tiistai 1. elokuuta 2017

Ihonhoidon ihmesieni -arvonta!

Facebookissa toimii suljettu Rosacea (ruusufinni) Finland -ryhmä, jonka jäsenmäärä kasvaa huimaa vauhtia. Sen kunniaksi ryhmässä on käynnissä arvonta, johon verkkokauppa CosMerya on lahjoittanut palkinnoksi kolme Ihonhoidon ihmesientä eli Konjac Spongea. 

Arvontaan voi osallistua vain ryhmän jäsenet ja nyt kannattaakin liittyä ryhmään ja/tai vinkkaista ryhmän olemassaolosta kaverille. Ruusufinniä sairastavien keskuudessa tiedon ja vertaistuen tarve on suuri ja jakamalla tietoa ruusufinni-ryhmästä teet palveluksen iho-ongelmien kanssa taistelevalle. 

Osallistu arvontaan täällä


maanantai 17. heinäkuuta 2017

Vastarannan kiiski NOSH-vaatekutsuilla

Tässä lomalla on hyvää aikaa kirjoittaa loppuun kaikki blogipostausluonnokset, jotka on roikkuneet jo ihan luvattoman kauan. Yksi aihe, josta minun piti jo keväällä kirjoittaa, on NOSH. Muotititietoisille mutseille ja lastenvaatefriikeille ei tarvitse selittää, mikä NOSH on, mutta muille tiedoksi pähkinänkuoressa, että kyseessä on suomalainen lasten- ja naisten vaatemerkki. Tuotteet valmistetaan seritifioidusta luomupuuvillasta ja niillä on Öko-Tex Standard 100 -sertifiointi ja turvallinen tekstiili -merkintä. Tuotteita voi ostaa NOSH-vaatekutsuilta ja verkkokaupasta.

Vaikka olenkin innokas osallistumaan kaikenlaisiin tapahtumiin ja tykkään kotikutsuista, niin vaatekutsuista minulla ei ollut kokemusta ennen viime kevättä. Ystäväni järjesti NOSH-kutsut ja tottakai halusin mukaan, koska olin kiinnostunut NOSHista ja on aina ihanaa päästä "hömppään". Taapero on jo oppinut, että äiti käy välillä hömpässä ja tällä kertaa lapsi oli mukana, tietysti, koska hän kuuluu NOSH-kohderyhmään. Itsekin siihen kuulun noin niin kuin periaatteessa, mutta suurin osa NOSHin vaatteista ei ole yhtään minun tyylisiäni, vaikka ne ovatkin erittäin trendikkäitä ja vaikka joukossa on myös hyvin klassisia vaatteita. En ole kuosi-ihminen enkä tunika+leggins -tyyppi ja ne NOSHin vaatteet (=mustat perusvaatteet), joista pidin, ovat sellaisia, jonka tyylisiä minulla jo ennestään on. Lisäksi olen nykyisin erittäin nuuka shoppailija, joten olen aika huono vaatekutsuasiakas.

Olen lukenut ja kuullut NOSHista vain hehkutuksia ja moni on ihan hurahtanut NOSHiin. Minulle ei käynyt niin ja kun eräälle ihmiselle kerroin ajatuksiani, niin sain  kuulla olevani vastarannan kiiski, mutta se ei ole minulle mitään uutta. En aio pyydellä anteeksi sitä, että minulla on persoonallinen vaatemaku ja että olen nirso. Oli silti kivaa päästä kutsuille ja tutustumaan vaatteisiin ihanan NOSH-edustaja Sailan johdolla. Parasta oli, että vaatteita pääsi sovittamaan kaikessa rauhassa ja sovittaminen oli paljon rennompaa ja helpompaa kuin hikoilu kaupan sovituskopissa. Kutsuilla rohkenee testailla hyvin erilaisiakin vaatteita ja voi olla, että ihastuu johonkin sellaiseen, jonka ei ole ajatellut itsellensä edes sopivan. Minä testasin hirmuisen määrän vaatteita ja totesin taas kerran, että rikoo on riskillä ruma. Meleeratunharmaa pitkä mekko oli ihana ja se olisi sopinut moneen menoon, mutta se oli sen verran makkarankuori ja helma oli liian lyhyt, että jätin ostamatta

Tämä raitamekko näytti ihan superhyvältä toisen ihmisen päällä ja tietysti minäkin ajattelin, että näytän yhtä simpsakalta kuin hän. No en näyttänyt, sillä mekko ei istunut oikein mistään kohdasta hyvin, raidallinen yläosa levensi muutenkin leveitä hartioitani, alaosan raidoitus ei ollut vartaloani imarteleva ja sauma oli väärässä kohdassa ja huomasin, että kropastani löytyi ihan uudenlaisia kurveja, mutta ei hyvässä mielessä. Joskus muinoin olen ostellut vaatteita pelkästä ostamisen ilosta, mutta nykyisin ostan vain sellaista, mitä tarvitsen ja minkä kohdalla en epäröi yhtään.

Jotain sopivaakin löytyi ja jotain sellaista, mitä olen etsinyt pitkään ja mitä en koskaan uskonut löytäväni. Löytyi nimittäin aivan täydellinen musta hame! Aalto-hame on tyylikkään ja kivan mallinen, sopivan pituinen, kangas on napakkaa, mutta joustavaa ja  vaikka hame tukee keskivartaloa (=litistää pömppöä), niin se  ei kiristä vaan tuntuu hyvältä päällä. Takana on yksityiskohtana upea kullanvärinen vetoketju. Aalto-hame on sekä arkeen että juhlaan sopiva huippuvaate, joka on pelastanut minut viime aikoina muutamalta vaatekriisiltä. Ikävä kyllä minulla ei ole kuvia hameesta päälläni, joten siksi tuossa yllä on linkki.

Muutama viikko NOSH-kutsujen jälkeen olin lapsen kanssa avoimessa päiväkerhossa ja siellä oli toinen NOSH-myyjä, jolta tilasin vihreän perhosmekon ja oranssin huivin. Kun mekko saapui, niin en ollut ihan tyytyväinen väriin, koska se on aika lähellä sairaalanvihreää, mutta otin mekon kuitenkin käyttöön ja se onkin ollut kovassa käytössä kotimekkona. Tarkoitus oli ottaa tämä myös muuhun kuin kotikäyttöön, mutta olen lihonut kesän aikana niin reilusti, että mekko ei näytä kovin hyvältä päällä. Vanhat kotivaatteeni alkavat olla aikamoisia rääsyjä ja on kiva, kun kotonakin on vähän siistimpää vaatetta päällä, ettei ulkona piipahtaessa tarvitse pelätä, että joku luulee variksenpelättimeksi.

Huivi oli erinomainen ostos ja suuri huivi on ihan täydellinen Suomen kalseaan kesään. Ihastuin pirteään ja minulle erikoiseen väriin ja tietysti perhoskuvioon, koska nyt olen jostain syystä tykästynyt perhosiin ja pitää ihan rajoittaa, etten hamstraa kaikkea perhoskuosista. Huivi toimii kaulahuivin lisäksi vilttinä, siitä saa kietaistua pareon, topin ja shaalin ja miksei turbaaninkin, ja tarvittaessa se toimii myös vaunusuojana ja imetys"kaapuna". Huivi on suuresta koostaan huolimatta näppärä ja kevyt, ja materiaali on ensiluokkaista, kuten kaikissa NOSHin vaatteissa. Huivi on ollut minulla käytössä koko kesän ja tästä postauksesta löytyy kuva huivista livetilanteessa.

Lastenvaatteet on monelle äidille harrastus ja uusien lastenvaatemallistojen ilmestymistä odotetaan innolla. Oma suhtautumiseni lastenvaatteisiin on se, että toivoisin jonkun ostavan puolestani vaatteet lapselle. Olen superkiitollinen siitä, että olemme saaneet paljon vaatteita ja on ollut tuttavia, joilta olen voinut ostaa käytettyä vaatetta. Minulla ei siis ole mitään intohimoja lastenvaatteita kohtaan vaan tulee lähinnä ahdistus siitä, että koko ajan pitää olla hankkimassa jotain ja kun joka kurahaalarin ja välikausitakin tai kenkäparin kohdalla yritän metsästää edullista, ekologista, kotimaista ja eettistä vaihtoehtoa, niin ei ihmekään, että olen välillä aika väsynyt koko vaaterumbaan. Toki lastenvaatteet on ihania ja olen välillä hurahtanut ostamaan jotain supersöpöä tai vähemmän tarpeetonta, mutta pääasiassa meillä vaatetetaan lapsi sillä periaatteella, että hankitaan vain pakolliset vaatteet ja jos vain mahdollista, niin käytettynä. Kuten arvata saattaa, niin en tilannut NOSHilta lastenvaatteita (paitsi yhden söpön pipon), koska ei ollut tarvetta, mutta aion kyllä jatkossakin seurailla NOSHin vaateuutuuksia. Jos ostan lapselle uuden vaatteen, niin kallistun ulkomaisten merkkien sijaan kannattamaan kotimaista. NOSHin vaatteita puoltaa kotimaisuuden lisäksi vaatteiden hyvä laatu, pitkä käyttöikä, joka on saatu aikaan nerokkaalla suunnittelulla eli vaatteissa on korkeat hihansuut ja nilkkaresorit sekä tuplanepparit.

Vaikka en inNOSHtunutkaan vaatekutsuilla, niin silti suosittelen NOSHia. NOSHin vaatteet on erittäin laadukkaita, valikoima on monipuolinen ja kolahtaa suomalaiseen makuun. Vaatekutsuilta on helppo ostaa vaatteita, koska ei tarvitse lähteä kauppoihin ja tämä on yksi syy, miksi NOSH on niin suosittu äitien keskuudessa. On helppoa, kun kutsuilla näkee mallit ja värit, voi hypistellä ja sovittaa vaatteita ja virheostosten mahdollisuus on hyvin pieni. Jos itselleen on vaikeaa löytää vaatteita, niin NOSH-myyjä palvelee ja auttaa löytämään sopivat vaatteet ja ehdottaa niille erilaisia käyttötapoja. Vaikka verkkokaupasta on helppo tilata, niin suosittelen silti tilaamaan edustajan kautta, koska silloin saa henkilökohtaisen palvelun. Tilaus toimitetaan parissa päivässä ja vaikka olin nopeasta toimituksesta kuullut, niin silti yllätyin siitä, että tilaus tuli niin nopeasti. Vaatekutsujen järjestäminen on kannattavaa, koska järjestäjä saa rahanarvoisia etuja ja toki kutsujen järjestäminen on kivaa ja jos joku on järjestämässä NOSH-kutsuja, niin osallistun varmasti.

Onko NOSH sinulle tuttu merkki? 

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Kuiville himoshoppaamisesta


12.10.2009 kirjoitin edelliseen blogiini postauksen otsikolla Shoppailufilosofointia ja juttu päättyi näin:

"Tein vielä muutaman ihan pikkuostoksen itseäni ilahduttaakseni ja sitten kurvasin Prisman kautta kotiin. Odotin, että minulle olisi tullut shoppailumorkkis, mutta eihän sitä koskaan tule. Päinvastoin, tunsin suunnatonta iloa ja riemua, kun katsoin kassiröykkiötä ja sovittelin uutta takkiani."

Kyllä, olen ollut himoshoppaaja ja vaikka sen uskallan tunnustaa, niin silti aiheeseen liittyy häpeää ja asiaa joutuu selittelemään paljon. Suomessa olisi varmaan helpompaa olla raitistunut alkoholisti, koska alkoholismi on ymmärrettävämpää kuin shoppailuriippuvuus. Minusta on pitkään tuntunut siltä, että haluan nostaa tämän asian vielä kerran esille ja jättää sen sitten taakseni. 

