Opettajan ajatuksia

Olen kirjoittanut blogissa lähes kaikista mahdollisesta, mutta hyvin vähän omasta työstäni. Yksi syy on se, että en ole kokenut sitä tarpeelliseksi ja toinen syy on se, että aina on ollut muitakin aiheita, joista haluan vapaa-ajallani kirjoittaa. Olen myös ajatellut, että opettajan laatiman blogikirjoituksen tulisi olla ammattimainen ja koska en kykene kapulakieliseen ammattitekstiin vaan oma tyylini on avoin, rönsyilevä ja suorasukainen eikä kirjoituksissani ole punaista lankaa vaan usein vain sumppu erivärisiä langanpätkiä, niin olen arvellut, että olen epäkelpo opebloggaaja. Nyt olen kuitenkin hylännyt kaikki epäkelpoisuusmietelmät ja päätin kirjoittaa ajatuksiani ja ehkäpä vähän tajunnanvirtaakin. En osaa ottaa kirjoittaessani puhdasta opettajan roolia, koska en kykene irrottamaan persoonastani eri osia, ja siksi kirjoitan opettajana, äitinä ja omituisena höpöttäjänä.

Uusi lukuvuosi alkoi kolme viikkoa sitten ja olin valmistautunut arkeen kotitalousopettajan käytännöllisyydellä; täyttämällä pakastimen ruoka-annoksilla, leivonnaisilla ja leivillä, järjestin huushollia niin, että ylimääräiset romuläjät ei pyöri tielläni ja tavarat löytyy helposti, ostin kaikkia arjen perustarvikkeita, jotta minun ei vähään aikaan tarvitsisi huolehtia niistäkään. Olin niin innoissani töiden aloittamisesta, että ostin jopa uuden penaalin ja täytin sen ihan oikeilla kynillä meikkikynien sijaan. Yleensä minulla on ollut penaalina jokin vanha reuhka tai sitten minulla on ollut yhdistetty penaali-meikkipussi. Aiempina vuosina olen ahdistunut suunnattomasti heinäkuussa silmille hyppivistä koulutarvikemainoksista ja kesäloman lopulla olenkin alkanut vältellä kaupoissa käyntiä, koska koulutarvikkeet muistuttavat minua töiden alkamisesta. Tänä vuonna minuun hiipi into uuden lukuvuoden aloittamisesta ja odotin, että pääsen tekemään työtä, josta tykkään ja jonka parhaiten osaan, odotin oppilaiden ja työkavereiden näkemistä ja ylipäätään koko kouluhyörinää.

Arkeen laskeuduttiin meillä viikkoa ennen töiden aloitusta viemällä lapsi hoitoon ja harjoitteluviikko oli erittäin hyvä ratkaisu. Lapsi sai harjoitella uutta elämää pikkuhiljaa ja kun työt alkoivat, niin itsellekin aamuherätykset olivat helpompia. Yleensä arkirytmiin pääseminen tuottaa minulle suuria vaikeuksia, mutta nyt olen yllättynyt siitä, miten hyvin sujahdin arkeen. Aina viedessäni lasta hoitoon minulle tulee mukava tunne siitä, että elämässä on järjestys ja olen ihan kuin muutkin "kunnon" ihmiset. Rakastan boheemia, suunnittelematonta ja aikatauluttamatonta elämäntapaa enkä ole koskaan ollut ihminen, joka käyttää sanontaa "ihana arki", mutta nyt arki tuntuukin kivalta.

