keskiviikko 31. elokuuta 2016

Mikä ***** äitejä vaivaa?

Juuri sopivaan saumaan, kun olen tätä postausta luonnostellut, on tullut Unicefin #kasvatuspuntari-kampanja ja uutinen siitä, että jo 3-vuotiaat uhkailevat ja syrjivät. Nämä aiheet koskettavat ja kiinnostavat minua sekä äitinä että opettajana.

Kun eräänä iltana istuin hiekkalaatikon reunalla seuraamassa taaperoni hiekkakakkujen leipomista, pohdin samalla uutta opetussuunitelmaa. Mietin, että mitä me opettajat voimme tehdä sen eteen, että oppilaista kasvaisi aktiivisia ja ajattelevaisia toimijoita, jotka osaavat huolehtia itsestään ja toisistaan. En päässyt pohdinnoissani kovinkaan pitkälle, sillä ajatukseni karkasivat aivan muualle. Puistossa oli eräs äiti pienen lapsensa kanssa. Lapsi touhotti iloisena menemään ja kertoi äidilleen erään asian. Äiti vastasi pojalleen erittäin tiukasti, tylysti, kylmästi ja ilmeettömästi ja poika oli aivan hiljaa ja siirsi katseensa muualle. Sitten sama toistui ja äiti käytti vaikeita sanoja, joita neljävuotiaan oli varmasti vaikeaa ymmärtää. Oma taaperoni vilkaisi minua hämmentyneenä ja huomasin, että hänen tulkintansa oli varmaan, että täti on vihainen. Täti ei ollut vihainen vaan järkyttävän tunnekylmä. Ja jos joku nyt miettii, että miten minä olen kykenevä arvioimaan kenenkään tunnekylmyyttä tai -lämpimyyttä, niin tuo tilanne ei jättänyt alkeellisintakaan tulkinnanvaraa.

Lapsi tuli hiekkalaatikolle leikkimään ja hän alkoi tehdä äidilleen hiekkakakkua. Monet lapset tekevät hiekkakakkuja vanhemmilleen, mutta tuon lapsen toiminnassa ja puheessa oli selvästi havaittavissa se, että hän haki äidin hyväksyntää. Lapsi oli älyttömän suloinen ja huomasin toivovani, että lapsella olisi empaattinen, hellä ja tunteita näyttävä isä tai isovanhemmat, jotta lapsi oppisi normaaleja tunteita eikä tylytystä. Minusta tuntui pahalta nähdä, miten lapsen innostus latistui vain sen ansiosta, että oma äiti ei vastannut lapsensa tunteisiin eikä kyennyt puhumaan niin kuin pienille puhutaan.

Minua ihan kiroilututtaa tuo, mitä näin ja tunsin, koska se ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta. Ja aivan anonyymisti lainaan tähän erään asiasta tuohtuneen henkilön lausahdusta: MIKÄ VITTU KAIKKIA ÄITEJÄ VAIVAA? Se on hyvä kysymys ja puolustelen tuossa v-sanan käyttöä. Kun ihminen, siis tuon kysymyksen esittäjä, on lähtökohtaisesti sosiaalinen ja positiivinen ja häntä sieppaa niin paljon, että hän lähes huutaa kysymyksensä, niin voimme olla varmoja, että kyseessä on vakava asia ja ärystyskynnys on ylitetty. V-sana sopii myös siinä mielessä, että monestihan sanotaan, että naisilla on hiekkaa v... No tiedätte kyllä. 

Olen ollut nyt puistossa ja hiekkalaatikolla lähes joka päivä ja on ollut erittäin ikävää todeta, että iloiset ja mukavat äidit ovat harvinaisuus. Ja jälleen kerran, tämä ei ole vain minun mielipiteeni. Kun tuossa aiemmin mainitsemani kysymyksen esittäjä oli tivannut selitystä siihen, että mikä äitejä vaivaa, niin minun piti tietysti kysyä, että mitennii. Ja vastaus oli, että kun kaikki on niin saatanan nuivia! Siinä se tuli. Ne sanat, joita minä olen hakenut siitä asti, kun aloin lapseni kanssa harrastaa sosiaalista äititoimintaa. Nuivia.

En väitä, että aivan kaikki äidit ovat nuivia, sillä tunnen kyllä mukavia ja iloisia äitejä. Tunnen äitejä, joiden perusluonne ei ole nauravainen, mutta jotka vastaavat lapsensa tunteisiin ja juttelevat lapselleen ja se riittääkin. Vauvakerhossa oli tosi ihania äitejä, jotka lässyttivät nyyteilleen. Taaperokerhon puolella aloin huomata, että jostain syystä ilmapiiri ei ollut niin myönteinen ja oli jopa kyräilyä, mutta oli toki myös hymyä ja naurua. Puistoon ja hiekkalaatikolle siirtymisen jälkeen en ole kovinkaan montaa hymyilevää ja iloista äitiä nähnyt. Olen sen sijaan nähnyt äitejä, jotka istuvat niska kyyryssä ja nenä kiinni kännykässä. Olen nähnyt äitejä, jotka vetävät röökiä hiekkalaatikon viereisellä penkillä. Olen nähnyt äitejä, joilla on naama norsunvit rutussa ja silmissä pelottavan tyhjä katse. Olen nähnyt äitejä, jotka koko ajan pyytävät lastansa odottamaan, puhuvat kuin aikuiselle, eivät ole kiinnostuneet lapsensa tekemisisistä jne.

Tietysti olen yrittänyt löytää järjellistä syytä kylmälle käytökselle ja pohtia, että onko äideillä esim. keskimääräistä enemmän ongelmia elämässään tai ovatko he väsyneitä. Moni äiti on varmasti tuhottoman väsynyt ja olen itsekin ollut. Olen itse asiassa ollut yhtäaikaa väsynyt ja jopa uupunut, sairas ja kohdannut vastoinkäymisiä. Enkä silti ole seissyt kiipeilytelineen tai liukumäen vieressä elämäänkyllästyneen näköisenä aidanseipäänä ja vaan tuijottanut lastani, kun hän ottaa kontaktia. Älkää nyt ymmärtäkö, että kehuisin olevani täydellinen äiti ja parempi kuin muut äidit. Mutta kun asia on yksinkertaisesti niin, että jos sinulla on lapsi, niin itsestäänselvä asia on, että huomioit lastasi ja annat hänelle lämpöä ja rakkautta ja kommunikoit lapsesi kanssa. Toki ihmisillä on vaikeita elämäntilanteita, mutta en todellakaan usko, että suurin osa kohtaamistani äideistä on hankalassa tilanteessa vaan tunnekylmyyttä täytyy selittää jokin muu tekijä.

Välillä tuntuu siltä, että aivan liian monella naisella on liian suuri pätemisen tarve, joka näkyy ulospäin ylitopakkana käytöksenä. Määräilevällä ja johtavalla käytöksellä voidaan peittää myös heikkoa itsetuntoa ja omaa epävarmuutta. Jos joku on sitä mieltä, että olettamukseni on aivan tuulesta tempaistu, niin ainakaan väittämä äitien epävarmuudesta ei ole. Sen tietää jokainen vähänkin vauvafoorumeita lukenut. Monet äidit ovat hyvin epävarmoja itsestään, äitiroolistaan ja arjen perusasioistakin.