Tässä neljä vuotta sitten laaditussa postauksessa kerron ajatuksia shoppailusta ja olen edelleen monista asioista samaa mieltä, mutta suurin muutos vuosien takaiseen on se, että en saa enää ostelemisesta oikein minkäänlaista tyydytystä. Rakastan muotia, vaatteita, koruja, meikkejä ja kenkiä, mutta minun ei tarvitse ostaa niitä ollakseni onnellinen ja täyttääkseni sisäisen tyhjyyteni. En olisi koskaan uskonut, että entisen himoshoppaajan ajatusmaailma voi palautua normaaliksi ja että shoppailuriippuvuudesta pääsee eroon. Se on osittain tapahtunut kuin itsestään, mutta olen myös joutunut käymään hyvin kipeitä asioita läpi ja elänyt aikamoisessa askeesissakin. Aiheesta saisi hyvin syvällisen postauksen, mutta tuossa vuonna 2013 julkaistussa jutussa kirjoitan hyvin sen, mitä shoppailusta ajattelen nytkin. 


Jos haluaa päästä sisään entiseen ajatusmaailmaani ja ostosriippuvaisen mieleen, niin kannattaa  lukea Sophie Kinsellan Himoshoppaaja -kirjat. Ne ovat hauskaa luettavaa, mutta kun aikanaan niitä luin, niin oli kuin olisin lukenut omia ajatuksiani. Tosin minä en ylittänyt tiliäni enkä ostanut luotolla, en piilotellut ostoksiani enkä valehdellut niistä, mutta muuten samastuin kirjojen päähenkilöön Rebecca Bloomwoodiin (nyk. Brandoniin) täysin, jopa pelottavan täysin ja kirjoja ahmiessani olin varma, että kirjailija on jotenkin telepaattisesti päässyt sisälle ajatusmaailmaani. Nyt se tuntuu kaukaiselta ja mietin, että miten olen koskaan edes voinut olla himoshoppaaja. Olen käynyt asiaa paljon läpi, tiedän kyllä syyt enkä niitä ala tässä vatvomaan. Kaikkein pelottavinta ja huomionarvoisinta on se, miten helposti shoppailun maailmaan luisuu ja miten helppoa, kuten aina riippuvuuksissa, on selitellä itselleen ja muille asioita. 

Nyt kun olen ollut pitkään kuivilla, haluaisin jo pikkuhiljaa jättää unholaan koko himoshoppaaja-aiheen, mutta tiedättekö, miksi se on niin vaikeaa? Siksi, että minulla on edelleen kasoittain vaatteita ajalta, jolloin ostelin niitä kasoittain. Lisäksi nyt olen alistunut siihen, että painoni ei palaudu enää entiselleen ja koska olen siirtynyt koosta M kokoon XL, niin on pakko luopua pieneksi jääneistä vaatteista ja kirppiskasaan on siis tullut vielä entisten päälle vaatetta. Olen yrittänyt myydä vaatteita kirppiksellä ja aina jotain meneekin, mutta boutique-luomukset ja merkkivaatteet tekevät huonosti kauppansa, vaikka ne möisi pilkkahintaan eikä tietynlaisia vaatteita oteta lahjoituksenakaan vastaan. Toivoisin, että voisin olla kuten Rebecca Bloomwood, joka sai paikattua budjettiaan järjestämällä huutokaupan (jos oikein kirjasta muistan) ja sai asiat kuntoon kerralla. Minä sen sijaan rahtaan kamoja kerta toisensa jälkeen kirppikselle ja toivon, että jonain päivänä saan projektin loppuun. Kun jokin asia on poissa silmistä, niin se on poissa mielestä ja toivon todella, että saisin kirppiskassini tyhjiksi, jotta kamat ei pyörisi olkkarin nurkassa ja jotta myös jonkinlainen henkinen kytkös himoshoppailuaikoihin tulisi päätökseen.

Kun vuosia sitten saatoin pyörähtää Chanelilla (kuvassa Monacon Chanel), niin nyt ostan vaatteet kirppiksiltä tai alennusmyynneistä ja keskityn lähinnä myymään entisiä vaatteitani. Otin jossain vaiheessa periaatteeksi, että kun ostan yhden tavaran, niin pitää luopua yhdestä. Nyt olen ollut pitkään miinuslinjalla eli antanut ja myynyt pois enemmän vaatetta ja tavaraa kuin olen ostanut. Pidän kirppistelystä, koska minusta on mukavaa tavata ihmisiä ja ihan yksinkertaisesti taidan olla kirppisihminen. Minulta on kysytty, että eikö ole ristiriitaista, että yritän entisenä himoshoppaajana myydä vaatteita ja altistan muut ostelemaan. Toki noinkin voi ajatella, mutta kun olen kirppiksillä käynyt myymässä, niin olen huomannut, että kirppisväen joukossa ei juurikaan himoshoppaajia ole. 

Huomenna olen menossa myymään vaateaarteitani Jyväskylän Sepänaukion suositulle kirppikselle ja jos haluat tulla moikkaamaan tosielämän Becky Bloomwoodia, niin tervetuloa :) 




tiistai 11. heinäkuuta 2017

Svengaavaa laulun riemua: Allsång på Teltta II

*Lippu tapahtumaan saatu Jyväskylän kesältä*

Tämän kesän kulttuuripläjäys alkaa olla osaltani ohitse, sillä Jyväskylän Kesä päättyy tänään. Jos on oikein nopea, niin vielä ehtii klo 14-18 Kielibaariin Suomen Käsityön museolle ja vaikka ei enää ehdikään, niin haluan mainita, että klo 15 on Taulumäen kirkossa päätöskonsertti, jossa esiintyy Tommi Hakala ja Kristian Attila. Klo 16 JAMK: in Valjakka -salissa esitetään Toivon tuolla puolen -elokuva ja sen jälkeen on keskustelutilaisuus ja illalla vielä klo 19 Akseli Hiltusen keikka Ylä-Ruthilla.

Jyväskylän Kesä on taas tarjonnut kulttuurisia huippuelämyksiä ja uusia kokemuksia ja kiitänkin Jyväskylän Kesää mahtavasta ja innostavasta blogiyhteistyöstä. Rehellisyyden nimissä sanon, että ilman tätä yhteistyötäkin osallistuisin tapahtumiin, sillä Jyväskylän Kesä on minulle kesän merkittävin kulttuuritapahtuma. Tapahtumiin on helppo mennä ja joka päivä olisi ollut paljonkin kiinnostavaa, mutta kaikkeen ei ehdi millään. Vähän jäi harmittamaan, että en päässyt Paula Koivuniemen keikalle, mutta toisaalta olin mukana ihan riittävän monessa tilaisuudessa. Kävin Kesäkadulla toivottamassa hyvää matkaa Pariisiin pyöräileville Team Rynkebyn jäsenille, kävin katsomassa Familie Flözin Teatro Delusion ja ihmettelemässä Thomas Moncktonin Only Bonesia, perjantaina oltiin taaperon kanssa Mäki-Matin perhepuistossa Taidepiilon järjestämässä Jäätelökesässä ja siitä suunnistin Kesäkadulle ja sunnuntaina oli Allsång på Teltta II (lausutaan två).

Viime kesänä Allsång på Teltta jäi väliin ja tänä vuonna halusin sinne ihan ehdottomasti. Jostain syystä olin kuitenkin koko sunnuntaipäivän aivan ihmeellisen jähmeässä ja mitäänsanomattomassa olotilassa, mikään ei kiinnostanut eikä huvittanut ja toivoin, että saisin kömpiä peiton alle ja olla siellä, kunnes taas virkistyn. Toivoin, että minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään ja luuhailin vain, jopa niin pitkään, että kun minun piti olla jo menossa Teltalle, niin sudin vielä ripsaria silmiin. Ooppeli sammui liikennevaloihin (mitä ei tapahdu ikinä) ja vielä siinä vaiheessa toivoin, että voisin skipata koko tapahtuman. Kun sain auton käyntiin, niin tajusin, että en edes tiedä, mihin olen menossa. Tiesin kyllä, että Jyväskylän Kesän kuuluisa Teltta on kampuksen kentällä, mutta minulla ei ollut käsitystä, missä kenttä on. Intuition ja moukan tuurin voimalla ajelin Keskussairaalantietä, jonka varrelta alkoi löytyä opasteita ja täytyykin ihan kiittää Jyväskylän Kesän porukkaa siitä, että opasteita oli järkevissä paikoissa ja ummikkokin löytää taphatumapaikat. Parkkipaikan etsimisessä meni tovi ja olin jo kurvaamassa yliopiston pihaan, mutta muistin, että olin edellisyönä nähnyt unta siitä, että saan pysäköintisakot. Tässä kaupungissa sakot rapsahtaa erittäin helposti ja parkkipirkot on kärppinä kyttäämässä etenkin tapahtumien aikana, joten riskiä ei kannata ottaa. Löysin onneksi näppärästi tien toiselta puolelta hyvän parkkipaikan, jossa oli mukavasti tilaa ja kipittelin Teltalle. 

Eturivissä oli vielä paikkoja ja vaikka ensin ajattelin, että jättäydyn suosiolla seinäruusuksi johonkin huomaamattomaan paikkaan, niin päätin, että menen kerrankin eturiviin. Siitä näki esiintyjät ja bändin hyvin, mutta toisaalta taaempana olisin nähnyt paremmin teltan meiningin. Vapaita paikkoja ei juurikaan ollut ja koska minulla oli ihan aitiopaikka, niin en lähtenyt edes väliajalla paikkaa vaihtamaan. Tärkeintä oli se, että pääsin laulamaan ja fiilistelemään hyvää musiikkia.
Kuva: Jyväskylän Kesä / Samppa Erkkilä

Laulattajina toimivat suomisoulin kuningas Sami Saari ja iki-ihana soul mama Johanna Försti. Sami Saari on ainoa suomalainen musiikkityylinsä edustaja, jota siedän ja josta voin sanoa jopa pitäväni. Yksi syy, miksi Telttaan halusinkin, oli se, että halusin nähdä Saaren livenä ja ilokseni biisilistalle oli otettu hänen omia kappaleitaan. Saaren radiosoitossa puhkikuluneisiin kappaleisiin tuli ihan uutta pontta yleisön laulaessa mukana. Luokittelisin sekä Saaren että Förstin kovan luokan ammattilaisiksi niin musiikin kuin esiintymisen saralla. Heidän rennot välispiikkinsä, konstailemattomuus ja heittäytyminen vetosivat ainakin minuun. Kaksikko innosti yleisön mukaan ja laulu todella raikasi. Yleisö jammaili innostuneesti ja viimeistään Förstin liidaama Think nosti tunnelman teltan kattoon.
Kuva: Jyväskylän Kesä / Anna Tuulia Iivari

Kappaleet oli valittu mielestäni hyvin, sillä ne olivat tuttuja ja joukossa oli suomipopin klassikoita, legendaarisia yhteislaulubiisejä ja myös Beatlesia, mikä ilahduttaa minunlaistani hippiä. Vaikka en pidäkään Ultra Brasta tai Egotripistä, niin mikään ei estänyt minua laulamasta mukana. Koska tapahtuman esikuvana on Tukholman Allsång på Skansen, niin mukaan oli valittu pari ruotsinkielistä laulua ja Jag tror på sommaren sopikin mielestäni hyvin suomalaiseen kesäiltaan, vaikka Paratiisi kaikuikin komeammin. Ammattitaitoinen, Lasse Hirven johtama orkesteri sai biisit svengaamaan ja kappaleet olivat saaneet uusia sovituksia - Päivänsäde ja menninkäinen laulettiin kuubalaisin rytmein!