Vaikka järjestin työn aloittamisen niin pehmeäksi ja helpoksi kuin mahdollista ja vaikka olen ottanut stressaamattoman asenteen ja huomannut, että stressitasoni on alhainen ja olen niin zen kuin tällä luonteella varustettu ihminen voi olla, niin silti minua vähän hirvittää. Sairastuin heti ensimmäisellä työviikolla flunssaan ja jouduin sängyn pohjalle, koska olin tositosi kipeä ja lähes toimintakyvytön. Harmittaa ihan vimmatusti, koska nyt olisi ollut ensimmäinen kerta moneen vuoteen, kun olisin päässyt aloittamaan työni ilman mitään ylimääräistä säätöä ja ongelmia ja kun minä olin vielä valmistautunutkin niin loistavasti! Sairastaminen tuli todella huonoon saumaan, sillä ensimmäisillä viikoilla on aina paljon tekemistä ja riskinä on töiden kasautuminen. Onneksi takanani on työyhteisön ja esimiehen tuki ja onneksi olen itse ollut ihan superreipas, mutta silti minua hirvittää. Joskus kun on käynyt niin, että työt ovat alkaneet kasautua pahasti ja sitten koko homma on levinnyt käsiin. Toinen asia, mikä minua ahistaa, on meitä kaikkia opettajia koskeva huoli. Opettajien työmäärä on kasvanut, on mm. Kikyä, työajan seurantaa, yhä enemmän vaativia oppilaita ja vanhempia, monilla huoli oman työn jatkuvuudesta ja kaiken kukkuraksi uusi opetussuunnitelma.

Uusi OPS on hieno juttu, kunhan vain tietäisimme, miten se toimii käytännössä ja kunhan vain saisimme riittävästi aikaa toteuttaa sitä. Olen päättänyt, että en lähde rytinällä tekemään uudistuksia, vaan teen sen, mihin rahkeeni riittävät. Onneksi omassa oppiaineessani eli kotitaloudessa uuden OPSin mukaista ilmiölähtöistä ja yksilökohtaista oppimista on toteutettu aina ja oppimisen tavoitteetkin ovat hyvin tuttuja, vaikka ne onkin nyt ilmaistu monimutkaisemmin ja suoraan sanoen hankalammin. Suurin muutos tulee arvioinnissa ja jos meidän täytyisi orjallisesti noudattaa uuden OPSin mukaista arviointia ja ehtiä se tekemään, niin silloin pitäisi tinkiä oppisisällöistä. Resursseistahan meillä onkin jo riittävästi karsittu!

Vanhemmat odottavat uudelta OPSilta paljon, osa kauhunsekaisin tuntein peläten sitä, että oma lapsi jää vaille ohjausta ja osa taas on ihan tohkeissaan ja hiillostaa kyselemällä, että miten aiomme huolehtia uuden OPSin mukaisesta opetuksesta ja arvioinnista. Tekisi mieli aina vastata, että en tiijjä, mutta sen sijaan yritän kuulostaa vakuuttavalta ammattilaiselta käyttämällä hienoja pedagogisia termejä. Monille olen kyllä sanonut, että edetään pikkuhiljaa ja että oppilaat eivät ole valmiita äkkimuutoksiin. Emmekä ole me opettajatkaan ja kun mietin viime vuotta, jolloin aika suuri osa kansankynttilöistä koki hiipuvansa, niin kehottaisin kaikkia kollegoitani jonkinlaiseen maltillisuuteen. Toki velvollisuudet on täytettävä ja opettajat tunnollisina kaikki velvollisuutensa hoitavatkin, mutta jos meinaamme jaksaa, niin jostain on tingittävä. Sitä en osaa sanoa, mistä, koska kaikki työmme osa-alueet tuntuvat yhtä tärkeiltä. Ehkäpä vinkiksi voi antaa ajatuksen opehuoneessa käydyn keskustelun pohjalta. Sanoin, että menen joskus aivan surutta sieltä, mistä aita on matalin ja siihenpä eräs kollega tuumasi, että hänellä se on kyllä välillä kaatunut.

Eräs tärkeä asia, josta emme saisi koskaan tinkiä, on oma vapaa-aika ja hyvinvointi. Toki joskus on pakko, mutta ei jatkuvasti. Olen tänä syksynä onnistunut pöyristyttämään kollegoitani ilmoittamalla, että oma hyvinvointini ja terveyteni on minulle kaikkein tärkein asia ja samaan syssyyn olen myös ladellut, että en aio tehdä ylimääräisiä töitä ilman palkkaa. Jälkimmäinen on asia, jota ammattiyhdistyskin ajaa ja olen hämmästynyt siitä, että opettajien keskuudessa vallitsee sitkeästi näkemys, että on suotavampaa puurtaa vapaa-ajalla töitä ilmaiseksi kuin vaatia tehdystä työstä korvaus.