Viime viikonloppuna olin puistossa jumppaamassa, siellä kun on hyvät venkoilutelineet. Paikalle tuli perhe, jonka äiti oli sen näköinen, että hän ei ole koskaan hymyillyt. Suu tiukkana viivana hän motkotti kuuluvalla äänellä jokaikisen laitteen kohdalla tyyliin "No en oo koskaan tällasta nähnyt.. mitähän tälläkin tehdään.. No jo on..." Lapsia hän kielsi, ihan syystäkin, mutta esimurkkuikäisen tytön halveksuva "ihan sama" -tokaisu oli se, joka sai minut miettimään äidin käytöksen vaikutusta lapsiin. Minulle tuli yhtäkkiä mieleen eräs yläasteen liikkaryhmässämme ollut tyttö, joka valitti kaikesta ihan koko ajan ja hänen puhetyylinsäkin oli mariseva. Sellaista ei kukaan jaksa kuunnella ja se käy hermoille. En tietenkään oleta, että kaikki ihmiset ovat luontaisesti ulospäinsuuntautuneita, positiivisia tai innostuvat puistossa olevista telineistä, mutta oletan, että tuon kohtaamani perheenäidin puhetyyli on muulloinkin samanlainen. Omaa puhetapaansa voi olla vaikeaa muuttaa, mutta me voimme kyllä muuttaa käyttäytymistämme ja asennoitumistakin.

On erittäin huolestuttavaa ja vakavaa, että äidit eivät vastaa lastensa tunteisiin. Että äidit puhuvat lapsilleen liian tylysti, eivät huomioi lastensa tarpeita ja ovat kykenemättömiä asettumaan lapsen maailmaan. Toki komentamiselle on paikkansa ja joskus täytyykin olla tiukka enkä tarkoita ollenkaan niitä hetkiä, kun uhmaikäinen riehuu marketissa perjantaina iltapäivällä ja työviikosta ja huushollinhoidosta väsynyt äiti räjähtää. Se annettakoon kaikille anteeksi. Vanhempien ei tule olla viihdeautomaatteja eikä ole hyväksi, jos lapsi on koko ajan huomion keskipiste. Varhaisella vuorovaikutuksella on kriittinen vaikutus lapsen sosiaaliseen kehitykseen ja tunne-elämään. Tämä on asia, joka pitää olla jokaisen vanhemman tiedossa, selkärangassa ja käytännön toiminnassa! Jopa yläkoulun terveystiedon kirjassa mainitaan, että se, miten paljon vanhemmat huomioivat lastaan, vaikuttaa lapsen kehitykseen ja persoonaan.

Tiedän, että äidit tästä kirjoituksestani syyllistyvät, koska äidit nyt syyllistyvät aivan kaikesta, mutta syyllistymisen sijaan toivon, että tämä aihe nostettaisiin asiallisen keskustelun aiheeksi ja mietittäisiin, miksi jo kolmevuotiaat kiusaavat. Tässä ei ole kyse äitien syyllistämisestä vaan lasten hyvinvoinnista! Haluaisin myös vastauksen siihen, että miksi isät hassuttelevat ja juttelevat lastensa kanssa enemmän. Joka tapauksessa täytyy antaa isille pisteet aktiivisesta ja huomioivasta toiminnasta. En voinut edes nauraa tälle #kasvatuspuntari-kampanjan sketsille, koska se on niin todenmukainen ja nään tuollaista jatkuvasti. 

Koulumaailmassa ja muualla lasten ja nuorten parissa työskentelevät tietävät, että jokin mättää ja pahasti. Lapsilla ja nuorilla on kova aikuisentarve ja enemmän tunne-elämän ongelmia ja sosiaalisia ongelmia kuin aiemmin. Ja ennen kuin joku ehtii kysyä, että mihin perustan väitteeni, niin huomautan, että tilastoihin ja siihen, mitä työssäni joka päivä näen. Kaikesta emme tietenkään voi syyttää äitejä, sillä lasten ja nuorten ongelmien syyt ovat moninaiset, mutta minua todella kiinnostaa, että miksi niin moni äiti on iloton! En tarkoita masentuneita äitejä, sillä ymmärrän erittäin hyvin, että masennus on sairaus ja masentunut ihminen voi olla niin käpertynyt itseensä, ettei tajua, mitä ympärillä tapahtuu. En tarkoita myöskään niitä äitejä, joiden persoonaan ei kuulu ylenpalttinen kikattelu ja lässyttäminen. Tarkoitan kaikkia niitä aivan tavallisia äitejä, joita jatkuvasti näen. Jos kyse olisikin vain yksittäistapauksesta, en tästä kirjoittaisi. Enkä uskaltaisi kirjoittaa, jos tämä olisi vain minun näkemykseni, mutta koska kanssani niin moni on samaa mieltä, niin uskallan tuoda tämän asian esille.

Minun oli tarkoitus kirjoittaa tästä aiheesta puhtaasti opettajan ja kasvatusalan ammattilaisen näkökulmasta, mutta koska olen tätä nykyä myös äiti, niin kirjoitin ehkä enemmän äidin roolissa. Äitinä minusta tuntui niin pahalle sen hiekkalaatikolla olleen pojan puolesta. Haluan jälleen kerran vastauksia ja haluan myös haastaa äidit pohtimaan tätä aihetta objektiivisesti.

maanantai 29. elokuuta 2016

Appelsiini-suklaa-kesäkurpitsakakku gluteenittomana ja tavallisena

Jos sinulla on sama tilanne kuin minulla eli että jääkaapissa pököttää pari jättimäistä kesäkurpitsaa etkä tiedä, mihin niitä käyttäisit, niin tässä on k-kurpitsan käyttövinkki nro 1. Tämä kakkuohje on paras, helpoin, onnistuvin ja myös muunneltavin. Halusin kokeilla suosikkiohjettani gluteenittomana ja kuten arvelinkin, niin sehän onnistui mainiosti. Gluteeniton kakku onnistuu, kun vaihdat jauhot tavallisiin. 

Alunperin sydämen surujen kakuksi kutsutun kakun ohje on julkaistu tässä postauksessa tai siis itse asiassa kotitalouden oppikirjassa, josta me kaikki köksänmaikat sen olemme kotikäyttöön ottaneet. Kirjan ohje on pienehkö ja taikina menee optimaalisesti n. 1,3 litran vuokaan. Tuplaohjeella eli allaolevalla ohjeella saat normaalikokoisen, muhkean kakun. 

Tuunasin kakkua appelsiinillä, muodikkaasti sanottaisiin, että kakussa on appelsiini-twist (mikä halavatun twist... Leeeet's twist again! Weeelll shake it baby now, twist and shout!) Sori, ajatus karkaa tähän aikaan yöstä! Mutta siis, appelsiini sopii tähän kakkuun aivan tajuttoman hyvin! Kesäkurpitsa ei tee kakkuun minkäänlaista makua ja hienoksi raastettua kesäkurpitsaa ei edes kakusta huomaa eli peruskakun maku on vain suklainen. Appelsiinirahka tuo kakkuun ihan uuden säväyksen - tai twistin - ja jos haluaa enemmän appelsiinin makua, niin mukaan voi raastaa vähän appelsiinin kuorta. 