Ennen tapahtumaa eräs kaverini kysyi, että kuka maksaa siitä, että pääsee hoilottamaan jotain kuluneita kappaleita. No, aika moni! Jos tykkää laulamisesta ja karaoke ja suihkussa laulaminen kyllästyttää, niin yhteislaulutilaisuus on silloin hyvä ratkaisu. Minä pidän laulamisesta, vaikka minulla ei ole kovin kummoinen lauluääni. Laulan silti usein ja minulle on jopa sanottu, että teen lapseni elämästä heikkolaatuisen b-luokan musikaalin. Yhteislaulutilaisuudet ovat minulle ja varmasti monelle muullekin helppoja, koska oma ääni hukkuu muiden joukkoon eikä tarvitse välittää siitä, jos laulaa vähän väärin. Jos lähtee laulamaan liian aikaisin tai laulaa väärää säkeistöä, niin se  ei haittaa, koska isossa tilaisuudessa vähintään 50 ihmistä tekee niin. Teltassa laulut kuulostivat komeilta ja minusta kuulosti siltä, että kakki lauloivat hymyssä suin.

Allsång på Teltta II oli lämminhenkinen kesätapahtuma, josta poistuessani huomasin, että koko päivän minua vaivannut mälsä olo oli tipotiessään. Kotimatkalla hyräilin Kalliolle, kukkulalle ja mietin, miten kaunis heinäkuinen ilta onkaan ja miten hyvää kollektiivinen laulun riemu ihmiselle tekeekään. Kiitos vielä kerran Jyväskylän Kesä!

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Jyväskylän Kesässä Thomas Monckton: Only Bones

*Lippu esitykseen saatu Jyväskylän Kesältä*

Jee, perjantai, aurinko paistaa ja on kesä! Eilen olin hetken sitä mieltä, että sairastun heinäkuussa kaamosmasennukseen ja uhkasin marssia ostamaan kirkasvalolampun tai hakemaan passin, pikavippiä ja lennän etelään! Onneksi pienemmälläkin piristyksellä pärjää ja eilisen harmaan päivän pelastus oli Jyväskylän Kesän esitys Thomas Monckton: Only Bones.

Tänä vuonna en ole juurikaan tutustunut esityksiin etukäteen, koska olen halunnut pitää hullua jännityksessä. On aina yhtä jännittävää astella teatterisaliin, kuulostella musiikkia ja ihmetellä, näkyykö lavalla jo jotain. Jännitys tiivistyy aina siinä hetkessä, kun valot sammuvat ja esitys alkaa, kun ei tiedä, mitä on tulossa ja kun mielessä kihelmöi innostus.

Thomas Monckton on... Niin, mikä hän on? Ei kai ole yhtä yleispätevää nimeä. Hän on keholla taiteilija, fyysinen taiteilija, sirkushenkilö, moderni klovni, miimikko, virtuoosi, hauskuuttaja. Ehkäpä sisäinen savolaiseni osaa sanoa sen ytimekkäästi: melekonen nuamanviäntelijä ja kumiukko. Esityksestä poistuttaessa vierestäni kuului: "Enpä uo ellääessäni tommosta nähäny" ja minun teki mieli sanoa, että en minäkään. Mimiikkaa olen nähnyt ja naamanvääntelyä ja kehonvetkutusta, mutta en mitään Only Bonesin kaltaista. Vertaansa vailla olevan esityksen on luonut Moncktonin kanssa Gemma Tweedie ja suomalainen fyysisen teatterin ryhmä Kallo Collective. Lopputuloksena on hypnoottinen yhden miehen show, joka venyttää käsitystä ihmiskehon anatomiasta ja fleksiibeliydestä. Monckton hyödyntää uskomattoman taitavasti kehon eri osia, yksittäisiä lihaksia ja pelkkä pikkurillin tai kulmakarvan harkittu ja täydellisesti ajoitettu liike saa yleisön ulvomaan naurusta, kauhistumaan tai hämmästelemään.

Kuva: Jyväskylän Kesä, Joona Jylhälehto
Moncktonin show tempaisi yleisön heti ensisekunneilla mukaansa enkä ollut ainoa takarivissä istuva, joka kurkotteli eteenpäin nähdäkseen paremmin jokaikisen minimaalisen liikkeen. Kaupunginteatterin Pienen näyttämön tunnelma oli intensiivinen ja intiimi ja esitys toimiikin parhaiten pienessä tilassa. Lavalle on piiretty pieni ympyrä ja rekvisiittana on vain tuoli ja lamppu ja valoilla onkin suuri merkitys esityksessä. Monckton vangitsee yleisön tekemällä kehollaan täysin kreisejä liikkeitä, joihin en tiennyt ihmiskehon taipuvan. Olin ihan varma, että häneltä lentää pää irti, menee olkapää sijoiltaan tai selkänikama niksahtaa paikaltaan. Monckton luo pelkillä sormilla vuoropuheluja ja tapahtumaketjuja, joita katsojat innoissaan seuraavat ja myötäelävät. Jos olet joskus tehnyt Hapsiaisen etu- ja keskisormestasi ja viihdyttänyt sillä pientä lasta tai kissan- tai koiranpentua, niin ymmärrät, mitä tarkoitan: yksinkertaista ideaa, joka koukuttaa ja villitsee ja saa sisäisen lapsen innostumaan ja odottamaan lisää. Yleisössä istunut henkilö sanoi yhdessä kohdassa "vau" ja se oli juuri se hetki, kun itsekin koin voimakkaan vau-elämyksen.

Viime vuonna olin katsomassa Jyväskylän Kesässä Marc Gassot'n Dark Side of the Mimea ja ihastuin täysillä sanattomaan teatteriin ja mimiikkaan. Mimiikan viehätys perustuu katsojan mielikuvitukseen ja niihin merkityksiin, joita katsoja eri eleille, liikkeille ja ilmeille antaa. Pidän mimiikasta myös siksi, että se on aina vähän absurdia. Monckton luo aivan omanlaistaan mimiikkaa ja klovneriaa ja erityislaatuisen show'n näkeminen oli mieleenjäävä ja kutkuttava elämys.

Jos sinulla ei ole viikonlopuksi mitään tekemistä, niin tutki Jyväskylän Kesän ohjelmatarjonta. Minä pidän nyt paussia kultturoinnista sunnuntaihin asti, jolloin on luvassa Allsång på teltta. Mukavaa viikonloppua <3

torstai 6. heinäkuuta 2017

Sanattoman teatterin huippu Familie Flöz: Teatro Delusio

*Lippu näytökseen saatu Jyväskylän Kesältä*

Suomen kesäilmat voivat pettää, mutta Jyväkylän Kesä ei petä. Se tuli todistettua eilen, kun olin ihastelemassa Familie Flözin Teatro Delusio -esitystä täpötäydessä Kaupunginteatterissa. Familie Flöz on kansainvälisesti tunnettu, arvostettu ja palkittu naamioteatteriryhmä, jonka esiintyjät ovat sanattoman teatterin virtuooseja.

Teatro Delusio on kertomus siitä, mitä tapahtuu oopperan kulissien takana. Pääosassa on kolme erilaista henkilöä, mutta lavalla nähdään kaikkiaan 29 eri hahmoa (kolmen henkilön esittämänä!) ja on aivan käsittämätöntä, miten näyttelijät kykenevät luomaan jokaisesta hahmosta omanlaisensa persoonan. Lavalla nähdään tutunoloisia tyyppejä, voisipa jopa sanoa arkkityyppejä.

On mielenkiintoinen paradoksi, että näyttelijä laittaa kasvoilleen naamion ja muodostaa hahmosta sillä tavoin elävän, inhimillisen ja uskottavan hahmon. Naamioteatteri vaatii esiintyjiltä paljon, koska kasvojen ilmeillä ei voi kertoa mitään. Tunnetilat on tehtävä todeksi vartalonkielellä ja usein aivan pienikin liike riittää ilmaisemaan tunteen tai tarkoituksen. Pieni pään heilahdus ja naamioon kohdistuva valon ja varjon vaihtelu saa aikaan sen, että katsoja on aivan varma siitä, että naamio liikautti ilmettään. Naamioiden silmät näyttävät mustilta ja kosteilta ja vaikka silmät ovat vain mustat aukot naamiossa, niin välillä katseet ovat niin syviä ja tunteellisia, että se on melkein pelottavaa. Hahmot eivät puhu, mutta muutama oikeassa paikassa päästetty äännähdys toimii tehokeinona. Intensiivinen musiikki muokkaa tunnetiloja, rytmittää näytöstä ja musiikin avulla täydennetään katsojan käsitystä siitä, että tapahtumat sijoittuvat italialaisen oopperan kulisseihin. Siellä tapahtuvat arkiset työt, kohellukset, toiveet, ilot ja surut liikuttavat katsojan mieltä ja naamiohahmot luovat lavalle maailman, jonka katsoja omassa mielikuvituksessaan täydentää.

Teatro Delusio on taidetta, joka tarjoilee mimiikkaa, musiikkia, tanssia, sirkusta, balettia... Se tarjoilee sekä tragediaa että komediaa ja erityisesti vanhaa kunnon slapstick-komediatörmäilyä, joka saa katsojaan hytkymään naurusta. Teatro Delusio on erikoislaatuinen, yllättävä, lumoava, hurmaava ja viihdyttävä, yhtäaikaa ihanan boheemia ja kuitenkin klassista.

Esityksen alussa mielessäni käväisi toivomus siitä, että esitys ei olisi pitkäveteinen. Kun esitys päättyi, niin luulin, että on vasta puoliaika. Valloittava show tempaisi mukaansa enkä huomannut kenenkään edes vilkuilevan kelloa. Yleensä aina elokuvissa, teatterissa ja konserteissa vieressäni istuu joku mieshenkilö, joka vilkuilee kelloa kiireisen oloisena. Esitys oli loppuun asti yllätyksellinen ja piti katsojaa otteessaan. Rohkenen kyllä tunnustaa, että juoni oli vähän poukkoileva enkä ihan aina pysynyt kärryillä ja olisin kaivannut ehkä yhtenäisempää kokonaisuutta. Toisaalta taas ajattelin, että olen katsomassa mestarillista taideteosta, jossa jokainen oma kohtauksensa on kuin pienoisnäytelmä.


Jyväskylän Kesä tekee merkittävää kulttuurityötä tuodessaan huipputasoisia näytöksiä ja tapahtumia ulottuvillemme. Tsekkaa ohjelmatarjonta täältä ja lähde ehkäisemään kesäkaamosmasennusta, joka uhkaa pikkuhiljaa, jos aurinko ei ala näyttäytyä. Tämän päivän piristyksenä minulle toimii Thomas Monckton: Only Bones, jota odotan innolla. Raporttia esityksestä luettavissa huomenna, joten pysy kuulolla :) 

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Jyväskylän Kesä -kaupunkifestivaali 2017

Hyvää heinäkuuta! Niinpä se taas yksi lomaviikko on vierähtänyt! Viime viikko hujahti ihan supernopeasti ja kohta alkaa hirvittää, että jos päivät menee tällä vauhdilla, niin kesä on kohta ohi. Juhannusreissu venähti vähän pitkäksi ja tultiin vasta tiistaina kotiin. Pari päivää meni sitten ihme hohhailussa ja levätessä enkä nyt muista, mitä oikeastaan edes tein! Viikonloppu vietettiin auringonpaisteessa, rannalla, pyöräillessä ja muissa kesäharrastuksissa. Lauantaina käytiin Lievestuoreella Tarhalehdon eläinpihalla ja jos haluat lukea kokemuksiani viime vuodelta, niin niitä löytyy täältä.

