torstai 22. kesäkuuta 2017

Nainen puuteriroosassa

Koska olen tämän viikon ollut surullinen ja ikävissäni koiraystäväni menettämisen vuoksi, niin kaivelin kuvia, jotka muistuttavat minua siitä, mitä on olla tosi iloinen. Vaikka olenkin nyt suruissani, niin silti nautin elämästä enkä aio tarpoa vain surun syövereissä. Elämään kuuluu sekä ilo että suru eikä toinen ei voi olla olemassa ilman toista. Nyt on surun vuoro, mutta sitä edelsikin ilon kausi ja olen hyvin kiitollinen siitä, että keväällä ja kesän alussa on ollut ihania juhlia ja tapahtumia, joissa elämänriemu on ollut hersyvimmillään.

Tässä asukuvia eräältä toukokuiselta juhlaillalta. Mekon ostin viime elokuussa kummivauvani ristiäisiin. Minulla oli visio mekosta ja säntäsin viime tingassa Vilalle ja esitin myyjälle toivomukseni ja kappas, alerekistä löytyi juuri sellainen mekko, mitä olin ajatellut. Ihan käsittämätöntä, että oli vielä täysin sopiva kokokin ja yksi ainoa jäljellä kuin minua odottamassa! Olen tykästynyt maksimekkoihin ja erityisesti juhlavaatteena pitkä mekko toimii hyvin. Ja sopii ihmiselle, jolla hajoaa sukkahousut viimeistään juhlapaikan ovella ja aina saa olla joko vaihtamassa sukkiksia tai kyselemässä kynsilakkaa, jolla saa silmäpaon pysäytettyä. Maksimekon alla ei haittaa, jos on silmäpakolaiset sukkikset! 


Tuo mekko päällä tunsin itseni ihan kreikkalaiseksi jumalattareksi. Tiedän kyllä, että lyhyenläntä, pöhöttynyt suomalaisnainen on hyvin kaukana sellaisesta, mutta pitkä, nyörivyöllinen mekko, kauniit korut ja korkkarit saivat oloni tuntumaan tosi hyvältä ja vaikka joka päivä panostankin pukeutumiseeni, niin juhlapukeutumisesta tuli ekstrahyvä olo. Olen niin harakka, että käytän tällaisia koruja ihan arkenakin ja kiitos Avonin, koruvalikoimani onkin laajentunut huimasti (ja edullisesti).


En oikein tiedä, millä sanalla mekon väriä pitäisi kuvailla, koska se ei ole roosa, ei varsinaisesti persikkakaan, ehkä puuteriroosa olisi paras sana. Nythän puuteriroosa on muotia ja tämä mekko on ehkä sen värinen, mutta vivahtaa aavistuksen persikkaan. Kuvat valehtelee väriä vähän ja joka kuvassa mekko näyttää eri väriseltä, mutta niin se tekee luonnossakin. Kullanhohtoinen jakku on myös Vilalta ja yksi parhaimpia juhlavaatehankintojani. Koska ilma oli kylmä, niin pelkkä jakku ei riittänyt vaan päälle piti vetää takki ja ärtyilin kotona sitä, että mikään takki ja huivi ei sovi juhlamekon kanssa. Kuvaajan mielestä trenssi ja Noshin perhoshuivi sopi oikein hyvin ja nyt kuvia katsoessani olen samaa mieltä. Ennen ei ole ollut sitä ongelmaa, että kevään ja kesän juhliin tarvitsee miettiä päällystakkia, koska on pärjännyt jakulla, mutta nyt pitäisi kai kehitellä ihan uusi vaate eli juhlava päällystakki, koska kesät on näin kylmiä! Koulujen päättäjäispäivänä oli lämpötila nollassa ja aika monella juhlijalla oli villakangastakki ja sellaista kai joutuu pitämään juhannuksenakin :D

Olen tehnyt taas kerran kenkäinventaariota, koska monet kengät on kuluneet puhki ja nyt täytyy hyväksyä se, että raskaus ja ylipaino ovat muokanneet jalkaani niin, että osa kengistäni ei enää sovi minulle. Minulla on ollut akuutti puute kesäkorkkareista ja kävin keväällä jopa ihan kunnollisen kierroksen kenkäkaupoissa ja olin varma, että jostain löytyy vaaleat kengät, jotka sopii niin juhlaan kuin arkeenkin. No eipä löytynyt ja luovuin toivosta. En ole vieläkään löytänyt mustia kivoja ja hyviä korkkareita, joten arvelin, että vielä huonommin löytyy vaaleat. Sitten kauppareissulla löysin Prismasta ihan täydelliset nudekorkkarit! Sävy on mun silmiin ihan täydellinen nude, ei liian beige eikä selvästi mihinkään värikkääseen väriin, kuten vaaleanpunaiseen taittava. Tuo väri sopii lähes kaiken kanssa ja kun nämä on vielä niin hyvät jalassakin, niin näillä onkin tullut käveltyä nyt ihan luvattoman paljon.

Poseerauskuvat onnistui hyvin ja kiitänkin kuvaajaa! Varauduin ottamaan selfieitä, kun kerrankin löytyi suuri peili, mutta onneksi löytyi kuvaaja. Tämä kuva on otettu peilin kautta ja jos pitäisi valita yksi kuva, jonka avulla itseni esittelen, niin se olisi tämä. Minulla on usein kamera  kädessä, olen menossa johonkin tai tulossa jostain, mutta silti maltan pysähtyä, laukku roikkuu olalla, tukka hapsottaa, naama on pakkelissa ja massu on ylipömpöllään hyvää ruokaa :D. That's me!

Asu on hyvin vaalea, mutta koska käytän niin paljon mustaa, niin on ihanaa ja virkistävää pitää jotain aivan erilaista. Joku muu olisi ehkä asustanut tämän eri tavalla ja mekon kanssa sopisi esim. mustat asusteet tai jokin ihan yllättävä kontrastivärikin, kuten sininen, mutta minä tykkään nyt tällaisestä hillitystä meiningistä. Mitä te tykkäätte kokonaisuudesta?

Mitä teillä on suunnitelmissa juhannukseksi? Minulla ei ole mitään sen kummempaa vaan perinteisillä kuvioilla mennään tänäkin vuonna ja aion hetkeksi unohtaa kaikki arjen hässäkät. Rentouttavaa ja aurinkoista rakkauden juhannusta kaikille  ♥ 

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Hyvästi rakas Veeti-hauvi

Viime viikolla sanoin monelle ihmiselle, että asiani ovat nyt niin ihanasti ja olen niin käsittämättömän onnellinen, että toivon, että mikään ei muuttuisi. Että saisin nauttia kevyestä ja huolettomasta olosta, jollaista en muista minulla olleen vuosiin. Ja kuitenkin intuitiivisenä ihmisenä tiesin koko ajan, että jossain vaanii synkkä varjo eikä superonnellisuuteni kestä kauan eikä se kestänytkään. Sunnuntaina äitini soitti, että yhdeksänvuotias newfoundlandinkoirani Veeti, joka eli ja asusteli vanhempieni luona, oli mennyt huonoon kuntoon. Veeti oli käytetty torstaina eläinlääkärillä, koska sen suusta oli tullut verta, sille ei ollut maistunut ruoka ja se oli väsynyt ja päässyt huonosti liikkeelle. Sunnuntaina se piti viedä uudestaan lääkäriin ja minun piti tehdä päätös, joka on lemmikin omistajalle aina raskas. Puhuin puhelimessa eläinlääkärin kanssa ja hän oli sitä mieltä, että koiran voisi päästää koirien taivaaseen heti, mutta sanoin, että haluan olla mukana viimeisissä hetkissä ja sovimme, että Veeti lähtee vielä yöksi kotiin ja viemme hänet heti aamulla eläinlääkäriin. Lähdin ajamaan Mikkeliin ja yllättävän nopeasti sitä pääsee lähtemään, kun on pakko. Migreenikohtauskin hävisi merkillisesti ja jaksoin ajaa, vaikka olin ollut koko päivän voipunut.

Veeti ei kyennyt tulemaan minua vastaan, se vain makasi makuuhuoneen lattialla ja vaikka se ei voinut edes heiluttaa häntäänsä, niin tiesin, että se kyllä tunnisti minut ja oli onnellinen, että olin tullut sen luo. Kuuntelin rohisevaa, vaimeaa ja tiheää, hengitystä, kokeilin sydäntä, jonka lyöntejä ei juurikaan tuntunut, ison koiran sydän oli aina jyskyttänyt voimakkaasti, mutta nyt tunsin, että se ei jaksanut enää lyödä ja eläinlääkärikin oli sanonut, että elintoiminnot ovat hiipumassa. Ihmettelin, että miten Veetistä oli yhtäkkiä tullut niin vanha ja sairas ja syytin sekä syyllistin itseäni siitä, että en ollut nähnyt sitä tarpeeksi ja arvelin, että se oli sairastunut ikävästä. Ajattelin yöllä, että Veeti ei näe enää seuraavaa aamua ja jopa toivoin, että se olisi nukahtanut ikiuneen kotona, ettei olisi tarvinnut lähteä viemään eläinlääkärille. Niin piti kuitenkin tehdä ja saimme ajan Eläinklinikka Kurjelle heti aamupäivälle. Vietin aamuni Veetin kanssa ulkona, pihakoivun alla auringonpaisteessa ja ajattelin, että onpa hyvä, että Veetin viimeinen päivä on niin kaunis ja kesäinen.

Yritimme saada Veetiä kaikin konstein liikkeelle, mutta se ei voinut liikahtaa, uloskin se oli kannettu ja autoon nostettiin pressun päällä. Eläinlääkärin vastaanotolla Veeti tutkittiin erittäin huolellisesti. Takajaloissa ei ollut tuntoa eikä koira reagoinut mihinkään. Minkäänlaista reagointia ei ollut ollut kotonakaan ja kun koira ei pääse liikkeelle, ei syö, ei käy tarpeillaan, suusta oli tullut verta (ehkä keuhkoissa oli ollut jotain) ja ikääkin on ja melko varmasti myös kipuja, niin silloin on vain yksi ratkaisu. Vaikka tiesin, mitä oli tapahtumassa ja olin valmistautunut, niin silti purskahdin itkuun eläinlääkärin kysyessä, että olisikohan Veetin aika lähteä taivaaseen. Ja kuten kaikissa elämäni merkittävissä hetkissä, mietin, että tämä tuli liian äkkiä, teenkö oikean ratkaisun, eikö tätä voisi vielä perua tai muuttaa ja eikö voisi tapahtua jotain mystistä ihmettä ja Veeti voisi yhtäkkiä parantua, mentäisiin kotiin, oltaisiin onnellisia ja kaikki olisi kuin ennenkin. Tuntuu niin hirvittävältä, että minä voin tehdä päätöksen elämän lopettamisesta, mutta lemmikin omistajana se on viimeinen velvollisuuteni. Eläinlääkäri antoi nukutuspistoksen ja Veeti nukahti erittäin nopeasti, rauhallisesti ja kauniisti. Koirat ovat eläessäänkin lähempänä taivasta, koska heillä ei ole ihmismielen rajoitteita, joten heidän siirtymänsä rajan toiselle puolelle käy hyvin luonnollisesti, mutta Veeti siirtyi valoon tosi äkkiä, aivan kuin sielu olisi ollut jo matkalla ennen pistosta. Viime hetkeen asti ja sen jälkeenkin silittelin rakasta ystävääni, suukotin samettista kuonoa ja itkuisena sopersin hyvästejä enkä olisi halunnut päästää irti lämpöisistä tassuista.