SYDÄMEN SURUJEN KESÄKURPITSAKAKKU

KUIVAT AINEET 
5 dl gluteenitonta jauhoseosta
4 dl sokeria
1/2 dl kaakaojauhetta
1 tl soodaa
2 tl vanilliinisokeria
1/2 tl suolaa

KOSTEAT AINEET
1 prk (250 g) appelsiinirahkaa
1/2 dl maitoa
2 kananmunaa
150 g sulatettua margariinia
1 pieni kesäkurpitsa hienoksi raastettuna ja valutettuna (ei tarvitse kuoria)

Sekoita keskenään kuivat aineet.
Sekoita keskenään kosteat aineet ja lisää kuivien aineiden joukkoon. 
Kaada taikina voideltuun ja jauhotettuun kakkuvuokaan (esim. halk. 23  cm torvivuoka).
Paista 175 asteessa noin tunti. 
Jäähdytä vuoassa! 


sunnuntai 21. elokuuta 2016

Kun rinnasta löytyy kyhmy

Sen ei koskaan ajattele osuvan omalle kohdalle. Monelle tutulle kyllä ja jollekulle julkkikselle, mutta ei minulle. Ajatus tuntuu hyvin kaukaiselta. Kunnes eräänä päivänä, kun kosketan rintaani, tunnen kyhmyn. Siirrän nopeasti käteni pois ja ajattelen, että tunsin väärin, harha vain, eieiei, ei ollut kyhmy, ei ollut. Sitten uusi kokeilu. Siellä se on: vähän hernettä pienempi kivikova, kipeä kyhmy, vasemman rinnan vasemmalla sivulla. Nielaisu. Huokaus. Se on kyhmy. Minulla on rinnassa kyhmy. Siksi rintaani on vihlonut jo pitkään ja siksi minun on ollut epämukavaa nukkua vasemmalla kyljellä. Siksi olen ollut huonovointinen ja olo on ollut heikko ja jaksamaton. Kenelle tästä voin kertoa. Äidille? Ei ainakaan äidille, ei, vaikka minun tekisi heti mieli soittaa hänelle ja ulvoa huolesta. No niin, ryhdistäydypä nyt nainen! Sinulla ei ole todettu mitään, se ei välttämättä ole mitään vakavaa. Muista mottosi: älä murehdi mitään, mitä ei ole vielä tapahtunut. Ei perse, se on syöpä, se on aggressiivisesti levinnyt syöpä ja kuolen kohta. Ennen kuolemaani haluan vielä matkustaa Amsterdamiin ja käydä Italiassa jäätelöllä ja pitsalla. Ajatukseni sinkoilevat hallitsemattomasti. Vilkaisen pinnasängyssä nukkuvaa taaperoani ja hengitykseni salpautuu. En voi kuolla nyt. Lapseni on vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Tiedän, voi apua minä tiedän, että tuo aurinkoinen ja sopeutuvainen poika pärjäisi ilman äitiään ja hänen isänsä, maailman paras isä pitäisi pojastaan hyvän huolen. Mutta mitä jos en saisikaan nähdä lapseni kasvavan? Tietysti, no tietysti onni riistetään minulta näin julmasti, se on tämä minun karmani, "juopuneena jumalat kohtaloni arpoivat", kuten Mariska laulaa. En yhtään ihmettelisi, jos minulla olisi syöpä. Niin, hetkinen, minullahan ei siis vielä ole. Nyt on lakattava vetistelemästä tai muuten menen aivan veltoksi ja toimintakyvyttömäksi. Juon pari lasia jääkylmää vettä, niistän nenäni ja pyyhin levinneet meikit. Jaahas, mitä minun pitikään tehdä. Ai juu, pyykit, pyykit koneeseen ja sitten tiskit ja nyt pitäisi kyllä alkaa laittaa ruokaakin ja ja ja on miljoona muuta hommma, en nyt ehdi ajatella tätä ollenkaan. Ajattelen sitä huomenna (kiitos Scarlett O'Haralle tuosta motosta).

Päätän, että soitan terveyskeskukseen ja varaan ajan. Mieheni vannottaa minua, että minun pitää soittaa heti seuraavana päivänä. Niin oli tarkoituskin, mutta en kyennyt. Sysään ajatusta pois mielestäni kolme päivää ja toivon, että sinä aikana kyhmy katoaisi. Se ei katoa, vaan antaa merkkejä itsestään vihlomisen muodossa. Terveyskeskuksesta on vaikeaa saada aikoja, mutta ystävällinen hoitaja saa tungettua ajan seuraavalle maanantaille. Lääkäri on taitava, asiallinen ja mukava eikä lietso huoltani. Hän sanoo, että kyhmy voi olla rasvapatti ja että mitään huolestuttavaa ei tunnu. Kun lähden lääkäriltä, olen huojentunut, vaikka en olekaan saanut mitään varmaa tietoa mistään, ainoastaan lähetteen mammografiaan. Terveyskeskuksesta lähtiessäni keskityn väistelemään pihalla vaanivia tiiroja ja lokkeja, joista oli ihan varoituslaput. Sitten suhaan silmälasiliikkeeseen kokeilemaan uusia kehyksiä. Huomaan ajattelevani, että onko järkeä hankkia uusia laseja, jos kuolen kumminkin. Minun pitää nyt välittömästi lopettaa kuolemanpelkoajatukset. Älä murehdi mitään, mitä ei ole vielä tapahtunut.

Kesäpäivät kuluvat, rintaani vihloo silloin tällöin ja pahkura on ja pysyy. En sitä ajattele, sillä kesä on niin täynnä touhua ja elokuun alussa ajatukset suuntautuvat hoitovapaan loppumiseen ja työn aloittamiseen. Ensimmäinen työviikko menee nopeasti ja olen niin työn touhussa ja myös väsyksissä, että ehdin ensimmäisen kerran ajattelemaan mammografiaa vasta tutkimusta edeltävänä iltana. Kun olen yksin kotona ja tiskaan, niin alan yhtäkkiä velloa peloissani ja vaikka kuinka hoen, että älä murehdi mitään, mitä ei ole vielä tapahtunut, niin minun on silti vaikea vastustaa päälleni vyöryvää huolen aaltoa. En ole kertonut kyhmystäni kuin muutamalle ihmiselle, koska en ole halunnut huolestuttaa. Koska mitään varmaa tietoa ei ole ja minulla on tunne siitä, että kyhmy ei ole kasvain eikä muutenkaan mitään vakavaa, niin en koe tarpeelliseksi huolestuttaa ketään turhaan. Enkä halunnut, että juuri kun olen muissa ajatuksissa, niin joku soittaa tai laittaa viestin ja ottaa asian esille ja tuuppaa minut taas epävarmuuden syvään kaivoon. Joskus olisin kuitenkin kaivannut jotakuta, jolle olisin saanut kertoa peloistani ja joskus minusta on tuntunut, että olen aika yksin pelkoineni. Meidän vahvojen ja reippaiden naistenkin sisimmässä on pieni tyttö, joka joskus kaipaa lohduttavaa syliä, jossa voisi olla heikko ja silti turvassa. 