Tällä viikolla on luvassa paljon eri aktiviteetteja ja To do list on täyttynyt siihen malliin, että voi sanoa lomailun käyvän ihan työstä! Luvassa on kaikkein omien hommien lisäksi eräät tärkeät synttärit ja Jyväskylän Kesä. Ihmettelin, että miten Jyväskylän Kesä tuntui tulevan nyt näin aikaisin, mutta minulle selvisi, että tapahtumaa on aikaistettu viikolla. Huh, minä kun luulin, että kesästäni on kadonnut viikko johonkin!
Tässä tilanne ennen listan täyttämistä :D

Kouhotin vuosi sitten Jyväskylän Kesästä tässä postauksessa ja nyt täytyy todeta, että olen vähintään yhtä innoissani kuin silloin. Nyt minulla on enemmän aikaa ja energiaa osallistua tapahtumiin ja voi olla, että loppuviikko meneekin tiiviisti kulttuuririennoissa. Tänä kesänä minulla ei ole juurikaan mahdollisuutta lähteä matkoille tai kalliisiin tapahtumiin, joten olen onnellinen siitä, että omassa kotikaupungissani järjestetään festivaali, joka luo kansainvälistä fiilistä ja mukavaa säpinää. Jyväskylän Kesässä on aivan varmasti tarjolla jokaiselle jotakin, sillä luvassa on ilmaisohjelmaa, seminaareja, kursseja, huippuartistien konsertteja, harvinaisia näytöksiä, Neulefestarit, puuhaa lapsille... Yritän kerätä tähän postaukseen muutamat omat suosikkitärpit, koska on sula mahdottomuus luetella kaikkea, mitä Jyväskylän kesä tarjoaa. Käy katsomassa ohjelmisto täältä! Olen tavannut Jyväskylän Kesän paperisen esitteen läpi moneen kertaan, mutta en ole edelleenkään kyennyt tekemään itselleni kunnollista lukujärjestystä. Parasta on varmaan mennä fiiliksen mukaan ja joka päivä tapahtuu onneksi niin paljon, että johonkin tapahtumaan pääsee varmasti. Tosin suosituimmat esitykset taitavat olla jo loppuunmyytyjä.

Jyväskylän Kesä kestää viikon (5.-11.7.) ja vaikka kyseessä on monipuolinen festivaali, jonka järjestämisestä ei selviä lyhyemmässä ajassa, niin silti mietin, että onko tapahtuma paisunut jo liikaa ja riittäisikö lyhyempi ja tiiviimpi kattaus. Minun on ainakin vaikea hahmottaa kaikkea, koska tarjontaa on niin paljon. Kilpailevia tapahtumia on Suomen joka kolkassa ja jokaisen tapahtuman tulisi pystyä vetämään kävijöitä mukaan. Jyväskylän Kesän valtti on sen omaleimaisuus, tasokkuus ja perinteikkyys sekä tärkeimpänä poikkitaiteellisuus. Nyt 62. kertaa järjestettävä monitaidefestivaali on saavuttanut pysyvän ja hyvän maineen ja todella toivon, että tapahtuma jaksaa innostaa uusiakin kävijöitä. Viime vuonna huomasin ilokseni, että tapahtumissa ei pönöttänyt vain keski-ikäistä kylddyyririväkeä vaan ihan kaikenlaiset ja kaikenikäiset ihmiset olivat mukana. Jonkinlaista nuorennusleikkausta tapahtumaan on odotettavissa, sillä pitkäaikainen toiminnanjohtajan Tanja Rasi luovuttaa paikkansa Kyösti Ylikuljulle, joka on toiminut Yläkaupungin Yön toiminnanjohtajana. Ylikuljun nimi on meidän perheessä tuttu, sillä kulttuuriuutisia lukiessani luin nimen ääneen ja taapero nappasi sen heti puheeseensa. Kaksivuotiaan ei ole ehkä tarpeellista tunnistaa paikallisia kulttuurivaikuttajia, mutta eipä siitä haittaakaan ole, jos lapsi toistelee nimeä "Kyöötti Yjikujjjju" ja tunnistaa hänen kasvonsa lehdestä. Siitäkään ole haittaa, että lapsi kasvaa kulttuurin kuluttajaksi ja tänä vuonna osallistummekin Lasten Kesän tapahtumiin. Mäki-Matin perhepuisto on meille tuttu ja vaikka siellä tapahtuukin jatkuvasti kaikkea kivaa, niin tämän viikon ohjelma tarjoaa ihan erilaista ihmeteltävää ja puuhaa lapsille. On perinteinen Oikokadun maalaus, työpajoja, konsertteja, näytöksiä ja mikä tärkeintä, leikkiä ja iloista fiilistä!

Jyväskylän Kesän uutuusohjelma Kesäkatu tuo festivaalipöhinän jokaisen ulottuville, sillä ilmaisohjelma ja edulliset tapahtumat levittäytyvät Kävelykadulle ja muuallekin. Kompassilla on maksutonta ohjelmaa ja festivaalipäivinä voi tapahtua vaikka mitä yllättävää. En ole koskaan erityisesti kytännyt Kompassin tapahtumia vaan kaupungilla liikkuessani olen ihan sattumalta päätynyt näkemään jonkin ihan huikean esityksen tai kansainvälisen artistin haastattelun. Eräs tapahtuma, johon aion osallistua, on keskiviikkona Rynkeby hyväntekeväisyyspyöräilyn lähtötapahtuma, jossa esiintyy Loiskis-orkesteri. Keltaisiin pukeutunut joukkue pyöräilee Pariisiin kerätäkseen rahaa syöpäsairaille lapsille ja heidän perheilleen. Eräs tuttuni pyöräilee joukkueessa ja haluan ehdottomasti olla mukana tsemppaamassa häntä ja koko porukkaa. 

Konserttitarjonta on taas kerran ihan loistavaa, mutta koska musiikkimakuni ei ole kovin kulturellia eli en tykkää jazzista enkä muustakaan svengaavasta tiluliluliistä, en pidä Semmareista, Tomi Metsäketo on ällö ja olen aiemmin nähnyt osan esiintyjistä (mm. Mikko Kuustonen, Maria Ylipää, Ritva Oksanen), niin päätin osallistua vain suosittuun Allsång på Teltta II - yhteislaulutilaisuuteen, jossa laulattavat Sami Saari ja Johanna Försti. Paula Koivuniemen keikka olisi kiinnostanut, koska hän esittää omia ja suomalaisten miesartistien rakkauslauluja jousikvartetin säestämänä, mutta konsertin ajankohta ei sovi minulle. Konserttitarjonta kannattaa tsekata, koska artistien joukossa on harvinaisia helmiä.

Konsertteja enemmän minua kiinnostaa teatteri ja koska olen jollakin tavalla vähän vinksahtanut, niin nautin aivan suunnattomasti kaikesta erilaisesta. Viime vuoden paras kulttuurikokemus oli Marc Gassotin Dark Side of the Mime ja tänä vuonna haluan kokea myös jotain aivan erityistä. Siksi olenkin menossa katsomaan saksalaisen naamioteatterin huipun Familie Flözin Teatro Delusiota ja minua kiinnostaa myös Thomas Monckton: Only Bones. Jyväskylän Kesä on erikoistunut sanattomaan teatteriin ja toivon, että tämä erityispiirre säilyy tulevinakin vuosina ja meille saadaan jatkossakin harvinaisia esiintyjiä.

Tällä viikolla tulen raportoimaan ahkerasti Jyväskylän Kesän tapahtumista, joten seuraathan blogia ja toivottavasti nähdään livenäkin :) Kannattaa seurata myös Jyväskylän kesän  Facebook-sivua, missä on nytkin menossa aika mahtava arvonta.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Nainen puuteriroosassa

Koska olen tämän viikon ollut surullinen ja ikävissäni koiraystäväni menettämisen vuoksi, niin kaivelin kuvia, jotka muistuttavat minua siitä, mitä on olla tosi iloinen. Vaikka olenkin nyt suruissani, niin silti nautin elämästä enkä aio tarpoa vain surun syövereissä. Elämään kuuluu sekä ilo että suru eikä toinen ei voi olla olemassa ilman toista. Nyt on surun vuoro, mutta sitä edelsikin ilon kausi ja olen hyvin kiitollinen siitä, että keväällä ja kesän alussa on ollut ihania juhlia ja tapahtumia, joissa elämänriemu on ollut hersyvimmillään.

Tässä asukuvia eräältä toukokuiselta juhlaillalta. Mekon ostin viime elokuussa kummivauvani ristiäisiin. Minulla oli visio mekosta ja säntäsin viime tingassa Vilalle ja esitin myyjälle toivomukseni ja kappas, alerekistä löytyi juuri sellainen mekko, mitä olin ajatellut. Ihan käsittämätöntä, että oli vielä täysin sopiva kokokin ja yksi ainoa jäljellä kuin minua odottamassa! Olen tykästynyt maksimekkoihin ja erityisesti juhlavaatteena pitkä mekko toimii hyvin. Ja sopii ihmiselle, jolla hajoaa sukkahousut viimeistään juhlapaikan ovella ja aina saa olla joko vaihtamassa sukkiksia tai kyselemässä kynsilakkaa, jolla saa silmäpaon pysäytettyä. Maksimekon alla ei haittaa, jos on silmäpakolaiset sukkikset! 


Tuo mekko päällä tunsin itseni ihan kreikkalaiseksi jumalattareksi. Tiedän kyllä, että lyhyenläntä, pöhöttynyt suomalaisnainen on hyvin kaukana sellaisesta, mutta pitkä, nyörivyöllinen mekko, kauniit korut ja korkkarit saivat oloni tuntumaan tosi hyvältä ja vaikka joka päivä panostankin pukeutumiseeni, niin juhlapukeutumisesta tuli ekstrahyvä olo. Olen niin harakka, että käytän tällaisia koruja ihan arkenakin ja kiitos Avonin, koruvalikoimani onkin laajentunut huimasti (ja edullisesti).


En oikein tiedä, millä sanalla mekon väriä pitäisi kuvailla, koska se ei ole roosa, ei varsinaisesti persikkakaan, ehkä puuteriroosa olisi paras sana. Nythän puuteriroosa on muotia ja tämä mekko on ehkä sen värinen, mutta vivahtaa aavistuksen persikkaan. Kuvat valehtelee väriä vähän ja joka kuvassa mekko näyttää eri väriseltä, mutta niin se tekee luonnossakin. Kullanhohtoinen jakku on myös Vilalta ja yksi parhaimpia juhlavaatehankintojani. Koska ilma oli kylmä, niin pelkkä jakku ei riittänyt vaan päälle piti vetää takki ja ärtyilin kotona sitä, että mikään takki ja huivi ei sovi juhlamekon kanssa. Kuvaajan mielestä trenssi ja Noshin perhoshuivi sopi oikein hyvin ja nyt kuvia katsoessani olen samaa mieltä. Ennen ei ole ollut sitä ongelmaa, että kevään ja kesän juhliin tarvitsee miettiä päällystakkia, koska on pärjännyt jakulla, mutta nyt pitäisi kai kehitellä ihan uusi vaate eli juhlava päällystakki, koska kesät on näin kylmiä! Koulujen päättäjäispäivänä oli lämpötila nollassa ja aika monella juhlijalla oli villakangastakki ja sellaista kai joutuu pitämään juhannuksenakin :D

Olen tehnyt taas kerran kenkäinventaariota, koska monet kengät on kuluneet puhki ja nyt täytyy hyväksyä se, että raskaus ja ylipaino ovat muokanneet jalkaani niin, että osa kengistäni ei enää sovi minulle. Minulla on ollut akuutti puute kesäkorkkareista ja kävin keväällä jopa ihan kunnollisen kierroksen kenkäkaupoissa ja olin varma, että jostain löytyy vaaleat kengät, jotka sopii niin juhlaan kuin arkeenkin. No eipä löytynyt ja luovuin toivosta. En ole vieläkään löytänyt mustia kivoja ja hyviä korkkareita, joten arvelin, että vielä huonommin löytyy vaaleat. Sitten kauppareissulla löysin Prismasta ihan täydelliset nudekorkkarit! Sävy on mun silmiin ihan täydellinen nude, ei liian beige eikä selvästi mihinkään värikkääseen väriin, kuten vaaleanpunaiseen taittava. Tuo väri sopii lähes kaiken kanssa ja kun nämä on vielä niin hyvät jalassakin, niin näillä onkin tullut käveltyä nyt ihan luvattoman paljon.