Olisin halunnut valahtaa Veetin viereen siihen lattialle, mutta pakko oli yrittää toimia jotenkin. Eläinklinikalla kaikki hoidettiin hienosti ja haluankin kiittää klinikan henkilökuntaa empaattisuudesta ja erinomaisesta palvelusta. Eläinlääkäriltä soitettiin Mikkelin lemmikkituhkaamoon, minne veimme Veetin heti. Noutopalvelukin olisi ollut, mutta halusimme viedä Veetin itse. Oli aivan hirveää jättää se makaamaan lavetille ja ajatella, että koiran ruumis työnnetään palavaan uuniin. Tämä on nyt minulle jotenkin ylitsepääsemätön ajatus ja ihmettelenkin, että miksi nyt takerrun tähän, koska olen aina ajatellut, että keho on vain fyysinen tomumaja. Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan ajattelevani itse ruumista. Ehkä se johtuu siitä, että Veeti oli niin suuri! Kun lähdimme tuhkaamolta, niin aloin selata Instaa ja Facebookia, jotta olisin saanut muuta ajateltavaa ja yritin kerätä itseäni, jotta kykenin pysymään kasassa. Vanhempieni luona puhuimme niitä näitä ja me kaikki yritimme ylittää surun olemalla kovin normaalisti. Skarppasin aivan liikaa, mutta tiesin, että jos ryhdyn parkumaan, niin romahdan siihen paikkaan. Lähdin iltapäivällä ajamaan kotiin ja kotimatkalla hain tuhkat. Sitten en enää kyennyt hillitsemään itkuani vaan ajoin levähdyspaikalle ja aloin itkemään ihan hirvittävää huutoitkua. Pieni mieleni ei voinut käsittää, että Veeti, ihana vömmelö ja touhottaja, joka vasta aamulla oli pitänyt valtaisaa, lämmintä ja pehmoista päätä sylissäni, oli nyt pelkkä tuhkalaatikko peräkontissani. 

Selvisin ajomatkan kotiin hyvin ja lohtuna oli Kangasniemen Reissupannusta haettu tuore kahvi ja taivaalla näkynyt pilvienkeli. Kiinnitin huomiota auringonsäteisiin, jotka siivilöityivät harmaiden ja valkoisten pilvien lomitse geometrisen suorina alaspäin. Niiden yläpuolella oli kuin enkelin siivet, jotenkin pörröisen näköistä pilveä ja kun katselin pilviä, niin ne muodostivat enkelin. Sanokaa vaan, että ihminen näkee sitä, mitä se haluaa nähdä, mutta minä sanon, että niin merkillistä pilvimuodostelmaa en ole nähnyt koskaan, olisi pitänyt ottaa kuva todisteeksi. Ajatus siitä, että Veeti on koirien taivaassa oli hyvin lohduttava.  Kotona olin ihan ok kunnossa, mutta illalla, kun lapsi oli käynyt nukkumaan, suru saapui niin suurena, että en muistanutkaan, miten hirvittävää suru voi olla. Kaikki oli tapahtunut kuin sumussa, olin toiminut kuin robotti ja vasta kun pääsin rauhoittumaan, minulle valkeni, miten nopeasti kaikki olikaan tapahtunut ja että olin todella menettänyt rakkaan, karvaisen ystäväni.

Istuin illalla parvekkeella viltti hartioilla, tuhkalaatikko sylissä ja mietin, että ai perkele kun sattuu joka paikkaan, miten voikin olla näin suuri tuska. Oli pakko siirtyä sisälle, koska en halunnut häiritä naapureita huutoitkuparkumisellani. Ensimmäistä kertaa koko päivänä tunsin kuoleman läsnäolon ja nenääni haisi kalma. En ollut aiemmin ajatellut kuolemaa, koska kuolema tarkoittaa minun maailmankatsomuksessani aina uuden alkua ja valoon siirtymistä, mutta illalla minun piti todeta, että kuolema on läsnä. Uskon, että aika moni tietää, mitä tarkoitan, vaikka en osaa sitä kunnolla selittääkään. Kuoleman läsnäolo tuntuu siltä kuin lähellä, kuitenkin tavoittamattomissa, olisi mustaakin mustempi varjo tai hahmo, joka aiheuttaa kylmiä väreitä ja pelottavan tietoisuuden elämän rajallisuudesta. Kuoleman läsnäolo tuntuu kalvavalta tyhjyydeltä ja oudolta hiljaisuudelta, johon liittyy paljon epäuskoa tapahtuneesta ja miljoona kysymystä siitä, miksi asiat menivät niin, ja vaikka en kuolemaa pelkääkään, niin siinä yksin ollessani minulle tuli aika orpo ja vähän pelokas olo. 

Eilen olin aivan veltto ja hönttyrä ja varmaan tolaltanikin, en osannut keskittyä mihinkään ja olisin halunnut kaivautua peiton alle ja sainkin nukuttua makoisat päikkärit ja sen jälkeen voimat palautuivat vähän, mutta marketin hedelmätiskillä sanoin, että en ehkä selviä tästä kauppareissusta ja pyörin tyhjä hedelmäpussi kädessäni tietämättä, mitä minun pitäisi tehdä. Arjen askareet tein ohimennen ja kuten aina, kun olen tolaltani, tarvitsen arjen rutiineja pitämään minua järjissäni. Toisaalta minusta on tuntunut, että nyt olisin tarvinnut paljon lepoa, sillä kehoni tuntuu voipuneelta ja olisi ollut ihanaa vaikka keskittyä lukemaan jotain kirjaa sängyssä tai pötkötellä sohvalla katsomassa telkkaria, mutta se ei ollut mahdollista.

Tänään olen ollut tukka putkella menossa, mutta eilen käytin aikaa Veetin muistelemiseen, selasin kuvia ja yritin saada voimaa siitä suuresta rakkaudesta, jota Veeti meille viiden vuoden aikana antoi. Veeti tuli meille viisi vuotta sitten juhannuksena ja jännästi sen lähtökin sattui keskikesän aikaan. Veeti oli kodinvaihtaja ja tuli meille sen jälkeen, kun saksanpaimenkoiramme Rudi oli jouduttu lopettamaan. Aloin aika pian etsiä uutta koiraa ja olimme äitini kanssa puhuneet jo aiemmin, että pentukoira olisi ollut liian haastava ja siksi etsin kodinvaihtajaa. Ajattelin, että vaikka pennutkin tarvitsevat kotia, niin voisimme tarjota kodin jollekulle vanhemmalle koiralle. Lueskelin ilmoituksia ja kun näin ilmoituksen Veetistä, niin silloin kolahti. Tein päätöksen Veetin hankkimisesta salaa, koska vanhempani olisivat kuitenkin ryhtyneet järkeilemään ja jos elämän suurissa ratkaisuissa järkeilee, niin silloin mennään metsään. Veeti haettiin juhannuksen aatonaattona Saarijärveltä, mihin olimme sopineet tapaamisen sen omistajien kanssa. Kun näin Veetin, niin tiesin, että se on meidän ja Veeti tiesi sen myös. Se lähti autoon tarmokkaasti eikä näyttänyt ahdistuvan siitä, että joutui jättämään hyvästit omistajilleen. Autossa Veeti valtasi koko takapenkin, istui keskellä ylväästi ja valppaana. Minä olin luottavainen, mutta kieltämättä ihan pieni epäilys kävi mielessä, kun kyydissä oli tuntematon jättiläiskoira. Veeti hälvensi epäilykseni "pesemällä" koko käsivarteni ja siitä hetkestä lähtien tiesin, että olisimme ystäviä.

Veeti tuotiin kerrostaloasuntoomme ja sitä ahdisti olla oudossa paikassa. Parvekkeelle sitä ei voinut jättää, ettei se olisi hypännyt ja sisällä sillä oli kuuma. Veimme Veetin keittiöön ja aamuyöllä, kun en ollut juurikaan nukkunut, siirsin tyynyn ja peiton keittiöön ja menin Veetin viereen nukkumaan. Nukahdin läähätykseen ja nöffin ominaistuoksuun. Aamulla lähdimme ajamaan Mikkeliin, Veeti takapenkillä ja Eemu-beagle apukuskin jalkatilassa (tiedän, että on vaarallista kuljettaa koiria niin, enkä tekisi sitä toista kertaa). Päästin Veetin vapaaksi vanhempieni pihassa ja se säntäsi heti tutkimaan paikkoja. Äitini ei tajunnut, että mikä musta otus siinä vilahti, mutta kun hän hoksasi, että perheeseen oli tullut uusi jäsen, niin hän liikuttui syvästi. Koko juhannus meni molemminpuolisessa tutustumisessa ja ihmettelyssä. Hoidimme Veetin turkkia, yritimme saada syömään, rapsuttelimme, juttelimme ja taivastelimme sitä, että sekä minä että äitini olimme aina haaveilleet suuresta koirasta ja nyt meillä oli sellainen ja olemme aina ihmetelleet sitä, miten Veeti tuli juuri meille enkä voi olla tässä yhteydessä olla mainitsematta sitä, että ihan kaikilla asioilla tässä maailmassa on paikkansa ja tarkoituksensa.