Mammografiaan menen tohinalla, koska olen juuri saanut viestin siitä, että minusta ja ruusufinnistäni on juttu Iltalehden nettisivulla. Viesti tuli täydelliseen aikaan, koska muuten olisin mennyt solmuun huolesta ja pelosta ja istunut Terveystalon odotushuoneessa pyöritellen mielessäni pahimpia mahdollisia skenaarioita. Olen taas kerran Universumille kiitollinen täydellisestä ajoituksesta. En kykene keskittymään ajatukseen mammografiasta vaan odotan, että pääsen lukemaan jutun ja että näen sen painetussa lehdessä - olen aivan ylitohkeissani. Mammografia on yksinkertainen ja kivuton toimenpide, vaikka tissien litistäminen muovilevyjen väliin ei kovin kivalta tunnukaan. Hoitaja on erittäin pätevä ja huolehtiva. Hämmästyn, kun hän kertoo, että minun pitää jäädä odottamaan lääkäriä. No niin. Syöpä. Aivan varmasti. Aivan varmasti se terveyskeskuslääkäri on kirjoittanut epäilyn kasvaimesta, mutta ei ole kertonut minulle. Odottelen lääkäriä ja välittömästi huoneeseen astuttuaan mukava ja erityisen miellyttävä lääkäri kertoo, että kuvissa ei näy  mitään. Ei mitään? Ei siis mitään? Ei syöpää, ei kasvainta, ei rasvapattia, ei mitään? Ei. Huh. Eikö siis varmasti mitään? Minun on vaikeaa uskoa, koska aikaisemmat kokemukset erinäisistä tutkimuksista ja tumpelolääkäreistä ovat saaneet minut epäilemään lääkäreiden ammattitaitoa ja tutkimustulosten luotettavuutta. Ja kun minulle on käynyt niin, että ennenkin on sanottu, että ei täällä mitään oo ja sitten onkin. Lääkäri ultraa vielä rintani ja kysyn, että mikä se patti sitten on ja mitä ihmettä se vihlova kipu on. Todennäköisesti kipu johtuu rintalihaksesta ja minun pitää hakeutua fysioterapiaan. Patti on vain jotain kudosjuttua. Lääkäri kertoo asiantuntevasti, että rintarauhanen voi olla joskus tosi kipeä. Hän kertoo myös, että kasvaimet ovat oireettomia ja siihen sanon, että nonni, nyt sitä alkaa sitten pelätä, että jos ei ole olekaan oireita, niin sitten on varmasti sairas. Minua vähän nolottaa se, että koska mitään ei löytynyt, niin olen ollut tukimuksessa turhaan ja vienyt resursseja. Lääkäri lohduttelee, että tutkimus ei ole ollut turha, sillä vastaanotolle tulee naisia, joilla on kipua toisessa rinnassa ja se on vain jotain selittämätöntä rauhaskipua ja että rintakipu on tutkittava aina. Monesti potilas valittaa kipua toisessa rinnassa, mutta sieltä ei löydykään mitään vaan sen sijaan löytyykin kasvain toisesta rinnasta. Lääkäri kertoo, että heillä todetaan pävittäin uusia tapauksia ja sanon siihen, että olen hyvin onnekas ja kiitollinen ja tukahdutan silmiini nousevat kyyneleet, jotka meinaavat kuohahtaa helpotuksesta, mutta myös myötätunnosta.

Kun lähden mammografiasta, tunnen sanoinkuvaamattoman suurta helpotusta. Vaikka en murehtinutkaan asiaa kovin paljon etukäteen, niin silti on ollut hetkiä, jolloin olen käynyt mielessäni läpi kaikki mahdolliset worst case scenariot. On vähän vaikeaa olla huojentunut ja uskoa päässeensä pälkähästä, koska olin kuitenkin varautunut pahimpaan. Kun minulla on aiemmin epäilty jotain sairautta, niin sitä on kommentoitu niin, että se on vain epäily ja siksi pitäisi olla ajattelematta asiaa. Ihmismieli taitaa olla sellainen, että vaikka kuinka yrittäisi psyykata itseään, niin tällaisissa tilanteissa on erittäin vaikeaa olla ajattelematta asiaa ollenkaan. Ehkä jokin toisenlainen luonne pystyy siihen, mutta minä en. Tutkimustuloksen selviämisen jälkeen pohdin sitä, että mitä kaikkia pelkoja mieleni nousikaan ja mitä kaikkea ehdin ajatella hyvin lyhyessä ajassa. Nyt nuo huolet ovat pyyhkiytyneet pois, mutta en voi olla ajattelematta kaikkia kanssasisariani, joille ne ovat arkipäivää. Iltapäivälehtien lööpit kirkuvat uutisia Heidi Sohlbergin rintasyövästä ja naistenlehden kannessa hymyilee pirteästi Arja Koriseva. Muutamalta tutultani on löydetty rinnasta kasvain, muutamalla on ollut leikkausta vaativa hyvälaatuinen kyhmy ja muutama tuntemani vanhempi nainen on menehtynyt rintasyöpään. Rintasyöpä ja -kasvaimet ovat niin yleisiä, että niiden mahdollisuus on melko todennäköinen ja siksi jokaisen tulisi tutkia rintansa säännöllisesti. Tutkitko sinä?

tiistai 16. elokuuta 2016

Naturellinä Iltalehdessä

Höh, välillä tunnen itseni tosi tyhmäksi. En ajattele asioita loppuun asti enkä lähde älyämään monia yksinkertaisia asioita. Tällä hetkellä harmittelen sitä, että en älynnyt kirjoittaa tätä blogijuttua aikaisemmin. Minun olisi nimittäin pitänyt julkaista tämä jo heti tänä aamuna, jotta olisitte voineet sankoin joukoin sännätä ostamaan Iltalehden ja bongata minut lehden keskiaukeamalta.

Iltalehden toimittaja otti minuun kesällä yhteyttä ja pyysi haastattelua ruusufinniaiheesta. Suostuin haastatteluun, koska halusin antaa ruusufinniä sairastaville kasvot ja kertoa omat kokemukseni. Olen perehtynyt ruusufinniaiheeseen ja muutenkin ihonhoitoon ja kosmetiikkaan ja ajattelin, että osaan sanoa varmaan jotain ihan viisastakin :). Juttu ilmestyi eilen Iltalehden nettisivulla ja tänään paperilehdessä.

