarviketussilla. Suhrasin blogia varten Paintilla kirjaimet pois, joten siksi näyttää oudolta. Tätä meidän tiukkaa salailulinjaa on ihmetelty eli että miksi lapsen nimeä ei tule blogissa ilmi tai kasvokuvia ei näy blogissa eikä Facebookissa, mutta en voi muuta todeta kuin että tämä on meidän päätöksemme ja siitä pidetään kiinni.

Vaikka monesti anarkisoinkin kaikkia erilaisia sääntöjä, niin olen sen verran vanhanaikainen, että kahvipöydässä pitää mielestäni aina olla kuivakakku ja halusin löytää perinteiselle kuivakakulle jonkin vaihtoehdon. Myös pulla kuuluu kahvipöytään ja kun yhdistää pullan ja kakun, niin saadaan pullakakku! Ohje on Kinuskikissan sivulta ja tätä tulee aivan varmasti tehtyä vielä joskus, esim. työpaikan kahvipöytään ja sitruunalla höystettynä ja värikkäästi kuorrutettuna tämä sopii kevään juhliin. Kakku on helppo, nopea, onnistuva ja maistuva ja tätä voisi ollakin aina pakastimessa vierasvarana. Kuorrutteena mokkapalakuorrutuksentapainen, josta tuli kaksivärinen, koska piti lähteä välillä imettämään ja kun laitoin lopun kuorrutuksen kakun päälle, niin se olikin vaaleampaa.

Pikkuleivät onnistui hyvin, koska ne oli mummon tekemät. Rapeat, sitruunanmakuiset pikkuleivät muistuttivat hyvin paljon konditorioiden pikkuleipiä. Koristelin ne pikeerillä, jonka pinnalle suihkutin helmiäishohtoista elintarvikesprayta. Olin saanut lahjaksi sinisiä candy meltsejä ja sulatin ne ja pursotin etunimen alkukirjaimet. Sydämet on samaa sinistä koristemassaa, mistä tein jalanjälkikoristeet kakkuun.

Suklaa-toffeeleivokset olivat gluteenittomia ja niihin yhdistelin monta eri ohjetta. Tarkoitus oli kokeilla suosittuja Twix-paloja, mutta tyypilliseen tapaani monimutkaisen ajatteluketjun seurauksena tarjolle tuli mokkapalapohjaisia leivoksia, joiden päällä on toffeetäyte ja maitosuklaata. Täytteen ohje on Linnean herkkukoto -blogista. Kun keittelin täytettä, niin ihmettelin siihen ilmestyviä ruskeita pilkkuja. Ajattelin, että ruokokidesokeri ei ole sulanut, mutta voi pers...ikanpuolikkaat sentään, täyte oli alkanut palaa pohjaan! Minulla ei pala ikinä mikään pohjaan! Minulla ei ollut mahdollisuutta eli ei aikaa/intoa/voimavaroja hankkia uusia raaka-aineita ja hutkautin toffeeseen kaakaojauhetta peittämään ruskeat pilkut. Toffee ei onneksi ehtinyt palaa niin pahasti pohjaan, että se olisi aiheuttanut makuvaurioita. Ja itse asiassa kaakaonmakuinen toffee oli vielä parempaa kuin perusvaalea toffee. Nämä leivokset tein hyvissä ajoin ennen ristiäisiä ja pakastin. Vielä pakastimeen laittaessani kuorrute oli aivan täydellinen: sileä ja tasaisen värinen, mutta sulaneina olivatkin pilkullisia. Mut ihan törkeän hyviä!


Näin jälkeenpäin kun kuvia katsoo, niin huomaa aina jotain korjattavaa. Juomapöytä on ihan ok, mutta minun silmääni näyttää vähän mälsältä. Toisaalta eipä tuossa voi eikä tarvitse mitään ihme hursuloita ollakaan. Ja livenä näytti kyllä paremmalta!