Veetillä ei ollut kovin hyvät käytöstavat meille tullessaan, sillä oli ihan hirveästi uutta opittavaa ja ihmettelemistä ja sen kotiutumisessa meni aikansa, mutta pikkuhiljaa se oppi talon tavoille. Vähitellen se uskalsi tulla olohuoneeseen eikä pysähtynyt kynnykselle, se alkoi tulla luokse kutsuttaessa ja nolosteli, kun kutsuimme sitä lässyttäen nimillä Veeti-hauvi, Veetikkä ja Veeti-mussukka, oppi löytämään omat lempipaikkansa ja säännöllisen päivärytmin, josta se olikin sittemmin hyvin tarkka. Se osasi tulla kahviaikaan sisälle ilman pyytämistä ja asetti suuren kuononsa pöydän reunalle sen merkiksi, että oli jotain herkkua vailla. Veetiä ruokittiin terveellisesti ja siinä oli ehkä yksi syy sen pitkään ikään, nöffiksi se oli siis vanha. Välillä herkuteltiin ja Veetin suurta herkkua oli muurikkaletut ja se sinnikkäästi odotti lettuaan. Veeti rakasti tuoreita mansikoita ja omenoita, joita se kuljetti suussaan ja kävi hautaamassa kuin suuriakin aarteita. välillä ihmettelimme, että missä se Veetikkä nyt on, kun oli ihmeen hiljaista ja karvakamu löytyikin olkkarista katsomasta telkkaria. Veetistä kehittyi oivallinen vahtikoira, vaikka kilttihän se oli ja olisi heiluttanut häntäänsä murtovarkaillekin, mutta päivätyökseen se makoili pihalla ja tarkkaili, ehkä suurimman osan ajasta kuitenkin torkkui. Nöffit eivät ole kovin aktiivisia ja minusta tuntuu, että ne ovat älynneet sen, että asioita ei tarvitse tehdä jos ei ole pakko ja jos ei halua. Usein Veeti oli hyvin toimelias, kulki pihalla mukana ja lenkkikaveriksikin siitä oli, kunhan olin tehnyt sille selväksi, että kesken lenkin ei jäädä makoilemaan. Veeti rakasti autossa matkustamista ja jos erehtyi jättämään auton oven auki, niin se säntäsi sisälle eikä sitä saanut pois. Veeti rakasti joulua, vaikka ensimmäisenä joulunaan se oli aivan hämmentynyt kaikesta.

Vaikka Veetin alkuaika meillä oli hankalaa, niin ei mennyt kauan kun tuntui siltä, että ihan kuin Veeti olisi ollut meillä aina. Olen varma siitä, että se tunsi olevansa kotona ja uskon, että lemmikit valitsevat omistajansa ja kotinsa. Uskon myös, että koirat opettavat meille tärkeitä asioita elämästä ja jos Veeti jotain opetti, niin rakkautta. Veetin koko olemus huokui puhdasta rakkautta ja hellyyttä sekä hyväntahtoisuutta. Se osoitti hellyyttä paljon, tuli lähelle, halusi halauksia, antoi pusuja ja rakasti erityisesti nuolaista taaperoa niskasta ja korvista. Taaperon ensimmäisiä sanatapailuja olikin yy-yy, mikä tarkoitti Veetiä. Nyt lapsi osaa sanoa jo kirkkaasti Veeti ja aina mummolassa käydessämme lähti heti etsimään Veetiä, jos sitä ei näkynyt missään. Viimeksi eilen minulle ehdotettiin, että "mummolahha leikitään Veetin kanhha". En tiedä, miten selitän kaksivuotiaalle, että "Veeti kiva hauvi" ja "Veeti-nöhvi" ei ole enää mummolassa. En voi olettaa, että lapsi tajuaa, ettei koira ole kotona, kun en tajua minäkään. Eräs, joka jäi suremaan, on Eemu. Joka ei ole nähnyt surevaa koiraa, ei voi tietää, että koirien suru on hyvin syvää. Mietipä miltä tuntuu, jos paras kaverisi lähtee yhtäkkiä eikä tule koskaan takaisin.

Veeti oli harvinaisen terve, monestihan jättiläiskoirilla on vaikka mitä ongelmia ihon, ruoansulatuksen ja nivelten kanssa. Olen onnellinen siitä, että Veeti sai elää pitkän elämän ja oli meillä pitempään, kuin uskalsin alussa edes toivoa. Vaikka uskon täysin siihen, että jokainen lähtee täältä silloin, kun on sen aika, niin olisin kuitenkin toivonut, että Veeti olisi nähnyt vielä yhden juhannuksen ja että olisin saanut olla sen kanssa vielä edes vähän. Tuntuu niin tyhjältä, kun Veeti ole ottamassa minua vastaan, kun se ei ole odottamassa, että avaan auton takaoven, jotta se pääsee pususttamaan taaperoa. Jään kaipaamaan Veetin lempeyttä, kekseliäitä tempauksia, joista Veetin suosikki oli se, että se kävi juomassa, jätti suuhun vettä ja sitten ryntäsi nuolaisemaan minua naamasta. Jään kaipaamaan jykevää kuorsausta, joka kuului iltaisin, sitä, että minua läpsäistään tassulla, joka on monta kertaa oman käteni kokoinen, sitä, että saan halata ja paijata karvaista ja lämpöistä ystävääni ja kaipaan myös yhdessäolemista. Jään myös kaipaamaan kuolaa, kuraa ja karvaa, tuota kolmiyhteyttä, joka on ominaista newfoundlandinkoiralle ja kodille, missä se asuu. Vaihtaisin milloin hyvänsä tämän tyhjyyden tunteen siihen, että pyyhin kuolaroikaleita seinästä tai ongin niitä kengästäni tai harjaan tarrarullalla villakangastakkiani puhtaaksi karvoista.

Koirat ovat rakkaita perheenjäseniä, ystäviä, kumppaneita ja niiden rakkaus ja lojaalius on jotain sellaista, mihin yksikään ihminen ei pääse. Kun menettää koiran, niin menettää samalla suuren määrän puhdasta rakkautta ja siksi suru on niin riipivän syvää. Koiran menetys aiheuttaa suuren surun, jonka voi ymmärtää ihminen, joka on sen kokenut. En ole ainoa koiranomistaja, joka sanoo, että on surrut koiransa kuolemaa enemmän kuin jonkun oman sukulaisensa poismenoa. Kun Jesse-koira jouduttiin lopettamaan vuosia sitten, olin niin surullinen, että pelkäsin, etten selviä siitä. Kun Rudi kuoli viisi vuotta sitten ja lähes samaan aikaan myös kissani, olin vielä enemmän rikki ja itkin niin paljon, etten edes tiennyt voivani itkeä niin. Ja nyt minusta tuntuu, että en ole koskaan surrut yhtään lemmikkiä näin paljon. Kuitenkin nyt kaikki tuntuu vähän pehmeämmältä ja voisiko sanoa jopa armollisemmalta, mutta silti kaikki suruun ja kuolemaan liittyvät tunteet ovat voimakkaasti läsnä ja voin sanoa suoraan, että olen ihan rikki ja yllättynyt surun voimakkuudesta. Olen itkenyt paljon ja syönyt aivan hirveästi, minua väsyttää, olen uupunut ja haluaisin vain hemmotella itseäni. Olen surrut elämässäni monta kertaa aikaisemminkin, mutta tämä suru tuntuu hyvin erilaiselta. Voi olla, että tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun kohtaan surun suruna enkä yritäkään sysätä sitä mihinkään. Minua lohduttaa se, että tiedän, että Veeti eli onnellisen elämän, se on nyt valossa eikä se tunne enää kipuja, mutta olen silti surullinen, koska olen menettänyt perheenjäsenen ja rakkaan ystävän, jonka sydän oli puhdasta kultaa. Lepää rauhassa rakas Veeti ♥

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kesäpäivää maksimekossa ja farkkutakissa

Joko kyllästytte mun kesähehkutuspostauksiin? Toivottavasti ette, vaan toivon, että muutkin on ottaneet ilon irti auringosta ja lämmöstä! Eilen suunnattiin Alban rantaan ja ajoitus oli täydellinen, koska päästiin näkemään Ilmavoimien Midnight Hawks -taitolento-osaston lentonäytös. Lutakonaukiolla oli kuulemma ollut Puolustusvoimien Suomi 100 -kesäkiertue, jonka ohjelmaan lentonäytös kuului. Kuvista ei näe, miten huikeasti ja millaisella jylinällä lentokoneet kaartelivat ja aikamoisia huimapäitä täytyy lentäjien olla. Täytyisipä muuten katsoa pitkästä aikaa Top Gun :D

Päästiin myös seuraamaan läheltä Jyväsjärvi-soutuja, sillä kisakeskus oli hotelli Alban rannassa. Eipä tuossa oikeastaan mitään seuraamista ollut, sillä veneet lähinnä vain pyörivät, kävivät rannassa, lähtivät uudelleen, välillä meni jokin pienempi vene, missä oli vain pari ihmistä, jotkut soutivat tosi kovaa ja jotkut näyttivät sunnuntaimelojilta. Mutta kivahan noita veneitä oli katsella ja ihmetellä ja taaperokin bongaili itselleen tärkeitä asioita, kuten keltanen tetä (=huomioliivi päällä), tätijjä uikkaji pääjjä, pajjon powukkaa veneehhä. Tuota tasoa oli oma ymmärryksenikin soutukilpailuista ja joku soutuun perehtynyt voisi valaista, mitä kisoissa oikein tapahtuu. 

Uskotteko, että juhannus on viikon päästä? Ja kesäkuu jo yli puolivälin! Minusta tuntuu kyllä ihan heinäkuulta, mikä kertoo ehkä siitä, että olen päässyt täysin sisälle lomafiilikseen! Luonto on nyt kauneimmillaan ja vehreimmillään ja voisin vain ihastella kesää. Niin kyllä eilen teinkin, sillä aika pitkään tuli istuskeltua rannalla ja vaan olla möllöteltyä. Tai no, samalla tietysti pidin silmällä taaperoa, joka lääräili ihan innoissaan hiekka-vesi -leikeissään.

Sitten pitkästä aikaa asukuvia! Olen löytänyt ihan täydellisen "kesäuniformun", johon kuuluu maksimekko, hattu, aurinkolasit, sandaalit, rento laukku ja viileyden varalta farkkutakki sekä asusteena erinäisiä koruja. Tämän raidallisen maksimekon löysin kävelykatukirppikseltä ja mekkoa on tullut pidettyä niin ahkerasti, että tällä menolla se on kulunut syksyyn mennessä puhki! Minulla on hyvin vähän raidallisia vaatteita ja tällainen mustavalkoinen raitamekko on vaate, jonka tyyppistä minulla ei ole koskaan ollut. Mekko on ihanan pehmeä, malliltaan vartaloa imarteleva ja erittäin mukava päällä sekä sopivan lämmin juuri näille keleille. 