Olen tänään ollut aika tohkeissani jutusta ja syystäkin, koska harvoin sitä pääsee lehteen ja vieläpä noin näkyvästi. Olen niin vanhanaikainen, että painettu sana tuntuu ja merkittävämmältä kuin nettijutut ja kävinkin heti aamulla työmatkalla ostamassa lehden. En itse oikein käsitä, että naamani komeilee lehdessä, joka tavoittaa päivittäin suuren joukon lukijoita. Bloggaajana olen tottunut olemaan esillä ja julkaisemaan itsestäni kuvia, joten kynnys olla lehdessä on aika matala. Mutta silti tuijotin kuvaani oikein edes tajuamatta, että siinä on minä. Lähinnä keskityin vain katsomaan kuvaa ajatuksella "Etsi 10 virhettä" ja kuten naiset aina, harmittelin, että kuva ei ollut ihan mieleiseni. Kun kerrankin saa kuvansa lehteen, niin varmaan jokainen haluaisi, että kuva olisi täydellinen ja mahdollisimman edustava. Minua kyllä lohduteltiin, että se oli hyvä kuva ja olen samaa mieltä. Itse sitä on vaan niin ylikriittinen.

Koska kyseessä on ihoasioita käsittelevä juttu ja korostin sitä, että ihoni on nyt hyvässä kunnossa, niin minusta haluttiin meikitön kuva. Iiks. Meikittömyys on minulle vaikea paikka, sillä olen nuoresta asti joutunut peittämään ihoani meikillä enkä ole liikkunut oikein missään ilman pakkelia. Kuvaa varten meikkasin silmät ja kulmakarvat ja nekin huolimattomasti, mutta muuta meikkiä minulla ei ole. En kuulu niihin ihmisiin, joiden mielestä on rohkeaa olla ilman meikkiä, mutta kyllä minusta tuntui, että olin karmean uhkarohkea suostuessani meikittömään kuvaan! Etenkin tällä ihohistorialla ja vuosia kestäneellä ihoitsetuntokriiseilyllä! Olen viime vuosina harjoittanut siedätyshoitoa monissa asioissa, mutta meikittömästä kuvasta ei voi sanoa, että se on siedätyshoitoa vaan se on shokkihoitoa. On aika hurjaa, että olen yli parikymmentä vuotta varonut liikkumasta missään ilman meikkiä ja nyt yhtäkkiä naturelli kuva komeilee lehden keskiaukeamalla. Päätin, että jos joku vielä sanoo, että tule sinäkin Minttu oman mukavuusalueesi ulkopuolelle, niin lätkäisen lehtijutun hänen nenänäsä eteen ja sanon, että eiköhän tässä ole riittävästi mukavuusalueelta poistumista. Meikittömän kuvan ottaminen oli minulle nimittäin suuri harppaus pois omalta mukavuusalueeltani.

Kun on tottunut meikkaamaan, niin meikistä tulee ne oikeat kasvot. Muistan kun eräs tunnettu henkilö oli pitämässä luentoa ja hän sanoi, että meikkaa aamulla itsensä oman itsensä näköiseksi. Silloin havahduin ajattelemaan sitä, että mikä loppuujen lopuksi on sitä itsensä näköistä ja omaa. Tietysti meikittömyys, mutta mitä jos ihminen tunteekin olonsa kotoisammaksi meikattuna? Onko silloin kyse siitä, että ihminen ei voi hyväksyä itseään täysin? En tiedä, koska minulla ei ole asiasta kunnollista käsitystä. Minä olen meikannut siksi, että ihoni näyttäisi ja tuntuisi paremmalta, että ruusufinni-iholla olisi suoja ulkoisia ärsykkeitä vastaan ja myös siksi, että pidän meikkaamisesta. Aiemmin meikki on ollut minulle merkityksellisempää, mutta nykyisin minua ei haittaa, jos ihollani näkyy punoitusta. Meikin merkityksen vähentyminen johtuu itsetuntoni on korjaantumisesta (iän tuomasta viisaudesta?), mutta syy on myös ihon hyvässä kunnossa. Jos meikki katoaa naamalta päivän mittaan, niin alta ei paljastu purppuranpunaisena kukertava iho, jonka paljastumista olen aina pelännyt. Iho-ongelmaiset kyllä tietävät, miten paljon tuollaista murehtimista huono iho aiheuttaa. Hyväihoiset voivat pitää mielipiteensä ominaan, koska heillä ei ole käsitystä siitä, millaista on elää punakan ja rupisen naaman kanssa ja siksi heidän on helppo sanoa, että meikittömyys ei ole ongelma. 

On muuten mielenkiintoista, että tuttuni kommentoivat pääasiassa kuvaa eivätkä itse jutun sisältöä. Tunnustan, että itsellekin nimenomaan kuva oli tärkeä ja huomioni keskittyi siihen eikä ihmekään, sillä kuva oli niin suuri. Itse jutustakin tuli kyllä palautetta ja onneksi vain positiivista! Juttu oli hyvin kirjoitettu ja siinä tuli monipuolisesti esille ne asiat, joita halusin sanoa. Olen saanut sähköpostin ja messengerin kautta hyvää palautetta jutusta ja tuntuu tosi kivalta, että tuntemattomat ihmiset ottavat yhteyttä ja kannustavat. Monella ruusufinniä sairastavalla on sekä tiedon että vertaistuen tarve ja olen onnellinen siitä, että blogistani ja myös lukijoiden kommenteista löytyy kumpaakin. 

maanantai 15. elokuuta 2016

Konjac Sponge -arvonnan voittajat

Yömyöhäinen moi! Meni todella yötöiksi, sillä aikomukseni päästä nukkumaan ajoissa kariutui siihen, että taapero oli ilta-aktiivinen enkä päässyt tekemään töitäni ja blogihommia ynnä muuta riittävän ajoissa. Nyt siis vain lyhyt informaatioasia!

Cosmeryan kanssa yhteistyössä järjestetyn Konjac Sponge -arvonnan on voittanut 

Äiti, kehystetääks tää -blogin Jonna 
ja henkilö, jonka sähköpostiosoitteessa on sana pifitti

Voittajiin on otettu yhteyttä sähköpostilla. Onnea voittajille :)

Arvonta suoritettiin virtuaalisella arvontakoneella ja tässä siitä todiste. Tällä kertaa en käyttänyt lapsityövoimaa eli taapero-onnetarta vaan turvauduin netin arvontakoneeseen, jonka ansiosta minun ei tarvinnut kirjoitella osallistujien nimiä paperilapuille.


Arvontapostausta, jossa kerrotaan Mullistavaa tietoa ruusufinnistä, on luettu ahkerasti ja kiitänkin lukijoita aktiivisuudesta ja hyvästä palautteesta sekä niistä monista ihonhoitovinkeistä ja vertaistuesta, mitä kommenteissa on jaettu. 