Nyt kun ristiäisistä on jo vierähtänyt aikaa, niin mietin, että mitä minä oikein muistan koko päivästä, Monestihan äidit ovat ristiäisten aikaan hyvin väsyneitä vauvavalvomisesta ja olinhan minäkin normaalia väsyneempi etenkin sairastelun takia, mutta minä muistan kaiken. Ihan hirmu kirkkaasti muistankin! Sen jännityksen, joka kutkuttaa vain suurena juhlapäivänä... Sydänpohjassa asti tuntuvan liikutuksen kirkossa... Se hetki, kun lapsen nimi sanottiin ensimmäisen kerran... Kahvikuppien kilinä ja kahvin tuoksu - eikö teistäkin kahvin tuoksu ole juhlapäivänä erilainen kuin muulloin? Oma pellavapäinen kummipoikani, joka halusi pitää vauvaa sylissä ja joka innoissaan odotti lahjojen avaamista... Ylpeinä paistattelevat isovanhemmat, iloiset kummit ja rakas naapurini, joilla kaikilla on hyvin tärkeä rooli lapsen elämässä... Auringonpaiste, miten ihanan kirkas päivä olikaan ja varsinkin ilta. Illalla fiilistelin ja oli ihanaa, että eräs ystäväni tuli rääppiäisiin ja sain fiilistellä hänen kanssaan.

Päivään mahtui myös pörröinen yllätys! Lapsen kummeilla on harrastekanala vai pitäisikö sanoa lintula, koska heillä on kaikenlaisia omituisia lintuja, sellaisia puudelin ja kanan risteytyksen näköisiäkin. Kummeilla oli pattitilanne, sillä heillä oli kuoriutumista lähestyvä orpo ankka. Heidän ei auttanut kuin ottaa muna mukaan ja hautoa sitä ja niinhän siinä kävi, että munasta kuoriutui ristiäisreissulla pieni poikanen! Lintuvauva vietti ristiäiset kylpyammeessa ja voitte kuvitella mieheni hämmästystä, kun hän meni vaihtamaan vauvan vaippaa ja kuuli tsirputusta ammeesta. Minä olen jo tottunut siihen, että mitä hyvänsä absurdia voi tapahtua meidän bileissä ja tästä linnunpoikasepisodista jää kyllä mielenkiintoinen tarina kerrottavaksi. Joku voi löytää siitä syvempää symboliikkaakin liittyen syntymään, huolenpitoon tai muuhun vastaavaan.

Ai niin, mitenkäs itse päivänsankari? Hän oli kiltisti koko päivän ja nukkui lähes koko kastetoimituksen ajan kummin sylissä. Vauvalla oli päällään kastemekko, joka on kulkenut isän puolen suvussa ja minusta oli ihanaa laittaa lapselle perintöpuku. Tosin alunperinhän minulle kävi niin, että hönkäisin tilaamaan lähes heti sairaalasta päästyäni kastemekon, koska en tiennyt perintömekosta. Sain kuitenkin myytyä ostamani mekon eteenpäin eikä suurta rahallista tappiota tullut. Mummo ompeli mekkoon uudet pitsit ja minä kiinnitin sinisen satiininauhan ja kummilta saadun sydämen.

Kun katselin kastetossuvalikoimaa, niin totesin, että tytöille on paljon enemmän vaihtoehtoja. On toki pojillekin joitain kivoja juhlatöppösiä, mutta minun makuuni ne olivat liian röyhelöisiä. Mummo pelasti tilanteen tekemällä valkoiset sukat, joihin pujotin sinisen nauhan. Ja voi hyvänen aika, miten pienet nuo sukat onkaan! Ja kastepäivänä ne olivat isot...

Kotona laitettiin päälle H & M: ltä ostamani smokkipaita ankkurirusetteineen ja sylikummilta lainassa olevat Guessin housut. Olen pistänyt eteenpäin suurimman osan vauvanvaatteista, mutta tuosta ristiäispaidasta en raaski luopua! Kai joitain vaatteita voi pitää muistonakin. Oma mekkoni oli Zalandolta ja minullahan oli alkujaan visio tyylikkäästä sinisestä pitsimekosta, mutta sitten tilasin erään klassisemman mallisen sinisen version. Oletin, että laihdun hujauksessa, mutta en edelleenkään mahdu siihen mekkoon. Sitten ajatus sinisestä mekosta alkoi tuntua tylsältä ja tilasin kukallisen mekon. Se ei vastannut visiotani supertyylikkäästä ja elegantista mekosta, mutta tuo kuvio kuvastaa sen hetkisiä fiiliksiäni hyvin. Henkinen olotilani oli kepeä ja kesäinen ja on kuin vauva olisi tuonut tullessaan aivan uudenlaista ja ihmeellistä valoa elämääni ja kai voin sanoa, että minä puhkesin kukkaan (siis kuvaannollisesti).

Sellaiset oli siis meidän ristiäiset ja kyllähän tuosta päivästä ja kertakaikkisen upeat muistot. Vielä kun saisi sen kuvakirjan teetettyä!