Maksimekko ja farkkutakki on yhdistelmä, joka on tullut jäädäkseen, vaikka mietinkin, että olisiko jokin muu takki tyylikkäämpi. Olisi, mutta farkkutakki on huoleton ja juuri passeli kesätakki rentoon keäoleiluun.

Laukku on ihan huippu kirppislöytö, samalta myyjältä kuin  mekko. Löysin vihdoin viimein tällaisen pienen olanylilaukun, joka sopii moneen menoon ja johon mahtuu yllättävän paljon tavaraa!

Korut, kello ja aurinkolasit ovat mistäs muualtakaan kuin Avonilta! Aurinkolasit tilasin kokeillakseni, sopiiko minulle tuo trendikäs pyöreä malli ja sopiihan se! On hirmu piristävää pitää jotain tuollaista, mikä poikkeaa omasta totutusta tyylistä. Lasit on kyllä ihan oman väriset ja tuntuu omilta, sillä kun tulin illalla kotiin, niin tajusin, miten huomaamattomalta näiden aurinkolasien pitäminen oli tuntunut. Istuvat siis päähän hyvin ja linssin tummuus on erinomainen, ei liian tumma, kuten vahvuuksilla varustetuissa Polaroid-laseissani eikä liian vaalea, kuten monissa halpislaseissa. Tämän kesän koruvillitykseni taitaa olla mustan ja kullan yhdistelmä.

Mitä tykkäätte asusta? Onko maksimekko + farkkutakki liian 2013? Mitä suunnitelmia teillä on viikonlopuksi? Minä lähden just kaupungille ja huomenna on Keljon kauppakeskuksen peräkonttikirppis eli jos kirppistelyt innostaa niin tuu ostamaan tai myymään :) Aurinkoista kesäviikonloppua :)

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Kesähaaste: tee kymmenen asiaa, joita et ole aiemmin tehnyt

Ah, ihana kesä! Olen aivan huumaantunut vehreydestä ja siitä, että ei sada lunta eikä ole pakkasta ja on myös ihan huippua, että on loma! Lomalomaloma! Minulla ei ole mitään varsinaisia kesäsuunnitelmia ja olen siitä erittäin onnellinen. En yleensäkään laadi tavoitteita tai suunnitelmia, koska elämä kyllä ohjaa ihan mahtavalla tavalla sinne, minne pitääkin ja tuo eteen juuri ne asiat, joita minun pitää kohdata. Odotan innolla kaikkea sitä, mitä kesällä on minulle tarjottavanaan. Alkukeväällä minulle tuli tunne, että tästä kesästä tulee aivan erityinen ja jostain syystä mieleeni tulivat sanat "taianomainen" ja "miraculous" ja tämä kesä näyttäytyy mielessäni uusien mahdollisuuksien kesänä (en edes itsekään tiedä, mitä tuo mahtaa tarkoittaa, mutta se kuulostaa hyvin houkuttelevalta ja innostavalta). Tämä on ensimmäinen kesä moneen vuoteen, kun elämässäni ei ole mitään ylimääräistä härdelliä. Olen ihan uudenlaisessa tilanteessa eikä minulle oikein meinaa mennä jakeluun, että tiedossa ei ole mitään kaaosta, katastrofia eikä ikuisuusprojekteja (tietokoneen tiedostojen siivoamista) lukuunottamatta mitään suurta projektia. Painotan sanaa tiedossa, koska elämä voi yllätää, mutta en halua murehtia tulevaa vaan haluan elää hetkessä ja nauttia elämästä. 

Carpe diem -ajattelu, elämän pienistä iloista nauttiminen, kiitollisuus ja positiivinen suhtautuminen ovat olleet pitkään elämäni kulmakiviä, mutta kun sain kuulla tuttavani sairastuneen rintasyöpään, niin aloin ajatella vielä enemmän sitä, että on elettävä hetkessä. Syövästä kuuleminen havahdutti minut todella rajusti ja vaikka olen aina tiedostanut elämän yllätyksellisyyden ja rajallisuuden, niin nyt tajuan sen aivan uudella tavalla. Tätä on hyvin vaikeaa selittää, mutta jotain vain kolahti hyvin syvästi ja tuntui, kuin kaikkea sitä, mitä olen elämästä oppinut olisi buustattu ja nyt osaan ottaa elämänoppejani käytäntöön entistä paremmin. Aiemmin minun on pitänyt tehdä henkistä työtä, jotta ajattelen positiivisesti, en murehdi turhia, keskityn hyviin asioihin, kiitollisuuteen ja rakkauteen, mutta nyt kaikki tuo hyvä tuntuu pulppuavan kuin itsestään. Se ei tarkoita sitä, että olisin koko ajan jossain ihme flow-tilassa ja huikeissa onnellisuussfääreissä vaan lähinnä sitä, että oloni on tyytyväinen, perushyvä, luottavainen ja rauhallinen. Jopa siinä tilanteessa, kun KELAlta tuli minulle takaisinperintäkirje isosta summasta, jota minulle ei oltu edes maksettu ja kun samana päivänä menin hammaslääkäriin väärään toimipisteeseen, koska kutsukirjeessä oli väärä osoite. 

Kesä on aina lyhyt ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika tuntuu menevän. Olen aina aiemmin tuudittautunut ajatukseen "onhan tässä vielä koko kesä aikaa". Sitten elokuussa huomaan, että kesä hujahti nopeasti ohi ja sitä alkaa odottaa jo seuraavaa kesää. Kun loma alkoi, niin päätin kuvitella lomani kestävän vain kolme viikkoa. Joillakuilla kun on tuon pituinen loma ja siinä ajassa he ehtivät vaikka mitä ja arvelin, että mitäpä jos salaisuus onkin juuri siinä, että lyhyemmällä lomalla ajatusmaailma on aivan erilainen ja on ikään kuin pakko ehtiä tekemään kaikki se, mitä meikäläinen ei ehdi kahdessa kuukaudessakaan. En tiedä johtuuko tästä mielikuvitusleikistäni vai mistä, mutta olin viime viikolla aika tehokas. Ensimmäisenä lomapäivänä sain jonkin ihme virtapiikin ja siivosin parvekkeen ja varaston ja tein kaikkea muutakin siinä sivussa. Sain heivattua kaatopaikalle muutamia epämääräisiä tavaroita ja huonekalujen osia, jotka ovat lojuneet vuosia varastossa, ja siitä tuli ihan superhelpottunut olo. Alkuviikolla tein töitätöitä, rästihommia ja kaikkea pientä ja isompaakin hoitamatta jäänyttä. Otin tavoitteeksi, että ensimmäisellä lomaviikolla saan hoidettua kaikki pakolliset ja ärsyttävät asiat alta pois, jotta pääsen ihan oikeasti lomailemaan ilman, että tekemättömät työt painavat mieltä. En ole ihan päässyt tavoitteeseeni ja tekemistä on vielä, mutta olen silti hyvin tyytyväinen. Syy, miksi en päässyt tavoitteeseen on se, että en ole jaksanut hötkyillä vaan olen tehnyt pikkuhiljaa kaikkea ja välillä myös huilinut ja keksinyt jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Esimerkiksi yhtenä päivänä piipahdettiin Viherlandiassa, ihan vaan siitä syystä, että en ole käynyt siellä vuosiin ja koska halusin viedä taaperon ihastelemaan kukkia ja ihmettelemään papukaijoja. 

Aina ei tarvitse edes poistua kotoa vaan voi vaikka ulkoistaa elämää parvekkeelle ja olen jo nyt viettänyt enemmän aikaa parvekkeella kuin parina edellisenä kesänä yhteensä. Taaperokin oli ihan tohkeissaan, kun söimme parvekkeella ja nyt hän ehdottaa ennen joka ateriaa, että mentäisiin parvekkeelle syömään. Yhtenä iltana menin parvekkeelle juomaan kahvia (Marks & Spencerin kofeiiniton pikakahvi on ihan huippuhyvää), kuulostelin kesän ääniä, pääskysten kirkunaa, katselin vaaleanpunaista taivaanrantaa, joka pikkuhiljaa muuttui lilansävyiseksi ja nautiskelin kesäfiiliksestä ja lomaolosta. Tunne oli samanlainen kuin silloin, kun istuu mökin terassilla ja katselee maisemia, haluaa ajan pysähtyvän, ei ole kiirettä mihinkään - aika moni varmasti tietää tuon tunteen. 

Vaikka en haluakaan tehdä mitään kesäsuunnitelmia, niin lähdin kehittelemään pientä kesähaastetta. Teen tänä kesänä kymmenen asiaa, joita en ole koskaan tehnyt. Aloitin tämän haasteen heti kesän alussa ja ykköskohta eli kynsien lakkaaminen keltaiseksi onkin siis jo tehty. En edes pidä keltaisesta ja selitin omituista värivalintaa sillä, että eipä ole ikinä ennen ollut keltaisia kynsiä ja täytyy todeta, että ei-lempivärinen lakka kynsissä oli yllättävän piristävä! Kun työpaikalla keskustelimme keltaisista kynsistä ja asioista, joita ei olla aiemmin tehty, niin  työkaverini ehdotti, että pitäisi kehittää lista sadasta asiasta. Minä tyydyn nyt kymmeneen, koska on ihan älyttömän vaikeaa keksiä juttuja, joita en ole kokeillut. Toki sellaisia on, mutta haluan pysyä realistisena enkä ottanut tavoitteeksi esim. benji-hyppyä vaan aika tavallisia asioita. Jos haluat ehdottaa jotain uutta kokeiltavaa, niin kirjoita kommenttikenttään. Haasteen saa myös napata itselleen! Tässä minun listani:

1. Lakkaan kynnet keltaiseksi. (Tehty!)
2. Hypin trampoliinilla (Kenen takapihalle voisi tulla tramppailemaan?)
3. Käyn paikassa, jossa en ole ennen käynyt.
4. Maistan ruokaa, jota en ole ennen maistanut.
5. Osallistun tapahtumaan, johon en ole ennen osallistunut.
6. Käyn sellaisen artistin keikalla, jota en ole ennen nähnyt.
7. Käyn lastenkonsertissa.
8. Menen Tuomiojärven rantaan hengailemaan (jyväskyläläisten auringonottopaikka, missä kaikki ovat käyneet ottamassa aurinkoa, mutta jostain syystä minä en).
9. Kokeilen jotain uutta urheilulajia.
10. Jokeri (katsotaan sitten kesän lopussa, mikä yllättävä asia tuli tehtyä)

Veeti nauttii kesästä

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ruusufinni-keskusteluryhmä Facebookissa

Hei kaikki ruusufinniläiset! Ilouutisia! Meillä on nyt oma keskusteluryhmä Facebookissa. 