Ihonhoidon ihmesienestä on tullut paljon kyselyitä ja yleisin kysymys on, että auttaako se oikeasti. Joiltain hyväihoisilta olen kuullut, että sieni ei ole tehnyt oikein mitään, mutta jos iho on hyvässä kunnossa, niin en tiedä, mitä korjattavaa siinä edes olisi. En ole keltään kuullut huonoa palautetta ihonhoidon ihmesienestä vaan kaikki ovat kertoneet, että sientä on miellyttävää, mukavaa ja jopa hauskaa käyttää ja että se tuntuu puhdistavan ihon kunnolla, tasapainottavan ja jopa meikki näyttää paremmalta. Monet hyvin vakavasta ruusufinnistä tai muusta iho-ongelmasta kärsivät ovat ilmoittaneet tilanneensa sienen ja todella toivon, että sienestä olisi heille apua. Haittaakaan sen kokeilemisesta ei ole eikä sieni ole kalliskaan, joten vaikka sieni ei kävisikään, niin mitään suurta vahinkoa ei tapahdu. Minä vannon Konjac Spongen nimeen ja niin tekee moni muukin. Tänään olen nimittäin saanut runsaasti yhteydenottoja ruusufinniaiheesta ja yksi sun toinen on kertonut saaneensa apua Konjac Spongesta. Syy, miksi yhteydenottoja on tänään sadellut, selviää teille huomenna...

lauantai 13. elokuuta 2016

Mutsi minimekossa eli saako äiti olla seksikäs?

Tässä eräänä kesälauantaina olin lähdössä viihteelle ja meinasi pukata oikein kunnon asukriisiä. Päätin, että koska oli lämmin ja kaunis kesäilta, niin en laita nahkahametta, joka on ainoa kelvollinen hameeni (ja josta löytyy kuvia täältätäältä ja täältä). Olen parissa viikossa turvonnut taas vaihteeksi monta kiloa ja ekstrajoustaviin jegginsseihinkin sulloutuminen oli niin työlästä, että istahdin jakkaralle keskelle vaatehuonetta ja tuumin hetken ajan, että lähden varmaan alasti! Olin kuitenkin sitä mieltä, että minulla täytyy olla jokin vaate, jonka olemassaoloa en muista ja että minun ei tarvitse asukriiseillä, koska löydän kuitenkin jotain päällepantavaa. Löysinkin mustan trikoomekon, jonka olin saanut entiseltä kollegaltani tai oikeastaan hänen tyttärensä oli mekosta luopunut. En ole ihan varma onko se mekko vai tunika, mutta näin kesäfiiliksissä päätin käyttää sitä minimekkona.

Mekko päälle, korut päälle ja meikit päälle ja olin valmis bilettämään. Sitten yhtäkkiä tuli mieleeni, että herranjestas, minähän olen unohtanut, että olen äiti - iiik, äkkiä kotiin pesemään pakkelit naamalta, vaihtamaan matalammat kengät ja soveliaammat vaatteet ja ehdottomasti se hehkuvanpunainen huulipuna veks! Ja ylipäätään kotiin, sillä pienen lapsen äiti on huono äiti, jos hän poistuu kotoa viikonloppuiltana viihteelle... Minä en todellakaan haluaisi ajatella noin enkä pidä siitä, että päähäni pälkähtää tuollaisia ajatuksia. Mistä ne oikein kumpuaa? En yhtään ihmettele, että äidit ovat niin sekaisin ja hukassa, jos minäkin olen altis kaikille tuollaisille älyttömille ajatuksille!

En ole äidiksi tulemisen jälkeen kokenut muuttuneeni mitenkään erityisesti äidiksi vaan lähinnä koen olevani vain ihan oma itseni. En ole muuttanut pukeutumistani enkä meikkaamistani enkä ole kadonnut äitiyskuplaan ja hukannut tyyliäni. Minulla ei ole tarvetta pukeutua äitimäisesti korostaakseni sitä, että olen äiti eikä minulla ole tarvetta pukeutua korostetun seksikkäästi todistaakseni, että olen vielä ihan käypäinen nainen. 

En juurikaan ajatellut äitiys/seksikkyys -teemaa raskaana ollessani, mutta kun olin kuudennella kuulla raskaana ja menimme mieheni kanssa lastentarvikeliikkeeseen, niin sanoin leikilläni, että haluan seksikkään äitiysmekon. Mieheni muljautti suuria silmiään ja luin hänen tikkukirjaimilla kirjoitetut ajatuksensa siitä, että sanat seksikäs ja äitiysmekko eivät kertakaikkiaan kuulu yhteen. Liikkeen sisällä hän naureskeli äitiysvaatemerkille, joka kantaa nimeä Mamalicious ja se huvittaa minuakin edelleen. Nimi vaikuttaa niin teennäiseltä, mutta jos paljastan salaisuuden, niin minä koin olevani raskausaikana ihan hirmuisen mamalicious ja kaikki mahdolliset licious-loppuiset sanat! Ja ensimmäistä kertaa elämässäni koin olevani ihan superseksikäs! Juu-u, niin minä koin, kun paino nousi ja masu kasvoi, kun pehva levisi, kun selluliitti lisääntyi ja naama ja kaikki muutkin ruumiinosat turposivat. Eihän tuossa mitään logiikkaa ole, koska nimenomaan pallomahan, hyllyvien läskieni ja raejuustoreisieni kanssa minun olisi pitänyt tuntea itseni epäseksikkääksi ja yleensä naiset kokevatkin ihan päinvastaista, mutta minä en ole ikinä kokenut oloani niin mahtavaksi kuin raskausaikana. Seksikkyys tuli ikään kuin kaupanpäällisenä siitä, että minulla oli hyvä olla itseni kanssa. Joskus parikymppisenä ja parikymmentä kiloa kevyempänä ja siloihoisempana olin huomattavasti epävarmempi itsestäni kuin nyt eikä tuossakaan ole mitään logiikkaa, sillä ainahan ajatellaan, että kun on hoikka, niin automaattisesti tuntee olonsa seksikkääksi ja hyväksi. Ei kai muuten naiset olisi koko ajan laihduttamassa sitä kuuluisaa viittä kiloa! Raskausajan huikean itsevarmassa olotilassa mietin, että olisiko naisen mahdollista pitäytyä hyvän itsetunnon moodissa aina. Ihan siihen samaan itsevarmuuteen en ole päässyt enää, mutta aika lähelle. Tavallaan hyvästä olosta ja itsevarmuudesta tuli raskauden myötä osa minua, vaikka jossain vaiheessa pelkäsin, että alan inhota kehoani, koska monille naisille käy raskauden jälkeen. 
Viidennellä kuulla raskaana
Minulla on vähän kaksijakoinen suhtautuminen aiheeseen äidit ja seksikkyys. Ensinnäkin en ymmärrä kysymystä "Saako äiti olla seksikäs?". En ymmärrä mitään muitakaan "Saako äiti"-kyssäreitä. Saako äiti mennä baariin? Saako äiti meikata? Saako äiti lähteä joogaan? Miksi tuollaisia asioita edes pitää kysyä? Miksi äitiys muka muuttaisi naista niin paljon että nuo asiat muuttuisivat? Selittäkää minulle, jos joku tietää. Eipä ole ihme, että olen niiiin ulkona kaikista äitikeskusteluista, kun en ymmärrä moisia vatvomisia. Jotenkin niin olen asian käsittänyt, että yleinen käsitys on, että kun tulee raskaaksi ja äidiksi, niin muuttuu joksikin eriskummalliseksi olioksi, johon ei missään nimessä voi liittää sanaa seksikkyys. Ihan kuin nainen kävisi läpi jonkin metamorfoosin, jonka jälkeen hän on kaikkea muuta kuin seksikäs. 