Poseerauskuvat onnistui hyvin ja kiitänkin kuvaajaa! Varauduin ottamaan selfieitä, kun kerrankin löytyi suuri peili, mutta onneksi löytyi kuvaaja. Tämä kuva on otettu peilin kautta ja jos pitäisi valita yksi kuva, jonka avulla itseni esittelen, niin se olisi tämä. Minulla on usein kamera  kädessä, olen menossa johonkin tai tulossa jostain, mutta silti maltan pysähtyä, laukku roikkuu olalla, tukka hapsottaa, naama on pakkelissa ja massu on ylipömpöllään hyvää ruokaa :D. That's me!

Asu on hyvin vaalea, mutta koska käytän niin paljon mustaa, niin on ihanaa ja virkistävää pitää jotain aivan erilaista. Joku muu olisi ehkä asustanut tämän eri tavalla ja mekon kanssa sopisi esim. mustat asusteet tai jokin ihan yllättävä kontrastivärikin, kuten sininen, mutta minä tykkään nyt tällaisestä hillitystä meiningistä. Mitä te tykkäätte kokonaisuudesta?

Mitä teillä on suunnitelmissa juhannukseksi? Minulla ei ole mitään sen kummempaa vaan perinteisillä kuvioilla mennään tänäkin vuonna ja aion hetkeksi unohtaa kaikki arjen hässäkät. Rentouttavaa ja aurinkoista rakkauden juhannusta kaikille  ♥ 

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Hyvästi rakas Veeti-hauvi

Viime viikolla sanoin monelle ihmiselle, että asiani ovat nyt niin ihanasti ja olen niin käsittämättömän onnellinen, että toivon, että mikään ei muuttuisi. Että saisin nauttia kevyestä ja huolettomasta olosta, jollaista en muista minulla olleen vuosiin. Ja kuitenkin intuitiivisenä ihmisenä tiesin koko ajan, että jossain vaanii synkkä varjo eikä superonnellisuuteni kestä kauan eikä se kestänytkään. Sunnuntaina äitini soitti, että yhdeksänvuotias newfoundlandinkoirani Veeti, joka eli ja asusteli vanhempieni luona, oli mennyt huonoon kuntoon. Veeti oli käytetty torstaina eläinlääkärillä, koska sen suusta oli tullut verta, sille ei ollut maistunut ruoka ja se oli väsynyt ja päässyt huonosti liikkeelle. Sunnuntaina se piti viedä uudestaan lääkäriin ja minun piti tehdä päätös, joka on lemmikin omistajalle aina raskas. Puhuin puhelimessa eläinlääkärin kanssa ja hän oli sitä mieltä, että koiran voisi päästää koirien taivaaseen heti, mutta sanoin, että haluan olla mukana viimeisissä hetkissä ja sovimme, että Veeti lähtee vielä yöksi kotiin ja viemme hänet heti aamulla eläinlääkäriin. Lähdin ajamaan Mikkeliin ja yllättävän nopeasti sitä pääsee lähtemään, kun on pakko. Migreenikohtauskin hävisi merkillisesti ja jaksoin ajaa, vaikka olin ollut koko päivän voipunut.

Veeti ei kyennyt tulemaan minua vastaan, se vain makasi makuuhuoneen lattialla ja vaikka se ei voinut edes heiluttaa häntäänsä, niin tiesin, että se kyllä tunnisti minut ja oli onnellinen, että olin tullut sen luo. Kuuntelin rohisevaa, vaimeaa ja tiheää, hengitystä, kokeilin sydäntä, jonka lyöntejä ei juurikaan tuntunut, ison koiran sydän oli aina jyskyttänyt voimakkaasti, mutta nyt tunsin, että se ei jaksanut enää lyödä ja eläinlääkärikin oli sanonut, että elintoiminnot ovat hiipumassa. Ihmettelin, että miten Veetistä oli yhtäkkiä tullut niin vanha ja sairas ja syytin sekä syyllistin itseäni siitä, että en ollut nähnyt sitä tarpeeksi ja arvelin, että se oli sairastunut ikävästä. Ajattelin yöllä, että Veeti ei näe enää seuraavaa aamua ja jopa toivoin, että se olisi nukahtanut ikiuneen kotona, ettei olisi tarvinnut lähteä viemään eläinlääkärille. Niin piti kuitenkin tehdä ja saimme ajan Eläinklinikka Kurjelle heti aamupäivälle. Vietin aamuni Veetin kanssa ulkona, pihakoivun alla auringonpaisteessa ja ajattelin, että onpa hyvä, että Veetin viimeinen päivä on niin kaunis ja kesäinen.

Yritimme saada Veetiä kaikin konstein liikkeelle, mutta se ei voinut liikahtaa, uloskin se oli kannettu ja autoon nostettiin pressun päällä. Eläinlääkärin vastaanotolla Veeti tutkittiin erittäin huolellisesti. Takajaloissa ei ollut tuntoa eikä koira reagoinut mihinkään. Minkäänlaista reagointia ei ollut ollut kotonakaan ja kun koira ei pääse liikkeelle, ei syö, ei käy tarpeillaan, suusta oli tullut verta (ehkä keuhkoissa oli ollut jotain) ja ikääkin on ja melko varmasti myös kipuja, niin silloin on vain yksi ratkaisu. Vaikka tiesin, mitä oli tapahtumassa ja olin valmistautunut, niin silti purskahdin itkuun eläinlääkärin kysyessä, että olisikohan Veetin aika lähteä taivaaseen. Ja kuten kaikissa elämäni merkittävissä hetkissä, mietin, että tämä tuli liian äkkiä, teenkö oikean ratkaisun, eikö tätä voisi vielä perua tai muuttaa ja eikö voisi tapahtua jotain mystistä ihmettä ja Veeti voisi yhtäkkiä parantua, mentäisiin kotiin, oltaisiin onnellisia ja kaikki olisi kuin ennenkin. Tuntuu niin hirvittävältä, että minä voin tehdä päätöksen elämän lopettamisesta, mutta lemmikin omistajana se on viimeinen velvollisuuteni. Eläinlääkäri antoi nukutuspistoksen ja Veeti nukahti erittäin nopeasti, rauhallisesti ja kauniisti. Koirat ovat eläessäänkin lähempänä taivasta, koska heillä ei ole ihmismielen rajoitteita, joten heidän siirtymänsä rajan toiselle puolelle käy hyvin luonnollisesti, mutta Veeti siirtyi valoon tosi äkkiä, aivan kuin sielu olisi ollut jo matkalla ennen pistosta. Viime hetkeen asti ja sen jälkeenkin silittelin rakasta ystävääni, suukotin samettista kuonoa ja itkuisena sopersin hyvästejä enkä olisi halunnut päästää irti lämpöisistä tassuista.

Olisin halunnut valahtaa Veetin viereen siihen lattialle, mutta pakko oli yrittää toimia jotenkin. Eläinklinikalla kaikki hoidettiin hienosti ja haluankin kiittää klinikan henkilökuntaa empaattisuudesta ja erinomaisesta palvelusta. Eläinlääkäriltä soitettiin Mikkelin lemmikkituhkaamoon, minne veimme Veetin heti. Noutopalvelukin olisi ollut, mutta halusimme viedä Veetin itse. Oli aivan hirveää jättää se makaamaan lavetille ja ajatella, että koiran ruumis työnnetään palavaan uuniin. Tämä on nyt minulle jotenkin ylitsepääsemätön ajatus ja ihmettelenkin, että miksi nyt takerrun tähän, koska olen aina ajatellut, että keho on vain fyysinen tomumaja. Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan ajattelevani itse ruumista. Ehkä se johtuu siitä, että Veeti oli niin suuri! Kun lähdimme tuhkaamolta, niin aloin selata Instaa ja Facebookia, jotta olisin saanut muuta ajateltavaa ja yritin kerätä itseäni, jotta kykenin pysymään kasassa. Vanhempieni luona puhuimme niitä näitä ja me kaikki yritimme ylittää surun olemalla kovin normaalisti. Skarppasin aivan liikaa, mutta tiesin, että jos ryhdyn parkumaan, niin romahdan siihen paikkaan. Lähdin iltapäivällä ajamaan kotiin ja kotimatkalla hain tuhkat. Sitten en enää kyennyt hillitsemään itkuani vaan ajoin levähdyspaikalle ja aloin itkemään ihan hirvittävää huutoitkua. Pieni mieleni ei voinut käsittää, että Veeti, ihana vömmelö ja touhottaja, joka vasta aamulla oli pitänyt valtaisaa, lämmintä ja pehmoista päätä sylissäni, oli nyt pelkkä tuhkalaatikko peräkontissani. 

Selvisin ajomatkan kotiin hyvin ja lohtuna oli Kangasniemen Reissupannusta haettu tuore kahvi ja taivaalla näkynyt pilvienkeli. Kiinnitin huomiota auringonsäteisiin, jotka siivilöityivät harmaiden ja valkoisten pilvien lomitse geometrisen suorina alaspäin. Niiden yläpuolella oli kuin enkelin siivet, jotenkin pörröisen näköistä pilveä ja kun katselin pilviä, niin ne muodostivat enkelin. Sanokaa vaan, että ihminen näkee sitä, mitä se haluaa nähdä, mutta minä sanon, että niin merkillistä pilvimuodostelmaa en ole nähnyt koskaan, olisi pitänyt ottaa kuva todisteeksi. Ajatus siitä, että Veeti on koirien taivaassa oli hyvin lohduttava.  Kotona olin ihan ok kunnossa, mutta illalla, kun lapsi oli käynyt nukkumaan, suru saapui niin suurena, että en muistanutkaan, miten hirvittävää suru voi olla. Kaikki oli tapahtunut kuin sumussa, olin toiminut kuin robotti ja vasta kun pääsin rauhoittumaan, minulle valkeni, miten nopeasti kaikki olikaan tapahtunut ja että olin todella menettänyt rakkaan, karvaisen ystäväni.

Istuin illalla parvekkeella viltti hartioilla, tuhkalaatikko sylissä ja mietin, että ai perkele kun sattuu joka paikkaan, miten voikin olla näin suuri tuska. Oli pakko siirtyä sisälle, koska en halunnut häiritä naapureita huutoitkuparkumisellani. Ensimmäistä kertaa koko päivänä tunsin kuoleman läsnäolon ja nenääni haisi kalma. En ollut aiemmin ajatellut kuolemaa, koska kuolema tarkoittaa minun maailmankatsomuksessani aina uuden alkua ja valoon siirtymistä, mutta illalla minun piti todeta, että kuolema on läsnä. Uskon, että aika moni tietää, mitä tarkoitan, vaikka en osaa sitä kunnolla selittääkään. Kuoleman läsnäolo tuntuu siltä kuin lähellä, kuitenkin tavoittamattomissa, olisi mustaakin mustempi varjo tai hahmo, joka aiheuttaa kylmiä väreitä ja pelottavan tietoisuuden elämän rajallisuudesta. Kuoleman läsnäolo tuntuu kalvavalta tyhjyydeltä ja oudolta hiljaisuudelta, johon liittyy paljon epäuskoa tapahtuneesta ja miljoona kysymystä siitä, miksi asiat menivät niin, ja vaikka en kuolemaa pelkääkään, niin siinä yksin ollessani minulle tuli aika orpo ja vähän pelokas olo. 