Monien kohdalla puurtaminen on johtanut väsymykseen ja jopa uupumukseen ja jostain syystä viime lukuvuonna opettajien sairaspoissaolot lisääntyivät ainakin täällä Jyväskylässä. Opettajat ovat pääosin innokasta ja motivoitunutta sakkia ja poissaolot aiheuttavat aina lisätyötä, joten kukaan ei huvikseen sluibaile saikulla. Päinvastoin, usein olemme töissä huonokuntoisenakin, koska on helpompaa tulla pitämään itse tunnit kuin ohjeistaa sijainen. Uskallan väittää, että liikkeellä on ollut keskimääräistä enemmän väsymystä, koska viime lukuvuosi oli monelle hirvittävän rankka, jopa sellaisille, jotka eivät yleensä uuvu työtaakkansa alle. Oli surullista kuulla keväällä kollegoiden suusta seuraavia kommentteja: "En jaksa kovin montaa tällaista vuotta", "Jaksoin aina seuraavaan viikonloppuun ja ajattelin, että kohta on kesäloma", "Olen aivan puhki", "Itkin työmatkalla, koska olin niin väsynyt", "Vaativin työvuosi ikinä". Erittäin huolestuttavaa. Toivon, että työyhteisöissä ja etenkin esimiehillä on viisautta, näkemystä ja rohkeutta tarttua asioihin ja toivon, että jokainen huolehtii omasta jaksamisestaan.

Vaikka viime vuosi vei mehut monilta, niin se ei onneksi tarkoita, että tänä vuonna kävisi niin. Elokuussa muutaman ensimmäisen työpäivän aikana opettajien into ja inspiraatio oli lähes käsinkosketeltavaa ja vaikutti siltä, että kesälomalla oli saatu akkuja ladattua. Kunpa tuota ensimmäisten työpäivien energiaa saisi johonkin purkkiin, mistä sitä voisi ammentaa tasaisesti koko lukuvuoden ajan!

Opettajan ammattia ei turhaan sanota kutsumusammatiksi. Me teemme työtämme sydämellä ja joskus jopa sydänverellä. Olen ollut kymmenen vuotta opettajana ja vaikka  tiedostan, miten merkittävää työni on ja miten monta liikkuvaa osaa työpäiviini kuuluu, niin vasta hoitovapaalta palattuani valaistuin. Istuin opehuoneen pöydän ääressä vähän pöllämystyneenä ja kuuntelin, miten kollegat sopivat oppilaspalavereista, tapahtumista, liikuntatunneista, kirjatilauksista, välkkävalvonnoista ja opekokouksen viinirypäleistä. Ihastelin opettajien ja ohjaajien ammattitaitoa ja monitaituruutta. Ihastelin sitä, miten lempeästi, mutta jämäkästi alakoulun opettajat pieniä oppilaita paimensivat. Hämmästelin sitä, miten yläkoulun opettajat olivat hoitaneet viisitoista asiaa matkalla omasta luokasta opehuoneeseen ja samalla reissulla lupasivat hoitaa vähintään yhtä monta asiaa. Hämmästelin sitä, miten rehtori tuntui tietävän kaikkiin kysymyksiin vastauksen ja miten koulusihteeri sai päivässä noin miljoona eri paperiasiaa hoidettua ja jaksoi vielä hymyilläkin, kun minä hyökkäsin kysymään jotain itsestäänselvyyttä. Siinä opehuoneen pöydän ääressä istuessani en voinut muuta kuin ihmetellä koulun arjen hyörinää ja ajatella vähän kuin Arman Alizad: "Kelaa, nää ihmiset tekee täällä duunia ja ne jopa tykkää siitä".

Kommentit