Juuri, kun olen kirjoittanut siitä, miten mahtavaa oli tuntea olonsa seksikkääksi, niin jatkan samaan hengenvetoon, että minua (ja monia muita naisia) ahdistaa ajatus siitä, että naisen pitäisi aina ja kaikkialla olla seksikäs. Ihan kuin naisilla ei muuten olisi paineita! Äitien riittävyyspaineisiin kun lisätään ulkonäköpaineet, niin ei ole ihmekään, jos välillä pää meinaa räjähtää. Seksikkyys on varmasti monen naisen tavoite ja kyllä minustakin on kivaa näyttää hyvältä, mutta en ole ostanut vaatteita sillä silmällä, että ne olisivat erityisen seksikkäitä. Minä naiivi parka en edes ajatellut sitä silloin, kun ostin keinonahkahousut. Pidin niitä arkipäivinä yliopistolla, mutta sitten kyllästyin ja laitoin ne huuto.netiin myyntiin. Joku perverssi ukko päätti ostaa ne ja hän häiritsi mielenrauhaani lähettelemällä minulle hämyisiä viestejä ja sitten vasta tajusin, että jotkut ihmiset liittävät nahkapöksyihin omituisia mielikuvia. Eräs suosikkivaatteeni on nahkahame ja minulle se on hame muiden joukossa ja rock-henkiselle tyypille nahkahame kuuluu peruspuvustoon ja sitäpaitsi se on mielestäni ajaton klassikkovaate, etenkin kun se on Ritva Fallan Marimekolle suunnittelema. 

Tämän pitkän ja johtolangattoman liirumlaarumin jälkeen kuvia asusta, josta pohdiskeluni sai alkunsa. Mielestäni lauantai-illan asu ei ole edes seksikäs vaan mustan ja beigen yhdistelmä on perusvarma ja jonkun mielestä voi olla jopa tylsä ja tätimäinen, mutta musta-beige - kombinaatio on tullut pukeutumiseeni jäädäkseen. Mietin asun piristäjäksi jotain eriväristä laukkua, mutta koska minulle tuli kiire, niin nappasin vaalean laukkuni. 


Jakku on esiteltykin jo tässä postauksessa, mutta kerrottakoon vielä, että se on hankitu Nellyltä 25 eurolla ja olen erittäin tyytyväinen jakkuhankintaani. Se on niin monikäyttöinen, mukava päällä ja minua ilahduttaa aina vaan, että löysin tismalleen sellaista, mistä olin haaveillut ja vieläpä halvalla.

Minulta puuttuu edelleen mustat peruskorkkarit. Niille todella olisi käyttöä! Joskus kaipaan muitakin kuin järkeviä kenkiä ja olisi ihana ostaa korkkarit vain siitä syystä, että ne ovat kauniit ja haluan ne (toki niiden pitää olla hyvät jalassakin). Nykyisin kun ostan vain järkisyistä ja jos en löydä kriteereihin sopivia tuotteita, jätän ostamatta. Siitä syystä kesäbilekenkinä toimi nämä 8 vuotta vanhat korkosandaletit. Muistelin, että kun olin vuonna 2009 ralliviikonloppuna viihteellä, niin minulla oli samat kengät jalassa. Nilkkaan laitoin Avonin jalkakorun, jota olisi tarkoitus pitää niin, että keskeltä menee ketju keskivarpaaseen, mutta minä laitoin ketjun lukkoon kiinni ja hyvältä näyttää noinkin. Tykkään käyttää nilkkakoruja, mutta niitä on ollut vaikea löytää ja nyt kun Avonilta löytyi tämä ja eräs toinenkin koru tai oikeastaan setti, niin tilasin senkin.

Mitä ajatuksia aihe äidit/seksikkyys teissä herättää? Asiasta on keskusteltu paljon ja minäkin halusin ottaa kantaa, vaikka alunperin tarkoitus oli vain tehdä asupostaus, mutta pohdiskeluksihan tämä taas meni!

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Taivaallinen suklaabritakakku tavallisena ja gluteenittomana versiona

Kesän alussa tein kesänaloittajaismansikkakakun ja loogisesti ajatellen näin viimeisenä lomapäivänä syötiin kesänlopettajaismansikkakakkua. Kokeilin uutta ohjetta ja joskus kokeilut kannattaa! Nyt nimittäin löytyi aivan taivaallinen suklaakakkuohje, joka jää aktiivikäyttöön! Rakastan perinteistä, iki-ihanaa britakakkua ja se on aina kesän odotetuin mansikkakakku ja sen syöminen onkin ihan juhlahetki. Löysin Hesarista suklaisen britan ohjeen ja innostuin heti ja mietin, että miksen ole aiemmin törmännyt tällaiseen ohjeeseen?

Kakku on mehevä, maukas, tuhdin tummasuklainen, suussasulava, täyttävä (ja silti sitä voisi syödä vaikka kuinka paljon) ja mutakakkumainen pohja yhdistettynä rapeaan marenkiin on täydellistäkin täydellisempi yhdistelmä. Päälle sopii tietysti mansikat, mutta myös kaikki muut marjat ja miksei hedelmätkin. Ja kermavaahtoa ja jäätelöä tietysti kylkeen! Kakku kuuluu kategoriaan Mintun sydänkohtauskakut, joka on jo aika tunnettu käsite lähipiirissäni. Mutta minkäs teet, koska kananmunilla, voilla ja suklaalla onnistuu aina :)

Valmistin kakun gluteenittomana vaihtamalla vehnäjauhot gluteenittomaan jauhoseokseen ja lopputuloksesta ei gluteenittomuutta huomaa. Jatkossa aionkin aika surutta laittaa tarjolle gluteenittomia leivonnaisia ilman, että kailotan kaikille, että ne ovat gluteenittomia. Tietysti keliaakikkojen ym. asianosaisten on syytä tietää, mitä kakku sisältää, mutta muiden ei tarvitse tietää, että kyseessä on erityisruokavaliokakku. Koska on niin, että kun vieraat ovat pöydän äärellä ja sanon, että jokin leivonnainen on gluteeniton, niin ihmiset karttavat sitä, vaikka se olisi yhtä hyvä tai jopa parempikin kuin normileivonnainen... "Ai onks tää gluteeniton? Njääh" ja vieraat alkavat karsastaa samantien, vaikka olisi minkälainen kakku tai herkku! 

Olisin kaivannut ohjeeseen täsmällisyyttä aineiden sekoitusjärjestystä koskien. Ohjeessa ei kerrota, missä vaiheessa suklaa lisätään. Minä tein niin, että sekoitin jauhoseoksen muna-sokerivaahtoon ja sitten kaadoin joukkoon vähän jäähtyneen voi-suklaaseoksen, melko ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Tämä on perusjärjestys, jolla tällaiset kakut yleensä tehdään.