Eilen olin aivan veltto ja hönttyrä ja varmaan tolaltanikin, en osannut keskittyä mihinkään ja olisin halunnut kaivautua peiton alle ja sainkin nukuttua makoisat päikkärit ja sen jälkeen voimat palautuivat vähän, mutta marketin hedelmätiskillä sanoin, että en ehkä selviä tästä kauppareissusta ja pyörin tyhjä hedelmäpussi kädessäni tietämättä, mitä minun pitäisi tehdä. Arjen askareet tein ohimennen ja kuten aina, kun olen tolaltani, tarvitsen arjen rutiineja pitämään minua järjissäni. Toisaalta minusta on tuntunut, että nyt olisin tarvinnut paljon lepoa, sillä kehoni tuntuu voipuneelta ja olisi ollut ihanaa vaikka keskittyä lukemaan jotain kirjaa sängyssä tai pötkötellä sohvalla katsomassa telkkaria, mutta se ei ollut mahdollista.

Tänään olen ollut tukka putkella menossa, mutta eilen käytin aikaa Veetin muistelemiseen, selasin kuvia ja yritin saada voimaa siitä suuresta rakkaudesta, jota Veeti meille viiden vuoden aikana antoi. Veeti tuli meille viisi vuotta sitten juhannuksena ja jännästi sen lähtökin sattui keskikesän aikaan. Veeti oli kodinvaihtaja ja tuli meille sen jälkeen, kun saksanpaimenkoiramme Rudi oli jouduttu lopettamaan. Aloin aika pian etsiä uutta koiraa ja olimme äitini kanssa puhuneet jo aiemmin, että pentukoira olisi ollut liian haastava ja siksi etsin kodinvaihtajaa. Ajattelin, että vaikka pennutkin tarvitsevat kotia, niin voisimme tarjota kodin jollekulle vanhemmalle koiralle. Lueskelin ilmoituksia ja kun näin ilmoituksen Veetistä, niin silloin kolahti. Tein päätöksen Veetin hankkimisesta salaa, koska vanhempani olisivat kuitenkin ryhtyneet järkeilemään ja jos elämän suurissa ratkaisuissa järkeilee, niin silloin mennään metsään. Veeti haettiin juhannuksen aatonaattona Saarijärveltä, mihin olimme sopineet tapaamisen sen omistajien kanssa. Kun näin Veetin, niin tiesin, että se on meidän ja Veeti tiesi sen myös. Se lähti autoon tarmokkaasti eikä näyttänyt ahdistuvan siitä, että joutui jättämään hyvästit omistajilleen. Autossa Veeti valtasi koko takapenkin, istui keskellä ylväästi ja valppaana. Minä olin luottavainen, mutta kieltämättä ihan pieni epäilys kävi mielessä, kun kyydissä oli tuntematon jättiläiskoira. Veeti hälvensi epäilykseni "pesemällä" koko käsivarteni ja siitä hetkestä lähtien tiesin, että olisimme ystäviä.

Veeti tuotiin kerrostaloasuntoomme ja sitä ahdisti olla oudossa paikassa. Parvekkeelle sitä ei voinut jättää, ettei se olisi hypännyt ja sisällä sillä oli kuuma. Veimme Veetin keittiöön ja aamuyöllä, kun en ollut juurikaan nukkunut, siirsin tyynyn ja peiton keittiöön ja menin Veetin viereen nukkumaan. Nukahdin läähätykseen ja nöffin ominaistuoksuun. Aamulla lähdimme ajamaan Mikkeliin, Veeti takapenkillä ja Eemu-beagle apukuskin jalkatilassa (tiedän, että on vaarallista kuljettaa koiria niin, enkä tekisi sitä toista kertaa). Päästin Veetin vapaaksi vanhempieni pihassa ja se säntäsi heti tutkimaan paikkoja. Äitini ei tajunnut, että mikä musta otus siinä vilahti, mutta kun hän hoksasi, että perheeseen oli tullut uusi jäsen, niin hän liikuttui syvästi. Koko juhannus meni molemminpuolisessa tutustumisessa ja ihmettelyssä. Hoidimme Veetin turkkia, yritimme saada syömään, rapsuttelimme, juttelimme ja taivastelimme sitä, että sekä minä että äitini olimme aina haaveilleet suuresta koirasta ja nyt meillä oli sellainen ja olemme aina ihmetelleet sitä, miten Veeti tuli juuri meille enkä voi olla tässä yhteydessä olla mainitsematta sitä, että ihan kaikilla asioilla tässä maailmassa on paikkansa ja tarkoituksensa.

Veetillä ei ollut kovin hyvät käytöstavat meille tullessaan, sillä oli ihan hirveästi uutta opittavaa ja ihmettelemistä ja sen kotiutumisessa meni aikansa, mutta pikkuhiljaa se oppi talon tavoille. Vähitellen se uskalsi tulla olohuoneeseen eikä pysähtynyt kynnykselle, se alkoi tulla luokse kutsuttaessa ja nolosteli, kun kutsuimme sitä lässyttäen nimillä Veeti-hauvi, Veetikkä ja Veeti-mussukka, oppi löytämään omat lempipaikkansa ja säännöllisen päivärytmin, josta se olikin sittemmin hyvin tarkka. Se osasi tulla kahviaikaan sisälle ilman pyytämistä ja asetti suuren kuononsa pöydän reunalle sen merkiksi, että oli jotain herkkua vailla. Veetiä ruokittiin terveellisesti ja siinä oli ehkä yksi syy sen pitkään ikään, nöffiksi se oli siis vanha. Välillä herkuteltiin ja Veetin suurta herkkua oli muurikkaletut ja se sinnikkäästi odotti lettuaan. Veeti rakasti tuoreita mansikoita ja omenoita, joita se kuljetti suussaan ja kävi hautaamassa kuin suuriakin aarteita. välillä ihmettelimme, että missä se Veetikkä nyt on, kun oli ihmeen hiljaista ja karvakamu löytyikin olkkarista katsomasta telkkaria. Veetistä kehittyi oivallinen vahtikoira, vaikka kilttihän se oli ja olisi heiluttanut häntäänsä murtovarkaillekin, mutta päivätyökseen se makoili pihalla ja tarkkaili, ehkä suurimman osan ajasta kuitenkin torkkui. Nöffit eivät ole kovin aktiivisia ja minusta tuntuu, että ne ovat älynneet sen, että asioita ei tarvitse tehdä jos ei ole pakko ja jos ei halua. Usein Veeti oli hyvin toimelias, kulki pihalla mukana ja lenkkikaveriksikin siitä oli, kunhan olin tehnyt sille selväksi, että kesken lenkin ei jäädä makoilemaan. Veeti rakasti autossa matkustamista ja jos erehtyi jättämään auton oven auki, niin se säntäsi sisälle eikä sitä saanut pois. Veeti rakasti joulua, vaikka ensimmäisenä joulunaan se oli aivan hämmentynyt kaikesta.

Vaikka Veetin alkuaika meillä oli hankalaa, niin ei mennyt kauan kun tuntui siltä, että ihan kuin Veeti olisi ollut meillä aina. Olen varma siitä, että se tunsi olevansa kotona ja uskon, että lemmikit valitsevat omistajansa ja kotinsa. Uskon myös, että koirat opettavat meille tärkeitä asioita elämästä ja jos Veeti jotain opetti, niin rakkautta. Veetin koko olemus huokui puhdasta rakkautta ja hellyyttä sekä hyväntahtoisuutta. Se osoitti hellyyttä paljon, tuli lähelle, halusi halauksia, antoi pusuja ja rakasti erityisesti nuolaista taaperoa niskasta ja korvista. Taaperon ensimmäisiä sanatapailuja olikin yy-yy, mikä tarkoitti Veetiä. Nyt lapsi osaa sanoa jo kirkkaasti Veeti ja aina mummolassa käydessämme lähti heti etsimään Veetiä, jos sitä ei näkynyt missään. Viimeksi eilen minulle ehdotettiin, että "mummolahha leikitään Veetin kanhha". En tiedä, miten selitän kaksivuotiaalle, että "Veeti kiva hauvi" ja "Veeti-nöhvi" ei ole enää mummolassa. En voi olettaa, että lapsi tajuaa, ettei koira ole kotona, kun en tajua minäkään. Eräs, joka jäi suremaan, on Eemu. Joka ei ole nähnyt surevaa koiraa, ei voi tietää, että koirien suru on hyvin syvää. Mietipä miltä tuntuu, jos paras kaverisi lähtee yhtäkkiä eikä tule koskaan takaisin.

Veeti oli harvinaisen terve, monestihan jättiläiskoirilla on vaikka mitä ongelmia ihon, ruoansulatuksen ja nivelten kanssa. Olen onnellinen siitä, että Veeti sai elää pitkän elämän ja oli meillä pitempään, kuin uskalsin alussa edes toivoa. Vaikka uskon täysin siihen, että jokainen lähtee täältä silloin, kun on sen aika, niin olisin kuitenkin toivonut, että Veeti olisi nähnyt vielä yhden juhannuksen ja että olisin saanut olla sen kanssa vielä edes vähän. Tuntuu niin tyhjältä, kun Veeti ole ottamassa minua vastaan, kun se ei ole odottamassa, että avaan auton takaoven, jotta se pääsee pususttamaan taaperoa. Jään kaipaamaan Veetin lempeyttä, kekseliäitä tempauksia, joista Veetin suosikki oli se, että se kävi juomassa, jätti suuhun vettä ja sitten ryntäsi nuolaisemaan minua naamasta. Jään kaipaamaan jykevää kuorsausta, joka kuului iltaisin, sitä, että minua läpsäistään tassulla, joka on monta kertaa oman käteni kokoinen, sitä, että saan halata ja paijata karvaista ja lämpöistä ystävääni ja kaipaan myös yhdessäolemista. Jään myös kaipaamaan kuolaa, kuraa ja karvaa, tuota kolmiyhteyttä, joka on ominaista newfoundlandinkoiralle ja kodille, missä se asuu. Vaihtaisin milloin hyvänsä tämän tyhjyyden tunteen siihen, että pyyhin kuolaroikaleita seinästä tai ongin niitä kengästäni tai harjaan tarrarullalla villakangastakkiani puhtaaksi karvoista.

Koirat ovat rakkaita perheenjäseniä, ystäviä, kumppaneita ja niiden rakkaus ja lojaalius on jotain sellaista, mihin yksikään ihminen ei pääse. Kun menettää koiran, niin menettää samalla suuren määrän puhdasta rakkautta ja siksi suru on niin riipivän syvää. Koiran menetys aiheuttaa suuren surun, jonka voi ymmärtää ihminen, joka on sen kokenut. En ole ainoa koiranomistaja, joka sanoo, että on surrut koiransa kuolemaa enemmän kuin jonkun oman sukulaisensa poismenoa. Kun Jesse-koira jouduttiin lopettamaan vuosia sitten, olin niin surullinen, että pelkäsin, etten selviä siitä. Kun Rudi kuoli viisi vuotta sitten ja lähes samaan aikaan myös kissani, olin vielä enemmän rikki ja itkin niin paljon, etten edes tiennyt voivani itkeä niin. Ja nyt minusta tuntuu, että en ole koskaan surrut yhtään lemmikkiä näin paljon. Kuitenkin nyt kaikki tuntuu vähän pehmeämmältä ja voisiko sanoa jopa armollisemmalta, mutta silti kaikki suruun ja kuolemaan liittyvät tunteet ovat voimakkaasti läsnä ja voin sanoa suoraan, että olen ihan rikki ja yllättynyt surun voimakkuudesta. Olen itkenyt paljon ja syönyt aivan hirveästi, minua väsyttää, olen uupunut ja haluaisin vain hemmotella itseäni. Olen surrut elämässäni monta kertaa aikaisemminkin, mutta tämä suru tuntuu hyvin erilaiselta. Voi olla, että tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun kohtaan surun suruna enkä yritäkään sysätä sitä mihinkään. Minua lohduttaa se, että tiedän, että Veeti eli onnellisen elämän, se on nyt valossa eikä se tunne enää kipuja, mutta olen silti surullinen, koska olen menettänyt perheenjäsenen ja rakkaan ystävän, jonka sydän oli puhdasta kultaa. Lepää rauhassa rakas Veeti ♥