Täällä blogissa olen huomannut, että vertaistuen ja tiedon tarve on valtava ja FB :n Rosacea-ryhmän tarkoitus onkin vastata tuohon tarpeeseen. Käy liittymässä, niin saadaan keskustelua ja toivottavasti myös apua tästä viheliäisestä ihovaivasta kärsiville. Tässä linkki sivulle:



keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Lukukokemus runokirjasta Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää

Sain äitienpäiväkortin, jossa oli teksti: "Jokainen päivä voi olla suuri seikkailu". Eräs elämääni ohjaava ajattelutapa on se, että aloitan jokaisen päivän toiveikkaana, odottavaisena ja avoimin mielin tietäen, että jokainen päivä tuo mukanaan jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Ei ole siis ihme, että innostuin saadessani arvostelukappaleen Piia Raidan esikoisteoksesta nimeltä Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää. Itse näen tuon lauseen hyvin positiivisena, mutta toisaalta ihmeellinenhän ei tarkoita vain positiivista, vaan voi tapahtua myös ihmeellisen ikäviä asioita, vallan merkillisiä elämänoikkuja, joita Piia Raitakin on kokenut ja joista hän monia runojaan ammentaa. Piia Raita on vuonna 1973 syntynyt harrastelijakirjoittaja, jonka esikoisteos ilmestyi huhtikuussa Mediapinta Oy: n Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjassa. 

Kirjan takakannen esittely tiivistää kaiken oleellisen: esikoiskokoelmassani liikutaan vuodenaikojen mukana ja koetaan pitkäaikaissairauden muokkaama elämänkaari työstäen erilaisia kipukohtia ja menetyksiä pitäen yllä toivoa, luoden uusia alkua, etsien ja saaden rakkautta sekä lopulta saavuttaen rauhan. Piia Raidan runot ovat elämänmakuisia ja niissä kuuluu elämän koko kirjo. Vaikka L. Onerva kalseine ja synkkine runoineen on minulle rakkain ja tärkein runoilija, niin tällä hetkellä en jaksaisi uppoutua pelkkiin paatoksellisiin kuolemateemaisiin runoihin. Olin siis erittäin iloinen siitä, että Raidan runoissa näkyy koko elämänkaari ja kivuliaisuuden taustalta kumpuaa lohduttava ajatus toivosta, uusista aluista ja tietysti rakkaudesta sekä rauhasta. Vaikka Raita monen muun runoilijan lailla on elämänkolhuja kokenut, niin runokirja ei ole onneksi henkilökohtaista märehdintää ja pahan olon tekstiyrjöämistä vaan Raita onnistuu pukemaan kokemuksensa kauniisti ja yleismaailmallisesti sanoiksi niin, että lukijan on helppo samastua ja tasapaino elämän valojen ja varjojen välillä säilyy.


Raidan esikoisteos on kokoelma ajatuksia ja runoja ja itse käyttäisin sanaa monipuolinen, mutta joku runoutta kriittisemmin tutkaileva voisi ehkä ajatella, että kirja on hieman epätasainen. Toisaalla on melko tavallisen oloisia runoja ja toisaalla taas aivan valtavan syvällisiä aforismeja ja loistavia, jopa universaaleja oivalluksia. Minun mielestäni juuri tämä tekee kirjasta mielenkiintoisen ja pidän siitä, että yhdessä runokirjassa on erityyppisiä tekstejä, joita kaikkia kuitenkin kaikkia yhdistää runoilijan oma tyyli ja persoona. Raidan vahvuus runoilijana on se, että hän osaa muuttaa elämän itsestäänselviä tuokiokuvia sanoiksi ja oivaltaa jotain sellaista, mitä emme aina arjen pyörityksessä kykene näkemään ja kokemaan. Runoilija on silloin onnistunut, kun lukijasta tuntuu siltä, että runoihin on napattu lukijan mielenmaisemaa ja jonkin ohikiitävän hetken tunnetila. Välillä on jopa vähän pelottavaa, miten joku osaakin napata palasen siitä, mitä syvällä sisimmässäni tunnen ja vielä pukea sen sanoiksi tavalla, jota en itse mitenkään osaisi. Joidenkin runojen kohdalla suuni venyy leveään hymyyn, jotkut saavat minut äkillisen tunnekuohun valtaan, koska ne vetäisevät piilotettua tuskaa esille niin rajusti, joidenkin kohdalla vain nyökkäilen vienosti myhäillen ja totean, että näinhän se on, olipa loistavasti ilmaistu, enpä olisi itse osannut paremmin sanoa. Raita käyttää sanoja hyvin taitavasti, mutta ei sorru tekotaiteelliseen korkealentoisuuteen. Kirjan ansio onkin sen elämänmakuisuus ja tarttumapinta, josta varmasti aika moni löytää jotain itseään puhuttelevaa. Jokainen lukija toki luo itse runoilijan sanoille omat merkityksensä ja mutustelee niitä itselleen sopivalla tavalla.

Kirjan runoissa liikutaan erilaisissa teemoissa, mutta yksi yhdistävä teema on luonto ja kirjassa liikutaankin vuodenaikojen sykleissä. Raidan rakkaus luontoon näkyy siinä, että hän osaa kuvailla luonnon ihmeitä elävästi ja kirjoittaa niitä tuntemuksia, joita luonnossa kulkijalla on. Luontoaiheisia runoja lukiessani näen ja tunnen, jopa haistan sen hetken, minkä runoilija on vanginnut ja minusta on ihanaa, että joku on kyennyt ilmaisemaan sen, mitä minunlaiseni luonnosta voimaa imevä ihminen kokee. Esimerkiksi runo nimeltä Ajatus vie minut välittömästi keskikesän vehreään metsään, missä kuulen puron solinan ja muistan sen hetken, jolloin metsässä olo vaikuttaa minuun niin, että lumoudun ja  mieleni puhdistuu:

Kirja sopii sekä naisille että miehille niin ulkoasun kuin sisällönkin puolesta. Kun sain kirjan käteeni, niin ensimmäinen ajatus oli, että onpa toiveikas, lohduttava ja inspiroiva kansi. Kirjan ulkoasu on hilllitty ja rauhoittava ja tällaisen kirjan jätän mielelläni yöpöydälle tai kirjahyllyyn näkyville ja vien myös lahjaksi. Kirja onkin erinomainen lahja kaikille runoista pitäville; tuoreelle ylioppilaalle, syntymäpäivälahjaksi, tuliaiseksi ja miksi hyvänsä muuksi muistamiseksi. Kirjasta löytyy runoja eri elämäntilanteisiin ja juhlahetkiin. Ihania rakkausrunoja lukiessani toivon, että joku menisi kihloihin tai naimisiin, jotta voisin kirjoittaa runon  kortiin. Tämä kirja on myös hyvä lahja, jos mietit jotain, mitä voisi postittaa. Postimaksut kun on nykyisin aika hurjia ja itse valikoin kaukana asuville ystävilleni lahjat nykyisin sen perusteella, että ne mahtuvat kirjekuoreen.

Olen lukenut kirjaa nyt iltalukemisena ja muistanut taas, että runokirja on sopivaa iltaluettavaa ihmiselle, joka ei saa venyttää nukkumaanmenoaikaa ja joka kuitenkin haluaa lukea iltaisin jotain. Romaaneja en lue iltaisin, koska välillä tai oikeastaan aika usein aivot on niin offline-tilassa, että en kykene lukemaan pitkiä tekstejä ja jos joskus ryhdyn lukemaan romaania, niin siinä menee sitten koko yö, koska alan ahmia kirjaa enkä malta lopettaa. Runokirjaa on helppoa ja kivaa "napostella" ennen nukkumaan käymistä. Raidan kirja, vaikka ihmismielen syövereitä kaiveleekin, ei ole raskasta luettavaa vaan iltalukemisena jättää hyvälle mielelle ja tulee myös tunne, että on lukenut jotain viisasta. Uskon, että moni muukin runoja harrastava ymmärtää mitä tarkoitan sillä, että runoja lukiessa tuntee ikään kuin yhdistyvänsä johonkin suurempaan ja että runot todella ravitsevat mieltä ja ruokkivat sielua.

Kirjan Facebook-virtuaalijulkkarit on huomenna torstaina 18.5. klo 16.30 - 19.00. 
Osallistuaksesi tilaisuuteen KLIKKAA TÄSTÄ
Ohjelmassa mm. runonlausuntaa, keskustelua ja arvontaa. Minä ainakin olen mukana, enpä ole ennen virtuaalisiin julkkareihin osallistunutkaan!

Facebookista löydät Piia Raidan runoja ja kauniita kuvia Runosuoni-sivulta ja Instagramista nimellä @runosuoni. Runokirjaa voi tilata Mediapinta Oy -verkkokaupasta ja Prisman verkkokaupasta. Kirjan tekijänoikeuspalkkioista menee 10 % Terve Sisäilma ry:n HOMEapua toimintaan, jolla tuetaan homekatastrofin uhriksi joutuneita.

Haluan vielä kertaalleen onnitella Piia Raitaa hänen esikoisteoksestaan. Voin vain kuvitella, miten upealta tuntuu saada käsiinsä oma runokirja, jonka julkaisemisesta on haaveillut vuosia! Ehkäpä minäkin jonain päivänä saan tietää, miltä sellainen tuntuu...