Täsmällisyyttä olisi tarvittu myös vuoka-asiassa. Ohjeessa kehotetaan käyttämään 24 cm vuokaa ja mielestäni ohjeessa onkin virhe! Ohjeen esittelytekstissä toimittaja kertoo käyttävänsä kahta irtopohjavuokaa, mutta ohjeessa kehotetaan laittamaan koko taikina vain yhteen vuokaan. Minulla ei ole kuin yksi 26 cm irtopohjavuoka ja lätkäisin koko taikinan siihen ja se oli juuri sopiva. 24 cm vuoasta taikina tulee melko varmasti yli, sillä isommastakin vuoasta taikina kohosi niin paljon, että se kurkisteli vähän reunan yläpuolelle! Kahden pienemmän vuoan käyttämisessä on se idea, että kakkuun tulee kerrokset, kuten perinteiseen britaan eli marenkia on myös välissä. Yhteen suureen vuokaan tehtynä marenki on vain yhdessä kerroksessa pinnalla, mutta minusta kakku on aivan täydellinen noinkin. Ja sitäpaitsi Hesarin kuvassa kakku näyttää samanlaiselta kuin minun kakkuni.

Kakun voi tehdä myös pellille (huom. voitele leivinpaperi!) kuten perinteisen, ohuen britan ja leikata kahtia paistamisen jälkeen ja laittaa kerrosten väliin kermavaahtoa ja marjoja/hedelmiä. Ohuet suklaabritaleivoksetkin olisivat käteviä eli pohja paistetaan pellillä ja leikataan yksikerroksisia leivoksia. Minä kyllä ihastuin tähän kakkuvuoassa tehtyyn paksubritaan aivan kympillä ja odotan jo joitain kekkereitä tai kahvitteluvieraita, että pääsisin tekemään tätä uudelleen.

Ohje löytyy Hesarin ruokasivuilta eli TÄÄLTÄ.

Nyt toivottelen hyvää alkavaa viikkoa kaikille :) Ensi viikolla alkaa jo uusi lukuvuosi, mikä tarkoittaa sitä, että minäkin olen huomenaamuna tormakkaasti opehuoneessa (KÄÄK), lähes 1 1/2 vuoden poissaolon jälkeen. Kiinnostaisiko ketään lukea fiiliksiäni töihinpaluusta?

maanantai 1. elokuuta 2016

Nainen valkoisissa

Elokuu hyökkäsi aivan yllättäen kehiin ja olen shokissa - lähes akuutin kriisiavun tarpeessa. Mutta minun käsittääkseni elokuu on vielä kesäkuukausi, koska näin lyhyelläkin matematiikalla laskettuna neljä vuodenaikaa tarkoittaa sitä, että jokainen vuodenaika kestää kolme kuukautta. Ei siis hätää, kesää kestää vielä kuukauden!  Mutta nopeasti nämä kaksi edellistä kesäkuukautta ovat menneet!

Olin kesän alussa viisas päättäessäni, että en ostele läjäpäin kesävaatteita - käyttämättä olisivat jääneet! Joitain ostoksia tein ja niistä kerroinkin täällä. Tämän kesän suosikkivaatteeni on ollut valkoinen mekko, jonka ostin Helsingin reissulla Mangosta. Harvoin tulee sellaista vaatetta, jonka voisi ostaa kahdessa eri värissä, mutta tämän kohdalla olisin voinut ottaa valkoisen lisäksi jonkin värillisemmänkin version. Kaikenlaisia mekkohursteja olen omistanut, mutta näin täydellistä mekkoa minulla on ollut harvoin ja tästä tulee varmasti yhtä rakas kuin luottovaatteen virkaa toimittavasta mustavalkoisesta maksimekosta.

Niin, tässä siis pitkästä aikaa asupostaus! Asussa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä vaan kyseessä on kiva, kesäinen ja trendikäs asu, joka sopii moneen menoon ja tärkeintähän on, että minulla on asussa mukava olo. Asukuvien ottaminen on aina yhtä haastavaa ja tämä kuva näyttää siltä, että kuin olisin harjoitellut poseerausta ja ihan asettautunut kuvaan. Vikkeläsorminen kuvaaja räpsäisi kuvan silloin, kun en keskittynyt ollenkaan ja ihan hämmästyin, että olinko todella tuollaisessa asennossa. Asukuvat pitäisi aina ottaa kuvattavalta salaa, niin onnistuisi hyvin :D
Hattu Pieces
Mekko Mango
Kaulakoru Italiasta, tuli erään topin mukana
Reppu Barcelonasta, jostain pikkuputiikista
Kengät Citymarketista
Rannekoru Oriflame
Kello DKNY


Kuten edellisessä postauksessa kerroin, niin vaate- ja kenkävarastoni alkaa olla aika vanha. Toisaalta olen ylpeä siitä, että olen pärjännyt vuosia samoilla kengillä ja takeilla, mutta toisaalta esim. lauantaina viihteelle lähtiessäni tajusin, ettei minulla ole yksiäkään siistejä ja hyviä korkkareita! Siis sellaisia pinkkejä peruskorkkareita, jotka menee niin vanhempainillassa kuin baarissakin. Kesäsandaalinikin ovat iänikuisia ja tänä kesänä olenkin kiinnittänyt huomiota ihmisten sandaaleihin ja päätin, että haluan itselleni jotkut muodikkaat sandaalit. Noh, eihän sellaisia löydy kovin helposti, koska minulla on aina niin tiukat kriteerit. Valkoisen mekon ostettuani sain jostain päähäni, että haluan ruskeat hapsusandaalit. Alennusmyynneistä löysinkin parit sellaiset, mutta ne oli jalalle tosi huonot tai en muuten vaan tykännyt. Sitten eräänä iltana pyöräilyreissun ohessa menin Citymarketiin ja tadaa, siellä ne minua odotti! Cittarissa oli monet kivat kengät, mutta näihin päädyin, koska nämä olivat parhaat jalassa ja täyttivät kaikki kriteerini. Yleensä en pysty pitämään littapohjaisia kenkiä, mutta jostain syystä nämä tuntuivat hyviltä jalassa. Sandaalit on sopivan hippihenkiset, ne on sekä muodikkaat että ajattomat ja näillä varmaan läpsytellään menemään seuraavat pari kesää. Hintaa sandaaleilla oli 24 euroa, joten en edes miettinyt, että ostanko sandaalit vai en vaan heitin ne samantien ostoskoriin ja olin taas aivan ylionnellinen.

Valkoisen ja ruskean yhdistelmästä olen tykännyt aina ja mielestäni se sopii kesään. Toki ikisuosikkini turkoosikin kävisi oikein hyvin valkoisen mekon kanssa. Tänä kesänä olen käyttänyt tosi vähän turkoosia, mutta ehkä vaihtelun vuoksi hyvä niin, koska aika monta kesää olen asustanut itseni kaikella vedellisen värisellä. Olen tänä kesänä käytänyt vähän liikaa mustia vaatteita ja valkoinen mekko on virkistävää vaihtelua. En kuitenkaan ole niin ihastunut valkoiseen, että vaihtaisin blogin nimeksi Nainen valkoisissa.

Mitäs tykkäätte asusta? Ja jälleen kerran otan vinkkejä vastaan eli miten asustaisitte tätä mekkoa, sopiiko tämä esim. sinisten farkkujen päälle ja millainen takki tuohon kävisi?