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kesäpäivää maksimekossa ja farkkutakissa

Joko kyllästytte mun kesähehkutuspostauksiin? Toivottavasti ette, vaan toivon, että muutkin on ottaneet ilon irti auringosta ja lämmöstä! Eilen suunnattiin Alban rantaan ja ajoitus oli täydellinen, koska päästiin näkemään Ilmavoimien Midnight Hawks -taitolento-osaston lentonäytös. Lutakonaukiolla oli kuulemma ollut Puolustusvoimien Suomi 100 -kesäkiertue, jonka ohjelmaan lentonäytös kuului. Kuvista ei näe, miten huikeasti ja millaisella jylinällä lentokoneet kaartelivat ja aikamoisia huimapäitä täytyy lentäjien olla. Täytyisipä muuten katsoa pitkästä aikaa Top Gun :D

Päästiin myös seuraamaan läheltä Jyväsjärvi-soutuja, sillä kisakeskus oli hotelli Alban rannassa. Eipä tuossa oikeastaan mitään seuraamista ollut, sillä veneet lähinnä vain pyörivät, kävivät rannassa, lähtivät uudelleen, välillä meni jokin pienempi vene, missä oli vain pari ihmistä, jotkut soutivat tosi kovaa ja jotkut näyttivät sunnuntaimelojilta. Mutta kivahan noita veneitä oli katsella ja ihmetellä ja taaperokin bongaili itselleen tärkeitä asioita, kuten keltanen tetä (=huomioliivi päällä), tätijjä uikkaji pääjjä, pajjon powukkaa veneehhä. Tuota tasoa oli oma ymmärryksenikin soutukilpailuista ja joku soutuun perehtynyt voisi valaista, mitä kisoissa oikein tapahtuu. 

Uskotteko, että juhannus on viikon päästä? Ja kesäkuu jo yli puolivälin! Minusta tuntuu kyllä ihan heinäkuulta, mikä kertoo ehkä siitä, että olen päässyt täysin sisälle lomafiilikseen! Luonto on nyt kauneimmillaan ja vehreimmillään ja voisin vain ihastella kesää. Niin kyllä eilen teinkin, sillä aika pitkään tuli istuskeltua rannalla ja vaan olla möllöteltyä. Tai no, samalla tietysti pidin silmällä taaperoa, joka lääräili ihan innoissaan hiekka-vesi -leikeissään.

Sitten pitkästä aikaa asukuvia! Olen löytänyt ihan täydellisen "kesäuniformun", johon kuuluu maksimekko, hattu, aurinkolasit, sandaalit, rento laukku ja viileyden varalta farkkutakki sekä asusteena erinäisiä koruja. Tämän raidallisen maksimekon löysin kävelykatukirppikseltä ja mekkoa on tullut pidettyä niin ahkerasti, että tällä menolla se on kulunut syksyyn mennessä puhki! Minulla on hyvin vähän raidallisia vaatteita ja tällainen mustavalkoinen raitamekko on vaate, jonka tyyppistä minulla ei ole koskaan ollut. Mekko on ihanan pehmeä, malliltaan vartaloa imarteleva ja erittäin mukava päällä sekä sopivan lämmin juuri näille keleille. 

Maksimekko ja farkkutakki on yhdistelmä, joka on tullut jäädäkseen, vaikka mietinkin, että olisiko jokin muu takki tyylikkäämpi. Olisi, mutta farkkutakki on huoleton ja juuri passeli kesätakki rentoon keäoleiluun.

Laukku on ihan huippu kirppislöytö, samalta myyjältä kuin  mekko. Löysin vihdoin viimein tällaisen pienen olanylilaukun, joka sopii moneen menoon ja johon mahtuu yllättävän paljon tavaraa!

Korut, kello ja aurinkolasit ovat mistäs muualtakaan kuin Avonilta! Aurinkolasit tilasin kokeillakseni, sopiiko minulle tuo trendikäs pyöreä malli ja sopiihan se! On hirmu piristävää pitää jotain tuollaista, mikä poikkeaa omasta totutusta tyylistä. Lasit on kyllä ihan oman väriset ja tuntuu omilta, sillä kun tulin illalla kotiin, niin tajusin, miten huomaamattomalta näiden aurinkolasien pitäminen oli tuntunut. Istuvat siis päähän hyvin ja linssin tummuus on erinomainen, ei liian tumma, kuten vahvuuksilla varustetuissa Polaroid-laseissani eikä liian vaalea, kuten monissa halpislaseissa. Tämän kesän koruvillitykseni taitaa olla mustan ja kullan yhdistelmä.

Mitä tykkäätte asusta? Onko maksimekko + farkkutakki liian 2013? Mitä suunnitelmia teillä on viikonlopuksi? Minä lähden just kaupungille ja huomenna on Keljon kauppakeskuksen peräkonttikirppis eli jos kirppistelyt innostaa niin tuu ostamaan tai myymään :) Aurinkoista kesäviikonloppua :)

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Kesähaaste: tee kymmenen asiaa, joita et ole aiemmin tehnyt

Ah, ihana kesä! Olen aivan huumaantunut vehreydestä ja siitä, että ei sada lunta eikä ole pakkasta ja on myös ihan huippua, että on loma! Lomalomaloma! Minulla ei ole mitään varsinaisia kesäsuunnitelmia ja olen siitä erittäin onnellinen. En yleensäkään laadi tavoitteita tai suunnitelmia, koska elämä kyllä ohjaa ihan mahtavalla tavalla sinne, minne pitääkin ja tuo eteen juuri ne asiat, joita minun pitää kohdata. Odotan innolla kaikkea sitä, mitä kesällä on minulle tarjottavanaan. Alkukeväällä minulle tuli tunne, että tästä kesästä tulee aivan erityinen ja jostain syystä mieleeni tulivat sanat "taianomainen" ja "miraculous" ja tämä kesä näyttäytyy mielessäni uusien mahdollisuuksien kesänä (en edes itsekään tiedä, mitä tuo mahtaa tarkoittaa, mutta se kuulostaa hyvin houkuttelevalta ja innostavalta). Tämä on ensimmäinen kesä moneen vuoteen, kun elämässäni ei ole mitään ylimääräistä härdelliä. Olen ihan uudenlaisessa tilanteessa eikä minulle oikein meinaa mennä jakeluun, että tiedossa ei ole mitään kaaosta, katastrofia eikä ikuisuusprojekteja (tietokoneen tiedostojen siivoamista) lukuunottamatta mitään suurta projektia. Painotan sanaa tiedossa, koska elämä voi yllätää, mutta en halua murehtia tulevaa vaan haluan elää hetkessä ja nauttia elämästä. 

Carpe diem -ajattelu, elämän pienistä iloista nauttiminen, kiitollisuus ja positiivinen suhtautuminen ovat olleet pitkään elämäni kulmakiviä, mutta kun sain kuulla tuttavani sairastuneen rintasyöpään, niin aloin ajatella vielä enemmän sitä, että on elettävä hetkessä. Syövästä kuuleminen havahdutti minut todella rajusti ja vaikka olen aina tiedostanut elämän yllätyksellisyyden ja rajallisuuden, niin nyt tajuan sen aivan uudella tavalla. Tätä on hyvin vaikeaa selittää, mutta jotain vain kolahti hyvin syvästi ja tuntui, kuin kaikkea sitä, mitä olen elämästä oppinut olisi buustattu ja nyt osaan ottaa elämänoppejani käytäntöön entistä paremmin. Aiemmin minun on pitänyt tehdä henkistä työtä, jotta ajattelen positiivisesti, en murehdi turhia, keskityn hyviin asioihin, kiitollisuuteen ja rakkauteen, mutta nyt kaikki tuo hyvä tuntuu pulppuavan kuin itsestään. Se ei tarkoita sitä, että olisin koko ajan jossain ihme flow-tilassa ja huikeissa onnellisuussfääreissä vaan lähinnä sitä, että oloni on tyytyväinen, perushyvä, luottavainen ja rauhallinen. Jopa siinä tilanteessa, kun KELAlta tuli minulle takaisinperintäkirje isosta summasta, jota minulle ei oltu edes maksettu ja kun samana päivänä menin hammaslääkäriin väärään toimipisteeseen, koska kutsukirjeessä oli väärä osoite. 

Kesä on aina lyhyt ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika tuntuu menevän. Olen aina aiemmin tuudittautunut ajatukseen "onhan tässä vielä koko kesä aikaa". Sitten elokuussa huomaan, että kesä hujahti nopeasti ohi ja sitä alkaa odottaa jo seuraavaa kesää. Kun loma alkoi, niin päätin kuvitella lomani kestävän vain kolme viikkoa. Joillakuilla kun on tuon pituinen loma ja siinä ajassa he ehtivät vaikka mitä ja arvelin, että mitäpä jos salaisuus onkin juuri siinä, että lyhyemmällä lomalla ajatusmaailma on aivan erilainen ja on ikään kuin pakko ehtiä tekemään kaikki se, mitä meikäläinen ei ehdi kahdessa kuukaudessakaan. En tiedä johtuuko tästä mielikuvitusleikistäni vai mistä, mutta olin viime viikolla aika tehokas. Ensimmäisenä lomapäivänä sain jonkin ihme virtapiikin ja siivosin parvekkeen ja varaston ja tein kaikkea muutakin siinä sivussa. Sain heivattua kaatopaikalle muutamia epämääräisiä tavaroita ja huonekalujen osia, jotka ovat lojuneet vuosia varastossa, ja siitä tuli ihan superhelpottunut olo. Alkuviikolla tein töitätöitä, rästihommia ja kaikkea pientä ja isompaakin hoitamatta jäänyttä. Otin tavoitteeksi, että ensimmäisellä lomaviikolla saan hoidettua kaikki pakolliset ja ärsyttävät asiat alta pois, jotta pääsen ihan oikeasti lomailemaan ilman, että tekemättömät työt painavat mieltä. En ole ihan päässyt tavoitteeseeni ja tekemistä on vielä, mutta olen silti hyvin tyytyväinen. Syy, miksi en päässyt tavoitteeseen on se, että en ole jaksanut hötkyillä vaan olen tehnyt pikkuhiljaa kaikkea ja välillä myös huilinut ja keksinyt jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Esimerkiksi yhtenä päivänä piipahdettiin Viherlandiassa, ihan vaan siitä syystä, että en ole käynyt siellä vuosiin ja koska halusin viedä taaperon ihastelemaan kukkia ja ihmettelemään papukaijoja. 

Aina ei tarvitse edes poistua kotoa vaan voi vaikka ulkoistaa elämää parvekkeelle ja olen jo nyt viettänyt enemmän aikaa parvekkeella kuin parina edellisenä kesänä yhteensä. Taaperokin oli ihan tohkeissaan, kun söimme parvekkeella ja nyt hän ehdottaa ennen joka ateriaa, että mentäisiin parvekkeelle syömään. Yhtenä iltana menin parvekkeelle juomaan kahvia (Marks & Spencerin kofeiiniton pikakahvi on ihan huippuhyvää), kuulostelin kesän ääniä, pääskysten kirkunaa, katselin vaaleanpunaista taivaanrantaa, joka pikkuhiljaa muuttui lilansävyiseksi ja nautiskelin kesäfiiliksestä ja lomaolosta. Tunne oli samanlainen kuin silloin, kun istuu mökin terassilla ja katselee maisemia, haluaa ajan pysähtyvän, ei ole kiirettä mihinkään - aika moni varmasti tietää tuon tunteen. 