*Kirja saatu bloginäkyvyyttä vastaan Mediapinta Oy :ltä, kuvat lainattu Piia Raidan luvalla*

torstai 11. toukokuuta 2017

Secapella-kuoron Matkalla-esitys herätti unohdettua kaipuuta

Talven aikana tuli harrastettua kulttuuria harmittavan vähän ja nyt täytyy alkaa ottaa vahinkoa takaisin. Tarjontaahan täällä riittää ja odotankin jo innolla Yläkaupungin Yötä ja Jyväskylän Kesää. Eilen herättelin sikeää talviunta nukkunutta kulttuurikarhuani käymällä Secapella-kuoron Matkalla-esityksessä. Esitys oli Muuramessa ja muutamat jo minulta kyselivät, että miksi ihmeessä lähdin Muurameen, koska esitys olisi täällä Jyväskylässä nyt tulevana perjantaina. Noh, taas jotenkin kummallisesti tapahtui asia, josta voi käyttää nimitystä 1+1 -ilmiö ja joita minulle käy nykyisin hyvin usein eli että ohjaudun merkillisesti johonkin. Minulle kävi niin, että ostin Tori.fi:stä erään tavaran lapselleni. Se piti noutaa Muuramesta ja ensin kyselin Facebookissa, että asuuko Muuramessa joku, joka voi noutaa tavaran. Vastauksia ei tullut, joten sovin myyjän kanssa noudon keskiviikoksi - tai niin minä luulin. Maanantaina myyjä lähetti viestin, jossa kysyi, että olenko tulossa ja saman tien minulle valkeni, että olin sekoillut päivissä ja pyytelin anteeksi. Sekoilen päivämäärissä erittäin harvoin ja ihmettelin omaa pölhöyttäni. Kun olimme myyjän kanssa sopineet, että siirrämme kaupat keskiviikkoon, niin muistin, että eräs tuttuni oli jakanut Facebookissa mainoksen Secapella-kuoron -esityksestä, joka olisi samana päivänä Muuramessa. Koska olin joka tapauksessa menossa Muurameen, niin ajattelin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kävin tekemässä kaupat ja suunnistin Muuramesalille - muutaman mutkan kautta. Tulipa samalla pienoinen sightseeing-kierroskin tehtyä - kiitos puutteellisten tienviittojen ja virheellisen Google Mapsin. Perillä kahvihammasta kolotti vimmatusti ja ostin heti kupillisen kahvia ja olin hyvin kiitollinen, että tilaisuudessa oli kahvitarjoilu. Siinä kahvia hörppiessäni pohdiskelin, että mitähän esitys mahtaa pitää sisällään, etenkin kun esittelyteksi on tällainen:
Matkalla on tarina lähtemisen kaipuusta, ilosta ja uhosta.
Jyväskyläläisen Secapellan esityksessä kuljetaan siirtolaisten mukana Amerikkaan ja Ruotsiin, muistellaan sodan vuoksi rajan taakse jäänyttä kotia ja kaivataan lapsuusmaisemaa, kun muuttokuorma vie maalta kaupunkiin.
Matkalla kertoo myös Suomesta, joka rikastuu ja menestyy, ja jonka kamaralta on hyvä lähteä suureen maailmaan. Kaikki eivät kuitenkaan löydä paikkaansa muuttuvassa maassa. Siksi Matkalla on myös tarina ikävästä, henkisestä kodittomuudesta ja irrallisuudesta.
Secapella tuo meidät visuaalisella ja draamallisella tyylillään kansanlaulun, tangon, popin, rokin ja räpin kyydissä kaukaa menneisyydestä tämän päivän monikulttuuriseen Suomeen, joka on osa maailmaa ja sen ihmisvirtoja.
Secapella-kuoro oli minulle ennestään tuntematon, mutta nettisivuilta selvisi, että kuoro on perustettu vuonna 1953 ja se tunnettiin ennen vuotta 2010 Tapiola-kuoron nimellä - tuon nimen minäkin muistan. Jyväskylän kansalaisopiston alaisena toimivaa 40-henkistä kuoroa on johtanut jo yli kaksikymmentä vuotta FM Salme Lindroos. Kuoron toimintaideana on rakentaa konserteistaan tarinallisia ja visuaalisia kokemuksia ja tavoitteena on esittää kunnianhimoista ja tulkitsevaa kuorolaulua. 

En halua spämmätä konserttielämystä ja jätän siksi kertomatta, mitä kappaleita esitettiin, mutta esittelyteksti piti erittäin hyvin paikkansa. Sen verran paljastan, että kappalevalinnoissa ei oltu sorruttu itsestäänselviin klassikoihin ja kuluneisiin kliseebiiseihin, mutta muutama tällainen kappale joukossa itseoikeutetusti oli. Ehkäpä ilman näitä tuttuja, suomalaisuuden syvimmästä olemuksesta kertovia ja karaokessa puhkikuluneita kappaleita tällainen esitys ei olisi niin kotoisen kuuloinen. Esityksen laulut olivat poimintoja, jotka kuljettivat pitkin Suomen historian rosoisia teitä ja erilaisia ihmiskohtaloita. Tämäntyyppisessä esityksessä on vaarana sortua ns. itkuvirsiin ja turhan synkkiin sovituksiin ja etukäteen pelkäsinkin sitä. Toki melankoliaa täytyy mielestäni olla, koska se, jos mikä on suomalaista, mutta monet kappaleet oli sovitettu uudenlaisella, jopa yllättävällä tavalla. Tutut kappaleet olivat saaneet virkistävän sovituksen ja myös perinteisemmät laulut esitettiin persoonallisesti, kuitenkin alkuperäisyyttä kunnioittaen. Esitys ei kuitenkaan ollut mikään nostalgiapläjäys vaan mukana oli uusiakin kappaleita. Esityksessä hyvin erityyppiset musiikkityylit ja kappaleet eri aikakausilta oli yhdistetty ehjäksi, yhtenäiseksi ja mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi.

Koska en ole mikään musiikin asiantuntija, niin en osaa arvioida laulajien taitoa muuten kuin maallikon näkökulmasta. Minun korvaani laulu kuulosti upealta enkä voi muuta kuin ihailla sitä, miten joillekin on annettu laulun lahja ja olla kiitollinen siitä, että jotkut käyttävät sitä myös muiden iloksi. A cappella -laulu on mielestäni aina upeaa kuultavaa ja monen kymmenen hengen kuoro saa salin kuin salin seinät raikumaan. On hieman väärin käyttää sanaa laulu, sillä Secapella tulkitsee ja onhan esityksessä myös draamallisia ja visuaalisia elementtejäkin. Vaikutti siltä, että jokainen kuorolainen eli esityksessä mukana ei vain äänellään vaan koko olemuksellaan ja into laulamista kohtaan näkyi ja kuului. Mielestäni laulamisessa on aina tärkeää se, että mukana on sielua eikä vain teknisesti oikeaa tulkintaa. Olen aika varma, että joku tarkkakorvainen musiikki-ihminen kuuntelisi esitystä ihan eri tavalla kuin minä ja osaisi arvioida kuoron teknistä toimivuutta. Minä keskityin vain ihastelemaan esitystä ja myös ihmettelemään, että miten montakymmentä ihmistä pystyy laulamaan moniäänisesti yhteen niin sulavasti.

Kuten live-esitykset aina, niin tämäkin konsertti sai minut tuntemaan syvästi ja heittelehtimään tunneskaalan ääripäästä toiseen. Välillä laulettiin kevyesti ja kohottavasti ja kohta taas oli kovaa ja komiaa ja joskus kaikkea yhtäaikaa. Huomasin eläväni esityksen mukana; hymyilin, naurahdin silloin tällöin ja saatoinpa heiluttaa välillä jalkaani musiikin tahdissa. Erään kappaleen aikana nieleskelin pikkuisen tavallista enemmän ja sen loputtua pyyhkäisin kyyneleen silmäkulmastani. Laulujen sanat tulivat lähelle, iholle ja menivät välillä ihon alle. Sanat heräävät kuorolaulua kuunnellessa aivan eri tavalla eloon kuin esim. silloin, jos kappale soi radiossa. Muutamassa kappaleessa ihan hätkähdin ja kysyin itseltäni, että näinkö tässä on aina laulettu ja tätäkö tässä tarkoitetaan.

Esitys on osa Suomi100-ohjelmistoa ja se sopiikin mainiosti juhlavuoden ohjelmien joukkoon. Monet ovat jo kyllästyneet Suomi100-hössötykseen, mutta mielestäni on hyvin tarpeellista järjestää tapahtumia ja osallistua tapahtumiin, joissa voi kokea yhteenkuuluvuutta, havahtua pohtimaan suomalaisuutta tai ihan vaan ilman sen kummmepia syvällisempiä mietintöjä nauttia kulttuurista. Esitys oli hyvin suomalainen ja tässä yhteydessä haluan käyttää sanaa rakas. Me suomalaisethan emme käytä rakas-sanaa liian usein, ettei se vaan kulu, ettei vaan tule sanottua väärässä paikassa, väärälle ihmiselle tai väärässä paikassa. Mutta minun täytyy sanoa, että konsertti oli jollakin tavalla hyvin rakas- kotoisa, lämmin ja kuten esittelytekstikin lupasi, oli iloa ja uhoa. Oli niin ihania ja rakkaita lauluja, jotka kertoivat suomalaisista ilmiöistä ja tunteista, oli tuttuja lauluja lapsuudesta ja mikä vielä koskettavampaa, kappaleiden sanat maalailivat mieleeni yksityiskohtaisia muistoja lapsuuden kokemuksista ja ne myös herättelivät sellaista unohdettua kaipuuta, jota en osaa edes selittää.

Konsertti tarjosi sen minkä lupasi ja oli mielenkiintoinen musiikillinen katsaus historiaamme ja nykypäiväämme. Olen eräältä ystävältäni oppinut analysoimaan asioita niin, että mietin aina, mikä jäi päällimmäiseksi mieleen. Monipuolisen esityksen jälkeen mielessä oli monenlaista, mutta kun kävelin autolleni ilta-auringonsäteiden loistaessa, mietin esityksen yhtä pääteemaa eli lähtemistä ja sitä, miten eri tavalla uudet sukupolvet mieltävät maailmalle lähtemisen. Meitä edeltävät sukupolvet ovat lähteneet pakon edessä toiseen maahan, maalta kaupunkiin eikä evakoitakaan sovi unohtaa. Lähtemisestä kertovat laulut ovat sisältäneet koti-ikävää, sopeutumisvaikeuksia, anteeksipyytelyä ja lupauksia paremmasta. Nykyisin lähtemisestä kertovat laulut lauletaan duurissa paappadadudadappaa eikä lähdön syynä ole enää pakko vaan mahdollisuus. Maailma on avoin ja kutsuva ja olemmekin erittäin onnekkaita siksi, että meillä on vapaus lähteä - tai olla lähtemättä.

Konsertti hujahti nopeasti loppuun ja olisin kuunnellut esitystä vielä pidempäänkin. Muutama kuului yleisössä samaa sanovan ääneen. Konsertti oli mukava piristys toukokuiseen, hyiseen keskiviikkoiltaan ja esityksestä jäi hyvä fiilis. Kaunis kiitos Secapella-kuorolle musiikillisesta kulttuuri- ja elämysmatkasta!


Kuoron toinen esitys on perjantaina 12.5. klo 19 Aalto-salissa.

torstai 4. toukokuuta 2017

Elämä on yhtä juhlaa

Vappupäivän iltana istuin keittiön pöydän ääressä ihastelemassa auringonpaistetta. Siinä riittääkin ihastelemista, sillä tänä keväänä on tullut aivan uusi käsite keväästä: kevään harmaus. Syksyn harmaus on tunnettu käsite, mutta nyt harmaa-sana on ollut pakko ottaa käyttöön vuodenaikana, jolloin yleensä on puhuttu auringosta, lämmöstä ja valosta. On vaikeaa opettaa lapselle vuodenaikoja, koska hän aamulla ikkunasta katsoessaan juttelee itsekseen: "Tavvi... eee... eiii... kevä!!! Eiiii... tavvi". 

Kun istua möllötin auringonsäteiden loisteessa, niin yhtäkkiä mieleeni pälähti lause: elämä on yhtä juhlaa. Naurahdin omalle ajatukselleni, koska aika usein olen ajatellut Martti Servon biisin sanoin: "Harvoin elo on yhtä juhlaa, ei jutskat mallaa kohdalleen. Joskus tuntuu kuin päivät valuisi hukkaan, silloin sätkäpaperi venyy uudelleen". Vaikka sätkiä ei polttaisikaan, niin metafora lienee jokaisen ymmärrettävissä. Monilla on takana raskas talvi ja jokaisella omat taakkansa kannettavana. Kuitenkin siinä ilmapallojen alla ja auringonvalossa minusta tuntui siltä, että elämä on todella yhtä juhlaa! Aivan konkreettisestikin se on sitä ollut huhtikuussa, sillä kun pääsiäinen ja vappu sattuivat lähekkäin, niin elämä on tuntunut yhdeltä juhlalta. Pitäisi olla kirjattu johonkin, että noilla kahdella sesonkijuhlalla olisi enemmän väliä kuin pari viikkoa, niin ehtisi edes mässäilyturvotus laskea! Ruokaihmisenä kun kaikki juhlat ovat minulle ruokajuhlia ja vaikka nykyisin en mässäilekään älyttömästi, niin silti juhlat on hyvä tekosyy vetää överit ja syödä enemmän kuin normaalisti, vaikka ei olisi edes nälkä. Vappu aloitettiin Fransmannin brunssilla ja söin niin paljon, että napa paukkui. En edes tuntenut huonoa omaatuntoa siinä vaiheessa, kun ruokailukamuni kysyi, että kuka aikuinen syö jälkiruoalla karkkia? Olin juuri pistänyt suuhuni salmiakkipanttereita, kermavaahtoa, pannaria, vaahtokarkkia ja ananaspalan. Kyllä, täydelliset ruoka- ja sokeriöverit tuli vedettyä enkä kadu yhtään suupalaa!

Rakastan sesonkijuhlia ja oman lapsen myötä olen saanut vielä enemmän innostusta, koska lapsen innostus tarttuu. Vaikka olen aina ollut hyvin lapsenmielinen, niin parivuotiaan kanssa touhutessa sisäinen lapsi herää aivan uudella tavalla riemuitsemaan. Ei tarvitse kuin sanoa lapselle, että nyt on pääsiäinen, niin lapsi säntäilee ympäriinsä, kiljuu ja riehakoi, vaikka hän ei oikeastaan edes tiedä, mitä pääsiäinen tarkoittaa. Olen päättänyt ottaa mallia lapsestani, en siis siinä säntäilyssä ja kiljumisessa vaan siinä, että suhtaudun innolla ja ennakkoluulottomasti asioihin. Jos lapselta kysyy, että mennäänkö tivoliin / hotelliin / igluun / mihin tahansa tuntemattomaan kohteeseen niin vastaus on aina "joo". 

Meillä aikuisilla on usein ihan syytäkin sanoa ei - joidenkin pitää jopa opetella sellaista. Mutta voisimmeko ottaa oppia lasten ennakkoluulottomuudesta, elämänilosta, vilpittömyydestä ja hetkessä elämisestä? Voisimme ja meidän pitäisi! Sano yksikin syy, miksi emme voisi. Lapsethan ovat ihan parhaita life coucheja! Tietysti on helppoa olla iloinen, jos on kaksivuotias ja kaikki palvelut hoidetaan puolestasi, mutta me aikuiset alistumme aivan liian usein kyynisyyteen, ennakkoluuloihin tai annamme entisten kokemusten tai jonkin ulkopuolisen määritellä meitä. Kun on kaksivuotias, niin voi pitää vappuna jouluisia porosukkia, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Aikuisten näkökulmasta se on outoa ja olen joutunut vastaamaan kysymykseen "Miksi lapsella on joulusukat?". Vastaan, että se on vain uskomusjärjestelmää! Nehän ovat vain punavalkoraidalliset sukat, joissa on poro, jonka uskomusjärjestelmämme määrittelee Petteri Punakuonoksi. Olisin kyllä voinut vastata, että ne on lpasen lempisukat, mutta haluan haastaa pohtimaan uskomusjärjestelmiä.

Olen opetellut ja harjoittanut mindfulnessia, positiivisuutta ja muuttanut ajattelu- ja toimintatapojani aivan radikaalisti, mutta minulla on vielä paljon opittavaa. Usein huomaan, että jokin tietty asia nousee oppiläksyksi ja viime aikoina se on ollut se, että olen huomannut, että turhan usein kaivan ensin esiin negatiiviset asiat ja sitten vasta positiiviset ja että puhun aivan turhaan ikävistä asioista. Ne ikävät voisi hyvin usein jättää sanomattakin. Esimerkkinä olkoon se, että olin ostamassa housuja Cubuksella. Mukava myyjä ehdotti minulle jegginssejä. Olin väsynyt ja tokkurainen ja aloin kälättää, että kuule, oon tosi pettyny noihin, löpsähtävät, ei pysy jalassa, en tykkää. Myyjä kuitenkin tarjosi toista mallia ja pyysi kokeilemaan samanlaisia housuja kuin minulla on, mutta mustina. Onneksi myyjä oli ammattitaitoinen ja ihana, koska ne mustat jegginssit oli älyttömän hyvät. Sovituskopissa minua alkoi kismittää oma käytökseni ja minua harmitti myyjän puolesta, että olin ollut niin ärsyttävä. Päätin, että jatkossa jätän turhat marmatukset pois. Toki joskus pitää marmattaa, jos aihetta on, mutta jos on sellainen tilanne, että marmatus ei ole välttämätöntä, niin pidän suuni kiinni ja muutenkin mietin, miten ja mitä haluan ilmaista. Haluan, että sanoillani olisi positiivinen vaikutus tai että ne olisivat pikemminkin edes neutraaleja kuin negatiivisia. Ole se valo, joka olet, sanoo Kirsi "Deepthi" Ranto ja se olisi tarkoitukseni!

Toinen harjoittelun kohteeni on mutta-sanan pois jättäminen tietyissä tilanteissa.  Mietipäs itse, miten usein muttailet. Aina ei voi olla muttailematta ja on pakollisia muttia, kuten esim. se, että kaveri kysyy baariin ja vastaan: "Olisi kiva lähteä, mutta just nyt on 38 astetta kuumetta ja migreeni / lapsi on kipeä enkä saa lapsenvahtia tms." Pakollisista mutista en pääse, mutta ei-pakolliset mutat joutaa jäädä puheestani pois: "On kiva ilma, ihanaa kun aurinko paistaa, mutta on kylmä". Tuohan on vain yksinkertainen toteamus ja fakta, mutta voisiko mutta-osion jättää sanomatta? Katsokaas kun mutta-lauseen yhdistää johonkin kivaan, niin se ikään kuin latistaa koko hommaa ja tosi usein oma fiilis on vähän kärsinyt siitä, että joku löytää jonkun mutta-seikan ja ryhtyy jauhamaan siitä. Sitä alkaa itsekin ajatella, että ei tää sit niin kivaa olekaan. Tarkoitus ei ole tunkea elämään väkinäistä positiivisuutta vaan pienellä hienosäädöllä auttaa keskittymään siihen, mikä on hyvin. Nimenomaan keskittymään eli se ei tarkoita sitä, että ikäviä asioita ei olisi, niille ei vaan anneta painoarvoa vaan kiinnitetään huomio siihen, mikä juuri nyt on hyvin. Suosittelen kokeilemaan, sillä itse ainakin olen huomannut mutattomuuden positiiviset vaikutukset.

Kevätauringon paistaessa, vappuilossa, masu täynnä hyvää ruokaa, herkkuja ja simaa, on helppo ajatella, että elämä on yhtä juhlaa. Olen nyt onnistunut jo monta päivää olemaan tuossa samassa moodissa ja ajatellut, että elämä on juuri niin juhlaa kuin siitä itse teen. Nautin aivan valtavasti pääsiäisestä ja vapusta ja nyt aion nauttia arjesta aivan samalla tavalla. Toukokuu, aurinko, leskenlehdet, muuttolinnut, ulkoleikit, koulujen päättyminen =kesäloman alkaminen - siinäpä muutama ilonaihe tälle kuulle! Harmaus ja mutat saa riittää nyt - nyt väriä ja iloa mieleen ja elämään! 

Ihanaa ja valoisaa toukokuuta kaikille ♥

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäisaskartelua taaperon kanssa

Nykyisin ei taida olla pelkoa siitä, että juhlapyhinä pääsee tylsistymään, sillä kaupat ja lähes kaikki muutkin paikat on auki melkein yötäpäivää. Mutta jos joku kaipailee tekemistä, niin tässäpä kiva ja helppo askarteluvinkki sekä pienille että isoille. Askartelimme ikkunaan laitettavat pääsiäismunakoristeet kaksivuotiaan kanssa, joka on kovin innostunut askartelusta ja tänäänkin haki kreppipaperikassin ja hoki "akkaa, akkaa" eli askarrellaan, askarrellaan. Kaksivuotias osaa jo jotain, mutta kärsivällisyys ja keskittyminen ei oikein tahdo riittää pitkäjänteiseen työskentelyyn ja siksi suosittelen aina tekemään esivalmisteluja.

Tarvitset kartonkia, kontaktimuovia ja kreppipaperin tai silkkipaperin palasia tai mitä hyvänsä rypisteltävää paperia - tähän askarteluun voi hyödyntää jämäpapereitakin. Papereista leikataan palasia ja minä leikkasin aika ronskisti, koska palaset rypistellään ekä niiden tarvitse olla standardikokoisia. Tällainen askartelu onnistuu aivan varmasti sellaiseltakin tyypiltä, joka ei ole käsistään kovin taitava a.k.a. rähmäkäpälä.

Munien ääriviivat piirretään kartongille ja leikataan aihiot irti ja sitten liimataan ne kontaktimuovin päälle. Netistä löytyy tulostettavia muna-aihioita, mutta minä käytin munanmuotoista pääsiäislautasta mallina, koska en jaksanut tulostella ja lautanen oli käden ulottuvilla.