Vaikka en haluakaan tehdä mitään kesäsuunnitelmia, niin lähdin kehittelemään pientä kesähaastetta. Teen tänä kesänä kymmenen asiaa, joita en ole koskaan tehnyt. Aloitin tämän haasteen heti kesän alussa ja ykköskohta eli kynsien lakkaaminen keltaiseksi onkin siis jo tehty. En edes pidä keltaisesta ja selitin omituista värivalintaa sillä, että eipä ole ikinä ennen ollut keltaisia kynsiä ja täytyy todeta, että ei-lempivärinen lakka kynsissä oli yllättävän piristävä! Kun työpaikalla keskustelimme keltaisista kynsistä ja asioista, joita ei olla aiemmin tehty, niin  työkaverini ehdotti, että pitäisi kehittää lista sadasta asiasta. Minä tyydyn nyt kymmeneen, koska on ihan älyttömän vaikeaa keksiä juttuja, joita en ole kokeillut. Toki sellaisia on, mutta haluan pysyä realistisena enkä ottanut tavoitteeksi esim. benji-hyppyä vaan aika tavallisia asioita. Jos haluat ehdottaa jotain uutta kokeiltavaa, niin kirjoita kommenttikenttään. Haasteen saa myös napata itselleen! Tässä minun listani:

1. Lakkaan kynnet keltaiseksi. (Tehty!)
2. Hypin trampoliinilla (Kenen takapihalle voisi tulla tramppailemaan?)
3. Käyn paikassa, jossa en ole ennen käynyt.
4. Maistan ruokaa, jota en ole ennen maistanut.
5. Osallistun tapahtumaan, johon en ole ennen osallistunut.
6. Käyn sellaisen artistin keikalla, jota en ole ennen nähnyt.
7. Käyn lastenkonsertissa.
8. Menen Tuomiojärven rantaan hengailemaan (jyväskyläläisten auringonottopaikka, missä kaikki ovat käyneet ottamassa aurinkoa, mutta jostain syystä minä en).
9. Kokeilen jotain uutta urheilulajia.
10. Jokeri (katsotaan sitten kesän lopussa, mikä yllättävä asia tuli tehtyä)

Veeti nauttii kesästä

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Ruusufinni-keskusteluryhmä Facebookissa

Hei kaikki ruusufinniläiset! Ilouutisia! Meillä on nyt oma keskusteluryhmä Facebookissa. 

Täällä blogissa olen huomannut, että vertaistuen ja tiedon tarve on valtava ja FB :n Rosacea-ryhmän tarkoitus onkin vastata tuohon tarpeeseen. Käy liittymässä, niin saadaan keskustelua ja toivottavasti myös apua tästä viheliäisestä ihovaivasta kärsiville. Tässä linkki sivulle:



keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Lukukokemus runokirjasta Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää

Sain äitienpäiväkortin, jossa oli teksti: "Jokainen päivä voi olla suuri seikkailu". Eräs elämääni ohjaava ajattelutapa on se, että aloitan jokaisen päivän toiveikkaana, odottavaisena ja avoimin mielin tietäen, että jokainen päivä tuo mukanaan jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Ei ole siis ihme, että innostuin saadessani arvostelukappaleen Piia Raidan esikoisteoksesta nimeltä Koskaan ei voi tietää, kuinka ihmeelliseen päivään herää. Itse näen tuon lauseen hyvin positiivisena, mutta toisaalta ihmeellinenhän ei tarkoita vain positiivista, vaan voi tapahtua myös ihmeellisen ikäviä asioita, vallan merkillisiä elämänoikkuja, joita Piia Raitakin on kokenut ja joista hän monia runojaan ammentaa. Piia Raita on vuonna 1973 syntynyt harrastelijakirjoittaja, jonka esikoisteos ilmestyi huhtikuussa Mediapinta Oy: n Suomi 100 runokirjaa -kirjasarjassa. 

Kirjan takakannen esittely tiivistää kaiken oleellisen: esikoiskokoelmassani liikutaan vuodenaikojen mukana ja koetaan pitkäaikaissairauden muokkaama elämänkaari työstäen erilaisia kipukohtia ja menetyksiä pitäen yllä toivoa, luoden uusia alkua, etsien ja saaden rakkautta sekä lopulta saavuttaen rauhan. Piia Raidan runot ovat elämänmakuisia ja niissä kuuluu elämän koko kirjo. Vaikka L. Onerva kalseine ja synkkine runoineen on minulle rakkain ja tärkein runoilija, niin tällä hetkellä en jaksaisi uppoutua pelkkiin paatoksellisiin kuolemateemaisiin runoihin. Olin siis erittäin iloinen siitä, että Raidan runoissa näkyy koko elämänkaari ja kivuliaisuuden taustalta kumpuaa lohduttava ajatus toivosta, uusista aluista ja tietysti rakkaudesta sekä rauhasta. Vaikka Raita monen muun runoilijan lailla on elämänkolhuja kokenut, niin runokirja ei ole onneksi henkilökohtaista märehdintää ja pahan olon tekstiyrjöämistä vaan Raita onnistuu pukemaan kokemuksensa kauniisti ja yleismaailmallisesti sanoiksi niin, että lukijan on helppo samastua ja tasapaino elämän valojen ja varjojen välillä säilyy.


Raidan esikoisteos on kokoelma ajatuksia ja runoja ja itse käyttäisin sanaa monipuolinen, mutta joku runoutta kriittisemmin tutkaileva voisi ehkä ajatella, että kirja on hieman epätasainen. Toisaalla on melko tavallisen oloisia runoja ja toisaalla taas aivan valtavan syvällisiä aforismeja ja loistavia, jopa universaaleja oivalluksia. Minun mielestäni juuri tämä tekee kirjasta mielenkiintoisen ja pidän siitä, että yhdessä runokirjassa on erityyppisiä tekstejä, joita kaikkia kuitenkin kaikkia yhdistää runoilijan oma tyyli ja persoona. Raidan vahvuus runoilijana on se, että hän osaa muuttaa elämän itsestäänselviä tuokiokuvia sanoiksi ja oivaltaa jotain sellaista, mitä emme aina arjen pyörityksessä kykene näkemään ja kokemaan. Runoilija on silloin onnistunut, kun lukijasta tuntuu siltä, että runoihin on napattu lukijan mielenmaisemaa ja jonkin ohikiitävän hetken tunnetila. Välillä on jopa vähän pelottavaa, miten joku osaakin napata palasen siitä, mitä syvällä sisimmässäni tunnen ja vielä pukea sen sanoiksi tavalla, jota en itse mitenkään osaisi. Joidenkin runojen kohdalla suuni venyy leveään hymyyn, jotkut saavat minut äkillisen tunnekuohun valtaan, koska ne vetäisevät piilotettua tuskaa esille niin rajusti, joidenkin kohdalla vain nyökkäilen vienosti myhäillen ja totean, että näinhän se on, olipa loistavasti ilmaistu, enpä olisi itse osannut paremmin sanoa. Raita käyttää sanoja hyvin taitavasti, mutta ei sorru tekotaiteelliseen korkealentoisuuteen. Kirjan ansio onkin sen elämänmakuisuus ja tarttumapinta, josta varmasti aika moni löytää jotain itseään puhuttelevaa. Jokainen lukija toki luo itse runoilijan sanoille omat merkityksensä ja mutustelee niitä itselleen sopivalla tavalla.

Kirjan runoissa liikutaan erilaisissa teemoissa, mutta yksi yhdistävä teema on luonto ja kirjassa liikutaankin vuodenaikojen sykleissä. Raidan rakkaus luontoon näkyy siinä, että hän osaa kuvailla luonnon ihmeitä elävästi ja kirjoittaa niitä tuntemuksia, joita luonnossa kulkijalla on. Luontoaiheisia runoja lukiessani näen ja tunnen, jopa haistan sen hetken, minkä runoilija on vanginnut ja minusta on ihanaa, että joku on kyennyt ilmaisemaan sen, mitä minunlaiseni luonnosta voimaa imevä ihminen kokee. Esimerkiksi runo nimeltä Ajatus vie minut välittömästi keskikesän vehreään metsään, missä kuulen puron solinan ja muistan sen hetken, jolloin metsässä olo vaikuttaa minuun niin, että lumoudun ja  mieleni puhdistuu:

Kirja sopii sekä naisille että miehille niin ulkoasun kuin sisällönkin puolesta. Kun sain kirjan käteeni, niin ensimmäinen ajatus oli, että onpa toiveikas, lohduttava ja inspiroiva kansi. Kirjan ulkoasu on hilllitty ja rauhoittava ja tällaisen kirjan jätän mielelläni yöpöydälle tai kirjahyllyyn näkyville ja vien myös lahjaksi. Kirja onkin erinomainen lahja kaikille runoista pitäville; tuoreelle ylioppilaalle, syntymäpäivälahjaksi, tuliaiseksi ja miksi hyvänsä muuksi muistamiseksi. Kirjasta löytyy runoja eri elämäntilanteisiin ja juhlahetkiin. Ihania rakkausrunoja lukiessani toivon, että joku menisi kihloihin tai naimisiin, jotta voisin kirjoittaa runon  kortiin. Tämä kirja on myös hyvä lahja, jos mietit jotain, mitä voisi postittaa. Postimaksut kun on nykyisin aika hurjia ja itse valikoin kaukana asuville ystävilleni lahjat nykyisin sen perusteella, että ne mahtuvat kirjekuoreen.

Olen lukenut kirjaa nyt iltalukemisena ja muistanut taas, että runokirja on sopivaa iltaluettavaa ihmiselle, joka ei saa venyttää nukkumaanmenoaikaa ja joka kuitenkin haluaa lukea iltaisin jotain. Romaaneja en lue iltaisin, koska välillä tai oikeastaan aika usein aivot on niin offline-tilassa, että en kykene lukemaan pitkiä tekstejä ja jos joskus ryhdyn lukemaan romaania, niin siinä menee sitten koko yö, koska alan ahmia kirjaa enkä malta lopettaa. Runokirjaa on helppoa ja kivaa "napostella" ennen nukkumaan käymistä. Raidan kirja, vaikka ihmismielen syövereitä kaiveleekin, ei ole raskasta luettavaa vaan iltalukemisena jättää hyvälle mielelle ja tulee myös tunne, että on lukenut jotain viisasta. Uskon, että moni muukin runoja harrastava ymmärtää mitä tarkoitan sillä, että runoja lukiessa tuntee ikään kuin yhdistyvänsä johonkin suurempaan ja että runot todella ravitsevat mieltä ja ruokkivat sielua.

Kirjan Facebook-virtuaalijulkkarit on huomenna torstaina 18.5. klo 16.30 - 19.00. 
Osallistuaksesi tilaisuuteen KLIKKAA TÄSTÄ
Ohjelmassa mm. runonlausuntaa, keskustelua ja arvontaa. Minä ainakin olen mukana, enpä ole ennen virtuaalisiin julkkareihin osallistunutkaan!

Facebookista löydät Piia Raidan runoja ja kauniita kuvia Runosuoni-sivulta ja Instagramista nimellä @runosuoni. Runokirjaa voi tilata Mediapinta Oy -verkkokaupasta ja Prisman verkkokaupasta. Kirjan tekijänoikeuspalkkioista menee 10 % Terve Sisäilma ry:n HOMEapua toimintaan, jolla tuetaan homekatastrofin uhriksi joutuneita.

Haluan vielä kertaalleen onnitella Piia Raitaa hänen esikoisteoksestaan. Voin vain kuvitella, miten upealta tuntuu saada käsiinsä oma runokirja, jonka julkaisemisesta on haaveillut vuosia! Ehkäpä minäkin jonain päivänä saan tietää, miltä sellainen tuntuu...

*Kirja saatu bloginäkyvyyttä vastaan Mediapinta Oy :ltä, kuvat lainattu Piia Raidan luvalla*