Ylimääräinen kontaktimuovi leikataan pois.

Sitten rypistellään papereita mytyksi. Tämä on se vaihe, jossa taapero on parhaimmillaan! (Muista kerätä mytyt lattialta, sieltä löytyy noin 40 % papereista)

Sitten liimataan eli vain painetaan paperimytyt kontaktimuovin päälle. Taapero halusi liimata munan pöytään kiinni, koska "miimaaminen" on ilmeisesti vaan aika kivaa! Työn loppuun tekeminen vaati hieman patistelua, sillä lapsesta olisi ollut kivaa liimata munat ikkunaan heti kun ekat paperit oli kiinnitetty... "Ikku, ikku, miimaa, miimaa, ite!" 

 Valmiina munat näyttävät tältä: 

Jos haluaa hifistellä, niin reunat voisi koristella jotenkin. Minä en katsonut sitä tarpeelliseksi, koska munat on muutenkin niin värikkäitä.

























Ikkunassa ne näyttävät tältä:

Laitoin blogikuvaa varten pari munaa olkkarin ikkunaan, mutta muuten ne ovat olleet keittiön ikkunassa, mistä ne näkyvät kivasti kadulle ja toivon, että ne ilahduttavat ohikulkijoita. Taapero on munista innostunut ja kun ensimmäisen kerran niitä ulkoa tiirailtiin, niin taapero antoi niille nimeksi "kotimunat". Hyvin keksitty, koska ne ovat kotimme ikkunassa olevia munia. Nyt joka kerran ennen sisälle tuloa tiirailemme kotimunia ja ne pitää myös laskea: Ykki, kakki. viihhi, nejjä". Ikkunassa on siis neljä munaa. 

Innostuin pääsiäisaskartelusta niin, että suunnittelin huomiselle pupunaamareiden tekoa! Sikälimikäli pääsiäisherkuttelulta ja -hengailulta ehtii :D

Mukavaa ja rentoa pääsiäistä kaikille ♥

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Naiset, jotka itkevät yksin

Tänä aamuna lapseni heräsi kuten muinakin aamuina, tukka pörrössä, vähän pöllämystyneenä ja alkoi ensimmäiseksi hymyillä. Halasin häntä, sanoin huomenta ja sen jälkeen kun lapsi oli luetellut pehmolelujensa nimet, hän sanoi: "Onni". Kysyin, että oletko onnellinen ja hän vastasi: "JJJJOOOO!". Tuon parempaa aloitusta päivälle ei voi olla! Kerroin, että minäkin olen onnellinen. En juhli naistenpäivää mitenkään erityisesti, mutta voin olla tänään, kuten kaikkina muinakin päivinä onnellinen ja kiitollinen hyvin monista asioista. 

Päätin, että en tänään edes pohdi mitään, kunhan vain olen, mutta eipä onnistunut. Jostain syystä eteeni tulee asioita, jotka ihan pakottavat päähäni tiettyjä ajatuksia. Kävin ostamassa aloe vera -kasvin, koska olen jo pitkään sellaista tarvinnut ja ajattelin, että ostan itse itselleni naistenpäiväkukan. Lila kellokukka törötti kutsuvana, jätin sen kuitenkin hyllyyn, mutta palasin hakemaan, koska se ihan huusi, että ostaminut, ostaminut. Kotona huomasin, että kukka haisee pahasti homeelle ja jouduin viskaamaan sen roskiin. Olin harmissani, koska ostan harvoin itselleni kukkia enkä nyt raaski ostaa uutta ja kieltämättä ajattelin, että mitä ihmeen kohtalon ivaa tämä on. Minä kun olin ajatellut, että kun itse itselleen kukan ostaa, niin ei tarvitse ainakaan pettyä ja petyin kuitenkin. En tiedä, mikä opetus homeisella kukalla lie ollut minulle, mutta ainakin se, että täytyy muistaa haistella kukat ennen ostamista!

Olen tänään ajatellut sitä, miten tärkeää on, että naiset tukevat ja auttavat toisiaan. Se ei ole aina itsestäänselvyys vaan kateus, kyräily, kilpailu, päteminen ja kaikki muut akkamaiset piirteet nousevat silloin tällöin esille naisten välisessä kanssakäymisessä. Päätin, että keskityn tänään ajattelemaan kaikkea hyvää, mitä naisten välillä on, mutta tämäkin ajatus haastettiin. Kaupassa minua vastaan käveli eräs ihminen, jonka olen tavannut pari kertaa. Hän ei ilmeisesti tunnistanut minua, tai sitten tunnisti, mutta joka tapauksessa hän katsoi minua nenänvarttaan pitkin ja oli kuin ei olisi huomannutkaan minua. Hän meni ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kääntyä ja tervehtiä. Tuollaisesta kohtaamisesta jää vähän omituinen olo. En jaksa käyttää aikaa ja energiaa sen pohtimiseen, että miksi hänen katseensa oli sellainen kuin olisin pissinyt hänen muroihinsa, mutta en voi täysin ohittaakaan tuollaista käytöstä. Lähinnä se pisti ajattelemaan, että miten typeriä ja kaksinaamaisia naiset voivat joskus olla - porukassa hymyillään ja jutellaan maireasti ja ollaan hyvää pataa, mutta muuten ei olla tuntevinaan. Tämäkin henkilö kun on tuonut esille sitä, miten sosiaalinen, positiivinen ja mukava ihminen hän on, mutta käytös antaa ymmärtää ihan muuta. Poikien kanssa kasvaneena minun on välillä hyvin vaikeaa ymmärtää naisten käyttäytymisen omituisuuksia ja naisten maailman monimutkaisuuksia (eikä tämä todellakaan tarkoita, että väheksyn naisia). Sille on kai syynsä, että taapero kutsuu minua nimellä "Äijä". Hän osaa kyllä sanoa äiti, mutta kutsuu minua mieluummin äijäksi. Eihän hän kai tiedä, mitä sana tarkoittaa, mutta aika moni on sanonut, että maskuliininen puoleni on niin vahva, että lapsi vaistonvaraisesti kutsuu minua rouheammalla nimellä. Omasta mielestäni minulla on nais- ja miespuoli hyvin balanssissa, meissä jokaisessa kun on on yin ja yang.

Kun myöhemmin lähdin autolla liikkeelle, niin radiosta tuli Kirkan Kyyneleet, kappale, jota ei kovinkaan usein kuule: "Yössä yksin, siellä saapuu kyyneleet. Siellä itket katkerimmat kyyneleet. Luona pöydän, valvoessa, siinä kasvot käsiin peitä. Silloin tulee kyyneleet". Aloin ajatella kaikkia niitä meitä naisia, jotka itkevät yksin. Jotka päivällä hoitavat miljoona eri asiaa tuosta vaan, jotka huolehtivat toisista ja ehkä itsestään, jotka eivät näytä kaikkea sitä, mitä heidän mielessään liikkuu. Meillä jokaisella on omat huolemme ja murheemme eikä päällepäin välttämättä huomaa, että jokin on vialla. Sitten yöllä yksin tulee kyyneleet. Olen aivan varma, että jokainen nainen, joka tätä lukee, on joskus yöllä istunut pöydän ääressä ja itkenyt ne katkerimmat kyyneleet, kun on ollut jokin suru, murhe tai jokin menneisyyden haamu on hyökännyt kummittelemaan, Ja kun yöllä koko maailma on ollut romuna, niin kuitenkin seuraavana aamuna lähtee käyntiin taas arjen rumba ja välillä ihmettelen, että mistä me naiset revimme voimavaramme kaikkeen? Vasta nyt vähän vanhettuani olen alkanut ymmärtää, miten vahvoja, viisaita ja ihmeellisiä naiset ovatkaan. Elämässäni on ihan käsittämättömän upeita naisia ja olen ihan etuoikeutettu saadessani tuntea niin mahtavia olentoja! Näihin sanoihin on hyvä päättää tämä tajunnanvirtapostaus. Ei vaan, päätän sen sittenkin sanoihin: ihanaa naistenpäivää ♥

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kosmetiikka-arvontavinkki

Moikka pitkästä aikaa! Nykyisin saan aloittaa kaikki blogipostaukseni sanoilla pitkästä aikaa, koska liian harvoin ehdin tänne kirjoittelemaan. Tilanteeseen on odotettavissa parannusta lähiaikoina, sillä olen viime aikoina topistautunut* monessa asiassa ja olen varma, että aivan pian blogi ja moni muukin asia rullaa kuin ennen. Vähän turhaan pitkään onkin ollut risuja mun elämän fillarin pinnojen välissä, tie liian mutkainen ja töyssyinen ja liikaa kuormaa tarakalla, mutta nyt alkaa helpottaa! 

*savolainen ilmaisu, joka tarkoittaa itsensä ottamista niskasta kiinni

Pari pohdiskelukategoriaan kuuluvaa aihetta on nyt mielessä, mutta nyt en kirjoittele niistä vaan tulin vinkkaisemaan arvonnasta, joka on käynnissä Facebookissa Avon-sivullani. Arvontaan EI siis voi osallistua täällä blogissa vaan VAIN Facebookissa. Facebookittomista blogin lukijoista tämä voi tuntua epäreilulta, mutta blogiinkin on tulossa arvontaa myöhemmin. Minä tykkään kosmetiikka-arvonnoista, mutta olisiko teillä, hyvät lukijat, jotain toivomusta arvontojen suhteen? Tai blogin suhteen ylipäätään? Kosmetiikkapostauksia on toivottu ja niitä olisi ihana kirjoitella, mutta koska päivitän kosmetiikkajuttuja Facebookin Avon-sivulleni ja Instagramiin @nainentummissa, niin en ole täällä paljonkaan aiheesta kirjoitellut.

Jos haluat seurata Facebookissa kauneus- ja hyvinvointiaiheisia päivityksiäni ja osallistua kuvassa olevan jalkojenhoitosetin arvontaan, niin klikkaa TÄNNE ja voit voittaa ihanantuoksuisen, 30 euron arvoisen Vanilla Berry -jalkojenhoitosetin. Settiin kuuluu:

♥ rentouttava jalkakylpyneste
♥ kuorintavoide 
♥ pehmentävä kosteusvoide 
♥ sydämenmuotoinen pesusieni

Koska kyseessä on ystävänpäiväarvonta, niin arvonta suoritetaan 14.2. klo 18.


Mukavaa ja rakkaudellista uutta viikkoa ♥